Mikä on ikävin muistosi koululiikunnasta?

Hiihtäminen ala-asteella teki sen etten koskaan ole hiihtänyt sen jälkeen enkä hiihdä.

Paritanssit yläasteella. Ällötti ottaa jotain random poikaa hikisistä käsistä kiinni ja olla lähellä.

Kaikesta muusta liikunnasta tykkäsin aina.

N27

Koululiikunta istutti minuun syvän inhon kaikkea liikuntaa kohtaan. En ole 11 vuoteen käynyt esimerkiksi uimassa, hiihtämässä tai luistelemassa. Enkä harrasta mitään muutakaan lajia. En saa liikunnasta iloa enää.

Olin koulukiusattu.

Minut valittiin aina viimeisenä tai parin viimeisen joukossa joukkueeseen ja parilajeissa olin opettajan pari. Suorituksilleni naurettiin ja vieressäni kuiskittiin, tirskuttiin ja osoiteltiin. Pallopeleissä kukaan ei syöttänyt koskaan palloa minulle. Sitten oli kaikkia piirimestareita, jotka suureen ääneen huusivat, että taas minun takiani hävittiin. Pukuhuoneessa minua sanottiin lesboksi. Jos saimme itse valita lajit tunneille, minun ehdotukset tyrmättiin aina täysin. 

Pelkäsin liikuntatunteja ihan tosissaan. Minulla oli myös paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko ja tunneilla ahdisti aivan kamalasti. Itkin monet itkut liikuntatuntien takia. Ahdisti jo edellisenä iltana ja aloin joskus itkeä tunnillakin, kun tuntui niin pahalta toisten ilkkuessa vieressä tai jäädessä taas viimeiseksi valituksi. 

Lukiossa suoritin liikuntakurssit itsenäisesti, koska en liikuntatuntiahdistukseni takia kyennyt ollenkaan tunneille. 

Olen nyt 33 v. ja edelleenkään en suostu mihinkään ryhmäliikuntaan. Lukion jälkeen meni monta vuotta ennen kuin aloin harrastaa mitään liikuntaa. Nykyään olen löytänyt omat lajini pyöräilystä ja lenkkeilystä ja talvella hiihdosta. Suunnistamisestakin tykkään. En suostu harrastamaan mitään ryhmässä tapahtuvaa. Hiihtämäänkin menen mielellään hiljaiseen aikaan. 

Haha. On se elämä rankkaa. Mulla oli luokan pienin kalu, mutta niin vaan menin muiden kanssa suihkuun. Jos tuollaisesta traumatisoituu, niin silloin on päässä vikaa. Mitä helvettiä? Tiesin jo viidennellä, että mun penis on pienempi kuin muilla. Hyväksyin asian heti.

Koulu-uinnit, kun luokkakaverit arvosteli kroppaa suureen ääneen, sanoja säästämättä.

Arvostelu joka perustui täysin siihen, harrastiko urheilua vapaa-ajallaan. 

Oksensin Cooperin jälkeen.

Miten herkkiä te oikein olette? ”Ei voi liikkua kun kouluope oli ilkeä!!” Naurettava tekosyy. Aikuiset ihmiset, sohvalla makaavat ja nettiin ulisevat. Nyt liikkeelle, ei se ope teitä enää komentele.

Se että joka tunnilla testattiin oletko hyvä vai huono. Missään muussa aineessa ei ole tällaista. Oli masentavaa olla huonoin joka ikisessä liikuntalajissa ja tuntea vahvojen halveksunta.

Hiihtämisestä omaan tahtiin pidin, hyvällä ladulla 40km pisimmillään päivässä jo tokaluokalla, umpihangessa tietysti paljon vähemmän mutta hauskempaa. Koulussa olisi pitänyt kilpailla melkein aina, siellä harvemmin nautin hiihdostakaan.

Uimisesta pidän vieläkin, 12km viikossa, sitä oli koulussa liian harvoin, n 10 kertaa 12 vuodessa. 

Suunnistuksessa oli parasta koffin kolmoselle meno, emme jääneet kertaakaan kiinni.

Kaikkea muuta liikuntaa inhosin.

Se, että pakotettiin tekemään asioita, mitä pelkäsi. Esimerkiksi kiepit telinevoimistelutunnilla. 

Lukioliikunta kokonaisuudessaan opettajasta johtuen.Eräällä tunnilla oli esimerkiksi modernia tanssia. Ryhmässä oli monta tanssia kilpatasolla harrastavaa tyttöä.Tunnin puolivälissä opettaja jakoi ryhmän kahtia "hyviin" ja "huonoihin".Hyvät saivat istua ja atvoirvoida esitystä huonojen esittäessä tanssin heille.

Hyvien kunniaksi täytyy sanoa,että pitivät naamansa peruslukemilla, eivätkä naureskelleet tms. Monta vastaavaa juttua kyseisen opettajan toimesta.Muistan edelleen sen halveksunnan,mikä hänestä säteili ei-liikunnallisia oppilaita kohtaan. Sitä en ymmärrä mitä hän yritti tuollaisella nöyryyttämisellä saavuttaa.

Voi, aivan kaikki oli kammottavaa. Uinti, pesapallo, joukkuepelit noin yleensa. Opettajalla oli tapana paastaa kaksi valitsemaan ryhmat eika meilla ollut tasamaaraa joten tassa kohtaa arvata saattaa etta jain viimeiseksi ja tuossa kohtaa opettaja painosti, etta nyt on toisen ryhman minut otettava. Sellaisia kauniita kannustavia muistoja. Ihanaa. Painosti myos uimaan vaikka oli kuukautiset kun tamponit keksitty. Oli terkkarin poissaolo lappua ja kipuja. Lopulta taman poissaolon julkisesti luettuaan paasti kavelemaan kohti pakkasta. Sellaisia.. yksi hyva opettaja oli aikanaan.

Liikuntaa ei tulisi arvioida ollenkaan. Edelleenkin jonkun lajin harrastaja palkitaan, vaikka muut olisivat aktiivisempia tunnilla.

Jäin joka kerta viimeiseksi kun joukkueeseen valittiin pelaajia ja sitten jos joukkueeni hävisi pelin, niin se oli aina muiden mielestä minun syy mistä sain totisesti kuulla kunniani, koska se oli osalle jostain syystä pahempaa kuin maailmanloppu, että hävittiin pelissä. Liikuntatunnit olivat myös muille pojille erinomainen keino kiusata minua opettajan silmien alla ilman, että kukaan opettaja koskaan teki asialle mitään. Minua kun oli niin kivaa heittää pallolla niin kovaa kuin vain jaksettiin, kampittaa, töniä kumoon tai hakata mailalla. Myös esim. luistelu ja hiihto olivat kamalia, koska olin niissä todella huono eivätkä opettajat tehneet mitään kun muut pilkkasivat minua kuorossa tai tönivät koko ajan kumoon jäällä kun yritin pysyä luistimilla pystyssä tai mäessä kun yritin hiihtää. Muutenkaan opettajat eivät koskaan puuttuneet siihen lainkaan, kun minua kiusattiin vaikka tiesivät asiasta. Päinvastoin he olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut ja suuttuivat minulle, kun yritin puolustaa itseäni. Eikä siitäkään välitetty, että joskus sain oikeasti haavoja, naarmuja ja mustelmia kiusaamisen vuoksi. Että sellaiset traumat ja melko monia henkisiä ja fyysisiä arpia jäi liikuntatunneilta ja muutenkin kouluajasta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella.

Yksi liikunnanopettaja on jäänyt mieleen. Haukkui ja kiusasi monia tyttöjä, minuakin. Pahimpana muistan, kuinka opettaja pakotti erään tytön konttaamaan jumppasalin päästä päähän ja muiden tyttöjen piti seistä rivissä katselemassa, kuinka opettaja komensi ja nöyryytti tätä tyttöä.

Prototyyppi kirjoitti:

Telinevoimistelu ja tamburiinin tahdissa ravaaminen liikuntasalin puolikasta ympäri. Toisella puolella salia pojat pelasivat joukkuepelejä ja nauroivat tyttöjen liikuntasuorituksille.

Joukkuevalinnat olivat myös inhottavia. Samat jäivät aina viimeiseksi ja huonoiten lajia osaavat otettiin joukkueeseen todella vastentahtoisesti.

Nämä! Meidän piti seisoa jonossa varpaat jäässä ja odottaa vuoroa johonkin vammaiseen parin metrin liukumiseen jäällä, harjoiteltiin muka taitoluistelua. Toisella puolella kenttää pojat LIIKKUI, eli pelasivat lätkää. Hiekkakentällä sama; pojat pelasivat pesistä, futista tms. Tytöt oltiin joko sisällä harjoittelemassa balettia tai sitten ulkona hyppimässä vuoron perään p*llu edellä liukumäkitelineestä alas, koska "harjoitellaan lantioliikettä". Ei yhtään noloa viidesluokkalaisille tytöille, varsinkin kun pojat näki. Ja loppuaika seisottiin jonossa.

Ja toki joukkuelajeissa aina valinnan saivat tehdä ne open suosikit, ringettetytöt ja taitoluistelijat. Yllättäen jäin aina viimeisten joukkoon, kun en ollut k.o. tyttöjen kaveri.

Kun kaikkien oli pakko osallistua ala-asteella koulun hiihtokisoihin. Yhtenä vuonna olin päässyt tosi pyöreään kuntoon ja aerobinen kunto oli surkea. Pakko oli hiihtää itku kurkussa. Eihän sitä lapsena osannut ajatella ettei ne varsinaiset kisat ole, kaikkien ajat kuitenkin mitattiin ja laitettiin julkisesti esille.

Toinen osittain huvittava ja osittain ahdistava muisto: lukion alussa sählyä poikien kanssa, joukkueiden valinta huutamalla. Olin aamulla nukkunut pommiin ja ottanut vahingossa todella nolot liikuntavaatteet, tyyliin isän verkkarit. Minut valittiin varmaan elämäni ainoita kertoja vihoviimeisenä joukkueeseen ilmeisimmin "kauniin" vaatetukseni takia. Olin ja olen kuitenkin hyvä sählyssä ja näytin valitsijapojille missä pallo pyörii :--) Tulipahan taas todistettua itselle miten pinnallisia teinit ovat.

Kaikissa kilpailuissa aina viimeinen. Ei ollut silloin eikä nytkään minkäänlaista urheilullisuutta.

Uiminen liikuntatunneilla. Vaikka olin muuten urheilullinen ja harrastin useita palloilulajeja, olin uimisessa ihan susi. Muut vetivät neljä altaanväliä, kun itse pääsin johonkin puoleen väliin. Maikkamme oli vielä entinen kilpauimari ja otti kellon kanssa aikaa, hitaasta uinnista tuli numeronalennus.

Ei siinä sinänsä mitään, mutta kerran tuossa uintitestissä (olisiko ollut ysiluokalla) tuli kamala kramppi pohkeeseen syvässä päädyssä ja vajosin pinnan alle. En muista miten pääsin siihen reunan luokse, mutta mieleen on jäänyt se hukkumisenpelko ja maikan nauru altaan laidalla. "Mitäs sä nyt tolla tavalla lopetit kesken?"

Enemmän silti käy vieläkin sääliksi luokkakaveria. Meillä oli tyttöjen ja poikien yhdistetty telinevoimistelutunti, jossa kaikkien piti juosta vuorollaan pukille ja loikata sen yli patjalle, kun kaikki muut katsoivat. Hän hyppäsi vuorollaan ja samassa hänen housunsa repesivät edestä taakse. Ei näkynyt pariin päivään koulussa sen jälkeen...