Lue keskustelun säännöt.
Kauanko teillä kesti päästä yli erosta?
Itselläni tämä on melko todennäköisesti pian edessä, ja olen jo nyt aivan hajalla ja sydän palasina. Tämä on ensimmäinen eroni, ensimmäinen oikea rakkauteni. Olen ihan hukassa, tuntuu että elämältä katoaa pohja. Tuntuu, että jos menetän hänet, en koskaan enää halua ketään toista vaan mielummin olen vain yksin. Pelkään, että tulen ikuisesti vertaamaan kaikkia muita mahdollisia häneen. Asumme jo yhdessä, koko koti on täynnä muistoja. Tuntuu, että edes se yleensä suurin voimavarani eli musiikki ei auta, koska jokainen kappale muistuttaa vain hänestä. Tuntuu, etten oikeasti selviä tästä.
Kaipaankin siis vähän vertaistukea ja tsemppiä. Kauanko teillä kesti, että pahin ikävä, jokapäiväinen loputon paha olo, tukahduttava tunne rinnassa ja itsensä uneen itkeminen alkoivat helpottaa? Mitä keinoja teillä oli selvitä yli siitä hirveimmästä olosta ikinä kun tuntuu että happi loppuu ja kuolette siihen ikävään? Ne aina sanoo, että pitäisi käydä ulkona ja nähdä ihmisiä, mutta miten teen sen kun naama ja silmät ovat kaiken aikaa turvonneina itkusta? Kaikki neuvot ovat tervetulleita, mikä vaan teille on toiminut.
Kommentit (181)
Ehkä se hetki, kun luottamuksen pettänyt eksä kinusi takaisin ja pian laittoi viestiä jossa mietti oikeasti että mahtaisinkohan olla homo? :D
Reilu puoli vuotta erosta oli toi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiva löytää vertaistukea!
Mut jätettiin 3kk sitten. Oltiin oltu yhdessä 3 vuotta. Aluksi elättelin toiveita, että voitais vielä palata yhteen. Exäni piti viestein yhteyttä ja toivoi että voitaisiin jatkaa ystävinä. Itsekään en halunnut menettää häntä kokonaan ja yritin pysytellä ystävänä. Samalla toivoin, että meillä voisi olla vielä yhteinen tulevaisuus. Näimme muutamia kertoja ja vaihdoimme kuulumisia. Niistä tapaamisista tuli itselle vain huonompi olo. Tajusin, että on parempi pitää vähän etäisyyttä ainakin aluksi, enkä aina vastannut exäni viesteihin kun hän kyseli kuulumisia.
Nyt muutama päivä selvisi, että exällä on uusi suhde ja vieläpä työkaveriini. Menin vielä enemmän rikki, mitä silloin kun erottiin. En saa yöllä nukutuksi, ajatukset pyörii ja hikoiluttaa. Päivisin tuntuu että en pysty ajattelemaan mitää muuta kun heitä. On pahoja ahdistuksen tunteita ja tuntuu että sekoan. Työ on ollut yksi keino selviytyä erosta, on muuta ajateltavaa. Mutta nyt kun tämä suhde työkaveriini selvisi, en pysty kertakaikkisesti olemaan työpaikallani. Kotona yritän keksiä tekemistä, jolloin ajatukset pysyisivät muualla. Mutta kaikki vain masentaa. Eron jälkeen sain voimaa liikunnasta, nyt ei ole edes voimia lähteä ulos.
Kauhulla olen lukenut toisten kokemuksia, että erosta selviytymiseen voi mennä vaikka vuosi tai enemmän. Itselle jokainen minuutti on yhtä taistelua, joten iskee paniikinomaiset tunteet, kun ajattelenkin että tätä kestää vielä kauan. Olen lukenut netistä miten osaisin käsitellä tätä eroa oikein, jotta selviytyminen ei ainakaan pitkittyisi. En vain taida osata. Itkukaan ei enää tule. Fyysisesti tunnen ison möykyn sisällä. Olen harkinnut, että hankkisin ulkopuolista apua, esim psykologilta. Olen vain niin huono puhumaan, että en tiedä olisiko siitä avuksi.
Olisiko jollakin antaa vinkkiä, miten pystyisin olemaan ajattelematta niitä kahta? Saatan saada ajatukset pariksi minuutiksi muualle, mutta sitten ne palaa pahempana takaisin. Nukkumaan meno pelottaa, kun tietää että ei saa nukutuksi, ja kun hetkeksi nukahtaa, nään painajaisia..
Pitkä suhde monta lasta. Vaimo oli päättänyt lähteä..... tunteet kuoleet ruuhkavuosiin jota koko suhde oli. Nyt kun helpotti lähti. Itsellä tunteet vaan huononee päivittäin
Kun 1,5v. kestänyt ensirakkaus loppui, minulla kesti yli 5v. päästä kokonaan yli. Minut jätettiin täysin yllättäin, enkä saanut koskaan kuulla mitään syytä. Pahin vaihe kesti puolisen vuotta, join paljon ja kirjaimellisesti itkin joka ilta itseni ikävästä uneen. Vaikka ajattelin, etten enää koskaan löydä ketään toista, ajattelin jotenkin, että suhteen lopullinen "rikkominen" muita tapailemalla voisi auttaa. Ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, se auttoi. Eli sen 6kk jälkeen kun kävin ensimmäisillä treffeillä, tuli kuitenkin sellainen olo, että mä olen tässä, mun elämä ja se jatkuu. Pakotin itseni normaaliin elämään, tapaamaan ihmisiä, huolehtimaan itsestäni, kokeilemaan uusia harrastuksia, lähtemään lomalle ja vähitellen jatkuva pala kurkussa pieneni ja lopulta hävisi.
Omaa toipumistani pitkitti varmasti vielä vuosi eron jälkeen sattunut välikohtaus, jossa eksäni kertoi ettei ole ollut kenenkään kanssa erottuamme, myönsi myös miettineensä minua ja pyysi minua luokseen juttelemaan. Olen melko varma, että mikäli olisin mennyt, suhteemme olisi alkanut uudelleen. Päätin, etten enää ikinä halua kokea uudelleen sitä, minkä erossamme koin ja jätin menemättä. Kuitenkin vielä neljä vuotta hän oli mielessäni joka päivä.
Lopullinen erotyö tehtiin eräillä festareilla, jossa hän oli esiintymässä. Katsoin häntä ja tajusin yhtäkkiä, etten enää rakasta häntä. Tunsin kiitollisuutta, lämpöä, haikeuttakin, mutta en enää sitä rinnassa läikähtävää lämpöä saati halua palata hänen luokseen. Olo tuntui vapaalta ja kevyeltä, tyyneltä. Keikan jälkeen kävin onnittelemassa häntä hienosta suorituksesta ja halasimme. Se oli ensimmäinen fyysinen kontaktimme eron jälkeen. Tunsin, että pystyin antamaan hänelle anteeksi sen, että hän jätti minut. Kun irrottauduimme, näin hänen silmissään kyyneliä ja katseesta (meillä oli/on sellainen sanaton yhteys) tiesin, että myös hän on vapaa minusta. Se oli kaunis päätös kauniille tarinalle.
särkynyt sydän kirjoitti:
Kiva löytää vertaistukea!
Mut jätettiin 3kk sitten. Oltiin oltu yhdessä 3 vuotta. Aluksi elättelin toiveita, että voitais vielä palata yhteen. Exäni piti viestein yhteyttä ja toivoi että voitaisiin jatkaa ystävinä. Itsekään en halunnut menettää häntä kokonaan ja yritin pysytellä ystävänä. Samalla toivoin, että meillä voisi olla vielä yhteinen tulevaisuus. Näimme muutamia kertoja ja vaihdoimme kuulumisia. Niistä tapaamisista tuli itselle vain huonompi olo. Tajusin, että on parempi pitää vähän etäisyyttä ainakin aluksi, enkä aina vastannut exäni viesteihin kun hän kyseli kuulumisia.
Nyt muutama päivä selvisi, että exällä on uusi suhde ja vieläpä työkaveriini. Menin vielä enemmän rikki, mitä silloin kun erottiin. En saa yöllä nukutuksi, ajatukset pyörii ja hikoiluttaa. Päivisin tuntuu että en pysty ajattelemaan mitää muuta kun heitä. On pahoja ahdistuksen tunteita ja tuntuu että sekoan. Työ on ollut yksi keino selviytyä erosta, on muuta ajateltavaa. Mutta nyt kun tämä suhde työkaveriini selvisi, en pysty kertakaikkisesti olemaan työpaikallani. Kotona yritän keksiä tekemistä, jolloin ajatukset pysyisivät muualla. Mutta kaikki vain masentaa. Eron jälkeen sain voimaa liikunnasta, nyt ei ole edes voimia lähteä ulos.
Kauhulla olen lukenut toisten kokemuksia, että erosta selviytymiseen voi mennä vaikka vuosi tai enemmän. Itselle jokainen minuutti on yhtä taistelua, joten iskee paniikinomaiset tunteet, kun ajattelenkin että tätä kestää vielä kauan. Olen lukenut netistä miten osaisin käsitellä tätä eroa oikein, jotta selviytyminen ei ainakaan pitkittyisi. En vain taida osata. Itkukaan ei enää tule. Fyysisesti tunnen ison möykyn sisällä. Olen harkinnut, että hankkisin ulkopuolista apua, esim psykologilta. Olen vain niin huono puhumaan, että en tiedä olisiko siitä avuksi.
Olisiko jollakin antaa vinkkiä, miten pystyisin olemaan ajattelematta niitä kahta? Saatan saada ajatukset pariksi minuutiksi muualle, mutta sitten ne palaa pahempana takaisin. Nukkumaan meno pelottaa, kun tietää että ei saa nukutuksi, ja kun hetkeksi nukahtaa, nään painajaisia..
Oireesi vaikuttavat vakavilta. (Minulla on ollut samanlaisia oireita erään hyvin traumaattisen tilanteen jälkeen. Käyn parhaillaan terapiassa kokoamassa itseäni sen jäljiltä.)
Voisit hakea ammattiapua. Menisit jonkun ammattilaisen luo juttelemaan pahasta olostasi ja saisit eväitä, miten saisit ahdistuksesi aisoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin vasta kaksi ensimmäistä sivua, mutta kommentoin nyt.
Muutama kertoi, että bilettämässä/tanssimassa käyminen auttoi, Tinderiin liittyminen ja yleensä se "markkinoilla" olo.
Riippuu varmaan vähän siitä, miten suhde on päättynyt.
Itse tulin petetyksi ja sain vielä herpeksenkin mieheltä. Sen jälkeen tunsin itseni huonoksi ja pahoinpidellyksi. En kestänyt katsoa edes telkkarista miten nainen ja mies suutelevat, saati enemmän. Mua alkoi inhottaa kaikki seksiin viittaava, ja kaikki miehet. En olisi pystynyt menemään baariin tai tanssimaan. Halusin vain suojautua. En halunnut liikkua kaupungilla, koska pelkäsin, että törmään mieheen ja hänen uuteen naiseensa, jolta se herpes ilmeisesti oli peräisin. Eikä mitään väliä keneltä se oli peräisin, mutta minä kuitenkin kärsin tuskan, ja olin tosi kipeä ja sairaskin.
Vihaan vieläkin miestä, vaikka suhteesta olen päässyt yli. Olen myös valmis tapaamaan uusia miehiä, ja kaipaan seksiä. Mutta tavallaan tuo herpes, joka ei koskaan poistu elimistöstä, on aina taustalla, loppuelämän.
Aikaa meni puoli vuotta toipumiseen. Minulle tuli muita, isoja elämänmuutoksia, jotka auttoivat unohtamisessa.
Meillä oli 4v. suhde ja mies petti ja teki kaikkea muutakin p*skaa minua kohtaan. Olin helpottunut heti, kun pakkasin kamat ja lähdin. Ainoastaan minulla on edelleenkin vuoden jälkeen inho häntä kohtaan mitä hän minulle teki ja tuhosi itsetuntoni. En uskalla luottaa enää miehiin ja jos jotain uutta viritystä on tullut olen lopettanut ne ihan siitä syystä, että en pysty luottamaan ja ikään kuin suojelen itseäni, että parempi pistää itse ensiksi poikki, kun tulla taas loukatuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohta 10 v. erosta ja vieläkin joskus muistelen vanhoja aikoja, enää en kuitenkaan kaipaa enkä ottaisi takaisin jos joku päivä tulisi oveni taakse. Eli varmaan sanoisinko meni reilu 5 v. päästä yli exästä kokonaan. Suhteemme kesti vajaat 2 vuotta. Ja tunsimme 2 vuotta ennen seurustelua.
Isä tappoi itsensä kun olin 14. äiti toi uuden miehen kotiin 2 viikkoa hautajaisista...
Siinä teille erosta toipuminen.
Uusi mies vei meidän rahat, jouduin muuttamaan pois kotoa 15 vuotiaana.
Olen jo aikuinen..äidistä otin ero 5 vuotta sitten...
Niin katoaa rakkaus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin vasta kaksi ensimmäistä sivua, mutta kommentoin nyt.
Muutama kertoi, että bilettämässä/tanssimassa käyminen auttoi, Tinderiin liittyminen ja yleensä se "markkinoilla" olo.
Riippuu varmaan vähän siitä, miten suhde on päättynyt.
Itse tulin petetyksi ja sain vielä herpeksenkin mieheltä. Sen jälkeen tunsin itseni huonoksi ja pahoinpidellyksi. En kestänyt katsoa edes telkkarista miten nainen ja mies suutelevat, saati enemmän. Mua alkoi inhottaa kaikki seksiin viittaava, ja kaikki miehet. En olisi pystynyt menemään baariin tai tanssimaan. Halusin vain suojautua. En halunnut liikkua kaupungilla, koska pelkäsin, että törmään mieheen ja hänen uuteen naiseensa, jolta se herpes ilmeisesti oli peräisin. Eikä mitään väliä keneltä se oli peräisin, mutta minä kuitenkin kärsin tuskan, ja olin tosi kipeä ja sairaskin.
Vihaan vieläkin miestä, vaikka suhteesta olen päässyt yli. Olen myös valmis tapaamaan uusia miehiä, ja kaipaan seksiä. Mutta tavallaan tuo herpes, joka ei koskaan poistu elimistöstä, on aina taustalla, loppuelämän.
Aikaa meni puoli vuotta toipumiseen. Minulle tuli muita, isoja elämänmuutoksia, jotka auttoivat unohtamisessa.
Yksi tuttu joutui ottamaan lainaa maksaakseen peruuntuneet häät yksin.mies tartutti tätä ennen sukupuolitaudin .jonka takia tuttu nyt lapseton..pahoinpiteli ym...oli narsisti
Jos jätetty tietää että jättäjä ei välitä hänestä pa..n vertaa..niin luulisi sen helpottavan.
Aa tuuti lulla anna vihan tulla.
Se auttaa pääsemään yli..ole luvan kanssa vihainen ja mollaa xsääsi luotettavalle tutulle.
Jos on lapsii niin voi voi sano minkkinen kun naista vaihtoi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun 1,5v. kestänyt ensirakkaus loppui, minulla kesti yli 5v. päästä kokonaan yli. Minut jätettiin täysin yllättäin, enkä saanut koskaan kuulla mitään syytä. Pahin vaihe kesti puolisen vuotta, join paljon ja kirjaimellisesti itkin joka ilta itseni ikävästä uneen. Vaikka ajattelin, etten enää koskaan löydä ketään toista, ajattelin jotenkin, että suhteen lopullinen "rikkominen" muita tapailemalla voisi auttaa. Ja niin hassulta kuin se kuulostaakin, se auttoi. Eli sen 6kk jälkeen kun kävin ensimmäisillä treffeillä, tuli kuitenkin sellainen olo, että mä olen tässä, mun elämä ja se jatkuu. Pakotin itseni normaaliin elämään, tapaamaan ihmisiä, huolehtimaan itsestäni, kokeilemaan uusia harrastuksia, lähtemään lomalle ja vähitellen jatkuva pala kurkussa pieneni ja lopulta hävisi.
Omaa toipumistani pitkitti varmasti vielä vuosi eron jälkeen sattunut välikohtaus, jossa eksäni kertoi ettei ole ollut kenenkään kanssa erottuamme, myönsi myös miettineensä minua ja pyysi minua luokseen juttelemaan. Olen melko varma, että mikäli olisin mennyt, suhteemme olisi alkanut uudelleen. Päätin, etten enää ikinä halua kokea uudelleen sitä, minkä erossamme koin ja jätin menemättä. Kuitenkin vielä neljä vuotta hän oli mielessäni joka päivä.
Lopullinen erotyö tehtiin eräillä festareilla, jossa hän oli esiintymässä. Katsoin häntä ja tajusin yhtäkkiä, etten enää rakasta häntä. Tunsin kiitollisuutta, lämpöä, haikeuttakin, mutta en enää sitä rinnassa läikähtävää lämpöä saati halua palata hänen luokseen. Olo tuntui vapaalta ja kevyeltä, tyyneltä. Keikan jälkeen kävin onnittelemassa häntä hienosta suorituksesta ja halasimme. Se oli ensimmäinen fyysinen kontaktimme eron jälkeen. Tunsin, että pystyin antamaan hänelle anteeksi sen, että hän jätti minut. Kun irrottauduimme, näin hänen silmissään kyyneliä ja katseesta (meillä oli/on sellainen sanaton yhteys) tiesin, että myös hän on vapaa minusta. Se oli kaunis päätös kauniille tarinalle.
Tiedän ihmisen joka seurustelee Jonne Aaronin kanssa (oman päänsä sisällä) Kertoilee siitä kaikkia juttuja.
Onkohan sekin nähnyt Jonnen silmissä kyyneliä festari yleisön joukosta:)
Vierailija kirjoitti:
Serkkulikalla oli suhteita avioliittonsa aikana ja halusi erota 4 lapsen jälkeen,lapset oli tuolloin aika pieniä. Säntäsi uuteen suhteeseen ja lapsikin tehtiin ja uusi suhde ei kauaa kestänyt. Tämän jälkeen miehet ovat vaihtuneet ja 15v kiukuteltu milloin mistäkin ja lapsilla pompoteltu. Vanhimmat jo aikuisia. Itse lähti ja en ole ketään toista eronnutta joka viitsii olla hankala ex-ukolle viä 15v jälkeen.
Näitä tämäntyyppisiä naisia on nähty! Yhtenäistä näille mimmeille on ollut että naimisiin on menty nuorena ja itsenäistymistä/30v kriisi on puskenut pintaan ja joillakin 40v kriisi. Monellakin sinkkuelämää vasta aikuisena ja se ei ollutkaan sitä mitä kuvitteli niin siitä seuraa pettymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oltiin yhdessä 1,5 vuotta ja nyt erosta on yli 2 vuotta. Nyt voin sanoa ensimmäistä kertaa, että voisin olla valmis uuteen suhteeseen. Olisihan ottajia ollut, mutta en voinut sallia sille toiselle tai itselleni hyppäävän uuteen suhteeseen toipumatta edellisestä kunnolla. Älä käsitä väärin en ole 2 vuotta itkenyt. Vaihe vaiheelta menty tässä. Tsemppiä!
Ensimmäiset kymmenen vuotta olivat vaikeimmat.
Olen elänyt suhteet niin loppuun, että tunteet ovat jo aikoja sitten kuolleet. Jokaisen sivun olen kääntänyt ja yrittänyt aina vielä vähän, kunnes se lopullinen seinä vaan tulee vastaan. Ei silloin tunne kuin helpotusta.
Älä lopeta suhdetta, jossa on vielä elämää.
Vierailija kirjoitti:
3kk niin pahin on ohi. Joten loppupeleissä aika pieni aika verrattuna ihmiselämän pituuteen. Monella (kuten itselläkin) uusi kumppani löytyi vuoden päästä erosta. Joten tsemppiä sulle:)
No eipä tuossa ajassa tainnut tulla käytyä läpi mitään eroon liityvää syvemmällä tasolla. Eihän tuossa saa mitään irti omaa kasvua ja tulevia suhteita varten jos lisäksi heti hyppää uuteen suhteeseen. Ellei kyseessä ollut joku vuoden seurustelu, ei pidempi vuosien liitto.
Se on niin yksilökohtaista kauan se kestää. Minulla vajaa vuosi että pääsin täysin yli, mutta esim isäni ei vielä 12 vuoden jälkeenkään ole päässyt kunnolla yli erosta:/ Toivottavasti pääset pian yli, mutta muista että anna kaiken tunteen tulla ja anna itsellesi aikaa. Älä missään nimessä yritä päästä mahdollisimman nopeasti yli ja vältellä tunteita, kyllä se pikkuhiljaa alkaa helpottaa.
Välillä voi myös tuntua että menee hyvin, mutta yhtäkkiä meneekin huonommin, mutta näin se tahtoo usein olla.
Tsemppiä❤️
Päästin helpotuksen huokauksen ja se oli siinä.