Mistä tiesitte, että parisuhde oli loppu?

Kaksi kysymystä samalla kertaa... tehokasta

Eka kysymys: Mistä tiesitte, että parisuhde oli loppu?

Toinen lähti viemään roskista, eikä ole vielä palannut, kuukauden olen odotellut.

Toka: Mikä oli siis se hetki/asia/syy, että viimein päätitte lopettaa suhteen?

Toinen on narsistinen, hakkaa minua (kännissä), kulkee omia polkujaan tulee fritsuja kaulassa/rinnassa kotiin (kännissä) ja hakkaa minua. Mut ku se on selvinpäin niin ihana, pyytää anteeksi ja minä annan... ja myös anteeksi...

Ei tehnyt mieli seksiä. En halunnut viettää edes aikaa miehen kanssa. Haaveilin leskeksi jäämisestä tai siitä että mies pettäisi ja saisin "syyn" ottaa ero.

Rakastin häntä kuin veljeä tai koiraa ja siksi lähteminen oli vaikeaa. Ikävöin yhä, kuin kuollutta lemmikkiä.

Onneksi ymmärsin, että minäkin voin tehdä ratkaisuja ja päätöksiä omasta elämästäni. Ei tarvitse odottaa ulkopuolista tekijää ja olla vain elämän tuupittavana. Nyt olen onnellinen, kun toimin oman tahdon mukaan.

Olin nuori kun tavattiin ja aikuistuin yhdessä miehen kanssa. En tiennyt mitä olisin yksin ilman miestä. Se pelotti. Mutta tarvitsin tilaa ja onneksi otin sitä.

Munkin mies katosi viemään roskia kuukausi sitten. Taitaa olla yleistä.

Vierailija kirjoitti:

Kun tyttöystävä petti ja kostoksi panin hänen parasta kaveriaan. Tuosta ei ollut enää paluuta.

No, siinä tyttöystävälläsi "paras kaveri".Oliko muuten nainen vai mies?Ja panitko paksuksi?

Kun koko mies ällötti.

Tuntu vain että kasvoimme erilleen. Emme enää oikeastaan puhuneet toisillemme mistään, jännittävin puheenaihe alkoi olla että mitä ruokaa ostamme kaupasta. Ei tehnyt mieli suukotella ja jostain syystä seksikin vain muuttui joksikin robottimaiseksi suorittamiseksi. 

Kaverin häissä pappi piti kaunista puhetta rakkaudesta ja puolisoiden välisestä kunnioituksesta ja arvostuksesta. Tahdosta.

Tajusin etten itse kunnioita miestäni, enkä myöskään koe miehen arvostavan minua. Useasti häpesin miestäni ja mieheni usein vähättäli mun osaamista ja tekemisiä.

Niiden häiden jälkeen tiesin, että minä en Tahdo.

Löysin lopulta miehen jota todella kunnioitan ja arvostan. Koen myös hänen suunnaltaan samoja tunteita. En silloin 19-vuotiaana, kun tapasin ensimmäisen mieheni, ymmärtänyt näistä asioista mitään. Olo tässä liitossa on ihan erilaista. Olisipa teininä joku kertonut näistä asioista.

Mies lopetti fyysisen suhteen täysin, ei halunnut yhteistä aikaa, ei halunnut nukkua yhdessä. Ihastuin toiseen, sain vastakaikua. Tajusin, että tunteet avioliitossa oli täysin loppuneet. Eropäätös oli helppo. Mies ei hätkähtänyt juuri, kun kerroin erohaluista. Ymmärsin, että rakkaudesta ei kyse ollut.

Kun huomasin etten odottanut mieheltä enää yhtään mitään, tyhjän saa pyytämättäkin. Tajusin että pidän täyshoitolaa narsistille.

Vierailija kirjoitti:

Kun seksiä ei enää ollut ja havahduin, että parisuhteemme ei enää eronnut mitenkään kämppis-suhteesta, muutamaa rutiiniksi muuttunutta pusua lukuunotaatta.

Muistan kuinka ajattelin että jotain on pahasti pielessä suhteessa, kun en edes ajattele seksiä mieheni kanssa. Muistan miettineeni, että en oikeastaan ollut tuntenut intohimoa häntä kohtaan enää ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Milloin olin viimeksi edes tuntenut halua suudella häntä kunnolla, kiihkeästi, pitkään?

Rakastin kyllä häntä, siitä ei ollut kyse, mutta rakastan myös ystäviäni ja perheenjäseniäni. Tajusin ettei meillä enää ollut sitä intiimiä, intohimoista romanssia mitä joskus alkuaikoina. Meistä oli tullut ikäänkuin vain superläheisiä ystäviä.

Suhteen lopettaminen oli elämäni vaikein ja pelottavin päätös. Olimme seurustelleet ja asuneet yhdessä liki 7 vuotta ja hän oli voimavarani, hän oli kivi johon nojata, hän tunsi minut läpikotaisin ja minä hänet ja pystyimme olemaan 100% omana itsenämme yhdessä. Mutta en halunnut viettää loppuelämääni pelkässä ystävyyssuhteessa.

Päätös osoittautui lopulta myös elämäni parhaaksi, koska reilun vuoden myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, miehen josta en vain saa tarpeekseni, jonka kanssa sitä romantiikkaa ja puhdasta intohimoa tuntuu riittävän loputtomiin, ja jonka kanssa minulla on niin erityinen henkinen yhteys, että olen hänet tavattuani ruvennut aidosti uskomaan sielunkumppaneihin.

Miksi tämä on saanut noin paljon alapeukkuja verrattuna muihin viesteihin?

Kun mies jäi (tahallaan) kiinni pettämisestä toisen lapsen syntymän aikoihin. Sai ilmeisesti jonkinlaisia kicksejä kiinnijäämisestä.

Kaikki kolme suhdettani päättyivät samalla tavalla.

Tunteet olivat tallella ja yhtä voimakkaat kuin ennenkin, mutta yhdessäolo muuttui jonkun ristiriidan takia vaikeaksi. Asia kummitteli parhainakin hetkinä taustalla, eikä ratkennut keskusteluyrityksistä huolimatta. Yhteydenpito harveni, koska kävi ahdistavaksi.

Jossain vaiheessa huomasi kärsineensä fyysistä pahoinvointia asian takia. Yöunet menivät pilalla.

Sitten oli vaan aika tehdä päätös että pääsisi edes eteenpäin. Ei sitä mistään varsinaisesti tiedäkään, ja siksi päättäminen onkin niin vaikeaa ja tulee kärsittyä asian kanssa pidempään kuin tarvitsisi.

Kun vaan halusimme eri asioita. Tulevaisuus oli hänen mielestään pari lasta jossain poissa kaikkien näkyvistä maalla. Ja minun mielestä ei lapsia ja suht täyteläistä muuten elämää. Lisäksi haluan ihmisiä kuitenkin ympärilleni enkä mitään mustasukkaista miestä. Lopulta muutin eri kaupunkiin ja onneksi ei tullut mukaan. Päättyi se suhde sitten siististi.

Riitaista oli ollut jo vuosia, koko ajan pahenemaan päin. Toisaalta oli myös rakkautta ja hyviä hetkiä, mutta hyvät hetket olivat vähenemään päin.

Ajoin yhtenä päivänä töistä kotiin ja jäin pihalla ahdistuneena autoon istumaan ja mietin onko pakko mennä kotiin. Jos vain kääntyisi ja ajaisi pois tai vaikka rekkaa päin. Tajusin, etten mitenkään voisi tehdä niin lapsilleni, itselleni, rekkakuskille. Tuo hetki oli viimeinen pisara, jolloin tajusin, että nyt tämä loppuu tai mielenterveys menee.

Siitä kun petin poikaystävääni. Olimme tämän jälkeen vielä pari kk yhdessä.

Sain tietää että emäntä äänesti vihreitä. Heitin ulos.

Sain selville että mies pani parasta ystävääni selkäni takana. Siihen loppui parisuhde ja "ystävyys". Mies olisi halunnut jatkaa ja edelleen lähettää kaipausviestejä, mutta ei voisi vähempää kiinnostaa. Ystävä yritti selitellä tekojaan sillä, että eihän hän sinkkuna tehnyt mitään väärää, mutta yhteinen ystäväporukka oli tiukasti eri mieltä ja katkaisi välit. Itsehän olin hänelle puhunut epäilyksistäni ja hän kirkkain silmin selitti että eihän nyt "Pekka" sellaista tekisi ja samaan aikaan paneskeli itse "Pekkaa".

Alkoi kotona tuntumaan että kumpikin on vain toisensa tiellä esimerkiksi keittiössä touhutessa. Ennen oli luonnollista että molemmat oli siellä ja vaikka hieman hipaisikin, niin se oli vain myönteinen asia.  Sitä ei vaan enää viihtynyt toisen seurassa ja toisen kosketuskin tuntui epämiellyttävältä.

Siis tämä useamman päiviä kestäneen "kyläilyreissun" jälkitunnelmissa. Puhumattakaan kaikesta muusta vehkeilystä ja ongelmien aiheuttamisesta tuota ennen.

Sairastuin, aivoinfarkti. Uusi elämä alkoi kirjaimellisesti. Jätin narsistin ja aloin elämään onnellista loppuelämääni.

Kun löysin itseni miettimästä miten suhteemme on päätynyt tilanteeseen jossa me ei puhuta toisillemme mitään.