Minkälaista elämäsi olisi ehkä nyt, jos olisit jäänyt ensimmäiseen parisuhteeseesi?

Mitä tarkoitetaan tässä parisuhteella, muutaman päivän seurustelua vai ehkä viikon tai kuukausien tai vuosien.

Kun mietin kaikki parinkin päivän jutut, niin onhan ne olleet kaikki tuomittu päättymään epäsopivuuden vuoksi. Mutt jos kertaan kaikki vaihtoehdot:

1. Hui kamalaa, ulkonäkö olisi hirvittänyt ajan mittaan jne. kaikki muukin.

2. Sydämeni olisi särkynyt petturin matkassa.

3. Olisin itse pettänyt tämän mukana, koska mielenkiinnoton tasapaksu persoona.

4. Köyhän ja viinaan menevän petturin kansko, olisin?

5. Olisi jo kuollut ja hän tykkäsi juoda.

6. Tämä taisi olla se oikea ja on kestänyt koko aikuisiän ja on täydellinen minulle. Olen onnellisesti vakaassa ja hyvässä parisuhteessa ja lapsiakin on.

Ehkäpä ei kannata olla parisuhteessa, joka ei tuo mielihyvää ja niitä onnentunteita. Itse lopetin kaikki aiemmat suhdekokeilut heti kun ei vaan ollut sitä kipinää.

Minulla olisi jo aikuisia lapsia. Elämä olisi niukkaa, rahat menivät aikaisemmin reissuihin ja nykyisin vammautuneen mieheni hoitoon.

Tunteet olisivat olleet tulisia ja räiskyviä - olisimme riidelleet paljon. Nyt varmaan pohtisin eroa, tuntisin oloni teljetyksi, mutta omatunto pakottaisi jäämään.

Kävelisin pitkin seiniä ja yrittäisin miettiä mikä tän kertaisen mykkäkoulun aiheutti. Olisin masentunut ja itkuinen, luultavasti erakoitunut neljän seinän sisään. Yhdessä tulisi pian 10-vuotta täyteen.

Hassuinta on, että olen vielä kavereita exän kanssa 😆 Ero muutti meitä molempia parempaan.

Oltaisiin oltu yhdessä 14 vuotta. En olisi onnellinen eikä hänkään. Elämät, luonteet ja tarpeet ei sopisi yhteen ollenkaan, seksi olisi huonoa tai sitä ei olisi (koska en haluaisi häntä), aiheutettaisiin koko ajan toisillemme kärsimystä. Ainoa hyvä asia olisi mahdollisuus tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi ja käydä kummankin elämän syvällisimpiä ja tyydyttävimpiä keskusteluja, jos tämä olisi jotenkin ihmeen kaupalla säilynyt suhteen muista hirveistä puolista huolimatta.

Ulospäin eläisin melko lailla täydellistä elämää. Olisin selkeästi yläluokkainen, asuisin varmaan yli satavuotiaassa talossa Etelä-Helsingissä ja olisin todennäköisesti valinnut urani kutsumus- ja haihattelupohjalta miettimättä työllistymistä ja palkkausta. Toisaalta olisin varmaan suhteilla tai statuksella saanut jotain hommaa kuitenkin. Ehkä olisin keskinkertainen matematiikan tutkija pätkätyöläisenä yliopistolla vailla mitään urallaetenemismahdollisuuksia tai jotain sinne päin.

Mulla olisi todennäköisesti pieni lapsi, tai juuri oltaisiin tekemässä häntä, joka olisi elämäni ainoa puhtaasti hyvä juttu. Muuten paitsi että suhteeni häneen olisi aivan sairas. Henkilöisin kaiken kunnianhimoni häneen, coachaisin häntä pienestä asti hypersuorittajaksi ja odottaisin häneltä aivan käsittämättömiä. Että perii isänsä kyvykkyyden ja energian, meidän molempien älyn yhteensä, ja toivottavasti minun ulkonäköni ja luonteeni. Odottaisin, että pelastaa isona suunnilleen maailman tai jotain. Tuskin kasvaisi terveeksi aikuiseksi, pikku rassukka.

Ihan hyvä että kävi ennemmin näin. :)

Hauska ajatusleikki. Luultavasti elämäni olisi ihan perushyvää ja asuisin nyt tuossa ihan muutaman kilometrin päässä omakotitalossa. Lapsia olisi tullut luultavasti kolmisen kappaletta, koska se oli meidän molempien toive ja elämä olisi leppoisaa ja velatonta kahden keski-ikäisen ihmisen elämää. Elämä olisi voinut olla jopa tavallaan parempaa kuin mitä se nyt on.

Tulemme välillä tämän miehen kanssa vastatusten ja juttua riittää. Hän on vain parantunut vanhetessaan ja joskus olen ajatuksissani miettinyt jos joskus yhteen palaisimme.

Noh, ensimmäinen poikaystäväni on vähän väliä laitoshoidossa psykoosien ja mielenterveysongelmien takia. Että varmaan olisi aika huumetäyteläinen elämä minullakin. Tuskin omat mielenterveysongelmani (masennus ja ahdistus) olisi koskaan kadonnut tuon seurassa. Seurustelu aikoina totta puhuen pelkäsin kyseistä henkilöä ja ahdistun hänen seurastaan, mutta olin typerä nuori jolla oli huono itseluottamus.

Onneksi pääsin helposti eroon, nykyisin elän onnellisessa suhteessa mieheni kanssa ja kumpikaan meistä ei käytä edes alkoholia.

En tiedä, en ole nähnyt milloinkaan miestä eron jälkeen. Lapsia ei ollut. Mutta jos nyt voi päätellä: mies osoittautui ns. ikuiseksi opiskelijaksi, jonka mielestä klassinen musiikki oli ainoaa oikeaa ja kaikki muu täyttä bullshittiä. Mukaan luettuna sen kuuntelijat. Kuten minä. Intohimoinen ateisti ja minä olen suvaitsevainen peruskristitty. En vaan jaksanut sitä mustavalkoista maailmankuvaa.

Erottuvamme uhkaili tappaa itsensä, jos jätän ja mm. soitteli töihin rienauspuhelun ja uhkasi monta muutakin juttua. Pomo onneksi tiesi ja löi luurin korvaan.

Nykyisessä miehessäkin on vikansa mutta kukapa olisi täydellinen. 20 vuotta oltu naimisissa. Onneksi uskoin silloin nuorena hälytyskellojani. Narsisti on tullut mieleen kun jälkikäteen mietin...

Tällaista kun se on nyt. 15-vuotiaasta 55-vuotiaaksi saman "pojan" kanssa. Yleensä ihan ok elämää, välillä vähän vähemmän, välillä enemmän, ihanaa. Ollaan ns. kasvettu yhteen, mutta romantiikkaakin löytyy vielä. Yhteenkin osataan ottaa, mutta myös tehdä sovinto.

Olisin ollut leski jo 10 vuotta. 

N48

Keskivertomies olisi välttynyt kalliilta vahingonlaukauksilta.

Mistä sen tietää minkälaista se olisi ja aika turha sitä on edes miettiä. Suhde päättyi olosuhteiden pakosta ja seuraava suhde tuntui heti alusta paremmalta, joten luultavasti se ensimmäinen ei olisi kestänyt yhtä hyvin.

t. Mies

Olisin varakkaampi, velat olisi maksettu, minulla olisi paremmat välit lapsiini ja heidän lapsiinsa.

Olisi varmaan jollakin tapaa turvallista elämää, mutta pitäisin itseäni huonona sängyssä.  Seksiä olisi todella harvoin.  Monta juttua olisi jäänyt kokematta.  Itsetuntoni olisi matala. Olisin kokematon.

Onneksi lähdin, nyt tiedostan mikä olen, mihin pystyn.  Olen uudessa suhteessa aivan toisenlaisen naisen kanssa.  Ja tässä välissä tuli tavattua monia mahtavia naisia ja opittua paljon elämästä.

Mun ensimmäinen "seurustelu"  ei kestänyt kovin kauaa. Myöhemmin olen miettinyt oliko mies homo, se oli silloin vielä todella nounou. Mutta seuraava vähän vakavampi suhde... Mies oli aika häntäheikki, mutta rauhoittunut nykyisen vaimonsa kanssa, urheilustakin innostunut. Olisin varmaan hoikempi ja menestyneempi, lapsiakin olisi. Mutta varmaan stressaantuneempi ja varmaan jo eronnut yksin/yhteishuoltaja. En usko että olisin tehnyt miestä niin onnelliseksi kun nyt on :D. Eli hyvä, että jätti minut :).

Olisin lapseton ja sellaiseksi jäisin. Tupakoisin ja käyttäisin alkoholia joka viikonloppu useita annoksia. Ukko olisi sitoutumiskammoinen, patologinen valehtelija, manipuloija. Mitään lupauksia ei pitäisi, nämä lupaukset tulisi lähinnä silloin kun uhkaisin lähteä. Meillä olisi on-off-suhde. Surkea seksielämä, koka keskittyisi lähinnä miehen nautintoon. Minä surkea pihtari ukon mielestä. Huhhuh, onneksi tajusin lähteä aikanaan ja nyt on aivan ihana mies ja lapset.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ihan erilaista kuin nyt. Mies on nykyään epäsiisti ja parrakas juntti jolla 4 lasta (joo, oon vaklinut Facebookista). Oli teinirakkauteni ja oltiin n. 2 v. yhdessä. Maailmamme eivät silloinkaan kohdanneet. Minä olin silloin, ja olen kyllä vieläkin, materian ja kiiltävän perään ja hän boheemi ja epäsiisti piirtelijä. Mutta, onneksi erosimme ajoissa ja hän löysi rinnalleen yhtä boheemin naisen kuin on itsekin ja sai suuren perheen. Ja minä löysin miehen joka tykkää myös laadusta (koti, autot, korut, vaatteet jne), huolehtii ulkoisesta habituksestaan, tykkää matkustella, tyytyy yhteen lapseen. Nämä seikat aikoinaan ärsyttivät ensimmäisessä parisuhteessa toisiamme ja olivat pitkälti myöskin eron syynä. Mies ei oikein kestänyt "hienosteluani" ja sai kuulla siitä myös ystäviltään. Mutta onneksi jokaiselle on olemassa joku samanhenkinen ihminen kun jaksaa vain odottaa häntä.

Hyi olkoon mikä materialisti. Tuollaisten naisten miehet on just pahimpia pettäjiä, kun eivät kestä akkaansa :)

Kamalaa. Väkivaltaan taipuvaisen valehtelijan rouvana tuskin olisin onnellinen.

Elättäisin alkoholisoitunutta ja masentunutta elämäntapatyötöntä, joka pelaisi yöt kaljaa juoden ja päivät nukkuisi. Viikonloppuisin kävisin kuuntelemassa tämän äidiltä, miten huono olen.

Niin.

Mitä jos olisin jäänyt suhteeseen, joka olisi perustunut rebound -seksistä tahallisesti poisjätettyjen pillereiden raskauteen?

Pelottaa koko ajatus.

Näin valehteli syövänsä pillereitä ja ilmoitti tovia myöhemmin olevansa raskaana. Sanoi tehneensä niin jotta "saisi" lapsen kautta sidottua mut takaisin.

Hullu akka.

Onneksi oli lopulta ns. tuulimuna raskaus.

Missäköhän sitä sen hullun kanssa tosiaan olis..?

Näin muutama vuosi sitten ja pari lasta hänellä on. Eronnut ja työtön yh.

Itse lapseton ja onnellinen oman elämänsä mies. Vapaa menemään minne haluaa ja milloin haluaa. Mukava keskipalkattu työ.

Jumala on sittenkin olemassa?

Mikä on parisuhde? Joku teinirakkaus vai ihan avoliitto?

Ekassa tapauksessa olisin merikapteenin vaimo ja asuisin todennäköisesti Tanskassa jossain kivassa merenrantakaupungissa. Toisessa vaihtoehdossa asuisin Joensuussa vuokrakaksiossa ja ihmettelisin miestä, jonka suuret unelmat kaatuvat uudestaan ja uudestaan johonkin ikävään realismiin.

Minulla ei ole aavistustakaan, mitä ensimmäiselle poikaystävälleni nykyisin kuuluu, joten tämä on puhtaasti arvailua:

Olisimme nyt olleet yhdessä noin 40 vuotta. Olisin todennäköisesti lukion jälkeen opiskellut yo-merkonomiksi, jos sitäkään, koska yliopisto-opinnot olisivat edellyttäneet, että asun ainakin viikot lähimmässä yliopistokaupungissa. Jos se vaihtoehto olisi toteutunut, olisin luultavasti opiskellut aineenopettajaksi.

Viimeiset 30-35 vuotta olisin työskennellyt pikkupaikkakunnalla joko opena tai esimerkiksi pankissa. Lapsia olisi ehkä kaksi. En olisi matkustellut, töiden jälkeen harrastaisin jotain kansalaisopistossa, käsitöitä ja/tai liikuntaa. Tuntisin suurin piirtein kaikki paikkakunnan ihmiset ja he tuntisivat minut.

Ihan kamala skenaario.

(Tosin jos pankkiin olisin työllistynyt, niin sieltä olisi varmaan irtisanottu samalla, kun kylän konttoreitakin suljettiin.)