Asperger-piirteiset vastatkaa! Miten koette olevanne erilaisia?

Sosiaalisissa tilanteissa huomaan hymyileväni ja naurahtelevani, vaikka tilanne olisi neutraali. Kun en osaa olla ihmisten kanssa luontevasti ja yritän sitä peittää ystävällisellä käytöksellä (=hymy), minusta tuleekin tyhjännauraja. Vaikutan varmasti pösilöltä ja tunnen itseni jälkeenpäin aivan idiootiksi. En vaan osaa muuta.

Minun perusolemukseni on sellainen resting bitch. Kun innostun jostain, niin ei sitä huomaa. Se vaan tuntuu, ei näy. Minulle on täysin vieras ajatus, että hihkuisin ja hyppisin innoissani. Tai halaisin oikein tunteella kun jotain merkittävää on tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä video! Asiaa.

Tää oli tosi osuva kohta ja sopii tähän keskusteluun:

"By Autistic standardeja, the 'normal' Human brain is easily distracted, obsessively social and suffers from a deficit of attention to detail."

Steve Silverman - author

Että näin...

Olen vähän aspergerin vastakohta ja olen kyllä aivan eri mieltä. Nenttien aivot prosessoi alitajuisesti ilmeitä, sanoja, asentoja, MIKROilmeitä koko ajan keskustelussa. Sanottua ja ei-sanottua. Eli ihan äärimmäinen "attention to detail". Olen kasvanut väkivaltaisessa, naisvaltaisessa porukassa pahnanpohimmaisena ja olen oppinut erottamaan tunnelmia, ilmeitä, tarkoitusperiä niin hyvin, että huomaan heti kun minua kohtaan ollaan oikeasti vihamielisiä, alentuvia, väkivallan uhan, vinoilun ja myös aidon uteliaisuuden ja empatian. Siinä missä asperger kuulee "Mitä sulle kuuluu" niin minä kuulen siitä kaikki sävyt ja vivahteet. Näen kun joku valehtelee, ei jaksa, on kiinnostunut.

Aspergerina ei ehkä olisi niin herkkä, muut ihmiset pystyvät pelkällä olemassaolollaan vaikuttamaan minuun aika rajusti. Olen mieluusti yksin.

Videossa on kai pointtina, että neurokirjo on hyvä juttu - asperger aivot on hyvä juttu aivan kuten sinunkin aivosi.

Videon lopussa on mielestäni hienosti kuvattu, kuinka tätä maailmaa ei olisi sellaisena kuin sen nyt koemme ilman autisteja. Heidän aivojen valtava lahja, eli kyky ylifokusoitua, on luonut valtavan määrän keksintöjä kuten kännykät, tietokoneet, lentokoneet....

Miksi sitten näiden aivojen pitäisi muuttua neurotyypillisiksi aivoiksi, jotka havaitsevat lähtökohtaisesti aivan toisin? Miksi se on viitekehys? esimerkissäsi hienosti kuvasit nenttien sosiaalista kyvykkyyttä kuten mikroilmeiden tulkintaa. Olisiko vihdoin aika pitää assiaivoja yhtä arvokkaina ja taitavina?

Kannattaa katsoa video!

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisissa tilanteissa huomaan hymyileväni ja naurahtelevani, vaikka tilanne olisi neutraali. Kun en osaa olla ihmisten kanssa luontevasti ja yritän sitä peittää ystävällisellä käytöksellä (=hymy), minusta tuleekin tyhjännauraja. Vaikutan varmasti pösilöltä ja tunnen itseni jälkeenpäin aivan idiootiksi. En vaan osaa muuta.

Minun perusolemukseni on sellainen resting bitch. Kun innostun jostain, niin ei sitä huomaa. Se vaan tuntuu, ei näy. Minulle on täysin vieras ajatus, että hihkuisin ja hyppisin innoissani. Tai halaisin oikein tunteella kun jotain merkittävää on tapahtunut.

Tiedän tunteen... Mun lapsi aina sanoo noissa tilanteissa, että "äiti miks sä tekonaurat?", vaikka luulen pystyväni näyttelemään :D noloa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisissa tilanteissa huomaan hymyileväni ja naurahtelevani, vaikka tilanne olisi neutraali. Kun en osaa olla ihmisten kanssa luontevasti ja yritän sitä peittää ystävällisellä käytöksellä (=hymy), minusta tuleekin tyhjännauraja. Vaikutan varmasti pösilöltä ja tunnen itseni jälkeenpäin aivan idiootiksi. En vaan osaa muuta.

Minun perusolemukseni on sellainen resting bitch. Kun innostun jostain, niin ei sitä huomaa. Se vaan tuntuu, ei näy. Minulle on täysin vieras ajatus, että hihkuisin ja hyppisin innoissani. Tai halaisin oikein tunteella kun jotain merkittävää on tapahtunut.

Tiedän tunteen... Mun lapsi aina sanoo noissa tilanteissa, että "äiti miks sä tekonaurat?", vaikka luulen pystyväni näyttelemään :D noloa :)

No niin on 😊 Meidän lähipiirissä muuten on useampi nepsy ja lapset etenkin jopa suuttuvat nauramisesta. He eivät osaa tulkita että mille joku nauraa vaan luulevat, että heille nauretaan. Joskus kun me olemme viettäneet aikaa porukalla (4 nepsyä!!), niin olemme sopineet ettei naureta. Ja se jos mikä minua ja tätä toista aikuista naurattaa. Että tässä me nyt _viihdytään_ yhdessä ja kaikki ovat haudanvakavia 😆

No niin on 😊 Meidän lähipiirissä muuten on useampi nepsy ja lapset etenkin jopa suuttuvat nauramisesta. He eivät osaa tulkita että mille joku nauraa vaan luulevat, että heille nauretaan. Joskus kun me olemme viettäneet aikaa porukalla (4 nepsyä!!), niin olemme sopineet ettei naureta. Ja se jos mikä minua ja tätä toista aikuista naurattaa. Että tässä me nyt _viihdytään_ yhdessä ja kaikki ovat haudanvakavia 😆[/quote]

:D jee, tätä naurua onkin sit vähän vaikeempi selittää. Osui ja upposi :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisissa tilanteissa huomaan hymyileväni ja naurahtelevani, vaikka tilanne olisi neutraali. Kun en osaa olla ihmisten kanssa luontevasti ja yritän sitä peittää ystävällisellä käytöksellä (=hymy), minusta tuleekin tyhjännauraja. Vaikutan varmasti pösilöltä ja tunnen itseni jälkeenpäin aivan idiootiksi. En vaan osaa muuta.

Minun perusolemukseni on sellainen resting bitch. Kun innostun jostain, niin ei sitä huomaa. Se vaan tuntuu, ei näy. Minulle on täysin vieras ajatus, että hihkuisin ja hyppisin innoissani. Tai halaisin oikein tunteella kun jotain merkittävää on tapahtunut.

Tiedän tunteen... Mun lapsi aina sanoo noissa tilanteissa, että "äiti miks sä tekonaurat?", vaikka luulen pystyväni näyttelemään :D noloa :)

Osaatteko nauraa oikeasti ollenkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisissa tilanteissa huomaan hymyileväni ja naurahtelevani, vaikka tilanne olisi neutraali. Kun en osaa olla ihmisten kanssa luontevasti ja yritän sitä peittää ystävällisellä käytöksellä (=hymy), minusta tuleekin tyhjännauraja. Vaikutan varmasti pösilöltä ja tunnen itseni jälkeenpäin aivan idiootiksi. En vaan osaa muuta.

Minun perusolemukseni on sellainen resting bitch. Kun innostun jostain, niin ei sitä huomaa. Se vaan tuntuu, ei näy. Minulle on täysin vieras ajatus, että hihkuisin ja hyppisin innoissani. Tai halaisin oikein tunteella kun jotain merkittävää on tapahtunut.

Tiedän tunteen... Mun lapsi aina sanoo noissa tilanteissa, että "äiti miks sä tekonaurat?", vaikka luulen pystyväni näyttelemään :D noloa :)

No niin on 😊 Meidän lähipiirissä muuten on useampi nepsy ja lapset etenkin jopa suuttuvat nauramisesta. He eivät osaa tulkita että mille joku nauraa vaan luulevat, että heille nauretaan. Joskus kun me olemme viettäneet aikaa porukalla (4 nepsyä!!), niin olemme sopineet ettei naureta. Ja se jos mikä minua ja tätä toista aikuista naurattaa. Että tässä me nyt _viihdytään_ yhdessä ja kaikki ovat haudanvakavia 😆

Tuohan onkin ”lämminhenkiseksi” ja ”ymmärtäväiseksi” verhoiltua kiusaamista ja pilkkaa - oman paremmuuden korostamista.

Joo - ei naurattanut, todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

No nyt ollaan rasittavan äärellä. Koska aspergerina en osaa luonnostaan hahmottaa sosiaalista kanssakäymistä ja sen sääntöjä, olen ihan opettelemalla opetellut peruskäytöstavat. Eli miten tervehditään, miten osoitetaan kohteliasta kiinnostusta, mistä aiheista on sopivaa puhua vieraiden kanssa ja mistä ei. Mutta sitten kun menee ihmisten pariin, niin selviää hyvin nopeasti että ihmiset käyttäytyvät käytössääntöjen mukaisten odotusteni mukaan aika satunnaisesti. Usein he tekevät jotain muuta, kuten vaikka ovat epäkohteliaita, mutta muut eivät reagoikaan siihen samalla tavalla paheksuvasti kuin vaikka siihen jos minä olen joskus möläyttänyt jotain. Se onkin ihan ok. Vielä tätäkin omituisempaa on, että usein ihmiseltä jopa odotetaan käytöstä joka ei olekaan niiden mainostettujen hyvien tapojen mukaista. Odotetaan esim. kiusaamisen hiljaista hyväksymistä, valehtelemista tai poikkeamista jostakin hyvästä ja järkevästä säännöstä "tämän kerran".  

Ihmiset nimenomaan käyttäytyy ihan randomisti. "normaaleilla" kommunikaatio yleensä soljuu kohtuullisen sujuvasti ja ei jumituta esim johonkin tölväykseen. Sitten on tosiaan niitä jotka sanoo toiselle yhtäkkiä niin törkeästi että tuntuu koko maailma pysähtyvän. Oletko koskaan ajatellut että se vastapuolikin saattaisi olla asperger? Sehän selittäisi monta juttua. Muutenkin kovin mustavalkoinen jaottelu aspergereihin ja normaaleihin ei välttämättä ole hedelmällisin lähtökohta.

Vierailija kirjoitti:

Ihmissuhteet eivät ole minulle pysyviä vaikka kyse olisi koulukavereista, joiden kanssa olin samalla luokalla koko peruskoulun. Työkaverit, joiden kanssa olen vuosikausia jutellut myös henk.koht. asioista jäävät kelkasta kun työpaikka vaihtuu. Kämppikset.. sama juttu.

En käy sukujuhlissa tai pikkujouluissa. Ei kiinnosta yhtään. Minulla on mies ja yksi ystävä. Siinä on minulle tarpeeksi sosiaalista elämää. Osaan kyllä esittää ja sillä pärjään työelämässä, mutta välillä pitää huilata siitä rallista.

Samat kokemukset.

Todin kaipaan kyllä jonkinlsista sosiaalisuutta jonkin verran.

Silsi kai roikun täälläkin.

Kaikissa työpaikoissani olen ilmeisesti ollut pidetty työkaveri, mutta aina tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi.

En ystävystynyt kenenkään kanssa yhtä lukuunottamatta.

Ihmisten tunnistaminen on minullekin vaikeaa.

Lasten harrastuksissa tuli paljon "tuttavia" joita en kykene tunnistamaan.

Ovat mielestäni kaikki saman näköisiä.

Minulla on luultavasti asperger. Lapsellani on se myös. En uskalla hakea diagnoosia itselleni, koska en luota viranomaisiin ja pelkään, että asperger-diagnoosi asettaisi minut epäsuotuisaan valoon huoltajana. Hoidan kuitenkin lapseni hyvin. 

Sosiaaliset tilanteet, joissa on paljon etäisiä tuttuja, ovat kamalia. Varsinkin naisten välinen kommunikaatio suurissa ryhmissä tuntuu usein teennäiseltä. Erotan hyvin mm. pätemisen tarpeen ja siihen liittyvän teeskentelyn. En muista naamoja. Minulla on erityinen mielenkiinnon kohde, asia jota harrastaisin 24/7, jos vain voisin. Kuormitun valtavasti hälystä ja mm. kirkkaista valoista. 

Jos haen itselleni  autismikirjon diagnoosin esim. sitten kun lapseni on täyttänyt 18 vuotta, mitä etuja siitä on? Voiko estää mm. pakkotyöllistämisen valtavaan työorganisaatioon, joka rampauttaisi minut saman tien? (Aktiivimalli)

Kannattaako diagnoosi hakea, vai yrittää vain pärjäillä asian kanssa yksin? Sain netissä olevasta asperger-testistä erittäin korkeat pisteet. Mitä haittoja ja mitä etuja diagnoosista olisi?

Täällä vielä mahdollinen assi.. Kaipaisin siis tietoa etenkin asperger-diagnoosin saaneilta vanhemmilta. 

Mahdollinen assi kirjoitti:

Minulla on luultavasti asperger. Lapsellani on se myös. En uskalla hakea diagnoosia itselleni, koska en luota viranomaisiin ja pelkään, että asperger-diagnoosi asettaisi minut epäsuotuisaan valoon huoltajana. Hoidan kuitenkin lapseni hyvin. 

Sosiaaliset tilanteet, joissa on paljon etäisiä tuttuja, ovat kamalia. Varsinkin naisten välinen kommunikaatio suurissa ryhmissä tuntuu usein teennäiseltä. Erotan hyvin mm. pätemisen tarpeen ja siihen liittyvän teeskentelyn. En muista naamoja. Minulla on erityinen mielenkiinnon kohde, asia jota harrastaisin 24/7, jos vain voisin. Kuormitun valtavasti hälystä ja mm. kirkkaista valoista. 

Jos haen itselleni  autismikirjon diagnoosin esim. sitten kun lapseni on täyttänyt 18 vuotta, mitä etuja siitä on? Voiko estää mm. pakkotyöllistämisen valtavaan työorganisaatioon, joka rampauttaisi minut saman tien? (Aktiivimalli)

Kannattaako diagnoosi hakea, vai yrittää vain pärjäillä asian kanssa yksin? Sain netissä olevasta asperger-testistä erittäin korkeat pisteet. Mitä haittoja ja mitä etuja diagnoosista olisi?

Sillä diagnoosilla kun ei sairauslomaa tai eläkettä saa, niin sama kai pitää omana tietona ja hakea saikut muulla diagnoosilla.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa erittäin tutulta. Ratkaisu: tutkinto oikeustieteellisestä ja julkisen sektorin virka.

Voi luoja, joku lakikirjan lukeminen oli mulle niiiiiiiiiiiiin tuskaa :D:D Opiskelin kuvataiteilijaksi ja silloin piti tuota raamattuakin tylsempää opusta lukea tekijänoikeuskurssilla... Yrittäjän/etätyöntekijän rooli passaa mulle parhaiten. Ja olen siis as.

Mulle itselle sosiaaliset tilanteet varsinkin itselle tuntemattomien tai sitten hyvin äänekkäiden tyyppien kanssa on hankalaa, jään aina taka-alalle vaikka haluaisin joskus itsekin osallistua keskusteluun. Inhoan kovaäänistä puhetta ja naurua. Entisessä työpaikassa mua pidettiin kummajaisena, jos en aina halunnut tauoilla keskustella älyvapaista asioista, käytin tauon mieluiten jumppaamiseen tai ulkona rauhoittumiseen. Istumatyö ja siihen istumatauot ei nyt tee hyvää kenellekään. 

Olen työelämässä kyllä, mutta pienessä organisaatiossa, jossa pärjään varsin hyvin.

Taidan pitää aspergerin omana tietonani. Kiitokset vastauksesta.

Pieni yksityiskohta mun elämästä. Mun on vaikea käsittää ihmisiä, jotka ovat usein tai aina myöhässä. Tiedän, että se on epäkohteliasta ja ärsyttää monia. Mutta mua risoo se, että ihmiset on keksineet kellon ja kalenterin, jotka on äärimmäisen käteviä työkaluja. Ja sitten joku on myöhässä! Joo jos tapahtuu onnettomuus tai vastaavaa, mutta muuten. Haluaisin aidosti ymmärtää, miten se on mahdollista. Tai jollakin on aina kiire, mutta muuttelee aikoja koko ajan. Miksi ei vaan käytä niitä kalenterissa ja kellossa olevia vapaita aikoja sen sijaan, että muuttelee jatkuvasti. Siitä juuri tulee kiireen tuntua, vaikka oikeasti ei edes ole mikään kiire vaan runsaasti vapaa-aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mahdollinen assi kirjoitti:

Minulla on luultavasti asperger. Lapsellani on se myös. En uskalla hakea diagnoosia itselleni, koska en luota viranomaisiin ja pelkään, että asperger-diagnoosi asettaisi minut epäsuotuisaan valoon huoltajana. Hoidan kuitenkin lapseni hyvin. 

Sosiaaliset tilanteet, joissa on paljon etäisiä tuttuja, ovat kamalia. Varsinkin naisten välinen kommunikaatio suurissa ryhmissä tuntuu usein teennäiseltä. Erotan hyvin mm. pätemisen tarpeen ja siihen liittyvän teeskentelyn. En muista naamoja. Minulla on erityinen mielenkiinnon kohde, asia jota harrastaisin 24/7, jos vain voisin. Kuormitun valtavasti hälystä ja mm. kirkkaista valoista. 

Jos haen itselleni  autismikirjon diagnoosin esim. sitten kun lapseni on täyttänyt 18 vuotta, mitä etuja siitä on? Voiko estää mm. pakkotyöllistämisen valtavaan työorganisaatioon, joka rampauttaisi minut saman tien? (Aktiivimalli)

Kannattaako diagnoosi hakea, vai yrittää vain pärjäillä asian kanssa yksin? Sain netissä olevasta asperger-testistä erittäin korkeat pisteet. Mitä haittoja ja mitä etuja diagnoosista olisi?

Sillä diagnoosilla kun ei sairauslomaa tai eläkettä saa, niin sama kai pitää omana tietona ja hakea saikut muulla diagnoosilla.

Keskustelin psyk.sh:n kanssa masennukseeni liittyen.

Piti minua tod. näk. as-piirteisenä, mutta ei pitänyt todennäköisenä, että asian diagnosointi toisi minulle mitään hyötyä.

Mahdollisuus saada psykoterapiaa olisi voinut hieman parantua.

Vierailija kirjoitti:

Pieni yksityiskohta mun elämästä. Mun on vaikea käsittää ihmisiä, jotka ovat usein tai aina myöhässä. Tiedän, että se on epäkohteliasta ja ärsyttää monia. Mutta mua risoo se, että ihmiset on keksineet kellon ja kalenterin, jotka on äärimmäisen käteviä työkaluja. Ja sitten joku on myöhässä! Joo jos tapahtuu onnettomuus tai vastaavaa, mutta muuten. Haluaisin aidosti ymmärtää, miten se on mahdollista. Tai jollakin on aina kiire, mutta muuttelee aikoja koko ajan. Miksi ei vaan käytä niitä kalenterissa ja kellossa olevia vapaita aikoja sen sijaan, että muuttelee jatkuvasti. Siitä juuri tulee kiireen tuntua, vaikka oikeasti ei edes ole mikään kiire vaan runsaasti vapaa-aikaa.

Tähän on hyvin yksinkertainen vastaus. Toinen osapuoli ei arvosta tarpeeksi sinua. Et ole hänelle prioriteetti, vaan teidän sovitut aikataulunne voi laiminlyödä omien tarpeiden/tarpeettomuuksien vuoksi. Minä en katsele tuollaisia ihmisiä kovin montaa kertaa.

Itse koen, että minussa on aspergerpiirteitä. En ole tosin ikinä hankkinut diagnoosia.

Näitä on:

- jouduin teini-ikäisenä opettelemaan sosiaaliset taidot. Ahdistuin sosiaalisista tilanteista niin että saatoin mennä koulussa välitunneiksi istumaan vessaan. Aloin katsomaan miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät, ja käytännössä yritin sitä kautta opetella miten sosiaalisesti toimitaan. Muistan harjoitelleeni taitoja äitini kanssa. Kyllä, tiedän, ei normaalia

- olen aina ollut yksinäinen susi, kokenut itseni erilaiseksi kuin muut huomattavissa määrin. En ole kokenut olevani kuin muut. Olen onnistunut hankkimaan joitakin ystäviä. Ystäväryhmittymissä taas ahdistun helposti eikä se tunnu minulle lainkaan luontaiselta.

- teini-iässä minua ei kiinnostanut yhtään sosiaaliset jutut ja vietin paljon aikaa yksin puuhastellen omia juttuja ja harrastuksiani. Unohdin täysin miksi ihmisellä pitäisi olla ystäviä. Vasta siinä vaiheessa heräsin kun huomasin että minulla tosiaan ei ole yhtään ystävää kun en hoida sosiaalisia suhteitani enää. en jotenkin ymmärtänyt sitä että niitä tosiaan pitää hoitaa niitä sosiaalisia suhteita. Lapsena sentään oli jotain kavereita

- tykkään uppoutua omiin kiinnostuksenkohteisiini niin että käytännössä melkein kaikki vapaa-aikani menee johonkin monien mielestä ehkä erikoisiinkin kiinnostuksenkohteisiin

- olen etsinyt aina arkeen jotain kontrollia kaavamaisuudesta ja rutiineista. Minulla kaikki pitää mennä tietyssä kaavassa että tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi. Heti jos siitä joutuu poikkeamaan, ahdistun. Minulla oli nuorena syömishäiriöitä jossa juuri tämä kaavamaisuus oli hyvin tärkeässä roolissa. Noudatin yltiötarkkaa suunnitelmallisuutta ruokavaliossani. Rakastan tehdä kaikkia suunnitelmia, listoja ja rakastan järjestystä.

- ongelmani alkoivat teini-iässä kun ihmiseltä aletaan vaatia enemmän omaa suunnitelmallisuutta, toiminnanohjausta ja elämänhallintaa sekä sosiaaliset suhteet monimutkaistuvat. Piti tehdä valintoja elämässä. Koen että kaikki tämä jotenkin ylikuormitti minua tosi paljon. Toisinaan minulle tuntuu aivan mahdottomalta saada asioita aikaiseksi ja hahmottaa mitä minun pitää tehdä. Tarvitsen tosi paljon listoja ynnä muuta että tajuan miten pitää toimia.

- minulle silmiin katsominen on ahdistavaa. pelkään tuijottavani liikaa ja helposti välttelen silmiin katsomista. joudun kokoajan miettimään tätä sosiaalisissa tilanteissa.

- hiljalleen käytännössä rakensin itseni uusiksi toisenlaiseksi ihmiseksi, vaikkakin olen aina kokenut sosiaalista kömpelyyttä. En esimerkiksi tiedä missä tilanteissa puhua, tai saatan sitten vain loputtomasti jaaritella omista mielenkiinnonkohteistani ja en huomaa sitä että toisella ei kiinnosta lainkaan. Saan suorastaan häpeän väristyksiä välillä kun mietin mitä hölmöä olen taas suustani päästellyt.

- suutuin nuorena siitä tosi paljon äidilleni että hän oli käynyt vaihtamassa huoneeni lämpötilaa. Olen aina ollut jotenkin aistiherkkä. inhoan suihkussa käyntiä koska koen kaikki ne ärsykkeet jotenkin ylikuormittavana

- uuvun sosiaalisista tilanteista niin että tarvin paljon aikaa vähissä ärsykkeissä omissa oloissani

- uskon että lapsuuteni raivokohtaukset johtuivat pitkälti ylikuormittumisesta ärsykkeistä. Menin aivan ylikierroksille.

Mikä erikoisinta olen kyllä opiskellut alaa joka on hyvinkin ihmisläheinen ala. Ilman sosiaalisten taitojen opettelua (mihin meni vuosia) en olisi tähän kyennyt. Menetin vuosia elämästäni siihen että yritin vain opetella olemaan kuin muut enkä meinannut millään kyetä.

Olen miettinyt diagnoosin hakua mutta aina niistä ei välttämättä elämässä ole pelkästään hyötyä. Siksi mietin kannattaako.

No, äkykkyys ei ole tiedon väärti, vaan työnteko on viisauden alku ja siinä assit häviää.

Vierailija kirjoitti:

Itse koen, että minussa on aspergerpiirteitä. En ole tosin ikinä hankkinut diagnoosia.

Näitä on:

- jouduin teini-ikäisenä opettelemaan sosiaaliset taidot. Ahdistuin sosiaalisista tilanteista niin että saatoin mennä koulussa välitunneiksi istumaan vessaan. Aloin katsomaan miten ihmiset toimivat ja käyttäytyvät, ja käytännössä yritin sitä kautta opetella miten sosiaalisesti toimitaan. Muistan harjoitelleeni taitoja äitini kanssa. Kyllä, tiedän, ei normaalia

- olen aina ollut yksinäinen susi, kokenut itseni erilaiseksi kuin muut huomattavissa määrin. En ole kokenut olevani kuin muut. Olen onnistunut hankkimaan joitakin ystäviä. Ystäväryhmittymissä taas ahdistun helposti eikä se tunnu minulle lainkaan luontaiselta.

- teini-iässä minua ei kiinnostanut yhtään sosiaaliset jutut ja vietin paljon aikaa yksin puuhastellen omia juttuja ja harrastuksiani. Unohdin täysin miksi ihmisellä pitäisi olla ystäviä. Vasta siinä vaiheessa heräsin kun huomasin että minulla tosiaan ei ole yhtään ystävää kun en hoida sosiaalisia suhteitani enää. en jotenkin ymmärtänyt sitä että niitä tosiaan pitää hoitaa niitä sosiaalisia suhteita. Lapsena sentään oli jotain kavereita

- tykkään uppoutua omiin kiinnostuksenkohteisiini niin että käytännössä melkein kaikki vapaa-aikani menee johonkin monien mielestä ehkä erikoisiinkin kiinnostuksenkohteisiin

- olen etsinyt aina arkeen jotain kontrollia kaavamaisuudesta ja rutiineista. Minulla kaikki pitää mennä tietyssä kaavassa että tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi. Heti jos siitä joutuu poikkeamaan, ahdistun. Minulla oli nuorena syömishäiriöitä jossa juuri tämä kaavamaisuus oli hyvin tärkeässä roolissa. Noudatin yltiötarkkaa suunnitelmallisuutta ruokavaliossani. Rakastan tehdä kaikkia suunnitelmia, listoja ja rakastan järjestystä.

- ongelmani alkoivat teini-iässä kun ihmiseltä aletaan vaatia enemmän omaa suunnitelmallisuutta, toiminnanohjausta ja elämänhallintaa sekä sosiaaliset suhteet monimutkaistuvat. Piti tehdä valintoja elämässä. Koen että kaikki tämä jotenkin ylikuormitti minua tosi paljon. Toisinaan minulle tuntuu aivan mahdottomalta saada asioita aikaiseksi ja hahmottaa mitä minun pitää tehdä. Tarvitsen tosi paljon listoja ynnä muuta että tajuan miten pitää toimia.

- minulle silmiin katsominen on ahdistavaa. pelkään tuijottavani liikaa ja helposti välttelen silmiin katsomista. joudun kokoajan miettimään tätä sosiaalisissa tilanteissa.

- hiljalleen käytännössä rakensin itseni uusiksi toisenlaiseksi ihmiseksi, vaikkakin olen aina kokenut sosiaalista kömpelyyttä. En esimerkiksi tiedä missä tilanteissa puhua, tai saatan sitten vain loputtomasti jaaritella omista mielenkiinnonkohteistani ja en huomaa sitä että toisella ei kiinnosta lainkaan. Saan suorastaan häpeän väristyksiä välillä kun mietin mitä hölmöä olen taas suustani päästellyt.

- suutuin nuorena siitä tosi paljon äidilleni että hän oli käynyt vaihtamassa huoneeni lämpötilaa. Olen aina ollut jotenkin aistiherkkä. inhoan suihkussa käyntiä koska koen kaikki ne ärsykkeet jotenkin ylikuormittavana

- uuvun sosiaalisista tilanteista niin että tarvin paljon aikaa vähissä ärsykkeissä omissa oloissani

- uskon että lapsuuteni raivokohtaukset johtuivat pitkälti ylikuormittumisesta ärsykkeistä. Menin aivan ylikierroksille.

Mikä erikoisinta olen kyllä opiskellut alaa joka on hyvinkin ihmisläheinen ala. Ilman sosiaalisten taitojen opettelua (mihin meni vuosia) en olisi tähän kyennyt. Menetin vuosia elämästäni siihen että yritin vain opetella olemaan kuin muut enkä meinannut millään kyetä.

Olen miettinyt diagnoosin hakua mutta aina niistä ei välttämättä elämässä ole pelkästään hyötyä. Siksi mietin kannattaako.

Riippuu miten jaksat arkea, etenkin sen kuluja.