Sinkku ja vähän katkera välillä

Parisuhteen aloittaminen ja sielunkumppanin löytäminen on suurimmaksi osaksi tuuria, kokeilua ja kohtaloa.

Klisee joka toteutui omassa elämässä: kun lopetin etsimisen, sieltä se tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näillä ikisinkuilla on kyllä rautainen itsetunto, kuvittelevat että he ovat jotenkin niin täydellisiä että siksi miehet eivät "uskalla" olla heidän kanssaan, vaikka he ovat kaikkea mistä mies voisi haaveilla :,D eivät näe niitä syitä miksei heitä haluta parisuhteeseen..

Mä olen ikisinkku ja mulla ei ole lainkaan itsevarmuutta ja johtuu juurikin siitä etten ole koskaan kelvannut miehille. Jos saisin miehen, uskoisin että itsevarmuuteni kasvaisi.

Mä en oikein ymmärrä, miten itsevarmuus liittyy siihen, että kelpaako miehille vai ei? Saako sitten jonkun approved leiman jonnekin ja vai miten tämä jollekkin kelpaaminen parantaisi sitä. Entäs sitten jos suhde päättyy niin ootko sitten taas vähemmän itsevarma? Kannattaisi varmaan jotenkin muuten kehittää sitä itseluottamusta ja varmuutta kuin kuvitella jonkun toisen asian korjaavan. Sä olet sama ihminen oletpa suhteessa tai yksin.

Oletko tosissasi? Eiköhän yksi elämän ''perus''juttuja ole löytää kumppani ja pariutua? Vietäppä koko elämä yksin kun katsot miten vierelläsi JOKAIKINEN muu on suhteessa paitsi itse. Totta helvetissä siinä saa huonon itsetunnon ja pitää itseään jotenkin viallisena kun ei kenellekkään kelpaa. Miksi kaikki muut kelpaa jollekkin mutta mä en? Mikä vika mussa on? Miksi olen vääränlainen?

Ei parisuhteeseen pääseminen ole mikään välttämättömyys tai elämän perusasia. Minulle elämän perusasioita on ollut hankkia hyvä elämä elikkä kouluttautua, saada työpaikka, jossa viihdyn, laittaa kiva koti itselleni jne. Monet elävät ihan tyytyväisenä elämänsä ilman vakinaista parisuhdetta. Mun suunnitelma oli saada mielenkiintoinen ura ja ryhtyä crazyksi Cat ladyksi. Mun mies oli asiasta erimieltä ja niinpä olen nyt naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Elämä ei aina mene niinkuin haaveilee, mutta siitä voi silti nauttia. Kuten täällä on moneen kertaan todettu chill Out ja nauti elämästäsi tässä ja nyt. Se kumppani löytyy tai on löytymättä, sitä asiaa ei voi pakottaa. Aktiivinen tietysti kannattaa olla, mutta tuollainen epätoivo ei ole kovinkaan viehättävää.

Arvasin että sulla on mies.

Ei mun elämäni sinkkuna ollut sen huonompaa kuin nyt perheellisenäkään. Kummassakin on hyviä ja huonoja puolia. Mielestäni olen suurinpiirtein sama ihminen kuin sinkkuna. Enemmän mua on äitiys muovannut kuin miehelle kelpaaminen. Vaikka ulkonäköni menee ehkä enemmän vaatimaton ja ruma olmi osastoon, minulla on aina ollut hyvä itseluottamus ja -varmuus ,jotka eivät ole perustuneet ulkonäköön tai kelpaamiseen. Ilmeisesti niistä on kiittäminen vanhempiani ja kasvatustani.

Lucky you että SULLA on ollut hyvät vanhemmat ja hyvä kasvatus. Meillä kaikilla muilla ei. Siksi mä en ole kotoa itsevarmuutta saanut vaan näin vanhemmiten mun itsevarmuus on kasvanut sen varaan, miten saan huomiota miehiltä.

Eikö olisi järkevämpää kasvattaa sitä itsevarmuutta muilla keinoin kuin tuolla huomion saamisella? Esim sillä mitä kaikkea pystyy itse tekemään, saavuttamaan ja oppimaan. Sillä että pärjää myöskin yksin omillaan. Ei se parisuhde ole mikään patenttiratkaisu sun kaikkiin ongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun nyrpeimmilläkin ja hyvin vaatimattoman näköisillä naisilla (yli- tai alipainoa, lyhyet harvat hiukset, ohuet huulet, pienet silmät, vanhanaikaiset silmälasit, kalvakka iho, vaatteet tyyliä mom jeans ilman ironiaa), joita tunnen harrastuksista tai työpiireistä, on parisuhde. Tuli taas sellainen olo, että mä oon varmaan sitten vielä kamalampi luonteeltani ja universumin vastenmielisimmän näköinen, kun oma sinkkuilu vaan jatkuu, siinä missä muut menee kihloihin ym.

Sydänkin on selvästi puhdasta kultaa...

En teeskentelekään olevani täydellinen, olen välillä katkera, kuten sanoin, osaan olla ärsyttävä, joskus pikkumainen, mutta myös hymyilevä, hauska ja huomaavainen. Varmaan tartuit nyt tuohon muiden ulkonäön arviointiin. Vertailen tietysti itseäni muihin ja mietin, mikä mättää. Viime kertaisin tapaus, joka on saanut taas pienen epätoivon pintaan: harrastuksen kautta tavattu todella tympeästi käyttäytyvä nainen, joka on pullea, tylsästi pukeutunut, täysin laittautumaton, rumasti sanottuna vähän olmi, mutta niinpä vain hänelläkin se aviomies on käytöksestä ja ulkonäöstä huolimatta.

-ap

Älä välitä ap, ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Kuvailit muiden ihmisten fyysistä epäattraktiivisuutta puhtaasti objektiivisella tasolla, mutta ihmiset ottavat moiset kommentit henkilökohtaisena loukkauksena ja alkavat tekemään sanojasta negatiivisia ja vääriä johtopäätöksiä, jotka eivät kuvasta kyseistä henkilöä todellisuudessa laisinkaan. Nämä ovat tällaisia poliittisesti korrekteja juttuja, on olemassa asioita joita ei saisi sanoa ääneen kuten se, että on olemassa ihmisiä jotka eivät ole fyysisesti kauniita. Kaikki tietävät että asia on totta, sitä ei vain saisi ilmaista koska se suututtaa niitä ihmisiä, jotka identifioituvat kyseisen kuvauksen kanssa, ja joille kyseisen asian myöntäminen on kivuliasta ja laukaisee heissä voimakkaan emotionaalisen reaktion. Itse tiedän tasan tarkkan etten ole vittumainen, ilkeä ja pinnallinen tyyppi. Kenenkään anonyymin paasaus ei asiaa muuta yhtään miksikään. Itsekin olen ihmetellyt ihan samaa asiaa kuin sinäkin. Minä ihan ok-näköinen, normaalipainoinen, reilu, kiva ja toiset ihmiset huomioon ottava ihminen en pääse edes yksille treffeille miesten kanssa kun ympärilläni ihan kaiken näköiset naiset pariutuvat tämän tästä. Monet heistä vieläpä vaihtavat kumppaniaan kuin sukkia, ja minulle ei miehet edes hymyile ja flirttaile missään. Minuun ei oteta heidän osaltaan minkäänlaista kontaktia. Ihan kuin minuun olisi asennettu jokin luontainen miesten karkoitin, joka on hajuton, mauton ja näkymätön mutta aiheuttaa miehissä voimakkaan repulsion kohtaani. Tämä asia on selittämätön ja todella outo, en osaa sanoa mistä tämä johtuu. Olen itse ollut aktiivinen heidän suuntaansa, mutta vastaanotto on aina kielteinen ja todella ynseä.

Vierailija kirjoitti:

Pariutuminen on siitä kumma juttu, että jokainen löytää jonkun jos haluaa. Itse huomasin sen aikoinani kun seurasin ihmisiä ympärilläni. Ei niin vaikeaa luonnetta tai epäedullista ulkonäköä, ettei kumppania löytyisi.  Moni totesi, että ei tämä mitään suurta rakkautta ole, mutta ei halua enää olle yksin/haluaa lapsia/haluaa korkeamman elintason jne. Tämä on aika lohdullistakin ainakin sen etsijän kannalta. Mutta jotta löytäisi, pitää olla valmis kompromisseihihin. 

Kompromisseja täytyy tehdä, se on selvä, mutta sitä en ole ikinä ymmärtänyt, että otetaan vaan joku jonka seurassa sietää olla. Näitä on nähty pilvin pimein ja ero siitä on aina lopulta tullut.

Mäkin olen sinkku ja välillä kaipaus purkautuu katkeruutena.

Siihen en ole vielä joutunut ryhtymään, että olisin kateellinen parisuhteessa oleville naisille. Useimmat parisuhteet ja niiden miesosapuolet eivät sopisi minulle kuitenkaan.

Jotkut on sikäli onnekkaita, että sopivat yhteen monenlaisten kanssa ja vastinkappaleita tulee vastaan joka nurkan takaa. Minä en ole sellainen, vaan olen, jos sen niin haluaa ilmaista, ehkä aika vaativa ja hankala. Minulla on tarpeita, joihin ei hirveän moni kumppani täsmää. Vahvuutenikaan eivät ole niitä kauas heti näkyviä, ja muhun tutustuessaan niitä ennen saattaa huomata elämäni haasteet ja vaikeudet joita harvaa haluaa ottaa omikseen.

Ei mulla ole mitään ratkaisuja tarjota teille muille katkerille. Muistutus vaan, että katkeruuden mukaan lähtemisellä tekee itselleen ja mahdollisuuksilleen pelkkää pahaa. Älkää ryhtykö mässäilemään kurjuudellanne, vaan olkaa rehellisiä itsellenne. Tilanteessanne on kuitenkin paljon sellaista, mistä ette rehellisesti voi valittaa, ja on paljon valintoja ja ratkaisuja joita aktiivisesti teette sen ylläpitämiseksi, ja paljon sellaista mitä että voi tai haluakaan muuttaa itsessänne joka teidät pitää sinkkuna.

Rakentava suhtautuminen on välttämätön ensiaskel eteen pääsemiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen aloittaminen ja sielunkumppanin löytäminen on suurimmaksi osaksi tuuria, kokeilua ja kohtaloa.

Klisee joka toteutui omassa elämässä: kun lopetin etsimisen, sieltä se tuli.

Ei tämäkään kaikille sovi, pitää olla sosiaalinen elämäntyyli, että voi etsimättä tavata kumppanin. Jos on pienet kaveri- ja harrastuspiirit, joissa ei juuri uusia ihmisiä tapaa, niin miten sieltä yhtäkkiä se seurustelukumppani löytyisi. Tottakai aina on niitä jotka ovat tutustuneet kassajonossa tai bussipysäkillä, mutta aika harvinaista sen on ja vaatii myös sen, että aletaan epäsuomalaisesti jutella tuntemattomalle :D.

Ja toinen ikuisesti hoettu kliseehän on se, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun nyrpeimmilläkin ja hyvin vaatimattoman näköisillä naisilla (yli- tai alipainoa, lyhyet harvat hiukset, ohuet huulet, pienet silmät, vanhanaikaiset silmälasit, kalvakka iho, vaatteet tyyliä mom jeans ilman ironiaa), joita tunnen harrastuksista tai työpiireistä, on parisuhde. Tuli taas sellainen olo, että mä oon varmaan sitten vielä kamalampi luonteeltani ja universumin vastenmielisimmän näköinen, kun oma sinkkuilu vaan jatkuu, siinä missä muut menee kihloihin ym.

Sydänkin on selvästi puhdasta kultaa...

En teeskentelekään olevani täydellinen, olen välillä katkera, kuten sanoin, osaan olla ärsyttävä, joskus pikkumainen, mutta myös hymyilevä, hauska ja huomaavainen. Varmaan tartuit nyt tuohon muiden ulkonäön arviointiin. Vertailen tietysti itseäni muihin ja mietin, mikä mättää. Viime kertaisin tapaus, joka on saanut taas pienen epätoivon pintaan: harrastuksen kautta tavattu todella tympeästi käyttäytyvä nainen, joka on pullea, tylsästi pukeutunut, täysin laittautumaton, rumasti sanottuna vähän olmi, mutta niinpä vain hänelläkin se aviomies on käytöksestä ja ulkonäöstä huolimatta.

-ap

Et tajua näköjään mitään.

Olet sentään huomannut, että kaikennäköiset ihmiset löytää parin.

Mietipä sitä.

Mietinpä sitten. Näköjään myös kaikenluonteiset löytävät parin, että ei pitäisi olla siitäkään kiinni. Ihan niin kuin parisuhteessa olevat olisivat henkisesti kypsempiä kuin me sinkut, eivät arvostele toisia tai käyttäydy kusipäisesti, valita ja nalkuta ja ole epäkohteliaita.

Katkeruus ja epätoivoisuus huokuu kauas sinusta. Kukaan ei halua epätoivoista kumppania. Siinä sinulle dilemma mietittäväksi.

Mistä näitä epätoivoisia naisia oikein löytää? Minulle kelpaisi paremmin kuin hyvin. Itse en kelpaa kellekään, koska olen vain "ihan hyvä" kaikin puolin. Vai eikö nämä epätoivoiset sitten ole vielä riittävän epätoivoisia kaltaiselleni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun nyrpeimmilläkin ja hyvin vaatimattoman näköisillä naisilla (yli- tai alipainoa, lyhyet harvat hiukset, ohuet huulet, pienet silmät, vanhanaikaiset silmälasit, kalvakka iho, vaatteet tyyliä mom jeans ilman ironiaa), joita tunnen harrastuksista tai työpiireistä, on parisuhde. Tuli taas sellainen olo, että mä oon varmaan sitten vielä kamalampi luonteeltani ja universumin vastenmielisimmän näköinen, kun oma sinkkuilu vaan jatkuu, siinä missä muut menee kihloihin ym.

Sydänkin on selvästi puhdasta kultaa...

En teeskentelekään olevani täydellinen, olen välillä katkera, kuten sanoin, osaan olla ärsyttävä, joskus pikkumainen, mutta myös hymyilevä, hauska ja huomaavainen. Varmaan tartuit nyt tuohon muiden ulkonäön arviointiin. Vertailen tietysti itseäni muihin ja mietin, mikä mättää. Viime kertaisin tapaus, joka on saanut taas pienen epätoivon pintaan: harrastuksen kautta tavattu todella tympeästi käyttäytyvä nainen, joka on pullea, tylsästi pukeutunut, täysin laittautumaton, rumasti sanottuna vähän olmi, mutta niinpä vain hänelläkin se aviomies on käytöksestä ja ulkonäöstä huolimatta.

-ap

Et tajua näköjään mitään.

Olet sentään huomannut, että kaikennäköiset ihmiset löytää parin.

Mietipä sitä.

Mietinpä sitten. Näköjään myös kaikenluonteiset löytävät parin, että ei pitäisi olla siitäkään kiinni. Ihan niin kuin parisuhteessa olevat olisivat henkisesti kypsempiä kuin me sinkut, eivät arvostele toisia tai käyttäydy kusipäisesti, valita ja nalkuta ja ole epäkohteliaita.

Katkeruus ja epätoivoisuus huokuu kauas sinusta. Kukaan ei halua epätoivoista kumppania. Siinä sinulle dilemma mietittäväksi.

Mistä näitä epätoivoisia naisia oikein löytää? Minulle kelpaisi paremmin kuin hyvin. Itse en kelpaa kellekään, koska olen vain "ihan hyvä" kaikin puolin. Vai eikö nämä epätoivoiset sitten ole vielä riittävän epätoivoisia kaltaiselleni?

Todennäköisesti eivät. Mutta ehkä enemmän vaikuttaa kuitenkin vaan se, ettette kohtaa. Mistäpäin ja minkä ikäinen olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

juuh kirjoitti:

sama juttu täällä! ärsyttää! moni mies sanoo että tykkää hoikista, itsestään huolta pitävistä naisista..siis terveet elämäntavat. mä olen sellainen. no mitä näen? kaikilla pyöreämmillä naisilla on mies? mulla ei. olen katkera!!

Nykymies tykkää muhkummasta vaikka muuta väittäisi. Itsekin olen saanut lukuisia pakkeja koska olen "liian laiha", en ole edes alipainoinen. Tuntuu että mitä lihavampi nainen on, sitä varmemmin on mies.

Antaako miehet pakkeja laihuuden takia?!

Täällä ikisinkku joka ei ole yhdellekkään miehelle kelvannut. Paino seilannut BMI:llä väliä 16-24.

Ei se sinkkuutesi painosta johdu. 

Näissä pariutumisongelma-keskusteluista käy ilmi hyvin se, että toisaalta on iso joukko kauniita? naisia, joita miehet eivät huomioi ollenkaan, ja toisaalla suuri joukko parisuhdetta ja piparia haluavia tavis? miehiä, joita kukaan nainen ei kelpuuta edes treffeille. Keillähän täällä sitten on se rima vähän turhan korkealla? Miksi nämä ihmiset eivät löydä toisiaan?

Täällä on monessa ketjussa tarinoita siitä, kuinka ruma nainen kertoo löytäneensä parisuhteen rumuudestaan huolimatta ja vieläpä hyvännäköisestä miehestä.

Tämä on juuri se syy miksi naisia pidetään miehiä ulkonäkökeskeisempinä. Todellisuudessa miehelle ei ole juurikaan naisen ulkonäöllä väliä, minkä nämä tarinat hyvin todistaa. Valitettavasti vahvistaa myös näkemystä, että sille rumallekin naiselle pitää olla hyvännäköinen mies kelvatakseen parisuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm, olin eron jälkeen puoli vuotta sinkkuna ja koko ajan oli kyllä nettideittipalstoilla vientiä. Olin ok näköinen, nelikymppinen nainen.

Melkein kuin minun suustani. Tosin olen mies ja aika tavallisen näköinen, ja en ihan luokittele edes ok näköiseksi, siitä piirun alaspäin. Nettipalstalla (maksullisella) oli hyvin vientiä, ja viidet treffit kävin livenä kunnes löytyi se helmi. Avoimin mielin ja rimaa laskemalla, kun mikään mister finland en ole, niin en sitä myöskään kumppanilta odota.

Eli tässä taas tämmöinen surullinen "tyydyin siihen mitä sain kun en yksinkään halunnut olla." Juu ei kiitos. En ota rumaa, olen mielummin yksin.

Rumuus ja kauneus on katsojan silmässä. Mielestäni se edellinen mies kuulosti sympaattiselta ja tyytyväiseltä helmeensä, jonka löysi. Kyllä myönteinen asenne on aina viehättävämpi kuin dissaaminen ja vähättely., Johon sinä sorrut. Toivottavasti olet täällä vaan trollaa massa, sillä muuten kyllä olisit todella surullinen tapaus. Negatiivisuudesta kärsii aina itse viime käd ssä eniten. Toisia se ei heilauttaa mihinkään suuntaan.

Joku kertoi, että treat them mean, keep them Keen toimii hänelle. Kyllähän se voi toimia tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kyllä siitä täytyy tajuta luopua ennenkuin toinen saa tarpeekseen ja lähtee lätkimään. Ja näin väistämättä ennen pitkää käy. Kyllä aitous ja rehellisyys toisilleen on yksi olennainen tekijä siinä suhteen kehittymisessä. Mutta tietty kaikki ei edes halua sitä kestävää suhdetta kunhan pelailevat ja leikittelee ärsyttää aikansa ja vaihtavat uuteen.

Niin? Omaan silmään rumaani en ottaisi. Ja miksi ottaisin? En mä pystyisi harrastamaan seksiä miehen kanssa joka on silmääni ruma, joten tulisiko sellaisesta suhteesta mitään? Ällöttäisi oma mieheni.

Jokainen tekee tietysti itse valintansa . Tottakai tarvitsee olla se tietty kemia sen kumppanin kanssa seksuaalisesti. Parasta on kun on ihastunut ja rakastunut. Mutta miten hyvin nämä lukitsemasi mielipiteesi sinulle toimii? Oletko onnellinen? Vaikuttaa siltä, ettet itse viehätä tarpeeksi niitä miehiä, joita pidät huvännäköisenä.

Eli olen siis rumempi kuin nämä vammaiset, muut rumat, läskit ja mätisäkit ovat. Ai kun kiva.

Olen pahoillani puolestasi, mutta niin asia taitaa olla. Todisteena siitä on se, että miesten mielestä näillä nimittelemilläsi naisilla on jotain miehiin vetoavia ominaisuuksia, joita sinulta puuttuu. En tuntematta sinua osaa sanoa onko ongelmasi eniten ulkonäössäsi, persoonallisuudessasi vai asenteessasi.

No mikä se jokin on niiden naisten tapauksessa, jotka ovat sekä sisältä että ulkoa rumia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun nyrpeimmilläkin ja hyvin vaatimattoman näköisillä naisilla (yli- tai alipainoa, lyhyet harvat hiukset, ohuet huulet, pienet silmät, vanhanaikaiset silmälasit, kalvakka iho, vaatteet tyyliä mom jeans ilman ironiaa), joita tunnen harrastuksista tai työpiireistä, on parisuhde. Tuli taas sellainen olo, että mä oon varmaan sitten vielä kamalampi luonteeltani ja universumin vastenmielisimmän näköinen, kun oma sinkkuilu vaan jatkuu, siinä missä muut menee kihloihin ym.

Taidat osua oikeaan. Olet kauhea ja varmasti juuri luonteeltasi. Sen kuvan tekstistäsi ainakin saa

Mutta kumpi on syy ja kumpi seuraus? Onkohan mahdollista että ihminen muuttuu ilkeäksi ja katkeraksi kun joutuu läpi elämänsä kokemaan vain pakkeja, hyljeksintää, yksinäisyyttä ja kelpaamattomuuden tunteita?

Niinpä. Minä jaksoin olla positiivinen ja optimistinen yllättävän kauan eikä se mihinkään miehen saantiin auttanut. Sitten en jaksanut enää. Olin ihan rikki siitä, etten kelpaa kenellekään parisuhteeseen. Olen ollut kolmessa hyvin alkaneessa tapailussa, viimeisimmässä tapailtiin pari kk ja nimenomaan miehen omasta alotteesta nähtiin joka päivä ja yövyttiin vuorotellen toistemme luona. Sitten, kun olisin halunnut että oltaisiin lähdetty yhdessä viettämään iltaa kaveriporukan luokse mies lähtikin karkuun ja selitti, ettei halua niin vakavaa. No, kappas kummaa ei mennyt kuin reilu kuukausi niin olikin ihan parisuhteessa toisen naisen kanssa.

En vain käsitä mikä minussa on niin pahasti vialla, että minut heitetään pois heti, kun menee vakavaksi. Joka ikinen kerta. Siksi en jaksa enää, en vaan jaksa enää niitä sydänsuruja.

N30

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, ikääkin jo 30v ja ikisinkkuilu vaan jatkuu. Välillä lueskelen blogeja ja siinä ajassa missä olen saanut avattua keskusteluyhteyden jonkun miehen kanssa ja melkein päässyt treffeille, on bloggaaja eronnut, löytänyt uuden miehen ja saanut lapsen uuden miehen kanssa. Itse en sitten päässyt edes treffeille kun mies löysikin parempaa seuraa.

Tuntuu että olen täysin ulkopuolinen tässä elämässä.

Älä vertaa elämääsi bloggareihin!

Tsiisus....

Enpä ole pitkään aikaan törmännyt ihmiseen, joka osoittaa noin suurta halveksuntaa ihmisten ulkonäköpiirteitä kohtaan.

Ootkos hiffannut, että sun mielestä ruma nainen kohtaa sun mielestä ruman miehen. Heistä tulee taivaallisen onnellinen pari!

Ottaako päähän?

Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän tekee mieli arvostella kenenkään ulkomuotoa. Näen kauneutta enemmän kuin nuorena. Olin 20 vuotta yhdessä komean ja raamikkaan miehen kanssa. Ei auttanut, suhde oli raastavan ristiriitainen ja turhauttava. Toki oli hyviäkin asioita, ei kai sitä muuten ois oltu.

Mutta jätin sen komean, rikkaan, koulutetun johtajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun nyrpeimmilläkin ja hyvin vaatimattoman näköisillä naisilla (yli- tai alipainoa, lyhyet harvat hiukset, ohuet huulet, pienet silmät, vanhanaikaiset silmälasit, kalvakka iho, vaatteet tyyliä mom jeans ilman ironiaa), joita tunnen harrastuksista tai työpiireistä, on parisuhde. Tuli taas sellainen olo, että mä oon varmaan sitten vielä kamalampi luonteeltani ja universumin vastenmielisimmän näköinen, kun oma sinkkuilu vaan jatkuu, siinä missä muut menee kihloihin ym.

Sydänkin on selvästi puhdasta kultaa...

En teeskentelekään olevani täydellinen, olen välillä katkera, kuten sanoin, osaan olla ärsyttävä, joskus pikkumainen, mutta myös hymyilevä, hauska ja huomaavainen. Varmaan tartuit nyt tuohon muiden ulkonäön arviointiin. Vertailen tietysti itseäni muihin ja mietin, mikä mättää. Viime kertaisin tapaus, joka on saanut taas pienen epätoivon pintaan: harrastuksen kautta tavattu todella tympeästi käyttäytyvä nainen, joka on pullea, tylsästi pukeutunut, täysin laittautumaton, rumasti sanottuna vähän olmi, mutta niinpä vain hänelläkin se aviomies on käytöksestä ja ulkonäöstä huolimatta.

-ap

Et tajua näköjään mitään.

Olet sentään huomannut, että kaikennäköiset ihmiset löytää parin.

Mietipä sitä.

Mietinpä sitten. Näköjään myös kaikenluonteiset löytävät parin, että ei pitäisi olla siitäkään kiinni. Ihan niin kuin parisuhteessa olevat olisivat henkisesti kypsempiä kuin me sinkut, eivät arvostele toisia tai käyttäydy kusipäisesti, valita ja nalkuta ja ole epäkohteliaita.

Katkeruus ja epätoivoisuus huokuu kauas sinusta. Kukaan ei halua epätoivoista kumppania. Siinä sinulle dilemma mietittäväksi.

Mistä näitä epätoivoisia naisia oikein löytää? Minulle kelpaisi paremmin kuin hyvin. Itse en kelpaa kellekään, koska olen vain "ihan hyvä" kaikin puolin. Vai eikö nämä epätoivoiset sitten ole vielä riittävän epätoivoisia kaltaiselleni?

Huonot eivät halua toisiaan, vaan jokainen haluaa edes kohtuullisen hyvän kumppanin. Meille epähaluttaville kumppanin etsintä on kuin plaaraisi läpi alelaaria, tarjonta on surkea.

Vierailija kirjoitti:

Voiko laihuus oikeasti olla syy sinkkuuteen?Nyt olen ymmälläni...

Miehen laihuus ainakin voi. Itse en pidä luisevista naisista, kuten en myöskään reilusti ylipainoisista (siis ulkonäöllisesti en pidä viehättävinä).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen aloittaminen ja sielunkumppanin löytäminen on suurimmaksi osaksi tuuria, kokeilua ja kohtaloa.

Klisee joka toteutui omassa elämässä: kun lopetin etsimisen, sieltä se tuli.

Ei tämäkään kaikille sovi, pitää olla sosiaalinen elämäntyyli, että voi etsimättä tavata kumppanin. Jos on pienet kaveri- ja harrastuspiirit, joissa ei juuri uusia ihmisiä tapaa, niin miten sieltä yhtäkkiä se seurustelukumppani löytyisi. Tottakai aina on niitä jotka ovat tutustuneet kassajonossa tai bussipysäkillä, mutta aika harvinaista sen on ja vaatii myös sen, että aletaan epäsuomalaisesti jutella tuntemattomalle :D.

Ja toinen ikuisesti hoettu kliseehän on se, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.

Itse opiskelen,olen ollut töissä,käytän sosiaalista mediaa ja kaikkia deittipalveluita. Olen myös käynyt baareissa jonkun verran, enää en niinkään ja joitakin miehiä kavereitten kautta tavannut.Olen harrastanut ja ollut aktiivinen.Ei silti löydy sopivaa.Toisaalta en tiedä haluaisinko baarista edes ketään miestä ottaa.Ehkä sieltä voisi sattumalta jonkun hyvän tyypin tavata.

Vierailija kirjoitti:

Enpä ole pitkään aikaan törmännyt ihmiseen, joka osoittaa noin suurta halveksuntaa ihmisten ulkonäköpiirteitä kohtaan.

Ootkos hiffannut, että sun mielestä ruma nainen kohtaa sun mielestä ruman miehen. Heistä tulee taivaallisen onnellinen pari!

Ottaako päähän?

Mitä enemmän tulee ikää, sitä vähemmän tekee mieli arvostella kenenkään ulkomuotoa. Näen kauneutta enemmän kuin nuorena. Olin 20 vuotta yhdessä komean ja raamikkaan miehen kanssa. Ei auttanut, suhde oli raastavan ristiriitainen ja turhauttava. Toki oli hyviäkin asioita, ei kai sitä muuten ois oltu.

Mutta jätin sen komean, rikkaan, koulutetun johtajan.

Ihmeellistä saivartelua :D Onko niitä rumia ihmisiä nyt sitten olemassa vai ei? Eräässä toisessa ketjussa mammat rakastavat haukkua Jay-Z:n ja Beyoncen lasta rumaksi mutta kun kyse on mahdollisesta heitä itseäänkin koskettavasta aihe-alueesta, he alkavat hurskastelemaan ja jeesustelemaan. Voi luoja mitä tekopyhyyttä!

Ihan varmasti monet teistä kihertävät tyttö -ja naisporukoissa muiden ihmisten ulkoisille puutteille keskenänne. Tätä olen kokenut ihan henkilökohtaisesti muilta naisilta. Aivan varmasti ajattelette joistakin ihmisistä, että ovatpa he pirun rumia ja analysoitte heidän ulkomuotonsa virheet millin tarkkuudella. Kyllä rumia ihmisiä on olemassa, ja rumiksi luokitellaan nykyään ihan taviksetkin koska ulkonäkökriteerit liitelevät pilvissä. Paineet kasvavat kovaa vauhtia, ja mikään ei riitä. Näkeehän sen kaikkialla meidän kulttuurissamme ja suhtautumisessamme ulkoisia asioita kohtaan. Syömishäiriöt ja itsetunto-ongelmat ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti viime vuosina nuorten tyttöjen ja poikien keskuudessa, aikuisista nyt puhumattakaan. Etenkin naisilla on kovat paineet näyttää hyvältä, joten moni turvautuu jopa plastiikkakirurgiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Kaiken maailman mätisäkkejä/vammaisia/rumia ym naisia olen nähnyt parisuhteessa. Itse olen normaalipainoinen ja kai ihan ok näköinen mutta silti en ole suhdetta saanut koskaan. N29

Tämä asenne jo itsessään on ihan sysiruma. Paistaa kauas tämmöset ominaisuudet, itse en ainakaan seurustelisi henkilön kanssa joka pitää muita rumina ulkonäkönsä vuoksi.

Ketään ei siis saisi mielestäsi pitää ulkonäöltään rumana? Kaikki ovat kauniita?

Vai olisivatko kauneus ja rumuus sittenkin subjektiivisia käsitteitä, joilla voidaan kuvata asioita puhtaasti esteettisestä näkökulmasta?

Lainaamassasi viestissä ei sitä paitsi edes puhuttu mitään toisten arvottamisesta ulkonäön perusteella, vaan kerrottiin havaintoja ulkonäöltään vähemmän viehättävien henkilöiden parisuhdestatuksista.

No siinähän se just onkin. Ihminen ei osaa elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan, vaan vertaa siihen, mitä kuvittelee toisten elämästä sivusta katsomalla. Katsoo muita ihmisiä, ja arvostelee, että kun kerran tuollainenkin, niin miksi en minäkin. Ei sillä tavoin tulla onnelliseksi, vaan juostaan kuvitelmien perässä.

Se, että ihminen kuvailee muiden mielestään epämiellyttäviä ominaisuuksia, kertoo mielestäni hyvin ikävää hänen arvomaailmastaan.

Läheisyys, ystävyys ja kosketus on kyllä ihmisille tärkeää... jos ihmisystävää ei ole, siihen paras vastaus on kyllä kliseinen, hanki kissa. Tai koira.