Mikä on ikävin muistosi koululiikunnasta?

Vierailija kirjoitti:

Ala-asteen liikunnantunnit mukavia,ei traumoja,kuten ei myöskään amiksesta,MUTTA ylä-asteen opettaja aina muisti minulle mainita miten en ole pätkääkään urheilullinen. Piti lellikkejä ja niille antoi kymppejä ja meille taviksille tuli aina 6-7. Esimerkiksi telinevoimistelussa aina näytti itse ensin,esim. Arabialaisen ja ”sitten vaan perässä”. Ei puhettakaan että pilkkoisi tekniikkaa tai ohjestaisi liikkeitä. Nykyään olen itse liikunta-alan ammattilainen ja ohjaan ihmisiä työkseni. Löysin liikunnanilon itsekseni tämän kaamean opettajan jälkeen ja jäin täysin koukkuun ryhmäliikuntatunteihin. Pyrin pitämään huolen,että kannustan asiakkaitani ja neuvon tekniikassa,enkä vaan huuda että: näin vaan,teepä perässä. Tekisi mieli tavata tämä opettaja ja kertoa nykyisen toimenkuvani:)

Eilen jo kirjoitinkin kauhukokemukseni siitä, miten koko yläasteajan 90-luvulla vihasin koululiikuntaa asiattoman opettajan takia, mutta pakko lisätä vielä. Juuri tämä ohjauksen puute oli yksi pahimmista jutuista mitä opettaja teki suosikkien pitämisen ja heikkojen nöyryyttämisen ohella. Oletettiin, että totta kai kaikki osaavat voimistelua, jalkapalloa, lentopalloa, yleisurheilua. Kerran näytettiin ja sitten "tee perässä". Ja sitten alkoi se päivittely miten oppilas x heitti kuulaa niin paljon pidemmälle kuin oppilas y, mutta ei puhettakaan tekniikasta.

Esim. nykyään harrastan koreografista tanssia ja on ihanaa kun opettaja a) opettaa selkeästi tekniikkaa ja pilkkoo opetettavan asian pieniin, hallittuihin osiin ja b) kehuu, kannustaa, osoittaa miten on edistytty. Kiitos teille hyville liikunnan ammattilaisille, jotka antavat meille korjaavia kokemuksia koululiikunnan jälkeen <3

Se, kun piti mennä riviin ja kaksi oppilasta sai valita vuorotellen yhden oppilaan joukkueeseensa. Se nolous ja häpeä, kun jäit viimeiseksi, joka valitaan.

Mulla menee vielä 10 vuoden jälkeenkin kylmänväreet kun kuulen nimen "power mover". 

Tamburiinin tahdissa VAIHTOASKEL HYPPY, VAIHTOASKEL HYPPY. En omaa vieläkään yhtään rytmitajua.

Hiihdä en vieläkään vihaan sitä.

Pesäpallossa olin hyvä

Tästä on kulunut yli 50 vuotta.

Meillä oli myös opettajan lellikkejä, ja jos sisäliikuntaan ei ollut suunniteltuna mitään, nämä lellikit saivat päättää.

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunta istutti minuun syvän inhon kaikkea liikuntaa kohtaan. En ole 11 vuoteen käynyt esimerkiksi uimassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Enkä harrasta mitään muutakaan lajia. En saa liikunnasta iloa enää.

Sama minulla. Kaikki liikuntani koostuu hyötyliikunnasta.

Sana kirjoitti:

Telinevoimistelutunnit. En tähän päivään mennessä ole tehnyt pukkihyppyä, en edes yrittänyt sitä vakavasti.

Uintitunnit. En osaa uida.

Pesäpallotunnit. En ole ihan varma pelin säännöistä vieläkään.

Toisaalta olin hyvä monessa yleisurheilulajissa.

Just samat inhokit kuin meikäläisellä. Minäkään en osaa uida kunnolla, se on semmoista epätoivoista räpiköimistä. Olen niin lyhyt, etten koskaan meinannut päästä siihen pukin päälle, saati sen yli...Liian lyhyet kädet ja persjalkaisuus..... Pesapallo oli ärsyttävää kun en osunut palloon, en hiffannut sääntöjä, enkä saanut palloa kiinni. Paloin aina :( . Näiden lisäksi suuri inhokkini oli jokavuotiset pakolliset 300m juoksut yläasteella, jotka kellotettiin ja numero määräytyi aika suuresti sen perusteella. Kerran kesken juoksuni alkoi sataa vettä ihan kunnolla, mutta ope vaan karjui " Eteenpäin vaan, ette te oo sokerista! Kello käy!!" ja toiset tirskuivat kentän reunalla. Arvatkaa kahdesti vihaanko liikuntaa, varsinkin juoksua ja yleisurheilua ja voimistelua :(

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Telinevoimistelutunnit. En tähän päivään mennessä ole tehnyt pukkihyppyä, en edes yrittänyt sitä vakavasti.

Uintitunnit. En osaa uida.

Pesäpallotunnit. En ole ihan varma pelin säännöistä vieläkään.

Toisaalta olin hyvä monessa yleisurheilulajissa.

Just samat inhokit kuin meikäläisellä. Minäkään en osaa uida kunnolla, se on semmoista epätoivoista räpiköimistä. Olen niin lyhyt, etten koskaan meinannut päästä siihen pukin päälle, saati sen yli...Liian lyhyet kädet ja persjalkaisuus..... Pesapallo oli ärsyttävää kun en osunut palloon, en hiffannut sääntöjä, enkä saanut palloa kiinni. Paloin aina :( . Näiden lisäksi suuri inhokkini oli jokavuotiset pakolliset 300m juoksut yläasteella, jotka kellotettiin ja numero määräytyi aika suuresti sen perusteella. Kerran kesken juoksuni alkoi sataa vettä ihan kunnolla, mutta ope vaan karjui " Eteenpäin vaan, ette te oo sokerista! Kello käy!!" ja toiset tirskuivat kentän reunalla. Arvatkaa kahdesti vihaanko liikuntaa, varsinkin juoksua ja yleisurheilua ja voimistelua :(

Niin ja hiihto, luistelu olivat myös inhokkejani. Samoin suunnistus. Hiihdossa jäätyi peukalot ja varpaat, koska pakkasrajaa ei ollut, koulun luistimet olivat väärän kokoisia ja huonossa kunnossa, omia ei ollut varaa ostaa joka vuosi. Suunnistuksessa oli vaikea lukea karttaa. Vielä nykyäänkin eksyisin metsään, mutta kaupunkiympäristössä kyllä jotenkuten selviäisin, vaikkei kartanlukutaitoni kovin kehuttava olekkaan.

Koko koululiikunta oli yhtä painajaista mutta pahimmaksi on jäänyt mieleen pukuhuonekiusaaminen.

Tai ehkä tilanne jossa hiihdin kaukana jonon hännillä ja viimeisenä talsi itkien tyttö koulun sukset jalassa joiden pohjissa oli senttejä paakkuuntunutta lunta.

Ehkä mainitsemisen arvoinen iljetys oli myös opettaja joka pakottamalla pakotti kaikkia tekemään hurjannäköisiä telinevoimisteluliikkeitä, jotka eivät mielestäni edelleenkään ole sellaisia että normaalin ja normaaleja liikuntalajeja harrastavan ihmisen pitäisi niitä osata. Siinä sitten porukalla pääsivät kaikki nauramaan kun luokan punkerot yrittävät tehdä jotain voltteja opettajan pakottaessa.

Onneksi on niin fyysinen työ ettei vapaa-ajalla tarvitse uhrata ajatuksia erikseen liikunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Numerointi sen mukaan mitä harrastat. Pöljää.

Myös luistelutunneilta on ikävät muistot. Minulla on vain veljiä, joten hokkareilla opin luistelemaan. Koulussa pakotettiin jalkaan kaunot koska ei tyttö voi poikien luistimia käyttää. En minä niillä mitään osannut saati pysynyt pystyssä. Melkein tuli jälki-istuntoa kun "pelleilen tunnilla".

Tämä sama ongelma on edelleen kouluissa. Tyttäreni haluaa luistella hokkareilla ja opettaja valittaa siitä, koska hokkareilla ei voi tehdä piruetteja ym. "tyttöjen liikkeitä". On se kumma kun ei sukupuolineutraalius ylety vieläkään koulun liikuntatunneille!

Vierailija kirjoitti:

Kaikissa kilpailuissa aina viimeinen. Ei ollut silloin eikä nytkään minkäänlaista urheilullisuutta.

*taputtaa sua olalle: Otan osaa kohtalotoveri...

Pukki hyppy pukki kaatui t minä jäin sen alle. Jalka vääntyi ikävästi ja oli pitkään kipeä

Pitkät juoksutestit (Cooper, 1500 metrin juoksu) sekä hiihto. Minulla oli lapsena paha astma, ja nuo lajit olivat sen takia minulle tosi vaikeita, mutta minun lapsuudessani 1980-luvulla pienellä paikkakunnalla opettajat pitivät astmaa laiskuutena. Vasta lukiossa sain liikunnanopettajan, joka ei moittinut minua astmani takia.

Suihkuun pakottaminen oli mulla! Lintsasin ihan vain SEN vuoksi liikuntatunneilta. Kehityin aikaisemmin kuin muut tytöt ja sekös hävetti pientä tyttöä. Ja tämä suihkuun pakottaminen oli ainoa syy lintsata, pidin liikunnasta kyllä. Jokainen liikuntatunti ahdisti ihan hirveästi. Uimahalliin minua ei saanut sitten millään. Ja sitten kun sinne liikuntatunnille menin niin opettaja tuli sinne pukkariin vahtimaan että jokainen tyttö meni suihkuun. Jättäydyin joka kerta viimeiseksi ja myöhästyin sitten seuraavalta tunnilta.

Siis hirveitä kokemuksia! APUA!

Se kamala opettaja, joka oli koko yläasteen ja lukion. Pilasi parin sukupolven liikkunnan ilon aika tyystin.

Tulin ekan luokan hiihtokilpailuissa toiseksi. Oksensin kotio päästyäni ja päätin että ei tule toistumaan.

Kuntotestit, jossa kierrettiin vuorotellen koko rata, ja muut - juuri ne "liikunnallisesti lahjakkaat" - katselivat, arvostelivat ja tirskuivat. Se pahuksen pukkihyppy. Ja korkeushyppy: otin vauhtia, pysähdyin riman edessä ja hyppäsin selälleni suoraan riman päälle. Mitään lajitekniikoita tai edes alkeita ei ikinä opetettu. Kaikkien piti vain osata heti ekalla kerralla.

Ja ne joukkuevalinnat! Vieläkin kirvelee muisto siitä, miten aina joutui olemaan se viimeinen, vastentahtoisesti jompaan kumpaan joukkueeseen otettu.

Koko touhu oli yhtä kiduttavaa nöyryytystä. Halusivatko opettajat tosissaan, että muutamat oppilaat joutuvat muiden pilkan kohteeksi?

Siinä totta vie kehittyi aito innostus liikuntaa kohtaan.

Kuulostaa kyllä aikuisten oikeasti jotenkin sairaalta touhulta, kyllä tuossa touhussa niin monelta tapetaan liikunnan ilo tyystin. Tarttis ehkä vihdoin tehdä jotain?

Vierailija kirjoitti:

Se kamala opettaja, joka oli koko yläasteen ja lukion. Pilasi parin sukupolven liikkunnan ilon aika tyystin.

Täällä myös!