Onko teille opetettu, että pitää olla täydellinen?

Vierailija kirjoitti:

Ei se mene edes niin, että jos joku on mielestään mukava ihminen, niin muut sitten välittäisivät hänestä. Todella lapsellista olettaa niin.

ap

Jos olet omasta mielestäsi mukava ihminen, ja joku ei silti pidä sinusta, niin sitten sinä et voi sille mitään, älä sitten ole sen ihmisen kanssa vaan etsi ihmisiä jotka tykkäävät sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On myös hyvä jos ympäristö tukee tätä muutosta, esim. sanotaan suoraan että jotain konkreettista voi tehdä riman ali ja se on täysin ok ja sua tuetaan ja susta tykätään silti.

Mä en ole missään hyvä, ja siksi minusta ei välitetä. Ei mulle kukaan mitään tuollaista sanoisi.

ap

Oletko kuitenkin mukava ihminen?

En ole.

ap

Bingo! Eli ei ole mitään tekemistä sen kanssa oletko kaikessa täydellinen vai et. Se häiritsee ainoastaan itseäsi. Muita häiritsee se kun et ole mukava ihminen, ja eivät siksi välitä seurastasi.

Ja tämä on väärin minua kohtaan, koska olen kasvatukseni uhri.

ap

Jos tiedostat sen mikä kasvatuksessasi on ollut väärin, et ole enää kasvatuksesi uhri. Olet aikuinen ihminen, ei sinua ole kasvatettu kuin lapsena. 

En minä silti ole mukava ihminen, jotta sulla ois varaa olla paska.

ap

Mitä helvettiä tuo nyt tarkoittaa?

Jos olet mukava, sinusta pidetään, jos et ole, sinusta ei pidetä. Itse päätät oletko mukava vai et.

Ei anteeks, mutta nyt olet vähän liian yksinkertainen. Peukuttakaa te ylöspäin, jotka olette kanssani samaa mieltä ja tajuatte, mitä tällä tarkoitan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ylikriittinen isä, joka myös sai raivokohtauksia välillä ihan pienestä. Kyllä se on jättänyt jälkensä. Pienintäkään virhettä ei saanut kotona tehdä. Ja toki on johtanut siihen, että mulla on ollut myöhemminkin elämässä aika rankkaa ja paljon vastoinkäymisiä. Ja sitten niitä oppinut peittelemään, koska tukea ei perheeltä saa. Ei sitten vuosiin uskaltanut luottaa, että tukea saisi mistään muualtakaan. Esim. lukion jälkeen menin töihin yritykseen, jossa eräs työntekijä työpaikkakiusasi rankasti ja savusti minut firmasta ulos. Asuin silloin vielä kotona, niin sitten sain vielä kotona huutoa, että minä olen huono työntekijä ja huono ihminen ja ties mitä. Ja siis eihän isäni siellä työpaikalla olut, joten ei mitenkään voinut tietää tilannettani eikä tuollainen raivo oikein kannustanut kertomaankaan yhtään mitään. No hain kyllä heti uutta työtä ja minut palkattiinkin pian muualle, olinhan saanut lukiosta hyvät paperit ja esim. entisistä kesätöistä hyvät työtodistukset. Niin siitä tietenkään ei tullut mitään kehua, että sain nopeasti hyvän työpaikan, jossa olinkin seuraavat kaksi vuotta ja lopettaessani sain myös hyvän todistuksen. Edelleenkin kaikki tunnustukset, joita saan, opinnoista tai työpaikoista tai mistä vaan, niin en usein osaa olla niistä ylpeä tai kiitollinen. Se on mulle ns. perustaso. Vaan jos jostain tulee huonoa palautetta, sillä on väliä ja se syökseekin pahaan itsesyyttelykierteeseen. Mulla ei ollut onnellinen lapsuus ja siitä on vaikea päästä yli, vaikka paljon sen eteen töitäkin olen tehnyt. 

Oliko isäsi täydellinen? Eikö hän tai äitisi tehnyt koskaan virheitä tai epäonnistunut missään? Miksi asuit kotona kun olit töissä? Varsinkin kun isäsi oli hullu hirviö?

Ei lapsena osaa kyseenalaistaa samalla tavalla toisen vaatimuksia ja täydellisyyttä kuin aikuisena. Jos ajatellaan ettei kukaan ole täydellinen, ei isä tai muu kriitikkokaan ole. Mutta lapsen silmissä auktoriteetti ja riittävä syy siihen että yrittää selvitä hengissä ja täydellisyyden vaateesta tulee selviytymiskeino ja malli joka juurtuu pitkälle sisälle. Kun se on juurtunut jo lapsesta asti ei sitä osaa kyseenalaistaa vielä välttämättä sittenkään kun on jo 18. Se on siinä kohdassa jo jotakin sellaista joka sinä koet olevasi itse.

Kyllä lapsellakin on silmät päässä ja aivot joilla ajatella. Jo pelkästään isäsi raivoaminen on suuri virhe hänessä, hän ei siis ollut täydellinen kun ei osannut kasvattaa lastaan raivoamatta.

51 oli siis eri kuin alkuperäinen. Toki on silmät päässä mutta aivot kehittyy lapsella yli pari kymppiseksi. Oikeaa ja väärää ei osaa ihan heti erottaa. Ja mistä lapsi tietää että raivaaminen ei ole oikein? Jos hänelle se on ns normaali

T. Eri

Vierailija kirjoitti:

Mikä kysymys toi edes on? "Oletko mukava ihminen?" Todella va mmaisen kysyjän suusta. Hitlerkin ois hei voinut vastata siihen, että olen.

ap

No muiden haukkuminen ei ole mukavan ihmisen toimintaa. Osaatko yhtään arvioida käyttäytymistäsi toisen näkökulmasta? Hitler ei varmasti osannut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On myös hyvä jos ympäristö tukee tätä muutosta, esim. sanotaan suoraan että jotain konkreettista voi tehdä riman ali ja se on täysin ok ja sua tuetaan ja susta tykätään silti.

Mä en ole missään hyvä, ja siksi minusta ei välitetä. Ei mulle kukaan mitään tuollaista sanoisi.

ap

Eli ei pidäkkään olla täydellinen, riittää että on jossain hyvä. /

Miten se että on hyvä vaikka virkkaamaan saa ihmiset rakastamaan sinua? Voit olla muuten maailman vittumaisin ihminen, mutta kunhan osaat virkata hienoja pöytäliinoja sinua rakastetaan vaikka paskantaisit niiden muroihin?

Tarkoitatko nyt tätä tekstisi ensimmäistä osiota, vaiko jälkimmäistä? Ne kumoavat toisensa.

ap

Sinä itse sanoit ensin, että sinun pitäisi olla täydellinen että sinusta välitettäisiin. Sitten toisessa viestissä sanoit että sinusta ei välitetä koska et ole missään hyvä. Eli tein päätelmän, että jos olisit jossain yhdessä asiassa hyvä, sinusta välitettäisiin, eli sinun ei täytyisikään olla täydellinen (eli ihan kaikessa täydellisen hyvä)

Koita nyt päättää, että pitääkö sun olla täydellinen vai vaan jossain asiassa hyvä.

No siis tarkoitin, että minusta ei välitetä, koska en ole kaikessa täydellinen. Sitä tarkoitin.

ap

Montako ihmistä tunnet jotka ovat kaikessa hyviä ja täydellisiä?

Verrattuna minuun, noin puolet maapallon väestöstä.

ap

Ei voi verrrata sinuun, sinä olet tavallinen ihminen, siinä kuin kaikki muutkin. Minä en ole tavannut koskaan täydellistä ihmistä, ihan siitä syystä että sellaista ei ole. Ehkä joku näyttää kaukaa täydelliseltä, mutta se on vain pintaa, oikeasti kukaan ei ole täydellinen eikä kukaan osaa kaikkea.

Jokaisella ihmisellä on joku joka on vielä parempi ja huononpi. Jos sinä olisit maapallon väestön keskipiste, eli keskiverto ihminen, ja puolet olisi sinua parempia ja puolet huononpia, niin sinähän olisit ihan hyvissä asemissa, täysin normaali keskiverto. 

Mun ajatusmaailmassa se ei mene noin.

ap

Muuta ajatusmaailmaasi. Se on sinun ajatusmaailmasi, ja siksi vain yksin sinä voit sitä muuttaa.

Esim. 2 ujoa herkkää, mutta huonoitsetuntoista ihmistä ja 2 rääväsuista hyväitsetuntoista, mutta töksäyttelijää. Ketkähän tuosta ovat todennäköisimmin sitä mieltä, kuka noista on mukava ja kuka ei?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä kysymys toi edes on? "Oletko mukava ihminen?" Todella va mmaisen kysyjän suusta. Hitlerkin ois hei voinut vastata siihen, että olen.

ap

No muiden haukkuminen ei ole mukavan ihmisen toimintaa. Osaatko yhtään arvioida käyttäytymistäsi toisen näkökulmasta? Hitler ei varmasti osannut

Mielestäni osaan. Silti minusta ei välitä kukaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ylikriittinen isä, joka myös sai raivokohtauksia välillä ihan pienestä. Kyllä se on jättänyt jälkensä. Pienintäkään virhettä ei saanut kotona tehdä. Ja toki on johtanut siihen, että mulla on ollut myöhemminkin elämässä aika rankkaa ja paljon vastoinkäymisiä. Ja sitten niitä oppinut peittelemään, koska tukea ei perheeltä saa. Ei sitten vuosiin uskaltanut luottaa, että tukea saisi mistään muualtakaan. Esim. lukion jälkeen menin töihin yritykseen, jossa eräs työntekijä työpaikkakiusasi rankasti ja savusti minut firmasta ulos. Asuin silloin vielä kotona, niin sitten sain vielä kotona huutoa, että minä olen huono työntekijä ja huono ihminen ja ties mitä. Ja siis eihän isäni siellä työpaikalla olut, joten ei mitenkään voinut tietää tilannettani eikä tuollainen raivo oikein kannustanut kertomaankaan yhtään mitään. No hain kyllä heti uutta työtä ja minut palkattiinkin pian muualle, olinhan saanut lukiosta hyvät paperit ja esim. entisistä kesätöistä hyvät työtodistukset. Niin siitä tietenkään ei tullut mitään kehua, että sain nopeasti hyvän työpaikan, jossa olinkin seuraavat kaksi vuotta ja lopettaessani sain myös hyvän todistuksen. Edelleenkin kaikki tunnustukset, joita saan, opinnoista tai työpaikoista tai mistä vaan, niin en usein osaa olla niistä ylpeä tai kiitollinen. Se on mulle ns. perustaso. Vaan jos jostain tulee huonoa palautetta, sillä on väliä ja se syökseekin pahaan itsesyyttelykierteeseen. Mulla ei ollut onnellinen lapsuus ja siitä on vaikea päästä yli, vaikka paljon sen eteen töitäkin olen tehnyt. 

Oliko isäsi täydellinen? Eikö hän tai äitisi tehnyt koskaan virheitä tai epäonnistunut missään? Miksi asuit kotona kun olit töissä? Varsinkin kun isäsi oli hullu hirviö?

Asuin kotona vielä tuolloin, koska olin vasta kirjoittanut ylioppilaaksi. Töissä olin luonnollisesti sen takia, että saisin rahaa poismuuttamiseen. En ollut lukio-opintojen aikana oikeutettu vanhempien tulojen takia opintotukeen. En silti saanut rahaa kaikkiin kuluihini, vaan ostin mm. lukiokirjoja kesätyösäästöillä. Tekstistäni selviää, että isäni ei ollut täydellinen. Tiedän kyllä, että kukaan ei ole. Silti lapsuuden ja nuoruuden traumat vaikuttaa siihen, että pyrkii täydellisyyteen, vaikka on yrittänyt oppia elämään sen kanssa, että on epätäydellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Esim. 2 ujoa herkkää, mutta huonoitsetuntoista ihmistä ja 2 rääväsuista hyväitsetuntoista, mutta töksäyttelijää. Ketkähän tuosta ovat todennäköisimmin sitä mieltä, kuka noista on mukava ja kuka ei?

ap

Eli miten tuossa se ujo päättää, että olen mukava ihminen, jos se rääväsuinen töksäyttelijä huomauttelee häntä kaikista hänen vioistaan? Että on epäkohteliasta, kun olet niin hiljainen jne? Uskoo edelleen, että olen mukava?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ylikriittinen isä, joka myös sai raivokohtauksia välillä ihan pienestä. Kyllä se on jättänyt jälkensä. Pienintäkään virhettä ei saanut kotona tehdä. Ja toki on johtanut siihen, että mulla on ollut myöhemminkin elämässä aika rankkaa ja paljon vastoinkäymisiä. Ja sitten niitä oppinut peittelemään, koska tukea ei perheeltä saa. Ei sitten vuosiin uskaltanut luottaa, että tukea saisi mistään muualtakaan. Esim. lukion jälkeen menin töihin yritykseen, jossa eräs työntekijä työpaikkakiusasi rankasti ja savusti minut firmasta ulos. Asuin silloin vielä kotona, niin sitten sain vielä kotona huutoa, että minä olen huono työntekijä ja huono ihminen ja ties mitä. Ja siis eihän isäni siellä työpaikalla olut, joten ei mitenkään voinut tietää tilannettani eikä tuollainen raivo oikein kannustanut kertomaankaan yhtään mitään. No hain kyllä heti uutta työtä ja minut palkattiinkin pian muualle, olinhan saanut lukiosta hyvät paperit ja esim. entisistä kesätöistä hyvät työtodistukset. Niin siitä tietenkään ei tullut mitään kehua, että sain nopeasti hyvän työpaikan, jossa olinkin seuraavat kaksi vuotta ja lopettaessani sain myös hyvän todistuksen. Edelleenkin kaikki tunnustukset, joita saan, opinnoista tai työpaikoista tai mistä vaan, niin en usein osaa olla niistä ylpeä tai kiitollinen. Se on mulle ns. perustaso. Vaan jos jostain tulee huonoa palautetta, sillä on väliä ja se syökseekin pahaan itsesyyttelykierteeseen. Mulla ei ollut onnellinen lapsuus ja siitä on vaikea päästä yli, vaikka paljon sen eteen töitäkin olen tehnyt. 

Oliko isäsi täydellinen? Eikö hän tai äitisi tehnyt koskaan virheitä tai epäonnistunut missään? Miksi asuit kotona kun olit töissä? Varsinkin kun isäsi oli hullu hirviö?

Ei lapsena osaa kyseenalaistaa samalla tavalla toisen vaatimuksia ja täydellisyyttä kuin aikuisena. Jos ajatellaan ettei kukaan ole täydellinen, ei isä tai muu kriitikkokaan ole. Mutta lapsen silmissä auktoriteetti ja riittävä syy siihen että yrittää selvitä hengissä ja täydellisyyden vaateesta tulee selviytymiskeino ja malli joka juurtuu pitkälle sisälle. Kun se on juurtunut jo lapsesta asti ei sitä osaa kyseenalaistaa vielä välttämättä sittenkään kun on jo 18. Se on siinä kohdassa jo jotakin sellaista joka sinä koet olevasi itse.

Kyllä lapsellakin on silmät päässä ja aivot joilla ajatella. Jo pelkästään isäsi raivoaminen on suuri virhe hänessä, hän ei siis ollut täydellinen kun ei osannut kasvattaa lastaan raivoamatta.

51 oli siis eri kuin alkuperäinen. Toki on silmät päässä mutta aivot kehittyy lapsella yli pari kymppiseksi. Oikeaa ja väärää ei osaa ihan heti erottaa. Ja mistä lapsi tietää että raivaaminen ei ole oikein? Jos hänelle se on ns normaali

T. Eri

Kyllä viimeistään murrosiässä kun alkaa itsenäistyä vanhemmista, näkee muut ihmiset, kavereiden vanhemmat, naapurit, telkkarissa ihmisiä, netissä, kirjoissa... ihan kaikkialla ihmiset sanoo ettei ole ok raivota lapselleen. Vaikka ihmisen aivot on täysin valmiit vasta 25v ja sitten ne alkaa pikkuhiljaa rapistua vanhuutta kohti, ei se tarkoita sitä että 5-vuotias tai 15-vuotias on täysin tyhmä.

Ei varsinaisesti opetettu, mutta kuitenkin ... Oli vaikea saada minkäänlaista hyväksyntää, vaikka kuinka yritti olla ahkera, tunnollinen, kunnollinen jne. Elin uusperheessä (termiä ei ollut olemassakaan) ja mikä teki minun mielestäni asian pahemmaksi, oli se, että äitini asetti niitä vaatimuksia. Jotenkin olisin ehkä vielä hyväksynyt sen, että isäpuoli olisi ollut se vaativampi. Vai olikohan se niin, että kun äidin itsetunto ei ollut kovin vahva, niin sitä piti sitten tyttären yrittää pönkittää. Jos olisin ollut erinomainen menestyjä, niin siinä sivussa äpärän perheeseen tuonut äitikin olisi tuntenut itsensä paremmin hyväksytyksi. Minä koin toisaalta olevani perheenjäsen, mutta toisaalta aina vähän sivussa. Onneksi äidin suku hyväksyi minut sellaisena kuin olen, hyvine ja huonoine puolineni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä kysymys toi edes on? "Oletko mukava ihminen?" Todella va mmaisen kysyjän suusta. Hitlerkin ois hei voinut vastata siihen, että olen.

ap

No muiden haukkuminen ei ole mukavan ihmisen toimintaa. Osaatko yhtään arvioida käyttäytymistäsi toisen näkökulmasta? Hitler ei varmasti osannut

Mielestäni osaan. Silti minusta ei välitä kukaan.

ap

Tuo on silkkaa typerää itsesääliä. Tiedät itsekin että sinulla on ihmisiä jotka välittää sinusta, siitä huolimatta että säälit itseäsi turhaan päivät pitkät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ylikriittinen isä, joka myös sai raivokohtauksia välillä ihan pienestä. Kyllä se on jättänyt jälkensä. Pienintäkään virhettä ei saanut kotona tehdä. Ja toki on johtanut siihen, että mulla on ollut myöhemminkin elämässä aika rankkaa ja paljon vastoinkäymisiä. Ja sitten niitä oppinut peittelemään, koska tukea ei perheeltä saa. Ei sitten vuosiin uskaltanut luottaa, että tukea saisi mistään muualtakaan. Esim. lukion jälkeen menin töihin yritykseen, jossa eräs työntekijä työpaikkakiusasi rankasti ja savusti minut firmasta ulos. Asuin silloin vielä kotona, niin sitten sain vielä kotona huutoa, että minä olen huono työntekijä ja huono ihminen ja ties mitä. Ja siis eihän isäni siellä työpaikalla olut, joten ei mitenkään voinut tietää tilannettani eikä tuollainen raivo oikein kannustanut kertomaankaan yhtään mitään. No hain kyllä heti uutta työtä ja minut palkattiinkin pian muualle, olinhan saanut lukiosta hyvät paperit ja esim. entisistä kesätöistä hyvät työtodistukset. Niin siitä tietenkään ei tullut mitään kehua, että sain nopeasti hyvän työpaikan, jossa olinkin seuraavat kaksi vuotta ja lopettaessani sain myös hyvän todistuksen. Edelleenkin kaikki tunnustukset, joita saan, opinnoista tai työpaikoista tai mistä vaan, niin en usein osaa olla niistä ylpeä tai kiitollinen. Se on mulle ns. perustaso. Vaan jos jostain tulee huonoa palautetta, sillä on väliä ja se syökseekin pahaan itsesyyttelykierteeseen. Mulla ei ollut onnellinen lapsuus ja siitä on vaikea päästä yli, vaikka paljon sen eteen töitäkin olen tehnyt. 

Oliko isäsi täydellinen? Eikö hän tai äitisi tehnyt koskaan virheitä tai epäonnistunut missään? Miksi asuit kotona kun olit töissä? Varsinkin kun isäsi oli hullu hirviö?

Ei lapsena osaa kyseenalaistaa samalla tavalla toisen vaatimuksia ja täydellisyyttä kuin aikuisena. Jos ajatellaan ettei kukaan ole täydellinen, ei isä tai muu kriitikkokaan ole. Mutta lapsen silmissä auktoriteetti ja riittävä syy siihen että yrittää selvitä hengissä ja täydellisyyden vaateesta tulee selviytymiskeino ja malli joka juurtuu pitkälle sisälle. Kun se on juurtunut jo lapsesta asti ei sitä osaa kyseenalaistaa vielä välttämättä sittenkään kun on jo 18. Se on siinä kohdassa jo jotakin sellaista joka sinä koet olevasi itse.

Kyllä lapsellakin on silmät päässä ja aivot joilla ajatella. Jo pelkästään isäsi raivoaminen on suuri virhe hänessä, hän ei siis ollut täydellinen kun ei osannut kasvattaa lastaan raivoamatta.

51 oli siis eri kuin alkuperäinen. Toki on silmät päässä mutta aivot kehittyy lapsella yli pari kymppiseksi. Oikeaa ja väärää ei osaa ihan heti erottaa. Ja mistä lapsi tietää että raivaaminen ei ole oikein? Jos hänelle se on ns normaali

T. Eri

Kyllä viimeistään murrosiässä kun alkaa itsenäistyä vanhemmista, näkee muut ihmiset, kavereiden vanhemmat, naapurit, telkkarissa ihmisiä, netissä, kirjoissa... ihan kaikkialla ihmiset sanoo ettei ole ok raivota lapselleen. Vaikka ihmisen aivot on täysin valmiit vasta 25v ja sitten ne alkaa pikkuhiljaa rapistua vanhuutta kohti, ei se tarkoita sitä että 5-vuotias tai 15-vuotias on täysin tyhmä.

Et tunne selkeästikään kaikkea mihin ihmismieli kykenee, kun sulla on noin pullantuoksuinen kuva teinien itsenäisyydestä niiden ihmismielen mustempien vanhempien lapsina. Joista sulla ei ole aavistustakaan.

ap

Olisiko tämä hyvä?:

http://www.dummies.com/health/mental-health/building-emotionally-health…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli ylikriittinen isä, joka myös sai raivokohtauksia välillä ihan pienestä. Kyllä se on jättänyt jälkensä. Pienintäkään virhettä ei saanut kotona tehdä. Ja toki on johtanut siihen, että mulla on ollut myöhemminkin elämässä aika rankkaa ja paljon vastoinkäymisiä. Ja sitten niitä oppinut peittelemään, koska tukea ei perheeltä saa. Ei sitten vuosiin uskaltanut luottaa, että tukea saisi mistään muualtakaan. Esim. lukion jälkeen menin töihin yritykseen, jossa eräs työntekijä työpaikkakiusasi rankasti ja savusti minut firmasta ulos. Asuin silloin vielä kotona, niin sitten sain vielä kotona huutoa, että minä olen huono työntekijä ja huono ihminen ja ties mitä. Ja siis eihän isäni siellä työpaikalla olut, joten ei mitenkään voinut tietää tilannettani eikä tuollainen raivo oikein kannustanut kertomaankaan yhtään mitään. No hain kyllä heti uutta työtä ja minut palkattiinkin pian muualle, olinhan saanut lukiosta hyvät paperit ja esim. entisistä kesätöistä hyvät työtodistukset. Niin siitä tietenkään ei tullut mitään kehua, että sain nopeasti hyvän työpaikan, jossa olinkin seuraavat kaksi vuotta ja lopettaessani sain myös hyvän todistuksen. Edelleenkin kaikki tunnustukset, joita saan, opinnoista tai työpaikoista tai mistä vaan, niin en usein osaa olla niistä ylpeä tai kiitollinen. Se on mulle ns. perustaso. Vaan jos jostain tulee huonoa palautetta, sillä on väliä ja se syökseekin pahaan itsesyyttelykierteeseen. Mulla ei ollut onnellinen lapsuus ja siitä on vaikea päästä yli, vaikka paljon sen eteen töitäkin olen tehnyt. 

Oliko isäsi täydellinen? Eikö hän tai äitisi tehnyt koskaan virheitä tai epäonnistunut missään? Miksi asuit kotona kun olit töissä? Varsinkin kun isäsi oli hullu hirviö?

Ei lapsena osaa kyseenalaistaa samalla tavalla toisen vaatimuksia ja täydellisyyttä kuin aikuisena. Jos ajatellaan ettei kukaan ole täydellinen, ei isä tai muu kriitikkokaan ole. Mutta lapsen silmissä auktoriteetti ja riittävä syy siihen että yrittää selvitä hengissä ja täydellisyyden vaateesta tulee selviytymiskeino ja malli joka juurtuu pitkälle sisälle. Kun se on juurtunut jo lapsesta asti ei sitä osaa kyseenalaistaa vielä välttämättä sittenkään kun on jo 18. Se on siinä kohdassa jo jotakin sellaista joka sinä koet olevasi itse.

Kyllä lapsellakin on silmät päässä ja aivot joilla ajatella. Jo pelkästään isäsi raivoaminen on suuri virhe hänessä, hän ei siis ollut täydellinen kun ei osannut kasvattaa lastaan raivoamatta.

Olen siis alkuperäinen kommentin kirjoittaja, välissä joku muu vastasi (hyvin mielestäni). Tiedän täysin että isäni ei ollut täydellinen. Ja tiesin jo lapsena, että raivoaminen on väärin. Mutta ei se muuta sitä, että pelkoa raivoamisesta saa toimimaan mahdollsimman hyvin niin, ettei raivokohtauksia tule. Ja niitä samoja raivokohtauksia voi pelätä myös töissä ja opinnoissa myös muilta kuin omalta isältään. Ja tiedostan, että se pelko useimmiten on turha, mutta silti se jossain takaraivossa usein on ja johtaa täydellisyyden tavoitteluun.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä kysymys toi edes on? "Oletko mukava ihminen?" Todella va mmaisen kysyjän suusta. Hitlerkin ois hei voinut vastata siihen, että olen.

ap

No muiden haukkuminen ei ole mukavan ihmisen toimintaa. Osaatko yhtään arvioida käyttäytymistäsi toisen näkökulmasta? Hitler ei varmasti osannut

Mielestäni osaan. Silti minusta ei välitä kukaan.

ap

Tuo on silkkaa typerää itsesääliä. Tiedät itsekin että sinulla on ihmisiä jotka välittää sinusta, siitä huolimatta että säälit itseäsi turhaan päivät pitkät.

Ei ole. He eivät todellakaan välitä minusta. Tai saavat sen todellakin osoittaa mä en sitä näe.

ap

Vierailija kirjoitti:

Esim. 2 ujoa herkkää, mutta huonoitsetuntoista ihmistä ja 2 rääväsuista hyväitsetuntoista, mutta töksäyttelijää. Ketkähän tuosta ovat todennäköisimmin sitä mieltä, kuka noista on mukava ja kuka ei?

ap

Riippuu tilanteesta ja ihmisestä, ei ihmiset ole samanlaisia joka tilanteessa. Joskus ujo voi olla myös ilkeä ja rääväsuinen töksäyttelijä voi olla myötätuntoinen ja rakastava.

Kukaan ihminen ei oo täydellinen niin sellaista ei voi edes vaatia äiskä eikä iskä koska iskä ja äiskään ei ole täydellisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä kysymys toi edes on? "Oletko mukava ihminen?" Todella va mmaisen kysyjän suusta. Hitlerkin ois hei voinut vastata siihen, että olen.

ap

No muiden haukkuminen ei ole mukavan ihmisen toimintaa. Osaatko yhtään arvioida käyttäytymistäsi toisen näkökulmasta? Hitler ei varmasti osannut

Mielestäni osaan. Silti minusta ei välitä kukaan.

ap

Tuo on silkkaa typerää itsesääliä. Tiedät itsekin että sinulla on ihmisiä jotka välittää sinusta, siitä huolimatta että säälit itseäsi turhaan päivät pitkät.

Ei ole. He eivät todellakaan välitä minusta. Tai saavat sen todellakin osoittaa mä en sitä näe.

ap

Miten se ilmenee että kukaan ei välitä sinusta? Asutko yksin pienessä kopissa ja kukaan ei koskaan tule käymään, soita tai puhu sinulle muuten? Onko sinulla facessa 0 kaveria? Jos kaadut ulkona niin eikö kukaan ohikulkija soita ambulanssia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. 2 ujoa herkkää, mutta huonoitsetuntoista ihmistä ja 2 rääväsuista hyväitsetuntoista, mutta töksäyttelijää. Ketkähän tuosta ovat todennäköisimmin sitä mieltä, kuka noista on mukava ja kuka ei?

ap

Riippuu tilanteesta ja ihmisestä, ei ihmiset ole samanlaisia joka tilanteessa. Joskus ujo voi olla myös ilkeä ja rääväsuinen töksäyttelijä voi olla myötätuntoinen ja rakastava.

No aikuisen ja lapsen suhteessa se ei ole niin. Lapsi on aivan sen vanki, millaisena vanhempi näkee hänet. Ja miten voimakkaasti vanhempi näkee hänet ja miten voimakkaasti vanhempi uskoo itseään, vaikka olisi väärässä. Lapsi ei voi tietää, että vanhempi on väärässä. Ei usein tajua sitä pitkälle aikuisuuteenkaan, koska lapsesta myös osin tulee sitä, mitä vanhempi hänessä näkee. Ja siksi ympäristö tukee sitä, mitä vanhempi näkee.

ap