Onko palstalla muita, joilla on huonoja kokemuksia hoidosta kunnallisella psykiatrian poliklinikalla?

Olen viimeiset kymmenen vuotta käynyt erilaisilla poliklinikoilla lukuisilla erilaisilla ammattilaisilla. Mulla on kokemuksia hyvistä tyypeistä, keskinkertaisista, ja sitten niistä huonoista.

Ensimmäinen psykologini ei auttanut yhtään, oikeastaan vaan istuimme hiljaa suurimman osan ajasta ja sitten jossakin vaiheessa tämän sanat johtivat itsemurhahaaveisiin. Toinen psykologi tuntui jatkuvasti matkivan puhettani ja eleitäni ja naureskelevan mulle eikä ikinä muistanut mistä oli edellisellä kerralla puhuttu. Aikuispsykiatrian polilla oli eläkeikää lähestyvä psykiatrinen sairaanhoitaja, joka suhtautui lesbouteen ongelmana, joka johtuu äitisuhteestani. Nykyinen hoitajani ei ikinä oikein halua puhua mistään tärkeästä vaan vaihtaa usein aihetta niistä ongelmista johonkin ihan arkiseen, esim. mitä tv-sarjoja olen katsellut ja miten veljeni opiskelu menee. Sama hoitaja pitää bulimiaani "epäkypsänä käytöksenä" ja suositteli laihduttamaan vaan syömällä vähemmän ettei tarvi oksennella.

Hyviä kokemuksia on varmaan vaan toimintaterapeuteista ja yhdestä psykologista.

Elämässä kohtaa jos jonkinlaista ajatusvääristymää. Omilleen voi aina tehdä jotakin. Aina voi äänestää jaloillaan eikä jäädä grillaamoihin.

Selkeyttä elämiinne.

Yhdestä psykiatrista on huonot kokemukset, kertoi olevansa jäämässä eläkkeelle ja huomasi kyllä ettei työnteko enää kiinnostanut. Muuten ei psykiatrian polista valittamista, vaikka toki hoito olisi parempaa, jos heillä olisi paremmat resurssit.

Mua on nyppinyt lähinnä pallotelluksi joutuminen. Polin sisäisesti vähän vähemmän mutta kaikkien julkisen puolen toimijoiden kesken erityisesti. Sossu, sairaala, terapeutti, polin monialainen tiimi, te-toimisto, kela ja terveysasema eivät vaan puhu keskenään kauhean hyvin. Sairaala nyt onneksi polin kanssa ihan hyvin niin ettei vaaraa tullut. Mutta enimmäkseen saa itse koko ajan pysytellä kärryillä siitä hoitonsa kokonaiskuvasta ja olla varmistelemassa että kaikki eri toimijat tietää mitä niiden tarvitsee tietää. Tätä hankaloittaa sekin että julkisen puolen organisaatiot ja käytännöt tuntuvat uudistuvan jatkuvasti ja työntekijät vaihtuvan todella tiuhaan.

Kauhistuttaa ajatellakin, miten niille hulluille käy jotka eivät vaan mun laillani pysty tätä omille niskoilleen ottamaan. Koska hulluista nimenomaan ei voi eikä saa olettaa olevan tällaiseen ehtona sille että hoito toteutuu hyvin.

Muuten oon saanut selvästi aika asiallista kohtelua. En ole kaikista kohtaamistani hoitoalan ammattilaisista pitänyt ja osa on tehnyt ehkä vähän heikosti yhteistyötä. Mutta törkein saamani kommenti oli silti ihan vaan että pitäisi luopua korkeakoulututkinnon tavoittelemisesta ja mennä suosiolla amikseen opiskelemaan alaa jossa voin tehdä jotain käsilläni. Psykiatrilta, joka ei omasta asemastaan käsin oikein kyennyt ymmärtämään miksi joku saattaisi pelätä amisalojen työmarkkinoita ja työyhteisöjä mielenterveytensä takia.

Olen kuullut kommentteja puoleen ja toiseen.

Täytyy muistaa, että jos masentuneena menee, niin katsoo kaikkea negatiivisesti värittyneenä. Pienetkin neutraalit eleet saattavat tuntua tylyiltä ja jos on menettänyt jo toivoa niin kaikki neuvot tuntuvat tuputtamiselta.

Paras käynti monesti on, kun saa luvan vain itkeä ja välillä joku kysymys johon oikeasti osaa vastata ja joka ohjaa huomaamaan hyviä asioita.

Yhdestä käynnistä tai kahdestakaan ei kannata menettää toivoaan. Mutta on lupa pyytää eri työntekijä, jos kemiat ei kohtaa. Olet asiakas, sinulla on oikeus saada asiallinen kohtelu.

Voi veikkonen! itsellä todella riman alitus, Tampereella muutama vuosi sitten. En kerro minkä kaupunginosan plk oli kyseessä.

Minulle märättiin "terapeutiksi" reilusti 50-vuotias mies, psyk. sairaanhoitaja. Vastaanotto kerran kuussa ja se kesti 15 min. sinä aikana hän lörpötteli mm. poikansa kanssa puhelimessa moottoripyöristä yms. En saanut puhua mitään, hän puhui sen minkä tuossa ajassa ehti, ja tavoitteeksi kertoi minun saamiseni sairauseläkkeelle! Mikä ei todellakaan ollut oma tavoitteeni! Olin hakemassa apua jotta selviäisin arjessa ja jaksaisin mahd. kauan työelämässä. Lisäksi minua inhotti hänen ruma kielenkäyttönsä joka ei todellakaan kuulu asiakaspalveluun.

No, tätä en katsellut kyllä kuin muutaman kerran, ennenkuin pinna paloi totaalisesti.  Otin yhteyden plk lääkäriin ja vaadin saada kunnollisen terapeutin. Ja sen sain! Nainen jonka kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä, ammatiltaan psykologi. Onkin asiakkaan ensiarvoisen tärkeä saada suunsa auki ja vaatia kunnon hoitoa, siihen on oikeus. Moni jää ja alistuu ja nöyrtyy huonoon ja ala-arvoiseen hoitoon kun ei uskalla lyödä nyrkkiä pöytään, kuvaannollisesti. Jos sitä ei itse tee, sitä ei kukaan muukaan tule tekemään puolestasi.

Jos esimerkiksi psykoosin takia joudut sairaalaan, niin psykiatreilla on vaikkapa täysi vapaus tehdä kotietsintä sinun kotiisi ihan milloin vaan sinun poissaollessasi tai seurata sähköistä viestintääsi, jos niin haluavat. Näitä oikeuksia ei hirveästi mainosteta - voisi olla vaikka haitallinen potilas-lääkäri suhteelle - mutta ihan vaan tiedoksi. Se on totalitaarinen maailma se psykiatrian maailma.

Vierailija kirjoitti:

Jos esimerkiksi psykoosin takia joudut sairaalaan, niin psykiatreilla on vaikkapa täysi vapaus tehdä kotietsintä sinun kotiisi ihan milloin vaan sinun poissaollessasi tai seurata sähköistä viestintääsi, jos niin haluavat. Näitä oikeuksia ei hirveästi mainosteta - voisi olla vaikka haitallinen potilas-lääkäri suhteelle - mutta ihan vaan tiedoksi. Se on totalitaarinen maailma se psykiatrian maailma.

Ei pidä paikkaansa. Kotietsintää ei voi tehdä kukaan muu kuin poliisi ja heilläkin laki määrittää kuinka ja koska, sekä mistä syystä sen voi tehdä.

Psykiatrisessa osastohoidossa olevalle henkilölle voidaan "tehdä" kotikäynti. Kotikäynti tehdään aina potilaan läsnäollessa ja mukana on hoitaja osastolta, ei koskaan lääkäri. Ilman potilaan suostumusta kotikäyntiä ei tehdä.

Sähköistä viestintää ei sairaalasta käsin seurata.

En suosittele kirjoittamaan keskustelupalstoille mututuntumalla asioista joista ei kuitenkaan tiedä totuutta.

En ole edes päässyt sinne. Sitten sain kuulla sh:n kautta että kolmas sektori on olemassa.

Voi että kun tarvitsisin pitkäaikaista traumaterapiaa!

Psykiatria on täysin mielivaltaista toimintaa. Jos vaikka psykoosista olet joskus diagnosoitu, niin tulkinnat tehdään psykiatrien kesken ja potilaalle ei hiiskuta sanaakaan. Valtaa niillä on nykyään sinun monitoroimiseesi, tulkitsemiseesi ja kontrolloimiseesi jokseenkin rajattomasti ehkä jotain suoraa kiinniottoa ilman selvää syytä lukuunottamatta (tosin tälläinenkin on tapahtunut varmastikin tässä jokin vuosi sitten Juha Kurvisen tapauksessa poliittisin syin epämiellyttävistä mielipiteistä). Ja jos mitään negatiivista sanot, tulee diagnoosia lisää.

Enimmäkseen hyviä kokemuksia, mutta negatiivista on ollut se, että riittävän palvelun saamiseksi on joutunut taistelemaan tavalla, joka syvästi masentuneesta ihmisestä on tuntunut todella raskaalta. Kävin lääkärin vastaanotolla monta kertaa (oli pakko lääkityksen seuraamiseksi) ja sanoin joka kerta, että menee tosi huonosti ja ainoa asia, jonka koen auttavan, olisi säännöllinen keskusteluyhteys jonkun kanssa. Aina sanottiin vain, että valitettavasti ei ole ketään vapaana, on liikaa ruuhkaa, katsotaan myöhemmin. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että kun vielä kerran jouduin asiasta mainitsemaan ja kuulin saman ei-oo-vastauksen, jäin tuoliin itkemään enkä pystynyt nousemaan ylös enkä lähtemään kotiin. Siitä sitten avo-osastolle muutamaksi päiväksi lepäämään ja sitten sain ajan psyk. sairaanhoitajalle, joka osoittautui oikein todella hyväksi tyypiksi ja jonka kanssa puhuminen säännnöllisesti oli yksi niistä asioista, jotka auttoivat toipumisen suuntaan eniten. Olisivat silti voineet hommata mulle tämän ihmisen aikaisemmin, niin olisin myös toipunut nopeammin (ja tuottanut vähemmän kustannuksia, josta ovat niin huolissaan).

On

Minun masennus ja nuoruusajan huonoista kokemuksista johtuva identiteetin etsiminen muuttuikin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi ollessani 18 vuotias. Menin siis masennuksen takia, ja huono rahankäytön hallinta, ajoittainen koulumotivaation puute ja spontaani luonne nyt tarkoittivatkin kaksisuuntaista. Kun aloitin lääkkeet määrättynä, sain sivuoireita, joillaisia en olisi voinut kuvitellakaan. Kaikki laitettiin sairauden piikkiin.

On muuten kauhea paikka kun sulle sanotaan 18- vuotiaana, että sairastat sairautta, joka ei tule koskaan parantumaan, ja tulet tarvitsemaan loppuelämäksi lääkehoitoa. Koulupaikka ja osa-aikaiset työt vaihtui kotona sairauslomalla makoiluun. Uskomatonta että näin voi edes tapahtua, ja että tuollaiseen voi upota vuosia elämästä, joillakin koko elämä.

Lopulta kun lähdin ja lopetin lääkkeet, onnistuin saamaan elämäni pikkuhiljaa kasaan. Se oli jälkikäteen tarkastellen huonon hoidon ja väärän diagnoosin pakotuksen jäljiltä kaatunut kuin korttipakka. Mulle vielä sanottiin lähtiessä, että tulen konttaamaan entistä sairaampana takaisin.

Nykyään elän ilman ahdistusta tai mielialanvaihteluita, myös raha asiat opin ajan kanssa kantapään kautta.

Masennus on vaikeasti hoidettava koska siinä on niin isossa osassa se potilaan oma tekeminen. Toki muissakin mt-ongelmissa/sairauksissa, mutta masennus on niin yleinen, että niitä on todella paljon. 

Sitten pitäisi miettiä vielä sitä että onko masennusdiagnoosi nyt ihan oikea? Itse miellän elämäntilanteesta johtuvan alakulon ja masentuneisuuden tilannekohtaisena, enkä masennussairautena. Jäljempänä mainittua voisi hoitaa paremmin tekemällä moniammatillisesti polun pois huonosta elämäntilanteesta, masennusta sairastava taas masentuu ns. ilman syytäkin, eli elämä voi olla vaikka kuinka antoisaa, mutta masentuu silti. 

Elämäntilanne masennus ei myöskään ole mielestäni psykiatrista hoitoa vaativa, vaan pitäisi olla erillinen yksikkö joka ottaisi ihmisen asiat hoitaakseen hänen kanssaan yhteistyössä niiltä osin kuin se on mahdollista.

Eli jos ajattelee tilannetta jossa henkilön viimeisten 5v aikana on ensin kuollut vaikka äiti, sitten lapsi sairastunut pahoin, jonka myötä on mennyt työpaikka, koska on pitänyt jäädä kotiin hoitamaan lasta. Parisuhde ei ole kestänyt tätä, vaan puoliso on jäänyt kiinni pettämisestä kesken yhteisen lapsen rankkojen hoitojen, ja ero on tullut, ja toinen on jäänyt sairaan lapsen kanssa yksin. Vihdoin lapsi on paremmassa kunnossa mutta töitä ei saa koska henkilö väsyy niin totaalisesti, eikä kykene myöskään opiskelemaan, koska mikään ei pysy enää muistissa, ja lähinnä elämä on sitä että aamulla herää, hoitaa lasta, ja kotia, ja illalla menee nukkumaan.

Diagnoosiksi tarjotaan masennus, ja annetaan lääkkeet, ja keskusteluapua jossa kysellään viikottain että noh, mites on mennyt, vieläkö masentaa, saatko nukuttua.

vs

määriteltäisiin elämäntilannekriisiksi, osoitettaisiin paikaksi "poli" jossa on sosiaalityöntekijä, kotihoito, lapsen sairaudesta tietävä taho jne. ja "lääkkeeksi" määrättäisiin lepoa, lapselle toinen hoitaja, vanhempi "kuntoutukseen" jossa ruoka valmiina pöydässä, ei siivous tai hoitovastuuta kenestäkään, mukavaa tekemistä, ryhmiä toisten kanssa jne. ja tätä ensin 2viikkoa, ja sitten parin kuukauden välein aina viikko ujudestaan, ja potilas pitää päiväkirjaa siitä miten on elämä lähtenyt sujumaan. Sitten mukaan liittyy työkkärityyppi/koulutushenkilö jne.

cho-- kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos esimerkiksi psykoosin takia joudut sairaalaan, niin psykiatreilla on vaikkapa täysi vapaus tehdä kotietsintä sinun kotiisi ihan milloin vaan sinun poissaollessasi tai seurata sähköistä viestintääsi, jos niin haluavat. Näitä oikeuksia ei hirveästi mainosteta - voisi olla vaikka haitallinen potilas-lääkäri suhteelle - mutta ihan vaan tiedoksi. Se on totalitaarinen maailma se psykiatrian maailma.

Ei pidä paikkaansa. Kotietsintää ei voi tehdä kukaan muu kuin poliisi ja heilläkin laki määrittää kuinka ja koska, sekä mistä syystä sen voi tehdä.

Psykiatrisessa osastohoidossa olevalle henkilölle voidaan "tehdä" kotikäynti. Kotikäynti tehdään aina potilaan läsnäollessa ja mukana on hoitaja osastolta, ei koskaan lääkäri. Ilman potilaan suostumusta kotikäyntiä ei tehdä.

Sähköistä viestintää ei sairaalasta käsin seurata.

En suosittele kirjoittamaan keskustelupalstoille mututuntumalla asioista joista ei kuitenkaan tiedä totuutta.

Näin. Mutta lainaamasi henkilöhän viittaa sairastavansa itse pykoosia, joten ehkä kannattaa jättää jutut sen piikkiin.

Vierailija kirjoitti:

Masennus on vaikeasti hoidettava koska siinä on niin isossa osassa se potilaan oma tekeminen. Toki muissakin mt-ongelmissa/sairauksissa, mutta masennus on niin yleinen, että niitä on todella paljon. 

Sitten pitäisi miettiä vielä sitä että onko masennusdiagnoosi nyt ihan oikea? Itse miellän elämäntilanteesta johtuvan alakulon ja masentuneisuuden tilannekohtaisena, enkä masennussairautena. Jäljempänä mainittua voisi hoitaa paremmin tekemällä moniammatillisesti polun pois huonosta elämäntilanteesta, masennusta sairastava taas masentuu ns. ilman syytäkin, eli elämä voi olla vaikka kuinka antoisaa, mutta masentuu silti. 

Elämäntilanne masennus ei myöskään ole mielestäni psykiatrista hoitoa vaativa, vaan pitäisi olla erillinen yksikkö joka ottaisi ihmisen asiat hoitaakseen hänen kanssaan yhteistyössä niiltä osin kuin se on mahdollista.

Eli jos ajattelee tilannetta jossa henkilön viimeisten 5v aikana on ensin kuollut vaikka äiti, sitten lapsi sairastunut pahoin, jonka myötä on mennyt työpaikka, koska on pitänyt jäädä kotiin hoitamaan lasta. Parisuhde ei ole kestänyt tätä, vaan puoliso on jäänyt kiinni pettämisestä kesken yhteisen lapsen rankkojen hoitojen, ja ero on tullut, ja toinen on jäänyt sairaan lapsen kanssa yksin. Vihdoin lapsi on paremmassa kunnossa mutta töitä ei saa koska henkilö väsyy niin totaalisesti, eikä kykene myöskään opiskelemaan, koska mikään ei pysy enää muistissa, ja lähinnä elämä on sitä että aamulla herää, hoitaa lasta, ja kotia, ja illalla menee nukkumaan.

Diagnoosiksi tarjotaan masennus, ja annetaan lääkkeet, ja keskusteluapua jossa kysellään viikottain että noh, mites on mennyt, vieläkö masentaa, saatko nukuttua.

vs

määriteltäisiin elämäntilannekriisiksi, osoitettaisiin paikaksi "poli" jossa on sosiaalityöntekijä, kotihoito, lapsen sairaudesta tietävä taho jne. ja "lääkkeeksi" määrättäisiin lepoa, lapselle toinen hoitaja, vanhempi "kuntoutukseen" jossa ruoka valmiina pöydässä, ei siivous tai hoitovastuuta kenestäkään, mukavaa tekemistä, ryhmiä toisten kanssa jne. ja tätä ensin 2viikkoa, ja sitten parin kuukauden välein aina viikko ujudestaan, ja potilas pitää päiväkirjaa siitä miten on elämä lähtenyt sujumaan. Sitten mukaan liittyy työkkärityyppi/koulutushenkilö jne.

Ehdottomasti!! Tuollainen "apua elämäni on kamalaa" poli tarvittaisiin kaikille, joilla tavalla tai toisella on elämä hajonnut.

Uskon, että itse hyötyisin tuollaisesta paljon enemmän kuin jostain terapiasta. Kroonisesta kivusta kärsivänä kaipaan konkreettista apua, enkä mitään mielikuvaharjoituksia ja neuvoja yrittää nähdä elämän hyvät puolet. Näillekin on tietenkin oma paikkansa hoidossa, mutta mitä hyötyä minulle on nähdä elämän hyvät puolet, joita sattuu olemaan jotain 3% elämästä... Että juu tiedän, että aurinko paistaa ja on nättiä ja ruokakin oli tänään hyvää, mutta suoraan sanottuna minua ei kiinnosta nämä elämän pienet ilot, vaan haluaisin elämän, jossa pystyn tekemään perusasioita, opiskelemaan ja tulevaisuudessa sitten käymään töissä. Nuo asiat nähtävästi saavat jäädä lääkäreiden, psykologien yms. mielestä toiveiksi? Se, että pitäisi nauttia kaikesta pienestä tuntuu välillä jopa alentavalta varsinkin, kun olen selostanut hoitaville tahoille vaikeuteni, jotka ovat kestäneet vuosikausia.

Tuossa kuvaamassasi erittäin vaikeassa tilanteessa varmasti tarvittaisiin juuri konkreettista apua eikä pelkästään, jotain "mitäs kuuluu" keskustelua, joista minullakin on kokemusta. Eikä minulle oikeastaan ole ollut siitä hyötyä, vaikka tilanteeni ei olekaan millään tavalla samankaltainen tai yhtä kamala kuin sinun kuvaamasi.

Ja uskoisin, että myös mielenterveyspotilaat voisivat hyötyä tuollaisesta polista lääkityksen ja/tai terapian lisäksi. Miksi esim. pitkäaikaisesti masentuneen oletetaan itse jaksavan koota elämä takaisin? Luulisi, että siihen tarvittaisiin tukea ja resursseja.

Aivan surkeaa

Minulla on ollut varmaan hirveän hyvä tuuri kun ei ole mitään huonoja kokemuksia julkisen puolen psykalta viimeisten 18 vuoden ajalta (Jyväskylän seutu). Yhden kerran en yhden erikoissairaanhoitajan kanssa oikein tullut toimeen, mutta se oli enemmän vain sellainen "ei synkannut" juttu, kuin mitään huonoa kohtelua, ja yhdessä todettiin sen yhden kerran jälkeen että olisi ehkä parempi jos jatkossa joku toinen ottaisi minut potilaaksi. Hän kuitenkin auttoi minua asiassa löytämällä muista työntekijöistä ihmisen jolle minun oli helppo puhua, joten hyvin ammattimaisesti hoiti tilanteen.

On

Psykiatrit on hulluja ja psykiatriset hoitajat tyhmiä. Mua ei saa hoitaa lääkkeillä, koska ne aivopesee kemiallisesti. Ei ne mitään auta, paitsi bentsot antaa nukkua. Haluan psykoterapiaa. Terapeutin pitää ymmärtää huono elämäntilanteeni ja tarjota lohduttavia sanoja.. Terapeutin pitää olla puolellani, kun esimerkiksi kuvaan hänelle puolisoni tekemiä kauheuksia. Lisäksi pitäisi olla joku systeemi, joka hoitaisi muksut ja kodin, jotta saisin levätä. Rahahuolista pitäisi myös saada jotakin lomaa, että voisi toipua. Psykiatrien pitää tehdä blausunnot sellaisiksi, että ne menee läpi. Mutta kun ne ei osaa sitä kunnallisella puolella, kun sinne päätyy töihin sellaset luuserit.