Lue keskustelun säännöt.
Ihan rehellinen vastaus: pidättekö hieman outona ihmistä, joka ei halua lapsia?
05.01.2018 |
Tuleeko teille väkisinkin mieleen, että hänen täytyy olla ainakin jonkin asteen mielenterveysongelmainen tai Asperger-syndroomainen?
Kommentit (97)
En pidä outona, on jokaisen oma asia haluaako ja jos ei, niin miksei halua lapsia. Jos joku randomtyyppi kyseessä, niin ei voi vähempää kiinnostaa, haluaako vai eikö halua lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta se, että ei halua lapsia, on yleensä tarkemmin harkittu valinta kuin se, että niitä tekee. Ensimmäiseen vaihtoehtoon päädytään pitkällisen järkiperustaisen pohdinnan jälkeen, jälkimmäiseen kelpaa syyksi se, että niin on tapana tehdä. Moni perheellinen tuttavapiirissäni vaikuttaa lopulta aika väsyneeltä ja onnettomalta. Erot lapsiperheessä ovat kovin yleisiä, ja uskon, että monen eron taustalla on ainakin osittain se, että eron myötä vanhemmat saavat kaipaamaansa omaa aikaa.
Usein perheen perustamista perustellaan suvunjatkamisvietillä ja sellaisilla epämääräisellä tunteilla, kuten lapsen kasvun seuraamisesta syntyvällä tyydytyksellä. Näistä varmaan kuka tahansa voi kuvitella nauttivansa, mutta lasten myötä joutuu väistämättä joustamaan ja tekemään monia sellaisia myönnytyksiä, jotka eivät kaikkien luonteelle sovi. On vain hyvä, jos itse tiedostaa tämän. En siis pidä veloja mielenterveysongelmaisina vaan keskimääräistä analyyttisempinä ja realistisempina.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä pitäisin. Jos ei halua lapsia niin siihen on varmasti syynsä.
En pidä. Ei kaikki halua samoja juttuja elämältä. Joskus kyllä mietin onko ihminen vela vai tahattomasti lapseton.
Aina puhutaan kuinka rohkeaa on tehdä lapsia. On suurta rohkeutta myös olla tekemättä niitä.
Oudompina pidän näitä jotka tekevät ison lapsilauman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pidä yhtään outona. Jopa jollain tavalla arvostankin, vaikka itselläni lapsia onkin.
Minäkin jollain tavalla arvostan heitä. Tulee sellainen olo että he ovat uskaltaneet tehdä oman valinnan ja ovat vahvoja ihmisiä eivätkä elä vain ”kun nyt niin vaan kuuluu tehdä”. Enemmänkin pidän outona sitä, että vasta muutaman vuoden yhdessä olleella parilla on vaikka kaksi lasta jo. Itse sain ensimmäisen lapsen 28-vuotiaana, vatmaan juuri ajatuksena ”niin vaan elämän kuuluu mennä”
Minä hoidin asian vielä nuorempana, 22-vuotiaana "pois alta". Vielä vuosituhannen vaihteessa, jolloin asia oli ajankohtainen, tuo "niin sen vaan kuuluu mennä" oli varsin yleinen asenne, erityisesti nasten kohdalla. Naisen nyt vaan kuului haluta lapsia, piste, muu oli outoa. Nuorena siinä ilmapiirissä sitä oli kovin altis vaikutteille... No, ihan ok se meni näinkin, mutta myönnän, että kaikki kolme aletaan olla kypsiä seuraavaan elämänvaiheeseen, joka onkin jo ihan nurkan takana.
Minusta on hienoa, että on ihmisiä, jotka pystyvät olemaan onnellisia ja elämään "täyttä" elämää ilman lapsia. Itse en siihen pystynyt, vaikka tiedostin lapsiperhe-elämän rankkuuden, vaan itsekkäästi halusin oman "rakkauden hedelmän", halusin kokea raskauden, äidinrakkauden, yms ja nähdä millainen tyyppi omien geenien tuloksena syntyy. Elämä olisi paljon helpompaa, jos minulla ei olisi ollut tuota pakkoa, mutta en myöskään olisi päässyt siitä eroon mitenkään, ja lapsettomaksi jääminen olisi tarkoittanut minulle pohjatonta surua ja tyhjyyttä. Uskon, että velat eivät koe näin ja se on hienoa heille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pidä outona. Parempi niin, kuin hankkia lapsia vain, koska yhteiskunta painostaa tekemään niin, panostamatta sitten lasten kasvattamiseen, hyvään lapsuuteen yms. Näitä on nähty.
Olen 30-vuotias. Pidän lapsista ja ihmiset pitävät minua hyvinkin äidillisenä. En silti usko, että haluaisin koskaan saada lapsia.
Tämä johtuu pääasiallisesti alati potemastani maailmantuskasta. Maapallon kantokyky on ylitetty ja maailma ylikansoittunut. Silti niitä lapsia pitää hankkia tänne lisää, usein vain siksi, koska ”lapsia kuuluu hankkia” (vaikka toki todelliset väestönkasvuongelmat ovat muualla). En myöskään halua tuoda uutta ihmistä tällaiseen maailmaan, kuka tietää minkälainen se vielä onkaan hänen ollessaan aikuinen. Ei.
Lisäksi on vaikeaa sietää ajatusta siitä, että maailmassa on niin paljon kurjuudessa, nälässä ja sodassa eläviä lapsia, ilman vanhempia ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Adoptiota voisin harkita, mikäli joskus lapsen jostain syystä haluaisin.
Vierailija kirjoitti:
En pidä outona, en huonompana en parempana.
No ehkä sitten pidän aika possuna, jos menee kaikessa muussakin kovin itsekeskeisesti vain rusinat pullasta poimien.
Mun mielestä on kiva ajatus, jos voi elää itselleen vaan, mutta jos siinä ei kertakaikkiaan mitään muuta ole kuin pelkkä helppous, ei esim. uraa tai edes jotain missiota tai jotain elämäntapaa tai arvoja, niin sit se on vähän outoa. Koska itse ainakin käyttäisin sen säästyneen ajan, rahan ja vaivan johonkin muuhun sitten.
En ymmärrä tätä viestiä ollenkaan.
Jos ei halua lapsia, ei halua lapsia. Miksi pitäisi olla joku huippuhieno ura, kalliit tai aikaavievät harrastukset ikään kuin selittämässä sitä, ettei ole lapsia? Eikö "en halua" ole ihan riittävä syy? Vai onko vaan liian vaikea ymmärtää, että kaikki eivät vain halua lapsia? Ettei lapsi ole mikään sellainen asia, joka pitää sitten korvata jollain muulla tai muuten jää aukko elämään.
Jos joku vaikka ihmettelisi, että mitä minä elämälläni teen kun minulla ei ole ponia vaikka ei ole muutakaan aikaavievää harrastusta tai mahtavaa uraa tai ideologista syytä ponittomuteen, häntä pidettäisiin vähän pöhkönä. Kuitenkin lapsettomuuden suhteen tällainen ajattelu on ihan normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä pidän outoina ihmisiä joilla on pakonomainen tarve kehittää diagnoosi kaikille jotka on erilaisia kuin he itse tai joista he eivät pidä (usein sama asia).
En pidä, olen itsekin sellainen ja ihan normaali olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pidä. Mutta rehellisyyden nimissä, joskus mietin että varmaan monella näin valitsevalla voi olla omia huonoja kokemuksia lapsuudesta ja perhe-elämästä lapsen silmin katsottuna. Tiedostaen totta kai, ettei aina näin ole.
Mutta onhan niitä myös, jotka perustavat perheen ikään kuin eheytyäkseen lapsuudesta. Minäkin lukeudun näihin, ja tajusin sen vasta kun sain samaa sukupuolta olevan lapsen.
Uskon että monet perustavat perheen "terapiaksi" tiedostamattaan, sen sijaan lapsettomat voivat päinvastoin hyvin tietoisesti tehdä päätöksen, että oman lapsuutensa vuoksi eivät halua perhettä. Tietoisuus pelosta että lapsi kokee saman tai että itse ei kykene vanhemmaksi on hyvin rohkeaa sekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
. Jos ei halua lapsia niin siihen on varmasti syynsä.
Nimenomaan. Ja siksi ihminen, joka ei hakua lapsia, mitään jatkuvuutta, joka kuitenkin on biologiaan sisäänrakennettu kaiken elämän tosiasiallinen tavoite, ON outo.
Ei tosin asperger. Useimmst tuntemani aspergerit nimenomaan haluavst jälkikasvua ja perheen.
Voi olla haluamatta lapsia juuri siksi, koska haluaa jatkuvuutta. Lapsihan juuri muuttaa vanhaa elämää. Minä ainakin haluan, että vanhat harrastukset sekä tottumukset ja ihmissuhteet jatkuvat. Siksi minua ei huvita tehdä mitään niin mullistavaa kuin perustaa perhe.
Uskon, että Aspergerin oireyhtymään kuuluvat eivät halua jälkikasvua niin paljon kuin muut. Vaikka enemmistö aspergereista haluaa, tämä enemmistö ei ole yhtä iso kuin ei-aspergereilla, joilla se on vaikkapa 90 prosenttia. Aspergreillehan on tärkeää juuri rutiinien rikkoutumattomuus, jatkuvuus, oma aika sekä mahdollisuus toteuttaa intressejään. Lisäksi he yleensä toivovat, ettei tarvitse jatkuvasti olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joiden seura ei kiinnosta, kuten lasten kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pidä. Mutta rehellisyyden nimissä, joskus mietin että varmaan monella näin valitsevalla voi olla omia huonoja kokemuksia lapsuudesta ja perhe-elämästä lapsen silmin katsottuna. Tiedostaen totta kai, ettei aina näin ole.
Mutta onhan niitä myös, jotka perustavat perheen ikään kuin eheytyäkseen lapsuudesta. Minäkin lukeudun näihin, ja tajusin sen vasta kun sain samaa sukupuolta olevan lapsen.
Uskon että monet perustavat perheen "terapiaksi" tiedostamattaan, sen sijaan lapsettomat voivat päinvastoin hyvin tietoisesti tehdä päätöksen, että oman lapsuutensa vuoksi eivät halua perhettä. Tietoisuus pelosta että lapsi kokee saman tai että itse ei kykene vanhemmaksi on hyvin rohkeaa sekin.
Eikö perheen perustaminen "terapiaki" ole poikkeuksetta hirveä virhe joka vain lisää pahoinvointia kaikille sen jäsenille?
Kun tuttuni opiskeli 8 vuotta lääkäriksi, hän teki abortteja . En mitenkään pysty tätä ymmärtämään. Ärettömämän itsekäs ja kylmä ihminen, minä, minä. Hän oli silloin naimisissa hyvätuloisen ja hyvässä virassa olevan kanssa. Se johtikin sitten eroon kun asia selvisi miehelle, jolle asia myöhemmin valkeni . Hän kyllä valmistui lääkäriksi, ja on nyt naimisissa entisen kurssikaverinsa kanssa. Tätä asiaa on meidän muiden vaikea unhohtaa, en aio kertoa nykymiehelle, saa sitten Karma kostaa. Olihan se erääänlainen luokkaretki naiselle Itä-lähiön kunnan vuokratalosta ilman opintolainaa Töölööseen. Yök !
Riippuu ihmisestä, useimpia en pidä, joillakin vaan on niin oudot ne syyt joita hokevat kaikille joilla on lapsia, se on omituista käytöstä. Toki niitä omituisia ihmisiä on niissäkin joilla on lapsia (lapsiparat)
Vierailija kirjoitti:
Minusta se, että ei halua lapsia, on yleensä tarkemmin harkittu valinta kuin se, että niitä tekee. Ensimmäiseen vaihtoehtoon päädytään pitkällisen järkiperustaisen pohdinnan jälkeen, jälkimmäiseen kelpaa syyksi se, että niin on tapana tehdä. Moni perheellinen tuttavapiirissäni vaikuttaa lopulta aika väsyneeltä ja onnettomalta. Erot lapsiperheessä ovat kovin yleisiä, ja uskon, että monen eron taustalla on ainakin osittain se, että eron myötä vanhemmat saavat kaipaamaansa omaa aikaa.
Usein perheen perustamista perustellaan suvunjatkamisvietillä ja sellaisilla epämääräisellä tunteilla, kuten lapsen kasvun seuraamisesta syntyvällä tyydytyksellä. Näistä varmaan kuka tahansa voi kuvitella nauttivansa, mutta lasten myötä joutuu väistämättä joustamaan ja tekemään monia sellaisia myönnytyksiä, jotka eivät kaikkien luonteelle sovi. On vain hyvä, jos itse tiedostaa tämän. En siis pidä veloja mielenterveysongelmaisina vaan keskimääräistä analyyttisempinä ja realistisempina.
Tämä. Velalla on varmasti hyvä itsetuntemus.
Pidän outona halua hankkia lapsia. En ymmärrä, mikä siinä ihmisiä viehättää.
Tässä ihan rehellinen vastaus: Tulee mieleen, että ap on todennäköisemmin ”jonkin asteen mielenterveysongelmainen” kuin joku keskiverto lapseton henkilö.