Lue keskustelun säännöt.
Kauanko teillä kesti päästä yli erosta?
Itselläni tämä on melko todennäköisesti pian edessä, ja olen jo nyt aivan hajalla ja sydän palasina. Tämä on ensimmäinen eroni, ensimmäinen oikea rakkauteni. Olen ihan hukassa, tuntuu että elämältä katoaa pohja. Tuntuu, että jos menetän hänet, en koskaan enää halua ketään toista vaan mielummin olen vain yksin. Pelkään, että tulen ikuisesti vertaamaan kaikkia muita mahdollisia häneen. Asumme jo yhdessä, koko koti on täynnä muistoja. Tuntuu, että edes se yleensä suurin voimavarani eli musiikki ei auta, koska jokainen kappale muistuttaa vain hänestä. Tuntuu, etten oikeasti selviä tästä.
Kaipaankin siis vähän vertaistukea ja tsemppiä. Kauanko teillä kesti, että pahin ikävä, jokapäiväinen loputon paha olo, tukahduttava tunne rinnassa ja itsensä uneen itkeminen alkoivat helpottaa? Mitä keinoja teillä oli selvitä yli siitä hirveimmästä olosta ikinä kun tuntuu että happi loppuu ja kuolette siihen ikävään? Ne aina sanoo, että pitäisi käydä ulkona ja nähdä ihmisiä, mutta miten teen sen kun naama ja silmät ovat kaiken aikaa turvonneina itkusta? Kaikki neuvot ovat tervetulleita, mikä vaan teille on toiminut.
Kommentit (181)
Omasta erosta on noin 3 vuotta ja vieläkin on usein huonoja aikoja. Avioliittoa oli takana noin 12 vuotta. Vaimo jätti minut syystä jota ei suostunut kertomaan ja kieltäytyi pariterapiasta suoralta kädeltä. Olisiko ollut sitten toinen mies kun meni uusiin naimisiin melko pian eron jälkeen.
Kovasti olen tehnyt töitä etten katkeroituisi, mutta aika huonolta näyttää. Toivon ettei kokonaan yli pääseminen vaatisi enää montaa vuotta. Laastarisuhteesta tällainen pelastusrenkaalla varustettu viikonloppuisi voi vaan unelmoida.
Fischerin erokirjasta sanoisin näin miehenä, että se on melko pitkälle naisen näkökulmasta kirjoitettu vaikka sopii tietysti kummalle sukupuolelle tahansa. Ihmekös tuo kun suurin osa Fischerin eroseminaareihin ja terapiaan osallistuneista on naisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halusin itse sydämeni pohjasta päästä eroon pahoinpitelevästä ja julmasta miehestä. Löysin aika nopeasti laastarisuhteen mutta olin liian rikki siihen suhteeseen. Vasta eksäni löytäessä uuden naisen tunsin samalla helpotuksen lisäksi ääretöntä pahaa oloa. Mies lähetteli minulle naisen kuvia ja hehkutti rakkauttaan. Mun elämäni hän oli tuhonnut pahoinpidelleessään minua lasteni nähden ja tehtyään muutakin järkyttävää koko kahdeksan vuoden suhteen ajan. Oksetti!
Kaksi vuotta siihen, että pääsi kokonaan yli. Ekat puolitoista vuotta oli aika kaaosta.
3v. kaikkinensa. Eka vuosi pahin, 2. vuosi ok ja 3. vuosi aloin jo nauttimaan sinkkuudesta ja näkemään elämän hyvät puolet. Se on mielestäni paljon kiinni siitä irtipäästämisen kyvystä. Toiset ovat hieman enempi jalat maassa tyyppiä, kun toisille mikä tahansa elämänmuutos on stressaava ja hallitsematon tilanne. Uuden opettelu ja muutosmyönteisyys edistää toipumista. Mutta tiedän tosielämän Tuija Erosia, jotka märehtivät koko loppuikänsä eksiensä jättäminä. Pitävät hautaan saakka exänsä sukunimeä ja sormuksia. Jos toipuminen kestää yli 5v. niin sitten se alkaa näyttää jo mt ongelmalta. Toisaalta he ovat myös läheisriippuvaisia, mikä selittää irtipäästämisen tuskan.
Vierailija kirjoitti:
Omasta erosta on noin 3 vuotta ja vieläkin on usein huonoja aikoja. Avioliittoa oli takana noin 12 vuotta. Vaimo jätti minut syystä jota ei suostunut kertomaan ja kieltäytyi pariterapiasta suoralta kädeltä. Olisiko ollut sitten toinen mies kun meni uusiin naimisiin melko pian eron jälkeen.
Kovasti olen tehnyt töitä etten katkeroituisi, mutta aika huonolta näyttää. Toivon ettei kokonaan yli pääseminen vaatisi enää montaa vuotta. Laastarisuhteesta tällainen pelastusrenkaalla varustettu viikonloppuisi voi vaan unelmoida.
Fischerin erokirjasta sanoisin näin miehenä, että se on melko pitkälle naisen näkökulmasta kirjoitettu vaikka sopii tietysti kummalle sukupuolelle tahansa. Ihmekös tuo kun suurin osa Fischerin eroseminaareihin ja terapiaan osallistuneista on naisia.
Vaikutat älykkäältä ja kirjoitat hyvin. Tämä ei ole itsestäänselvyys. Hankkiudu eroon pelastusrenkaasta, itsesi takia. Hanki itsellesi fyysisesti hyvä olo. Keksi jotain uutta, mikä haastaa sinua henkisesti ja älyllisesti, niin että alat oikeasti kiinnostua jostain ja se alkaa tuottaa iloa. Se voi olla hidasta mutta tuo kaikki alkaa loistaa ulospäin. Tsemppiä kaikille tässä ketjussa t. kohtalotoveri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
exällä menossa jo kohta 17 vuosi ja ei olla yhteyksissä mitä pakolliset lasten juhlat ja vieläkin puhuu kimittävällä äänellä jos olen lähellä ja naama normi norsun vitulla
eipä puristele
Puol vuotta siitä kun 11 vuoden suhde päättyi miehen sarjapettämiseen. Enää surettaa vain harvoin. Itkenyt en ole pariin kuukauteen. Toisaalta nyt on masennus päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4-5 vuotta. hirveetä, onneksi kukaan ei keretonut sitä mulle silloin kun ex yhtäkkiä häipyi.
Anna itsellesi lupa surra, mutta ota myös lomaa surusta eli mene ihmisten ilmoille ja harrasta siellä jotain mistä pidät. Koska joudut asumaan edelleen asunnossasi, sisusta se uudestaan (vaihda huonekalujen paikkaa, hanki uudet verhot ja sohvanpäälliset vaikka kirpparilta, osta kukkia pöydälle). Mieti millainen ja missä haluat 2 vuoden kuluttua olla - työ, harrastukset, olemuksesi. Tee siivous elämässäsi, vähennä epämiellyttäviä asioita ja keskity iloa tuottaviin. Auta läheisiäsi arkiaskareissa tai tarjoudu esim. vanhainkotiin ulkoiluttajaksi niin ajatukset eivät pyöri pelkästään surussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla meni noin 1,5v siinä pahimmassa, sitten helpotti kyllä. En ole tavannut enää uutta miestä parisuhteeseen eli olen elänyt sinkkuna siitä lähtien. Erosta on 10v. Oltiin noin 5vuotta yhdessä.
Päivä per päivä. Oltiin reilu 4 vuotta kimpassa, erosta reilun neljän vuoden päästä pystyin taas päästämään jonkun niin lähelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin surullinen yhden päivän ja haikea toisen ja sitten lähdinkin jo aktiivisesti etsimään itselleni uutta seuraa. Viikon päästä erosta aloin tapailemaan uutta miestä ja nyt olemme olleet pari jo monta vuotta. Sanoisin sen olevan yksilöllistä ja riippuvan kovasti siitä, kuinka samanlaiseksi toisen tuntee. Sydämeni murtuisi, jos nykyisen kanssa tulisi ero.
Juurikin näin. Enpä olisi voinut paremmin asiaa ilmaista. Tärkeintä on, että tekee asioita,vaikka ihan vaan pieniäkin, eikä jähmety märehtimään sitä, mitä on menettänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosta yli pääsemiseen ei mennyt kuin hetki, se että sain oman asunnon ja pääsin aloittamaan uuden elämän. Se mitä on pitänyt työstää pitkään eron jälkeen, on monet sellaiset asiat joissa koen että minua kohtaan on tehty vääryyttä, ja vielä enemmän se välinpitämättömyys jolla ex suhtautuu lapsiinsa.
En siis niinkään sure sitä että minä en kelvannut, vaan sitä että lasten elämä muuttui ja että ei vieläkään tunnu ymmärtävän sitä miten paljon lapset kaipaisivat hänen huomiotaan ja rakkauttaan.
Ehkä tässä on kyse minun luonteenpiirteestäni enemmän että murehdin vuosia sitten tapahtuneita asioita ja mitä olisi voinut tehdä paremmin. Missään tapauksessa en kaipaa takaisin tuohon suhteeseen, mutta silti jotkut asiat jotka siinä menivät kuten menivät harmittavat edelleen. Osa tästä harmituksesta on sitä että suostuin sellaisiin asioihin joihin ei olisi pitänyt suostua, olin täysin kynnysmatto.
Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuttaan voi. Katse siis kevättä, valoa ja iloa kohti!
Noin vuosi. Jotkut asiat mitä ex teki, jäävät kyllä vaivaamaan mieltä pidemmäksi aikaa vielä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla oo ollut ikinä mitään "aikaa" milloin olisin päässyt suhteesta yli. Olen ollut kaksi kertaa pidemmässä suhteessa joissa ensimmäisestä oli jo kihlat vaihdettu ja tulevaisuutta suunniteltu. Taisin siinä tehdä sen "ero toipumisen" jo suhteen aikana. Neljä vuotta oltiin yhdessä. Olin jo vuoden miettinyt ettei tästä mitään tule. Ja lähdinkin siitä siitä sitten etsimään uusia tuulia. 9kk olin sinkku omasta tahdostani vaikka miehiä olisi ollut tyrkyllä. Seuraava suhde kesti vuoden ja päättyi miehen pettämiseen ja valehteluun siinäkin olin jo pitkään varautunut sinkku päiviin. Löysin kun seuraavana päivänä erosta miehen jota ystäväni kutsuivat "laastariksi" noh ollaan edelleen tän laastarin kanssa
yhdessä jo kolmatta vuotta :) Olen yleensä hyvin nopeasti käsitellyt ja hyväksynyt erot ja jatkanut matkaa. Elämä on liian lyhyt jäädä miettimään mitä olisi pitänyt tehdä.Tässäkin suhteessa on ollut hänen puoleltaan pettämistä ja muuta epäreiluutta, moni sanoo mulle että mun pitäisi olla vihainen hänelle ja yrittää sillä voimaannuttaa itseäni. Olenkin vihainen, mutta rakkaus on vaan vielä liian vahva ja kaikki sattuu.
Pahinta tässä on ehkä se, että meillä on takana vähän vaikeampi vaihe suhteessa koska oli paljon stressiä kummallakin ja se johti riitelyyn, mutta silti meillä meni hyvin (oli rakkautta, läheisyyttä, lämpöä, turvaa...) vielä pari viikkoa sitten. Tämä on vain käynyt niin äkkiä etten pysy perässä.
Kiitos. <3 Ap
Kuulostat läheisriippuvaiselta. Ei kukaan normaalijärjellä varustettu jää itkemään pettäjän perään. Saisit olla tyytyväinen, että pääset tyypistä eroon. Valitse ensi kerralla paremmin.
Olin exän kanssa 16 vuotta, joista 10 naimisissa. Siitä ainakin 5v oli liikaa. Tein kaikkeni, että parisuhteemme paranisi. Kävimme myös terapiassa. Koska tein erotyötä jo pitkään ennen eroa, exän muuttaessa pois koin vain helpotusta. Toipumista helpotti se, että pystyin katsomaan itseäni peilistä ja sanomaan rehellisesti, että olen varmasti yrittänyt parhaani.
Ensimmäinen viikko ilman lapsia oli kamala. Oli ikävä lapsia, ei exää. Keksin siihen viikonlopulle paljon tekemistä, viikolla oli onneksi töitä. Pyysin kavereita olemaan kanssani, että saan muuta ajateltavaa.
Tapasin eron harkinta-ajalla n. kuukausi exän pois muuton jälkeen miehen, joka vei jalat alta. Hänellä sama tunne. Ei ollut varsinaisesti tarkoitus aloittaa suhdetta niin pian. Hänkin oli vasta eronnut pitkästä suhteesta. Kaipa laastaroimme toisiamme alkuun, mutta se loppui vähitellen. Miehellä kesti pidempään kuin itselläni. Kuten sanottu, minulle eroni oli vain helpotus. Nyt neljä vuotta myöhemmin elämme tasaista uusperhearkea ja tämä suhde on ihana. En aiemmin edes tiennyt, että tällaista voi olla. Puolisoni on paras ystäväni, mutta silti intohimoisen rakkauden kohde edelleen useamman vuoden jälkeen.
Lapseni itkivät eroamme yhden illan. Sittemmin ovat sanoneet monesti, että hyvä, että isin kanssa erositte. Nyt lapsillani on yhden riitaisen perheen sijasta kaksi mukavaa, välittävää perhettä.
Olen aina ollut se "lähtijä", eli olen ollut vähän jo valmistautunut siihen. Ei sillä ettei eroprosessi ja ylipääsy sattuisi. Sattuuhan se. Se mahdollisuus vaan kuuluu ihmissuhteisiin, ja se mahdollisuus kannattaa tavallaan muistaa, tai pitää mielessä. Ei nyt päivittäisessä elämässä, mutta siis isossa kuvassa. Elämässä käy välillä harmillisia juttuja. Joku kuolee, joku ei haluakaan enää seurustella sun kanssa...
Toivon sulle paljon voimia prosessiin. Aika tekee ihmeitä! Muista myös, että kyseessä on yksi ainoa ihminen tässä valtavassa maailmassa. Myöskin: jos joku jättää sinut, ethän haluaisi jatkaa suhdetta väkisin? Kuuntele toisen kertomia syitä, yleensä se ei johdu susta. Muista se. Jos johtuu, niin ota se rakentavasti. Tsemppiä!
Olin itse jättäjä ja prosessoinut asiaa jo vuosia. Mies oli pettänyt minua eikä muutenkaan ollut hyvä minua kohtaan. En surrut kun erosimme.
Tämä on ikuisuus kysymys.