Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?

Vierailija kirjoitti:

Kuinka helposti assi tunnistaa toisen?

Asseja on valitettavasti tosi vähän ja osa tykkää olla omissa oloissaan, joten harvoin tapaa kaltaisiaan :(

Kyllähän sen assiuden voi puhetavasta ja olemuksesta suht helposti arvata.

Mutta kuten tälläkin palstalla olevista kommenteista voi lukea, monet meistä kokevat että on opittava näyttelemään ns. normaalia pärjätäkseen tässä "vieraassa galaksissa" - kuten joku tilanteen osuvasti kuvasi. Ja jotkut näyttelevät paremmin kuin toiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka helposti assi tunnistaa toisen?

Asseja on valitettavasti tosi vähän ja osa tykkää olla omissa oloissaan, joten harvoin tapaa kaltaisiaan :(

Kyllähän sen assiuden voi puhetavasta ja olemuksesta suht helposti arvata.

Mutta kuten tälläkin palstalla olevista kommenteista voi lukea, monet meistä kokevat että on opittava näyttelemään ns. normaalia pärjätäkseen tässä "vieraassa galaksissa" - kuten joku tilanteen osuvasti kuvasi. Ja jotkut näyttelevät paremmin kuin toiset.

Ja jokin mystinen vetovoiman laki on olemassa (kun usein ihmiset tykkäävät kaltaisestaan).

Kyllä se yhteys on hyvin vahva kun se syttyy!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuskinpa tuo johtui siitä ”koska Asperger”. Ei yksinkertaisesti osannut/kyennyt tekemään aloitetta välirikon jälkeen.

Tämä. Mielestäni asperger ei oikeuta pikkumaisuuteen tai tahalliseen ilkeyteen. MUTTA tuo aloitteen tekemättömyys voi oikeasti johtua siitä.

Itse en kerta kaikkiaan pysty tekemään aloitteita ystäville. Yleensä kyse on siitä ettei se vaihtoehto jotenkin tule edes mieleen. Tai sitten en osaa edetä. Todella vaikea selittää, mutta lopputulos on se että vaikka olen tottakai nähnyt ja kokenut lukemattomia aloitteita, en silti osaa tehdä niitä. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa pidänkö ihmisestä, haluanko tavata, sopia riidan jne. En vain osaa. Olen koittanut kertoa ystäville että se etten ole aloitteellinen johtuu assista, ei heistä. Ymmärrän kyllä hyvin että sitä on vaikea uskoa, en itsekään tajua miten voi olla niin vaikeaa. Kun vaan on.

Hienoa, että toit esiin tämän puolen. Kiitos kommentistasi!

Tätä on nimittäin erittäin vaikea kenellekään selittää.

Hyvin kuvailtu ja tosi tuttu tilanne myös omassa ja läheisteni elämässä. Ei ole kyse huonoista käytöstavoista - vaan todellakin selittämätön vaikeus/toimintatapa.

Vierailija kirjoitti:

Jos menen jonkun kylään toisten kanssa, niin tulee sellainen olo, että mitä ihmettä minä täällä teen. Kerran jopa kysyttiin, että miksi olen siellä, joten tuntuu siltä, että olen ylimääräinen myös muiden silmissä.

Viimeksi kun jouduin tällaiselle kyläilyreissulle, yritin aluksi osallistua, mutta lopulta jäin vapaaehtoisesti aina autoon odottamaan, etten turhaan tuppautuisi muiden "hauskanpitoon".

Viime vuonna jouduin pikkujouluihin, koska käsitin niiden olevan pakolliset (liittyi kuntouttavaan työtoimintaan). Hitsi jos ne ei ollutkaan pakolliset, niin pilasin muiden fiiliksen läsnäolollani ihan turhaan.

No eikö siellä juhlissa ollut muutkin aspergereita, adhd, autistisia jne.? Sama porukka kuin töissäkin?

Vierailija kirjoitti:

Olen yli nelikymppinen enkä osaa myötäillä koska se tarkoittaa usein valehtelemista tai vastoin parempaa tietoani puhumista. Yleistietoni on todella laaja, joten usein saan ihmiset kiinni mielipiteistä jotka perustuvat pelkkiin ennakkoluuloihin, väärinkäsityksiin tai virheelliseen tietoon. Tuntisin itseni epärehelliseksi jos myötäilisin, mutta toisaalta kokemus on opettanut että useimmat pitävät mieluummin virheelliset käsityksensä kuin tulevat ystävällisesti oikaistuiksi. Olen siis hiljaa. Ja sitten kaikki kuvittelevat ettei minulla ole mielipiteitä, että olen kamalan ujo tai ettei minua kiinnosta mikään.

Kuten joku aiemmin sanoi: teet niin tai näin, aina se on väärin. Oikea vaihtoehto sosiaalisessa elämässä on usein se mikä on omasta mielestä valheellinen, väärä tai muuten vaan äärimmäisen epäluonteva.  Itse olen päätynyt välttämään ylimääräistä sosialisointia ja valitsemaan seurani tarkkaan niin että minusta pidetään omana itsenäni. Se ei ole helppoa, mutta mahdollista kuitenkin.

Valitkaa seuranne tarkkaan tai kärsikää! Pätee meihin kaikkiin - ei vain autismikirjon immeisiin.

Kaikki eivät kuitenkaan voi olla yksityisiä elinkeinon harjoittajia :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos menen jonkun kylään toisten kanssa, niin tulee sellainen olo, että mitä ihmettä minä täällä teen. Kerran jopa kysyttiin, että miksi olen siellä, joten tuntuu siltä, että olen ylimääräinen myös muiden silmissä.

Viimeksi kun jouduin tällaiselle kyläilyreissulle, yritin aluksi osallistua, mutta lopulta jäin vapaaehtoisesti aina autoon odottamaan, etten turhaan tuppautuisi muiden "hauskanpitoon".

Viime vuonna jouduin pikkujouluihin, koska käsitin niiden olevan pakolliset (liittyi kuntouttavaan työtoimintaan). Hitsi jos ne ei ollutkaan pakolliset, niin pilasin muiden fiiliksen läsnäolollani ihan turhaan.

No eikö siellä juhlissa ollut muutkin aspergereita, adhd, autistisia jne.? Sama porukka kuin töissäkin?

Miksi muuten kuntouttavaa työtoimintaa edes järjestetään autisteille? Saati sitten juhlia? Suurinta juhlaa kun on päästä töistä kotiin :)

Vierailija kirjoitti:

Miksi muuten kuntouttavaa työtoimintaa edes järjestetään autisteille? Saati sitten juhlia? Suurinta juhlaa kun on päästä töistä kotiin :)

Olen melko varma siitä etten ole koskaan tavannut toista autismikirjolaista. Olen yli 40-v. Ei meitä ole kovin paljon, ja sitten jotkut näyttelevät ja vielä useammat minimoivat sosiaalisen elämän eivätkä liiku missään missä voisi tavata. 

Jos autisteja ihan todella ja oikeasti haluttaisiin kuntouttaa, niin meitä ei todellaakaan pakotettaisi mihinkään ryhmiin. Emme me koskaan totu, kuormitumme vain, ja usein tulemme lisäksi kiusatuiksi ja syrjityiksi.

Kun unelmoin täydellisestä työpaikasta niin se olisi sellainen missä minulla olisi oma työhuone ja rauha, mutta työkavereissa mielellään myös ystävällisiä neurotyypillisiä. Ei virkistys (assinäkökulmasta kidutus)päiviä vaan töissä tehtäisiin töitä säännöllisesti ja pyrittäisiin siihen että työssä on tietty rakenne ja ennustettavuus. Ei myöskään tarvitsisi miettiä pomon mielistelemistä, pelätä yt:itä tai muuten koittaa jatkuvasti asemoida itseään sosiaalisesti hyville paikoille. Riittäisi kun tekisi työnsä hyvin. Jos olisi joku ongelma, siitä voisi keskustella suoraan ja sitten siihen mietittäisiin yhdessä ratkaisuja ilman syyllistämistä tai syyllistymistä. Pomo ottaisi vastaan _rakentavaa_ kritiikkiä ja sanoisi myös suoraan jos työsuorituksessani on jotain korjattavaa tai parannettavaa. Töitä ei olisi niin paljon että olisi kova kiire ja stressi, mutta sen verran että töissä oikeasti oltaisiin tekemässä töitä eikä vaan tappamassa aikaa. Tarvittaessa voisi pitää etäpäivän, kun pomo olisi nopeasti oppinut kokemuksesta että vaikka välillä uupumusta tuleekin, otan sen helposti kiinni jonain muuna ajankohtana koska tykkään ja olen innostunut työstäni ja myös hyvä siinä.

Vaikea uskoa että tällaista työpaikkaa onkaan, etenkään ihmiselle joka ei voi saavuttaa sitä kiipeämällä hyvään asemaan sosiaalisen kiipimisen ja hälyisten olosuhteiden kautta. Nostan siis eläkettä ja kutsun erityismielenkiinnon kohdetta harrastuksekseni. Ainoa syy miksi se ei ole palkkatyö on se että en pysty tekemään hyvää vaikutusta työhaastattelutilanteessa ja se ettei työpaikoilla ole usein tarjota sellaisia olosuhteita missä voisin työskennellä.

Ketjun neurotyypilliset, olisi kiinnostava kuulla miten hulluilta nämä toiveet kuulostavat.

Siis oletteko te kaikki asperger-piirteiset vastaajat näin hyviä ilmaisemaan itseänne kirjallisesti?!?! Hyödynnättehän tätä taitoa ihmissuhteissanne?

Olen tietoisesti tavannut vain muutaman teikäläisen 2000-luvun alussa. Täytyy sanoa, että oli melko ahdistavaa juuri tuo piirre, että ihminen vain jatkaa ja jatkaa oman asiansa puhumista eikä oikeastaan pelaa samoilla sosiaalisilla säännöillä. Ahdistavaa siksi, etten tiennyt mistä se käytös johtuu. Nyt kun olen lukenut vastauksianne, on minun ainakin helpompi tajuta teidän sisäistä maailmaa. Kiitoksia.

Minä olen lähinnä sillä tavalla, että en kaipaa ihmisseuraa ollenkaan. En seksiseuraa, en kuuntelijaa, en halaajaa, en keskustelukumppania, en henkistä tukea enkä käytännön apua. Onnellisin olen yksin, ja jos vielä luonnossa niin se on autuutta.

Käyn kyllä töissä, it-alalla koodarina. En usko että kukaan epäileekään että mulla on asperger-diagnoosi, koska silloin kun haluan, esitän toista roolia kuin mikä oikeasti olen. Roolihahmoni on puhelias, tomera, sellainen "nyt tehdään eikä nynnitä" hahmo. Räpätätiksi voisi sanoa. Useimmat on sitä mieltä että olen hyvä tyyppi, mutta osa pitää minua, hassua kyllä, ärsyttävänä ekstroverttinä, vaikka tosiminäni on lähinnä ääri-introvertti. "Vahva nainen joka tietää mitä tahtoo ja ottaa sen", on joku sanonut minusta. 

Sanon myös muuten paitsi asiakasseurassa aika suoraan mitä koen, en siis mitään pahaa toisista, mutta jos multa vaikka kysytään, mitä teit kesälomalla, en ala häpeillä tai selitellä vaan sanon suoraan: olin mökillä 4 viikkoa yksinäni enkä käynyt sieltä kuin pari kertaa ruokakaupassa. Tai jos joku kysyy miten joulu meni, niin sanon etten vietä joulua koska en ole uskonnollinen. Tai jos joku kysyy miten noin kaunis nainen on sinkku, sanon että kun en oikein pidä ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen lähinnä sillä tavalla, että en kaipaa ihmisseuraa ollenkaan. En seksiseuraa, en kuuntelijaa, en halaajaa, en keskustelukumppania, en henkistä tukea enkä käytännön apua. Onnellisin olen yksin, ja jos vielä luonnossa niin se on autuutta.

Jankkaamista tai ei: näin se on omalla kohdallakin.

Voin allekirjoittaa kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Käyn kyllä töissä, it-alalla koodarina. En usko että kukaan epäileekään että mulla on asperger-diagnoosi, koska silloin kun haluan, esitän toista roolia kuin mikä oikeasti olen. Roolihahmoni on puhelias, tomera, sellainen "nyt tehdään eikä nynnitä" hahmo. Räpätätiksi voisi sanoa. Useimmat on sitä mieltä että olen hyvä tyyppi, mutta osa pitää minua, hassua kyllä, ärsyttävänä ekstroverttinä, vaikka tosiminäni on lähinnä ääri-introvertti. "Vahva nainen joka tietää mitä tahtoo ja ottaa sen", on joku sanonut minusta. 

Sanon myös muuten paitsi asiakasseurassa aika suoraan mitä koen, en siis mitään pahaa toisista, mutta jos multa vaikka kysytään, mitä teit kesälomalla, en ala häpeillä tai selitellä vaan sanon suoraan: olin mökillä 4 viikkoa yksinäni enkä käynyt sieltä kuin pari kertaa ruokakaupassa. Tai jos joku kysyy miten joulu meni, niin sanon etten vietä joulua koska en ole uskonnollinen. Tai jos joku kysyy miten noin kaunis nainen on sinkku, sanon että kun en oikein pidä ihmisistä.

Tunnistan itsessäni nämä samat piirteet:

Suorapuheisuus ja rehellisyys.

Oudon ja väsyttävän ekstrovertti-roolin näytteleminen, vaikka olen kommentoijan lailla täysin ääri-introvertti.

Rohkeus.

Vierailija kirjoitti:

Siis oletteko te kaikki asperger-piirteiset vastaajat näin hyviä ilmaisemaan itseänne kirjallisesti?!?! Hyödynnättehän tätä taitoa ihmissuhteissanne?

Olen tietoisesti tavannut vain muutaman teikäläisen 2000-luvun alussa. Täytyy sanoa, että oli melko ahdistavaa juuri tuo piirre, että ihminen vain jatkaa ja jatkaa oman asiansa puhumista eikä oikeastaan pelaa samoilla sosiaalisilla säännöillä. Ahdistavaa siksi, etten tiennyt mistä se käytös johtuu. Nyt kun olen lukenut vastauksianne, on minun ainakin helpompi tajuta teidän sisäistä maailmaa. Kiitoksia.

Olkaa hyvä :)

Verbaalisesti lahjakas tai ei, suurin osa meistä on kaapissa, joten avointa keskustelua omista haasteista ja vahvuuksista ei voi ulkomaailmassa käydä :( Osalla meistä on perhe ja lapsia, eikä tämä leima ole helpoimpia kantaa.

En minäkään ymmärtänyt ihmisiä mutta kun tykkään niin monesta niin paljon, opettelin. Tai ehkä aiemmin toivoin lähinnä että minusta tykättäisiin. En ole löytänyt assi-yhteisöä ja olen usein ulkopuolinen monessa paikassa, mutta yhtymäkohtiakin on. Vaan en taida olla assi, vaikka tänne on joku kirjoittanut paljon ominaisuuksia joita minussakin on ollut.

Hei!

Jos tätä keskustelua seuraa joku neuropsykologi/psykologi/neurologi/psykiatri, kysymys teille:

Onko näille assien sosiaalisessa elämässä ilmeneville lukuisille haasteille tehtävissä jotain? Onko terapiasuuntausta, joka toimii ja muuttaa aivoja pysyvästi?

Minä olen käynyt kolmivuotisen neuropsykiatrisenkuntoutuksen terapialuonteisena terapeutiksi koulutetulla neuropsykologilla. Sen lisäksi takana on lukemattomia vuosia kognitiivista terapiaa. Tulen näiden avulla _itse_ paremmin toimeen haasteideni kanssa, mutta en minä kyllä normaaliksi muutu. Vähän sama kuin toivoisi sokeaa näkeväksi - kyseessä kun on pysyvä ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Hei!

Jos tätä keskustelua seuraa joku neuropsykologi/psykologi/neurologi/psykiatri, kysymys teille:

Onko näille assien sosiaalisessa elämässä ilmeneville lukuisille haasteille tehtävissä jotain? Onko terapiasuuntausta, joka toimii ja muuttaa aivoja pysyvästi?

Aivoja ei voi eikä tarvitse muuttaa. Asperger ei ole vammaisuutta vaan siihen liittyy myös paljon myönteisiä ominaisuuksia, kuten erityislahjakkuuksia, korkeaa älykkyyttä, hyviä luonteenpiirteitä kuten vahva oikeudentunto jne. Ei aspergerit mitään superihmisiä ole, mutta yleensä heikkouksien vastapainoksi on hyviäkin juttuja. 

Terapian avulla voi opetella arjen hallintaa. Se saattaa esim. auttaa siinä ettei kuormitu ihan holtittomasti, mutta taipumus kuormittua vaikka sosiaalisista tilanteista ei sinänsä muutu. Terapiassa voidaan opetella keinoja selviytyä haastavista tilanteista, miettiä sopivaa ammattia jne. 

Ainoa mikä aspergerihmisten arkea auttaisi pysyvästi olisi se että yhteiskunta ottaisi huomioon, hyväksyisi paremmin jne. Ei niin kuin nyt että kaikki yritetään tunkea tiettyyn muottiin, edellytetään hyviä sosiaalisia taitoja tehtävissä joissa ne eivät liity ydinosaamiseen jne. Yleensä assin pärjäämiseen vaikuttaa eniten ympäristö joka joka pahentaa ongelmia tai on sellainen missä on helpompi elää.

Itsellä adhd, mutta tunnistin näistä monesta itseni.

En osaa kysellä, kehua, kertoa mitään lohduttavaa jne. Jotenkin oletan, että ihminen kertoo kysymättäkin jos haluaa.

Tindereissä yms. Keskustelu on mahdotonta, jos toinen ei jatkuvasti ohjaa keskustelua ja kysele. Jotenkin kyseleminen tuntuu teennäiseltä, varsinkin kun tuntemattoman tekemiset eivät juuri kiinnosta.

En ymmärrä sosiaalisiapelejä ja sitä miksi pitää uusien tuttavuuksien kanssa käydä jokin pitkällinen soidinriitti, ennen kun voi puhua "oikeista" asioista.

Osaan kyllä valehdella, mutta vastaan usein tarpeettoman rehellisesti esimerkiksi silloin kun joku kysyy mitä kuuluu, vaikka vastapuoli harvoin oikeasti haluaa tietää.

Ja kuten joku aiempi kertoi, en osaa olla aloitteellinen, hieroa sopua, pyytää anteeksi jne. Ei siis halusta kiinni, en vain osaa.

Monet pitävät raskaana sitä, että ottaa yhteyttä vain jos tarvitsee jotain, on jokin kriisi tms. Mutta en tiedä miten ottaa yhteyttä, jos ei ole mitään kerrottavaa.

Haasteita teki kouluaikoina mm. Se, että oma työni on pitkälle persoonalla työskentelyä. Niinpä usein koulussa eri opettajat antoivat usein keskenään ristiriitaisia toimintaohjeita, jotka aiheuttivat kohtuuttomasti sterssiä. En huomannut, että tämä olisi häirinnyt muita.

Oikeudentajuni on myös jotenkin ylikorostunut, enkä ymmärrä miksi ihmiset suostuvat työ- ja kouluelämässä tiettyihin vahingollisiin, epäreiluihin malleihin tai eivät avaa suutaan niistä ja vähättelevät.

Koulussa puutuin näihin ja se sai ihmiset turhautumaan. Toisaalta niin koulussa kuin muuallakin kukaan ei asetu puolelleni ottaessani jonkin häiritsevän asian esille, mutta perästä päin aina yksi tai usempi tulee taputtelemaan ollalle ja kertomaan, että on kanssani samaa mieltä, mutta eivät itse uskaltaneen nousta puolelleni tai ottaa itse asiaa esille.

Usein minulla menee ohi mitä ihmiset sanallisesti kertovat tekemisistään ja suunnitelmistaan, mutta jotenkin intuitiivisesti näen ihmisistä paljon.

Esimerkiksi uudessa ryhmässä havainnoin jo usein ensimmäisen tunnin aikana millaiseksi ryhmädynamiikka tulee muodostumaan. Ketkä "liittoutuvat", kuka ihastuu/vihastuu kehenkin jne.

Samoin näen usein päältä jos joku käy läpi jotakin kriisiä, salaa jotain tms. usein vielä jotenkin tiedän mihin se liittyy. Olen joskus aina kysynyt kaksin ollessa näistä ja reaktio on usein ollut se, että aletaan ihmettelemään kuka on kertonut tai sitä että huomasin, kun muut eivät. Toisaalta en tiedä, että huomaavatko/tietävätkö muutkin, mutta eivät vain tuo sitä ilmi.

En ymmärrä miksi ihmisillä on niin vähän mielenkiintoa toistensa asioihin. En tarkoita nyt juoruilu mielessä, vaan kiinnostusta muiden hyvinvoinnista, sitä että miksi esimerkiksi on niin vastenmielistä kuunnella se hetki kun jollakin on pahamieli.

Hämmenän ihmisiä usein. Monesti uusien ihmisten kanssa monet viehättyvät aluksi itseeni helposti, herätän tietyllä suoruudella ja häpeämättömyydellä kiinnostusta, usein yhtä nopeasti tämä kiinnostus muuttuu ärsytykseksi, jos ei sitten ole ärsyttänyt jo alun alkaenkin, mikä ei sekään harvinaista.

Monologit ovat valitettavan tuttuja. Yritän välttää tätä, mutta usein heikoin tuloksin.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä adhd, mutta tunnistin näistä monesta itseni.

En osaa kysellä, kehua, kertoa mitään lohduttavaa jne. Jotenkin oletan, että ihminen kertoo kysymättäkin jos haluaa.

Tindereissä yms. Keskustelu on mahdotonta, jos toinen ei jatkuvasti ohjaa keskustelua ja kysele. Jotenkin kyseleminen tuntuu teennäiseltä, varsinkin kun tuntemattoman tekemiset eivät juuri kiinnosta.

En ymmärrä sosiaalisiapelejä ja sitä miksi pitää uusien tuttavuuksien kanssa käydä jokin pitkällinen soidinriitti, ennen kun voi puhua "oikeista" asioista.

Osaan kyllä valehdella, mutta vastaan usein tarpeettoman rehellisesti esimerkiksi silloin kun joku kysyy mitä kuuluu, vaikka vastapuoli harvoin oikeasti haluaa tietää.

Ja kuten joku aiempi kertoi, en osaa olla aloitteellinen, hieroa sopua, pyytää anteeksi jne. Ei siis halusta kiinni, en vain osaa.

Monet pitävät raskaana sitä, että ottaa yhteyttä vain jos tarvitsee jotain, on jokin kriisi tms. Mutta en tiedä miten ottaa yhteyttä, jos ei ole mitään kerrottavaa.

Haasteita teki kouluaikoina mm. Se, että oma työni on pitkälle persoonalla työskentelyä. Niinpä usein koulussa eri opettajat antoivat usein keskenään ristiriitaisia toimintaohjeita, jotka aiheuttivat kohtuuttomasti sterssiä. En huomannut, että tämä olisi häirinnyt muita.

Oikeudentajuni on myös jotenkin ylikorostunut, enkä ymmärrä miksi ihmiset suostuvat työ- ja kouluelämässä tiettyihin vahingollisiin, epäreiluihin malleihin tai eivät avaa suutaan niistä ja vähättelevät.

Koulussa puutuin näihin ja se sai ihmiset turhautumaan. Toisaalta niin koulussa kuin muuallakin kukaan ei asetu puolelleni ottaessani jonkin häiritsevän asian esille, mutta perästä päin aina yksi tai usempi tulee taputtelemaan ollalle ja kertomaan, että on kanssani samaa mieltä, mutta eivät itse uskaltaneen nousta puolelleni tai ottaa itse asiaa esille.

Usein minulla menee ohi mitä ihmiset sanallisesti kertovat tekemisistään ja suunnitelmistaan, mutta jotenkin intuitiivisesti näen ihmisistä paljon.

Esimerkiksi uudessa ryhmässä havainnoin jo usein ensimmäisen tunnin aikana millaiseksi ryhmädynamiikka tulee muodostumaan. Ketkä "liittoutuvat", kuka ihastuu/vihastuu kehenkin jne.

Samoin näen usein päältä jos joku käy läpi jotakin kriisiä, salaa jotain tms. usein vielä jotenkin tiedän mihin se liittyy. Olen joskus aina kysynyt kaksin ollessa näistä ja reaktio on usein ollut se, että aletaan ihmettelemään kuka on kertonut tai sitä että huomasin, kun muut eivät. Toisaalta en tiedä, että huomaavatko/tietävätkö muutkin, mutta eivät vain tuo sitä ilmi.

En ymmärrä miksi ihmisillä on niin vähän mielenkiintoa toistensa asioihin. En tarkoita nyt juoruilu mielessä, vaan kiinnostusta muiden hyvinvoinnista, sitä että miksi esimerkiksi on niin vastenmielistä kuunnella se hetki kun jollakin on pahamieli.

Hämmenän ihmisiä usein. Monesti uusien ihmisten kanssa monet viehättyvät aluksi itseeni helposti, herätän tietyllä suoruudella ja häpeämättömyydellä kiinnostusta, usein yhtä nopeasti tämä kiinnostus muuttuu ärsytykseksi, jos ei sitten ole ärsyttänyt jo alun alkaenkin, mikä ei sekään harvinaista.

Monologit ovat valitettavan tuttuja. Yritän välttää tätä, mutta usein heikoin tuloksin.

Tähän voisi lisätä vielä, että moraalini on melko joustava ja ymmärrän (liian) hyvin ihmisten inhimillisiä vaikuttimia ja motiiveja. Tästä syystä kestän liian helposti ja liian pitkään itseeni kohdistuvaa huonoa kohtelua.

Monesti tunnnen olevani järkevin porukassa.

Tosin olen useilta kuullut, että ensivaikutelma itsestäni ei ole ollut "kovin fiksu", tultu myöhemmin kertomaan, että ovat yllättyneitä siitä, että olenkin "ihan älykäs".

Vierailija kirjoitti:

Yleensä assin pärjäämiseen vaikuttaa eniten ympäristö joka joka pahentaa ongelmia tai on sellainen missä on helpompi elää.

Tämä pitää niin paikkansa!

Mahdollisimman äänetön ja rauhallinen koti- ja asuinympäristö. Monet assit viihtyvät erityisesti luonnossa. Kun asun kaupungissa, väsymys ja ärsyketulva kuormittavat nyt selvästi enemmän kuin aiemmin asuessani maaseudun rauhassa. Selkeä ja fyysisesti huomattava ero!

Kaupungissa saa toisaalta elää aika "näkymättömästi" (vrt. koko kylän musta lammas ;) mikä on onni. Voi paremmin itse säädellä sosiaalista painetta ja kuormaa ("sosiaalista roskaa").

Työpaikoilla asiakaspalvelun kuormittavuus, avokonttorit, palaverit, jatkuvasti soivat puhelimet/hälyisät taukopaikat jne. on kaikki koettu ja johtivat ennen diagnoosiani vakavaan uupumiseen. Rauhallinen työympäristö/etätyö kotona olisi minulle ainoa ratkaisu selvitä työelämän sosiaaliselta kuormittavuudelta.

En ymmärrä, miten ystävät valitsevat tapaamispaikoiksi hälyisiä kahviloita ja baareja. Luonnon äärellä on helpointa, luonnon äänet eivät kuormita.

On paljon melua, joka ei ole aistien avulla kuultavissa/tunnettavissa; matalia äänitaajuuksia, jotka rasittavat kaikkien kehoa ja aiheuttavat stressiä erityisesti unto- ja kuuloyliherkkyydestä kärsiville asseille. Tästä melusaasteesta ei valitettavasti puhuta, vaikka se koskettaa yli puolta suomalaisista- erityisesti liikenteen (myös tietoliikenteen) aiheuttama melu. Siihen voi terveet aivot adaptoitua, mutten tiedä voiko autistin. Aiheuttaa stressioireita kaikille huomasimme sitä tai emme.

En ymmärrä muuta kuin suoraan sanomista, ja tämän tuloksena sain syytöksiä häiriköinnistä kun yritin lapsena saada kavereita vähän turhan innokkaasti. Esimerkkitarinana tästä vaikka se, että joskus ala-asteella yhdellä toisella luokalla olevalla tytöllä oli sama harvinainen nimi, kuin puoliksi ulkomaalaisella sukulaisellani. Minusta tämä oli tosi mielenkiintoista ja hieno sattuma, ja aloin juttelemaan tälle tytölle käytävällä, ruokajonossa ja missä ikinä nähtiinkin. Tämä ottikin tämän kiusaamisena, ja jouduin puhutteluun tämän tytön luokan opettajan ja tytön äidin kanssa. Säikähdin tästä ihan hirveästi, itkin nurkassa ja huusin. Tämän tytön äiti oli tosi näreissään, mutta tämän luokan opettaja kai huomasi etten ollut ihan normioppilas ja yritti rauhoitella tuota äitiä. Myöhemmin yksi samalla luokalla ollut oppilas kysyi miksi olin "kiusannut sitä yhtä tyttöä" ja menin taas paniikkiin, koska en tiennyt mitä väärää olin tehnyt. Yritin vain ystävystyä. En oikeastaan tänä päivänäkään vielä tiedä mitä tein väärin.