Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kamalaa edes kysyä, enkä halua loukata <3 mutta miten te erityislasten vanhemmat jaksatte?
Työskentelen itse päiväkodissa ja työ on muuten mukavan rentoa, mutta ryhmässämme on yksi erityislapsi jonka kanssa mikään ei meinaa onnistua..
Pukeutuminen on yhtä taistelua ja joskus täytyy pitää todella napakasti kiinni, että vaatteet saa päälle. Ruokailussa ei suostu istumaan alas juuri ikinä ja aiheuttaa rauhattomuutta muissakin, päikkäreillä ei asetu vaan karkailee ja ääntelee, välipalalla sama tilanne kuin ruokailussa, lelut levittää mutta ei raivaa, välillä ei saa mitään kontaktia.
Päivän päätteeksi tuntuu siltä, että en jaksa enää yhtään samanlaista päivää kunnes ajatukset siirtyvät lapsen vanhempiin ja kuinka he jaksavat.. lapsi on todella ihana ja tarvitsisi ihan erilaisen hoitoympäristön ja tuen kun mitä perus päiväkotiryhmä voi tarjota.
Jos sulla on erityislapsi niin muistathan ottaa aikaa myös lepäämiseen ja itsellesi jos se vain suinkin on mahdollista <3
Kommentit (184)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksan varmastikin paremmin kuin perheen ulkopuoliset, koska rakastan lastani yhtä hurjasti kuin muitakin lapsiani. Rakkaus kantaa epätoivoistenkin hetkien yli, tai vähintäänkin auttaa molempia pääsemään yli, jos ei ihan mennytkään nappiin.
Meillä toiseksi vanhin lapsi on 14v, hän on erityiskoulussa. Nykyään arki sujuu melko mutkattomasti, aina ei niin ole ollut, mutta hän on koulunsa iltapäivätoiminnassa kunnes tulee taxilla kotiin.
Nuorempi erityislapsi on nyt 8v, hän on normikoulun pienryhmässä ja käy mone ikätoverinsa tavoin ip-kerhoa, josta kävelee kotiin iltapäivällä. Ensi vuonna kolmasluokkalainen ja silloin on tarkoitus jo olla yksinään kotona koulupäivän jälkeen.
On ollut vaikeata ja todella vaikeata. Nyt kuitenkin helpompaa, kun on 16 vuotta.
Hänellä keskivaikea kehitysvamma.
Ihana ihminen hän on.
Entäs toi meidän terve teini, se vasta erityinen onkin. Sen kanssa kyllä saa taistella.
Tällä hetkellä helpompi auttaa erityislasta koska hänen luonne parempi kuin terveen teinin luonne.
Minulla on as/tourette poika ja elämä oli yhtä helvettiä 15 vuotta. Jatkuvia moniala-haukkumispalavereja, terapioita kolme kertaa viikossa ja lastensuojelua. Kukaan ei tuntunut tajuavan, että tein parhaani. Diagnoosikin viivästyi koulun ja lastensuojelun lausuntojen perusteella.
Koulusta tuli palautetta koko ajan, muut vanhemmat eivät tervehtineet. Kukaan ei suostunut lapsenvahdiksi. Sisaren lapset oli mummulassa kesän, minun poika ei koskaa kenelläkään.
Pojan isä jätti meidät, kun ei jaksanut poikaa, eikä sitä ettei saanut minulta huomiota. Otti satunnaisesti pojan luokseen pariksi tunniksi. Teininä ei suostunut enää menemään isälleen. Poika sai raivokohtauksia ja hakkasi minua.
Oli pakko pyytää huostaanottoa. Ei asiat siitä parantuneet, mutta ainakaan ei tarvinnut kärsiä väkivaltaa.
Poika elää nykyään täysin narkkimaailmassa. Näemme harvoin. Käyntien jälkeen on sama hermostunut ja ahdistunut olo, kuin silloi kun poika oli lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi mitä tekstejä! Niin tuttua kaikki. Olen monta kertaa palavereissa ajatellut, että kun tämänkin ajan verran saisin konkreettista apua sinne kotiin, niin asiat sujuisivat paljon paremmin. Ja kuitenkin tiedän olevani etuoikeutettu, kun olen saanut mahtavan hoitokontaktin ja terapiaa lapselle. Lääkityskin auttaa.
Pahinta oli kun lastensuojelu puuttui asioihin. Heidän käsityskykynsä ei riittänyt ymmärtämään, miksi "sallimme" lapsen huutaa ja riehua. Sos. työntekijä tunkeutui vastoin tahtoamme mukaan lääkärireissullekin, missä päivitteli lääkärille perheen rajattomuutta ym. Lopulta lääkäri tiuskaisi, että tässä ei nyt ole kyse normaalisti kasvatettavasta ja rajattavasta lapsesta. Lopulta pääsimme ls:n vainosta eroon.
Mutta miten jaksamme? Huonosti, ajoittain hyvin huonosti. Terveytemme on mennyt. Jäämme varhaiseläkkeelle molemmat heti, kun se on mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Voi mitä tekstejä! Niin tuttua kaikki. Olen monta kertaa palavereissa ajatellut, että kun tämänkin ajan verran saisin konkreettista apua sinne kotiin, niin asiat sujuisivat paljon paremmin. Ja kuitenkin tiedän olevani etuoikeutettu, kun olen saanut mahtavan hoitokontaktin ja terapiaa lapselle. Lääkityskin auttaa.
Pahinta oli kun lastensuojelu puuttui asioihin. Heidän käsityskykynsä ei riittänyt ymmärtämään, miksi "sallimme" lapsen huutaa ja riehua. Sos. työntekijä tunkeutui vastoin tahtoamme mukaan lääkärireissullekin, missä päivitteli lääkärille perheen rajattomuutta ym. Lopulta lääkäri tiuskaisi, että tässä ei nyt ole kyse normaalisti kasvatettavasta ja rajattavasta lapsesta. Lopulta pääsimme ls:n vainosta eroon.
Mutta miten jaksamme? Huonosti, ajoittain hyvin huonosti. Terveytemme on mennyt. Jäämme varhaiseläkkeelle molemmat heti, kun se on mahdollista.
Kova stressi jota erityislapsen kasvattaminen ja tukeminen aiheuttaa yllin kyllin, syö kyllä vanhemman mieltä ja kroppaa todella paljon. Itselleni on tullut tutuksi mm hyvin voimakkaat vatsa- ja iho-oireet joille ei moninaisilla tutkimuksillakaan ole löytynyt mitään selittävää syytä. Jäljelle syyksi ei siis oikein jää kuin stressi. Vaivat alkoivat vajaa vuosi myöhemmin kuin lapsen erityisyys 3-vuotiaana alkoi näkyä, ja ne ovat vain voimistuneet ja tihentyneet tässä 10 vuoden aikana. Kasvoistakin näytän siltä kuin alko ja tupakka olisivat minulle jokapäiväistä "herkkua", vaikka kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt. Huomaan, että alan hengittää läähättäen kun näen että Wilmassa on viesti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä nostan hattua erityislasten vanhemmille.
Ihan kiva, mutta ei se varmaan paljoa auta.
Kyllä muuten auttaa!
On todella kiva saada ymmärrystä ja kannustusta, oli tilanne sitten mikä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin. Tilanne on kyllä meillä se, että lapsi käyttäytyy huonosti ja levottomasti lähinnä koulussa ja joissain poikkeustilanteissa, pikkuhiljaa menee parempaan suuntaan. Hyvä tästä vielä tulee, kun tekee vaan kaikkensa.
Joskus rankan päivän jälkeen kun lapset menee nukkumaan menen toiseen huoneeseen niin, että he eivät varmasti kuule ja itken, itken kaiken ahdistuksen kunnes tunnen oloni kevyemmäksi ja päätän selvitä taas huomisestakin päivästä ja selviänkin.
Valtaosan ajasta olen kuitenkin iloinen ja päättäväinen ihminen. Mielestäni kaikesta selviää kun vaan päättää. Joku päivä minä katson lapsiani ja näen kuinka hienoja ihmisiä heistä kaikista tulikaan kovalla työllä ja rakkaudella heitä kohtaan.T: 3 lapsen yksinhuoltaja.
Huh huh. Kuulostaa suoraan sanottuna paskalta elämältä minun korviini, hyvä että joku sentään sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kaksi erityislasta vuoden ikäerolla, molemmat vielä alle kouluikäisiä.
Jaksan ihan ok, olen aika sopeutuvainen ja tilanteeseen aika tottunut enkä muusta tiedä, mutta joskus menee kyllä hermo ja turhauttaa kun en kyllä paljoa ylimääräistä kivaa näiden kanssa jaksa (esim. että kävisi vaikka kaupungilla ja syömässä, huvipuistossa, uima-hallissa, mitkä monelle on normaalia ja mukavaa ajanvietettä..) ja lisäksi huoli lasten tulevaisuudesta ja pärjäämisestä.
Perus arjesta suoriudutaan siis ihan hyvin, mutta siinäpä se sitten. Niin ja myös se, että ei näitä voi antaa hoitoon kenellekään kun tuntuu, että tottumatonta kuormittavat liikaa eikä esim. lasten isovanhemmat näiden kanssa pärjäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi mitä tekstejä! Niin tuttua kaikki. Olen monta kertaa palavereissa ajatellut, että kun tämänkin ajan verran saisin konkreettista apua sinne kotiin, niin asiat sujuisivat paljon paremmin. Ja kuitenkin tiedän olevani etuoikeutettu, kun olen saanut mahtavan hoitokontaktin ja terapiaa lapselle. Lääkityskin auttaa.
Pahinta oli kun lastensuojelu puuttui asioihin. Heidän käsityskykynsä ei riittänyt ymmärtämään, miksi "sallimme" lapsen huutaa ja riehua. Sos. työntekijä tunkeutui vastoin tahtoamme mukaan lääkärireissullekin, missä päivitteli lääkärille perheen rajattomuutta ym. Lopulta lääkäri tiuskaisi, että tässä ei nyt ole kyse normaalisti kasvatettavasta ja rajattavasta lapsesta. Lopulta pääsimme ls:n vainosta eroon.
Mutta miten jaksamme? Huonosti, ajoittain hyvin huonosti. Terveytemme on mennyt. Jäämme varhaiseläkkeelle molemmat heti, kun se on mahdollista.
Kova stressi jota erityislapsen kasvattaminen ja tukeminen aiheuttaa yllin kyllin, syö kyllä vanhemman mieltä ja kroppaa todella paljon. Itselleni on tullut tutuksi mm hyvin voimakkaat vatsa- ja iho-oireet joille ei moninaisilla tutkimuksillakaan ole löytynyt mitään selittävää syytä. Jäljelle syyksi ei siis oikein jää kuin stressi. Vaivat alkoivat vajaa vuosi myöhemmin kuin lapsen erityisyys 3-vuotiaana alkoi näkyä, ja ne ovat vain voimistuneet ja tihentyneet tässä 10 vuoden aikana. Kasvoistakin näytän siltä kuin alko ja tupakka olisivat minulle jokapäiväistä "herkkua", vaikka kumpaakaan en ole koskaan käyttänyt. Huomaan, että alan hengittää läähättäen kun näen että Wilmassa on viesti...
Niin tuttua. Sydänoireet, syöpä, yhtäkkiä noussut kolesteroli, nivelvaivat, hermopinteet jne. psyykkisistä oireista puhumattakaan. Jälkensä se jättää. Pahinta on se valtava huoli lapsesta ja siitä, miten hän selviää, kun apua ei tunnu löytyvän. Raskas arki sitten kakkosena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä nostan hattua erityislasten vanhemmille.
Ihan kiva, mutta ei se varmaan paljoa auta.
Kyllä muuten auttaa!
On todella kiva saada ymmärrystä ja kannustusta, oli tilanne sitten mikä tahansa.
Todellakin. Sitä ymmärrystä ja kannustusta nimittäin tulee todella vähän. Eikä tätä tietenkään kukaan sellainen voi ymmärtääkään, joka ei samaa ole kokenut.
Vierailija kirjoitti:
Mun lapsi on autisti ja erittäin rutiineista riippuvainen. Ollaan ratkaistu tätä sillä, että kotona kaikki muutokset, kuten vaikka reissu kaupunkiin, kerrotaan lapselle ajoissa. Ei edes yritetä, että tuosta vaan lähdettäisiin. Koulussa opettajalla on taktiikka, että aina, kun hän aikoo poiketa lukujärjestyksestä jotenkin niin hän ottaa käteensä tietyn esineen ja lapsi osaa varautua, että nyt tulee jotain erilaista eikä hän saa raivokohtausta. Tarhassa hän sai välillä aivan mahdottomia kohtauksia, kun joku ei mennyt kuten pitäisi. Onhan se rankkaa välillä, mutta toisin kuin hoitajilla, mulla on äitinä se auktoriteetti ja uskallus pukea se lapsi vaikka väkisin ja kantaa ulos, jos on pakko. Nykyisin lapsikin on hieman kehittynyt tässä muutoksen siedossa, pilalla ei oo enää koko päivä vaan vain pari seuraavaa tuntia.
En haluaisi maalata piruja seinille, mutta odotahan, kun se lapsi tulee murrosikään. Sitten sitä ei enää niin vaan kannetakaan mukaan, jos ei halua lähteä. Varaudu henkisesti. T. Teini-ikäisen autistin äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvin. Tilanne on kyllä meillä se, että lapsi käyttäytyy huonosti ja levottomasti lähinnä koulussa ja joissain poikkeustilanteissa, pikkuhiljaa menee parempaan suuntaan. Hyvä tästä vielä tulee, kun tekee vaan kaikkensa.
Joskus rankan päivän jälkeen kun lapset menee nukkumaan menen toiseen huoneeseen niin, että he eivät varmasti kuule ja itken, itken kaiken ahdistuksen kunnes tunnen oloni kevyemmäksi ja päätän selvitä taas huomisestakin päivästä ja selviänkin.
Valtaosan ajasta olen kuitenkin iloinen ja päättäväinen ihminen. Mielestäni kaikesta selviää kun vaan päättää. Joku päivä minä katson lapsiani ja näen kuinka hienoja ihmisiä heistä kaikista tulikaan kovalla työllä ja rakkaudella heitä kohtaan.T: 3 lapsen yksinhuoltaja.
Huh huh. Kuulostaa suoraan sanottuna paskalta elämältä minun korviini, hyvä että joku sentään sietää.
No millaisesta arjesta kukin tykkää, meitä on niin monenlaisia. :) En minä koe elämääni huonoksi vaikka se pääosin pyörii lasten ympärillä ja on enemmän haastetta. Aikansa kutakin ja nyt on kuitenkin jo helpompaa kuin muutama vuosi sitten. Silloin olin vielä naimisissa, mutta yksin minä silloinkin kaiken hoidin.
Nykyään elämääni piristämässä on myös uusi mies joka on tuonut valtavasti iloa elämääni. Hän on huomaavainen ja huumorintajuinen, alusta asti tykännyt lapsistanikin ja mielellään tarjoutuu pyytämättä lasten avuksi läksyissä ym. Ei asuta yhdessä vaikka hän kyllä suurimman osan ajasta meillä onkin.
Tässä on taas yksi esimerkki siitä miten se elämä välillä tuo jotain ihanaakin. Elämä voi olla hetkittäin yhtä haastetta, mutta aina jossain vaiheessa tulee hyviäkin juttuja, ne on ne joita pitää vaalia ja muistaa, pienetkin ilonhetket arjessa kantaa taas vähän matkaa eteenpäin. :) Kuten vaikka se, että minulle kerran yksi lapsistani omisti kappaleen - Ihan helmi jota sitten kuuntelin kyyneleet kuin puroina virraten tai kun lapset halusivat muistaa nyt ystävänpäivänä minua kortein ja kukkasia, heidän mielestään maailman parasta äitiä.
Hyvä tästä vielä tulee kun jokusen vuoden jaksaa taistella. :)
Onneksi ei ole lapsia eikä tule. Kiitän päivittäin itseäni hyvistä päätöksistä nuorena (osakesäästämisen aloittaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, savuttomuus jne)
Vierailija kirjoitti:
Onneksi ei ole lapsia eikä tule. Kiitän päivittäin itseäni hyvistä päätöksistä nuorena (osakesäästämisen aloittaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, savuttomuus jne)
Ihan hyvä päätös. Olisipa kauheaa, jos vaikka sinun vanhempasi katuisivat sinua. Oletko kysynyt heiltä asiasta?
Vierailija kirjoitti:
Uskomattoman rankkaa on ollut.
Viikon mittaisia raivareita, (oikeasti) tavaroiden hajottamista,
sisarusten kimppuun käymistä...jne
Lukuisia hoitoneuvotteluja, vanhempien syyllistämistä.
En oikeasti itsekään ymmärrä miten jaksoin.
Tässä sitä kuitenkin ollaan, suunnilleen täyspäisenä.
Hyökkääkö koulussa oppilaiden kimppuun?
Kuuluuko mielestäsi tavalliselle luokalle?
Olisitko jo jättänyt ellei olisi tullut p..asta ulos
Miestä ei oo varmaan näkynyt vähiin aikoihin
Vierailija kirjoitti:
Mua jotenkin risoo se että kummit ja mummit ja muut sukulaiset ottaa kilvan yökylään, mökille, risteilylle ym. niitä terveitä lapsia, mutta kukaan ei auta erityisen kanssa.
Meidän erityislasta ei 10 vuotiaanakaan voinut jättää yksin, eikä ottaa mukaan esim kauppaan. Vaatii järjestelyjä että pääsen kampaajalle tai hammaslääkäriin.
Jos lähipiirissäsi on erityislapsi, niin auta. Vähäkin apu on iso apu. Esim istut autossa lapsen kaverina sen aikaa kun vanhempi käy kaupassa.
Ottaisitko itse risteilylle lapsen joka huutaa ja riehuu ja häiritsee myös ulkopuolisia?
Itsesääli haisee p..ssalle
Vierailija kirjoitti:
Onneksi ei ole lapsia eikä tule. Kiitän päivittäin itseäni hyvistä päätöksistä nuorena (osakesäästämisen aloittaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, savuttomuus jne)
En nyt ihan käsitä logiikkaasi. Lapsettomuus tietenkin takaa ettet saa erityis- tai muitakaan lapsia, mutta mistä olet saanut päähäsi ettei (erityis)lapsia saanut henkilö voi säästää osakkeisiin tai olla savuton?
Alue: Aihe vapaa
Lukekaapa tästä autististen lasten kohtelusta Ranskassa vielä vuonna 2018.
https://www.theguardian.com/world/2018/feb/08/france-is-50-years-behind…