Jos eroamme, mies ei aio tavata meitä enää koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Osaa olla myös rakastava ja ei todellakaan ole väkivaltainen. Ei vaan tajua, että lapsia nuo jutut oikeasti pelottavat. Minua ei enää yhtään.

Ap

Kuinka monta kertaa täällä pitää todeta että tuo ON väkivaltaa. Ensimmäisen asteen fyysistä väkivaltaa ja henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni ei ole koskaan ollut itsellään isää, niin olen laittanut paljon sen piikkiin.

Olemme olleet yhdessä melko pitkään, ja olen yrittänyt häntä ymmärtää ja kannustaa. Toki minussakin vikoja on aivan varmasti, mutta en silti ole mielestäni ansainnut tätä mitä nyt saan osakseni. Tuntuu että pahenee vain.

Mitä itse tekisitte tällaisessa tilanteessa? Lähinnä mietin, että miten puhuisin lapsille. "Isä nyt vaan on tuollainen" tuntuu kovin laimealta. Olen toki kertonut, ettei ole mitään pelättävää. Silti kouluikäinen on aina omassa huoneessaan ovi kiinni, kunisä on kotona, vaikka olisi rauhallistakin. Kun olemme keskenään, hän on minun ja sisarusten kanssa jotain puuhailemassa. Tämä minua erityisesti huolettaa.

Minä en käsitä äitejä, jotka jäävät vatvomaan, pitääkö nyt jäädä vai erota kun rakkauttakin on ja lässyn lässyn. Ja siinä vieressä se oma lapsi PELKÄÄ ISÄÄNSÄ. Lapsi pelkää omassa kodissaan.

Mikä sinussa aloittaja on vikana? Itse en edes pidä lapsista ja minäkin tunnen myötätuntoa pientä lasta kohtaan, joka peloissaan sulkeutuu huoneeseensa kun isä on kotona. Ja sinä sanot, että "Ei ole mitään pelättävää!?" Idiootti!!!

Näitä äitejä on palstalla aina välillä, enkä tiedä ovatko he niin suunnattoman typeriä että eivät tajua lapsensa hätää, vai ovatko vain niin keskittyneet pohtimaan omaa asemaansa että mikään muu ei uppoa tajuntaan.

Minäpä kerron omasta kokemuksesta, mitä ihmiselle tapahtuu kun joutuu asumaan lapsuutensa talossa, missä "perheen pää" saa hallitsemattomia raivokohtauksia, huutaa, kiroaa ja uhkailee. Aikuisena lapsesta tulee tunnekylmä, ihmisiä pelkäävä/vihaava hylkiö, joka kulkee pitkin seinän viertä, ei katso silmiin ja oksentaa pelosta, kun pitäisi mennä oppitunnille. Voit olla varma, että tuollainen ihminen ei aikuisena syytä vain isäänsä siitä, että joutuu käymään terapiassa.

AP, mitäs jos koitat ajatella tilannetta lastesi etkä oman napasi kautta? Joka viestissä olet vaan miettynyt, miten itsestäsi tuntuu siltä ja tältä. Kuitenkin kyseessä on aikuisena oma valintasi pysyä suhteessa.

Olen elänyt samanlaisessa suhteessa aikani ja ainut lohtuni oli se, ettei siinä hullussa taloudessa ollut lapsia kärsimässä. Minä pääsin hullusta luonnehäiriöisestä miehestä irti ja toivuin pikkuhiljaa. Kukaan muu ei vahingoittunut eikä tarvitse kantaa muiden traumoja omallatunnolla.

Lapsuudestani taas en tule toipumaan koskaan, koska vietin sen narsisti-isän luoman pelon ilmapiirin alla. Ikuisesti salaa halveksin äitiäni siitä, millaisessa perhehelvetissä piti meitä vain koska erotakaan ei muka saanut. Isääni en ole nähnyt 20 vuoteen eikä ole aikomusta nähdä edes hautajaisissaan.

Kuten moni muukin on koittanut sinulle sanoa, lapsesi eivät ainakaan kiitä sinua siitä, että roikuit pakkomielteisesti toimimattomassa suhteessa ja pilasit siinä sivussa heidän lapsuutensa.

Tuossa on jo syy etota.

Hyi mikä kylmä sika.

Soittele, mä tuun kattomaan sua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä.

Ehkä ilmaisin itseäni huonosti. En siis ole uhkaillut erolla, vaan ottanut sen vain puheissani esiin yhtenä vaihtoehtona kun tuntuu etteivät asiat parane. Minusta lasten ei tarvitse kuunnella kotona vähän väliä äidille huutamista ja nimittelyä, ihan todellakin mitättömistä aiheista. Tuskin mieskään onnellinen on.

Minua ei kiinnosta toiset miehet. Lapsiin liittyen tarkoitin, että halutessaan mies voisi puolestani nähdä lapsia vaikka joka päivä, jos päätyisimme olemaan erillään. Miehelle ihan ensimmäinen ajatus oli, ettei siinä tapauksessa aio nähdä koskaan ja siinä se. Sitä ihmettelen.

Mitä tämä tarkoittaa, että "asiat" eivät parane? Sitäkö että miehesi ei tee ja ole niin kuin sinä haluat?  Ethän sinäkään ole ja tee kuten hän haluaa, koska "joutuu" sinulle korottamaan ääntään ja haukkumaan?

Parasta sinun olisi päättää mitä itse haluat elämältäsi, ja kertoa se miehelle. Kokeilu sinne ja tänne ei varmaankaan tuota tulosta missään vaiheessa. Jos et ole tällainen, ja kommunikoi minua miellyttävällä tavalla, niin haluan eron? Sinähän voit itse sanoa hänelle että jos ei haukkuminen lopu, niin haluat eron. Että et siedä enää haukkumista etkä huutamista. Että jos miehesi haluaa yhdessä olla, niin lopettaa huutamisen ja haukkumisen. 

Hän on monet kerrat luvannut lopettaa. Hän huutaa minulle vaikka tällaisista asioista: Ruokana on keittoa. Hän itse läikyttää sitä vähän housuilleen. Se on minun syy, koska olen tehnyt sitä v***n keittoa.

Mies ajoi autolla pienen kolarin. Se oli minun syytäni, koska en ollut käynyt kaupassa vaan hän lähti sinne. Jos olisin käynyt kaupassa, hän ei olisi ajanut kolaria eli tämäkin oli minun syy eikä suinkaan se, ettei hän itse katsonut miten ajaa.

Siis kaikkea tuollaista ihan älytöntä, ainakin minun mielestä älytöntä. Tapahtuupa hänelle mitä vaan pientä tai isoa, niin se on jonkun mutkan kautta aina jonkun muun, lähinnä minun syy.

Ap

Joo, mutta ihanaa, ettei hän ole kuitenkaan väkivaltainen - näinhän sanoit... etkö tajua, että tuo on sadistista henkistä väkivaltaa ja että lapsesi kärsivät.

Tuo mieshän on täysin rajaton, kun sättii sinua omista mokistaan (keiton läikytys, kolari). Ei tajua, että hän ja sinä olette erilliset ihmiset, vaan olet hänelle ikään kuin minuuden jatke, johon voi kaataa kaiken turhautumisen.

Rajattomuudesta kertoo myös, että ilmoittaa ettei aio tavata mahdollisen eron jälkeen lapsiaan. Kohtelee teitä yksikkönä, lapset ovat osa sinua, hänellä on siis oikeutus laittaa sinut kärsimään lasten kautta.

Kuulostaa epävakaalta. Veikkaan, että kodin seinien ulkopuolella on kaikkien kaveri ja todella pidetty tyyppi, siksi voikin kiusata sinua mielin määrin, kun arvelee ettei kukaan usko sinua vaikka kertoisit hänen käytöksestään. Mies on siinä kuitenkin väärässä: vain hän ITSE ei usko sinua, koska elää täydellisessä kieltämisen tilassa omasta osuudestaan kuviossa, kaikkihan on sinun syytäsi.  Mies kuitenkin erehtyy, koska ei osaa vetää rajaa oman mielensä ja ulkomaailman ihmisten välillä vaan luulee että kaikki automaattisesti tapahtuu hänen ajattelunsa mukaan. Ja se taas on osa ongelmaa: kun ei tapahdu niin hänen psyykensä ei kestä sitä, ja taas syytetään sinua...

Olen elänyt tuollaisen kanssa, valitettavasti.  En onneksi nyt viimeisimpään 18 vuoteen.

Pelottelua, manipulointia. Isäni uhkasi äitiäni ihan samoilla sanoilla, kun äiti otti eron esiin. Ja lisäsi perään, että hänen sukunsa ei ole sitten missään tekemisissä äidin ja meidän lasten kanssa. Isä itse otti joka riidassa erokortin esiin ja syytti ja muistutti äitiä siitä, että äiti oli kaksi kertaa sanonut lähtevänsä. Päivä päivältä (nyt oen 42v) pidän lapsuudenkotiani yhäenemmän hullujenhuoneena. Olemme tekemisissä hyvin vähän.

Sanot, että rakastat - onko miehesi narsisti? Mieti lapsiasi, jollet itseäsi. Arvet jäävät lapsiin ja mikä pahinta ne tulevat esiin vasta, kun lapsi on nuori ja aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanoen minä en enää tiedä, mitä tekisin toisin.

Varmaan tästä saa kuvan että jäkätän miehelleni ja kerron hänelle, miten väärässä hän on mutta ei se niin mene oikeasti.

Olen yrittänyt olla välittämättä, olen yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin, olen yrittänyt keksiä yhteistä kivaa tekemistä. Joskus onnistun, joskus en.

Mieheltä jos kysyn, että mitä pitäisi tehdä jotta kaikki olisi paremmin niin vastaus on "ei mitään". Vastaus on sama, jos kysyn mitä hän minulta toivoo tai jos kysyn mitä häntä kiinnostaisi tehdä.

Mieheni on todella taitava iskemään minulle arkoihin paikkoihin ja saa minut edelleen joskus itkemään. Tiedän että se on säälittävää. Silloinkin hän vain jatkaa pilkkaamista ja matkii minun itkuani, solvaa.

Mitä minä voin tehdä?

Haluaisin vain aikaa levätä, selvitellä ajatuksia, rentoutua. Mutta se ei onnistu kun olen miehen jatkuvan tarkkailun alla kotona. Hän tuijottaa minua koko ajan ja huomauttelee joskus jopa miten rumia ilmeitäkin minulla on.

Sitten voi olla että seuraavana päivänä hän on itse aurinkoisuus ja kertoo rakastavansa enemmän kuin mitään.

Kuin isäni. Alussa kommentit kohdisti äitiin, sitten meihin lapsiin, kun olimme teini-ikäisiä ja aikuisia. Tärkeä kysymys? Pyytääkö miehesi anteeksi? Vai meneekö se niin, että pyytää anteeksi, mutta perään tulee syyttelyrypäs, että sinä olit syypää tilanteeseen alunperin.

Ap

Varmaankin vain pelkää eroa niin paljon, että sanoo noin. Toisaalta kyllä ymmärränkin tuon, koska on aika vaikea aloittaa uutta elämää jos on lapsillaan sidottu exäänsä. Vierestä olen katsonut tällaisia kuvioita ja ovat todella hankalia. Mustasukkaisuutta, katkeruutta, lapset kärsivät jne. Joskus olisi varmasti vain parempi jos toinen katoaa kokonaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mies on paniikissa. Mun mieheni "uhkaili" ennen eroa samalla tavalla. Valitettavasti sotkeutui elämääni eron jälkeen pahemmin, kuin koskaan. Mies yrittää tehdä elämästäni helvetin. Onneksi meillä ei ole lapsia.

On se kumma, ettei kaikkien päähän mahdu, että ketään ei voi omistaa.👐

Tuollaisesta lapsellisesta uhkailijasta kannattaa erotakkin; ei välitä edes jälkeläisistään. Sinuna olisin jättänyt jo moisen tyypin. Kuinka pieniä lapset ovat? Asutteko vuokralla vai oletteko pankin orjia? Jätä se sika.

Ap vielä jatkaa....

Lapsia minä tässä olen ajatellutkin, itsehän voisin vielä yrittää jos hän jollain avulla tunteitaan oppisi paremmin käsittelemään.

Pääsääntöisesti hän on oikein hyvä isä, vaikka näistä teksteistä voi tulla eri kuva. Koululainen on tosiaan paljon huoneessa ja ymmärrän ettei halua kuunnella jos isä sanaista arkkuaan aukoo. Lapsiin tämä ei (vielä...) ole kohdistunut, eikä räyhääminen ole jatkuvaa. Juurikin arvaamattomuus rasittaa niin minua kuin erityisesti lapsia.

Tänään nyt sitten tein avioerohakemuksen. Sanoin miehelle, että alkaa etsimään asuntoa. Tilanne on siitä hyvä, että pystyn jäämään lasten kanssa tähän kotiin.

Sanoin että puoli vuotta aikaa miettiä. Minä mietin, hän tehköön sitten mitä haluaa.

Isoimman lapsen kanssa olen myös nyt puhunut. Sanonut, että olen pahoillani kun on joutunut sellaista välillä kuuntelemaan ja että se ei ole sopivaa käytöstä. Ja että isän kanssa nyt asumme eri asunnoissa kunhan hän saa asunnon.

Onhan sekin lapsille kamalaa kun isä lähtee mutta en nyt näe muuta vaihtoehtoa. Toivottavasti tapaa lapsia, siitä ei nyt ole vielä ollut mitään puhetta. Mies lähti jonnekin, en tiedä minne enkä kysele.

Uskon että ratkaisuni oli nyt tähän oikea.

Siis asumme eri asunnoissa jotta tilanne rauhoittuisi eikä olisi riitoja. Krjoittelen näköjään vähän sekavia nyt.

Saattaa olla että miehesi on niitä miehiä, joiden asenne on:

Joko ydinperhe tai perhettä ei ole lainkaan olemassa hänen mielestään[ Tällä en tarkoita mitään surmaa].

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä jatkaa....

Lapsia minä tässä olen ajatellutkin, itsehän voisin vielä yrittää jos hän jollain avulla tunteitaan oppisi paremmin käsittelemään.

Pääsääntöisesti hän on oikein hyvä isä, vaikka näistä teksteistä voi tulla eri kuva. Koululainen on tosiaan paljon huoneessa ja ymmärrän ettei halua kuunnella jos isä sanaista arkkuaan aukoo. Lapsiin tämä ei (vielä...) ole kohdistunut, eikä räyhääminen ole jatkuvaa. Juurikin arvaamattomuus rasittaa niin minua kuin erityisesti lapsia.

Tänään nyt sitten tein avioerohakemuksen. Sanoin miehelle, että alkaa etsimään asuntoa. Tilanne on siitä hyvä, että pystyn jäämään lasten kanssa tähän kotiin.

Sanoin että puoli vuotta aikaa miettiä. Minä mietin, hän tehköön sitten mitä haluaa.

Isoimman lapsen kanssa olen myös nyt puhunut. Sanonut, että olen pahoillani kun on joutunut sellaista välillä kuuntelemaan ja että se ei ole sopivaa käytöstä. Ja että isän kanssa nyt asumme eri asunnoissa kunhan hän saa asunnon.

Onhan sekin lapsille kamalaa kun isä lähtee mutta en nyt näe muuta vaihtoehtoa. Toivottavasti tapaa lapsia, siitä ei nyt ole vielä ollut mitään puhetta. Mies lähti jonnekin, en tiedä minne enkä kysele.

Uskon että ratkaisuni oli nyt tähän oikea.

On ihan väärä kuvitelma, että se läheisten terrorisointi olisi jatkuvaa. Kenelläkään. Se väkivaltainen, raivohullu isä ei jaksa paahtaa 24/7. Välillä voi olla ihan mukava, naureskella, kertoa vitsejä. Siksi lapsetkin tuntevat jopa syyllisyyttä siitä, että pelkäävät ja vihaavat isäänsä. Tuntevat syyllisyyttä vielä 3-kymppisenä. Sitä vain ei jotenkin tajua, mistä se koko elämän jatkunut ahdistus oikein tulee. Ennen kuin se jonain päivänä valkenee kerta rysäyksellä.

Ei riitä, että on "pääsääntöisesti" hyvä isä, jos lapset pelkäävät edes välillä.