Mistä tiesitte, että parisuhde oli loppu?

Vierailija kirjoitti:

Mikä oli siis se hetki/asia/syy, että viimein päätitte lopettaa suhteen ?

Herpeksen puhkeaminen

Koskä sä otit rnemmän ku annoit. Sika. Siitä.

Huomasin, että yhteydenpito oli vähentynyt merkittävästi. Aloin pohtia suhteen hyviä ja huonoja puolia, ja huonoja löytyi enemmän. Ehkä päällimäisenä niistä se, etten voinut olla oikein oma itseni hänen seurassaan.

Ehdimme olla yhdessä noin vuoden verran.

Kun huomasin haaveilevani harva se päivä siitä, että saisin asua yksin. 

Kun tyttöystävä petti ja kostoksi panin hänen parasta kaveriaan. Tuosta ei ollut enää paluuta.

Katselin vieressä nukkuvaa miestä ja tajusin, että minulle on aivan sama, onko hän siinä vai ei.

Kun mies ei pidä lupauksiaan siitä milloin tapaamme seuraavan kerran ja milloin suhteessamme tapahtuu muutoksia. Antaa aina ajankohdan johon mennessä saa sen ja sen asian valmiiksi ja sitten. Kuitenkin kun ajankohta on se sitten niin miehestä ei kuulu mitään. Mies tulee kyllä jos otan häneen yhteyttä ja pyydän tulemaan mutta sama kuvio toistuu jatkuvasti joten tämä suhde on nyt lopullisesti loppu. Lapset saavat päättää kumman mukana ovat vai ovatko molempien.

Kun petin, enkä edes katunut.

Kun aloin lukea vauva-palstaa ja tajusin, että kaikki on periaatteessa on päin v*ttua. Kaikki miehissä.

Eli mies ei saisi edes olla olematta. Parempi siis ettei miestä ole olemassa.

Mies kuoli. Kesti tosin hetki päästä yli siitä ajatuksesta, ettei sitä parisuhdetta enää ole.

Kun seksiä ei enää ollut ja havahduin, että parisuhteemme ei enää eronnut mitenkään kämppis-suhteesta, muutamaa rutiiniksi muuttunutta pusua lukuunotaatta.

Muistan kuinka ajattelin että jotain on pahasti pielessä suhteessa, kun en edes ajattele seksiä mieheni kanssa. Muistan miettineeni, että en oikeastaan ollut tuntenut intohimoa häntä kohtaan enää ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Milloin olin viimeksi edes tuntenut halua suudella häntä kunnolla, kiihkeästi, pitkään?

Rakastin kyllä häntä, siitä ei ollut kyse, mutta rakastan myös ystäviäni ja perheenjäseniäni. Tajusin ettei meillä enää ollut sitä intiimiä, intohimoista romanssia mitä joskus alkuaikoina. Meistä oli tullut ikäänkuin vain superläheisiä ystäviä.

Suhteen lopettaminen oli elämäni vaikein ja pelottavin päätös. Olimme seurustelleet ja asuneet yhdessä liki 7 vuotta ja hän oli voimavarani, hän oli kivi johon nojata, hän tunsi minut läpikotaisin ja minä hänet ja pystyimme olemaan 100% omana itsenämme yhdessä. Mutta en halunnut viettää loppuelämääni pelkässä ystävyyssuhteessa.

Päätös osoittautui lopulta myös elämäni parhaaksi, koska reilun vuoden myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, miehen josta en vain saa tarpeekseni, jonka kanssa sitä romantiikkaa ja puhdasta intohimoa tuntuu riittävän loputtomiin, ja jonka kanssa minulla on niin erityinen henkinen yhteys, että olen hänet tavattuani ruvennut aidosti uskomaan sielunkumppaneihin.

Vierailija kirjoitti:

Kun seksiä ei enää ollut ja havahduin, että parisuhteemme ei enää eronnut mitenkään kämppis-suhteesta, muutamaa rutiiniksi muuttunutta pusua lukuunotaatta.

Muistan kuinka ajattelin että jotain on pahasti pielessä suhteessa, kun en edes ajattele seksiä mieheni kanssa. Muistan miettineeni, että en oikeastaan ollut tuntenut intohimoa häntä kohtaan enää ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Milloin olin viimeksi edes tuntenut halua suudella häntä kunnolla, kiihkeästi, pitkään?

Rakastin kyllä häntä, siitä ei ollut kyse, mutta rakastan myös ystäviäni ja perheenjäseniäni. Tajusin ettei meillä enää ollut sitä intiimiä, intohimoista romanssia mitä joskus alkuaikoina. Meistä oli tullut ikäänkuin vain superläheisiä ystäviä.

Suhteen lopettaminen oli elämäni vaikein ja pelottavin päätös. Olimme seurustelleet ja asuneet yhdessä liki 7 vuotta ja hän oli voimavarani, hän oli kivi johon nojata, hän tunsi minut läpikotaisin ja minä hänet ja pystyimme olemaan 100% omana itsenämme yhdessä. Mutta en halunnut viettää loppuelämääni pelkässä ystävyyssuhteessa.

Päätös osoittautui lopulta myös elämäni parhaaksi, koska reilun vuoden myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, miehen josta en vain saa tarpeekseni, jonka kanssa sitä romantiikkaa ja puhdasta intohimoa tuntuu riittävän loputtomiin, ja jonka kanssa minulla on niin erityinen henkinen yhteys, että olen hänet tavattuani ruvennut aidosti uskomaan sielunkumppaneihin.

Minulla samanlainen tilanne. :/ Toisinaan olen jo pohtinut eroa, mutta en vain uskalla. Mitä jos teenkin väärän päätöksen, mitä jos en enää löydä ketään, onko minulla vielä aikaa? Olen kai "tottumuksesta" jäänyt suhteeseen vaikka tämä tuntuu enemmän kämppäkaveruudelta kuten sinäkin sen sanoit. Myös yksin jääminen pelottaa. 

Ei enää seksiä muuta kuin miehen aloitteesta, en oikeastaan tiedä haluanko seksiä hänen kanssaan muuta kuin hänen mielikseen,  ei kiinnosta pussailla.  En ole vielä eronnut mutta käynyt mielessä. Kun ajattelenkin tulevaisuutta, esimerkiksi lapsien hankintaa hänen kanssaan, niin se tuntuu jotenki väärältä, en ehkä edes halua lapsia hänen kanssaan vaikka mies on ilmoittanut että hän on jo valmis. No, minä en..... Joku tässä suhteessa vain on sammunut. Siitä keskusteleminen ei varmaan edes auta.  Meillä on hyvät hetket, hänen kanssaan on hauskaa ja voin olla oma itseni jne, se siitä erosta jotenkin vaikeaa tekeekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun seksiä ei enää ollut ja havahduin, että parisuhteemme ei enää eronnut mitenkään kämppis-suhteesta, muutamaa rutiiniksi muuttunutta pusua lukuunotaatta.

Muistan kuinka ajattelin että jotain on pahasti pielessä suhteessa, kun en edes ajattele seksiä mieheni kanssa. Muistan miettineeni, että en oikeastaan ollut tuntenut intohimoa häntä kohtaan enää ainakaan pariin-kolmeen vuoteen. Milloin olin viimeksi edes tuntenut halua suudella häntä kunnolla, kiihkeästi, pitkään?

Rakastin kyllä häntä, siitä ei ollut kyse, mutta rakastan myös ystäviäni ja perheenjäseniäni. Tajusin ettei meillä enää ollut sitä intiimiä, intohimoista romanssia mitä joskus alkuaikoina. Meistä oli tullut ikäänkuin vain superläheisiä ystäviä.

Suhteen lopettaminen oli elämäni vaikein ja pelottavin päätös. Olimme seurustelleet ja asuneet yhdessä liki 7 vuotta ja hän oli voimavarani, hän oli kivi johon nojata, hän tunsi minut läpikotaisin ja minä hänet ja pystyimme olemaan 100% omana itsenämme yhdessä. Mutta en halunnut viettää loppuelämääni pelkässä ystävyyssuhteessa.

Päätös osoittautui lopulta myös elämäni parhaaksi, koska reilun vuoden myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, miehen josta en vain saa tarpeekseni, jonka kanssa sitä romantiikkaa ja puhdasta intohimoa tuntuu riittävän loputtomiin, ja jonka kanssa minulla on niin erityinen henkinen yhteys, että olen hänet tavattuani ruvennut aidosti uskomaan sielunkumppaneihin.

Minulla samanlainen tilanne. :/ Toisinaan olen jo pohtinut eroa, mutta en vain uskalla. Mitä jos teenkin väärän päätöksen, mitä jos en enää löydä ketään, onko minulla vielä aikaa? Olen kai "tottumuksesta" jäänyt suhteeseen vaikka tämä tuntuu enemmän kämppäkaveruudelta kuten sinäkin sen sanoit. Myös yksin jääminen pelottaa. 

Hei kuule nuo ajatuksesi ovat kuin suoraan omasta päästäni silloin kun rupesin miettimään eroa vaihtoehtona. En ollut koko aikuisikääni ollut yksin, en edes tavallaan tiennyt kuka olin ilman häntä. Pelkäsin yksin jäämistä ihan tuhottomasti, pelkäsin että se olisi virhe jota katuisin aina, pelkäsin etten koskaan enää tapaisi ketään jonka kanssa minulla olisi yhtä mukavaa ja luonnollista elää. Mutta takaraivossa kolkutti kuitenkin aina se ajatus, etten voisi vain tyytyä, siksi että pelkään tuntemattomaan loikkaamista. Tiesin että jos tyytyisin ”ihan hyvään”, niin vuosien aikana katkeroituisin lopulta. Ymmärrän pelkosi täysin, olin itsekin sen kourissa parin VUODEN verran ennenkuin uskalsin viimein päästää irti. Kuuntele sydäntäsi. Älä jää epävarmuuden takia suhteeseen, joka ei täytä unelmiasi. Paljon tsemppiä sulle! :)

Kun en enää edes loukkaantunut miehen sanoista tai teoista. Aloin miettimään, että ei tässä voi olla kaikki koko loppuelämän ja tajusin vihdoin haluavani enemmän.

Jos oikeasti haluaa erota niin ei kai voi jäädä sen takia suhteeseen kun pelkää että jää yksin. Miksi pitää olla aina se mies ja parisuhde?

Eikö olisi terveempää ollakin yksin ja miettiä itselle tärkeitä asioita.

Viidettä kertaa kun olin raskaana eri miehelle ja isä oli 2. lapseni transsukupuolinen isä.

Oli jo riitaa ja mies lähti jonnekin perjantaina ja tuli takaisin sunnuntaina.

Olin vihainen ja ei tehnyt mieli edes puhua hänelle mitään. Olinkin hiljaa päiväkausia ja mietin omia asioitani ja elämääni ja huomasin että ei minulla ole hänelle edes mitään sanottavaa. Ihan yhtä tyhjän kanssa koko mies. Se oli siinä.

Viikko myöhemmin päädyin sattumalta treffeille tutun miehen kanssa ja sillä tiellä olen yhä...27 vuotta myöhemmin :)

Mies kuoli.

Suorastaan kyynel silmäposkessa muistelen sitä alkuvuosien aikaa. Kun perhoset vatsanpohjassa odotti näkevänsä toisen, siirappiset tekstiviestit, ikävä, sellainen kutkuttelu ja ah, se seksi....

Nyt ei mitään. Tuntuu että en vain tunne yksinkertaisesti mitään. Hän voi olla viikkojakin pois työkomennuksella mutta en tunne edes ikävää, en odota häntä kotiin. Rakastan toki, mutta en enää samalla tavalla. :(