Onko palstalla muita, joilla on huonoja kokemuksia hoidosta kunnallisella psykiatrian poliklinikalla?

En ikävä kyllä ole yhtään yllättynyt tästä ketjusta. Tuollaistahan se kunnallisella psyk.puolella tuppaa olemaan. Välillä olen miettinyt, että miten on mahdollista, että ammatti-ihmiset ovat niin pihalla ja suorastaan epäeettisiä lähestymistavassaan. Potilasta ei kuunnella tai jos kuunnellaankin, niin hänen kertomastaan vedetään täysin mielivaltaisia johtopäätöksiä. Häntä ei kohdata yksilönä vaan ikäryhmänsä/sukupuolensa/ammattinsa/jne. edustajana ja häntä kohdellaan sen mukaan. Stereotypisointi ja patenttiratkaisut ovat pop. Tässä joitain esimerkkejä niin omasta kuin lähipiirini elämästä:

- Psykologi alkoi hillittömästi itkeä, kun ystäväni kertoi viillelleensä itseään. Loppukäynti meni niin, että psyko tyrski yrittäen saada itsensä rauhoittumaan ja ystäväni mietti, miten uskaltaisi sanansa asetella, jotta ei aiheuttaisi enää toista samanlaista kohtausta.

- Toinen ystäväni oli vannoutunut heavy metal -fani ja käynyt pari kertaa psyk.shn luona sosiaalisten pelkojen takia. Pelko oli kuitenkin alkanut hellittää ja hän oli kertonut hoitajalle eräällä käynnillä, että oli edeltävänä viikonloppuna ollut kaverinsa kanssa heidän suosikkimetalbändinsä keikalla. Sh oli järkyttynyt huomattavasti, tokaissut, että "Ootko sää sit saatananpalvoja?" ja jankuttanut, tivannut ja valistanut aiheesta loppukäynnin ajan. Ystäväni ei sanojensa mukaan saanut juuri suunvuoroa.

- Sinkkunaisille aletaan aina tyrkyttämään ensimmäisenä ratkaisuna miehen hankkimista. Niin, miehen. Kenellekään ei koskaan tule mieleen, että nainen voisi olla esim. lesbo tai aseksuaali. Tätä tyrkyttämistä on tapahtunut silloinkin, kun nainen on tullut vastaanotolle väkivaltaisen parisuhteen aiheuttamien traumojen takia.

- Minulla oli kerran psykologi, joka halusi kovasti määräillä, millaiseen työhön minun tulee hakeutua. Olin siis työttömänä tuolloin ja masentunut osaksi sen takia. Yhdellä käynnillä hän painosti minua ryhtymään myyntiedustajaksi johonkin yritykseen ja heti seuraavalla hän olisi väen vängällä halunnut passittaa minut kuntouttavaan työtoimintaan. Totesi vielä jotain, että "auttamistyöhön mä en sua päästäisi, oot siihen vähän liian persoonallinen, hih hih!" Jäi epäselväksi, mitä hän tuolla "liian persoonallisella" oikein tarkoitti.

Vierailija kirjoitti:

Löytyykö palstalta muita, jotka ovat olleet hoitosuhteessa kunnalliseen mielenterveyspoliin esim masennuksen takia? Koetteko että olette saaneet huonoa kohtelua, tai että teitä ei ole kuunneltu tai ymmärretty?

Itselläni on suorastaan jääkylmiä kokemuksia paikallisesta mielenterveyspolista: kohtelu on välillä hyvinkin tylyä, potilaita aliarvioidaan, kunnolliseen keskusteluun ei henkilökunnalla riitä mielenkiintoa jne. Myös potilaan syyllistäminen on yleistä, eikä masennuksen syitä tai sen sosiaalisia aspekteja haluta miettiä, tai pohtia potilaan elämäntilannetta ja hänen terveydentilansa kokonaiskuvaa. Hyvin usein myös vedetään mutkia suoriksi ja yksinkertaistetaan potilaan ongelmia, mikä pahimmillaan ilmenee siten, että kaikki ongelmat redusoidaan vain potilaan pään sisäiseksi kemialliseksi häiriöksi.

Olen miettinyt, että voiko tällainen ymmärtämätön ja tyly suhtautuminen johtua vain siitä, että ns. menestyjillä - jollaisia lääkärit ja muut hoitohenkilökunnan edustajat hyvin usein ovat - ei kertakaikkiaan ole kokemusta siitä todellisuudesta, jollaisessa lukuisia vastoinkäymisiä kohdanneet ja vaikeaan elämäntilanteeseen ajautuneet ihmiset joutuvat elämään?

Onko kyse siitä, että nämä menestyjät eivät kertakaikkiaan tajua miltä tuntuu olla pitkäaikaissairas ja pitkäaikaistyötön vailla mitään toivoa paremmasta elämästä? Kun ei ole minkäänlaista omakohtaista kosketuspintaa pitkäaikaiseen kärsimykseen ja toivottomuuteen, niin on helppo käsitellä kaikkia potilaan ongelmia vain hänen korviensa välissä sijaitsevana häiriönä - sitäkö se on?

Takaisin otsikon kysymykseen: Onko muita, joilla on kunnallisesta psykiatriasta epämiellyttäviä kokemuksia - kenties jopa samansuuntaisia kuin minulla?

En ole aloittaja.

En enää pysty puhumaan traumatisoitumatta lisää. Siitä ei ainakaan pidettä huolta, että kaikesta mistä pystyy elämässä nauttimaan vielä emotionaalisesti terveenä ja voimaannuttavana säilyisi. Paremminkin tulee ongelmilla kertaalleen hyväksikäytetetyksi.

Se on loputon orgasmi psykiatreilla, kun annetaan sähköä päähän ei rikkoontunut ihminen sillä parane. Ei vaan enää tajua vaivojaan.

Psykiatria parantaa itseään potilailla.

Eräs ystäväni kävi hiljattain Helsingin psyk.polilla. Hänellä on siitä huonoja kokemuksia. Psykologilla hän kävi puolisen vuotta ilman mainittavia tuloksia, kuvasi hoitoa "placeboksi". Huonot kokemukset tulivat siitä kun ennen kyseisen hoitojakson alkua psykiatri oli antanut hänelle viidentoista minuutin tutkimuksen perusteella erittäin raskaan ja leimaavan diagnoosin, joka masensi ja ahdisti ystävääni pitkään. Tutkimus oli siis täysin riittämätön ja epäpätevä. Myöhemmin ystäväni kävi tutkimuksissa useissa hoitopaikoissa yksityisellä ja julkisella eikä missään saanut kyseistä diagnoosia vaan aivan toisenlaisen. 

Ystäväni järkyttyi psyk.polilla myös tietosuojan puutteesta. Psykologi ei ollut kertonut hänelle, että kaikki hänen sanomansa tultaisiin kirjaamaan ja olisivat muidenkin nähtävillä. Hän oli tiedustellut asiasta mutta psykologi oli sanonut että asiat jäisivät vain hänen tietoonsa.  Kun ystäväni myöhemmin katsoi sähköistä potilaskertomustaan siellä olivat kaikki hänen psykologille kertomansa yksityisasiat: perheongelmat ym. Tietysti täynnä virheitä, väärin tulkittuina ja paljon olennaista ja tärkeää oli myös jätetty pois. 

Potilastekstejähän saa periaatteessa lukea vain hoitoon osallistuvat henkilöt, joita on yleensä psykologin lisäksi psykiatri ja muut joiden kanssa potilas on mahdollisesti asioinut hoidossa. Siis hoitoryhmä. Mutta ystäväni (ja samoin esimerkiksi itse silloin kun olen potilaana) ei ollut halunnut että  kaikki hänen yhdelle hoitohenkilölle eli psykologille luottamuksellisesti kertomansa asiat siirrettäisiin muidenkin tietoon. - Eikä hän siis ollut edes saanut mahdollisuuksia tarkastaa ja pyytää korjaamaan virheitä, kun ei tiennyt koko käytännöstä. 

Yllätyksenä ja pahimpana sellaisena tuli ystävälleni myöhemmin tieto, että hänen psykiatrista potilaskertomustaan oli urkittu. Hän sai sattumalta vihiä asiasta ja pyysi lokitiedot. Kaksi täysin sivullista henkilöä samassa organisaatiossa oli lukenut hänen tietojaan. Asiasta olisi voinut valittaa ja tehdä jopa rikosilmoituksen. Mutta ystävälläni ei siihen aikaan ollut voimia sellaiseen.  

Itselläni on vuosikymmeniä sitten huonoja kokemuksia mielenterveystoimistosta, jossa nuorena asioin. Koetin kovasti saada apua ahdistukseen ja masennukseen,. Epäpäteviä psykologeja, jotka tuntuivat melkein laskevan leikkiä tilanteellani. Eikä ketään, jolla olisi ollut terapiakoulutusta.  Psykologi tarvitsisi mielestäni akateemisen tutkinnon ja työkokemuksen lisäksi myös  terapiakoulutuksen osatakseen todella auttaa vaikeissa ongelmissa. Terapiakoulutukseenhan kuuluu myös oma terapia, jossa auttaja saa itsetuntemusta ja sitä kuinka ongelmat voi kohdata ja niistä voi toipua. Terapiakoulutusta on harvalla julkisen puolen psykologilla. Koulutetut siirtyvät yleensä yksityisiksi ammatinharjoittajiksi ja ottavat vastaan joko varakkaita jotka maksavat itse tai sitten Kelan korvaamaa kuntoutuspsykoterapiaa saavia. Onneksi kuntoutuspsykoterapia on nykyään lakisääteistä. Sinne vaan kaikki hakemaan, niin voitte saada kunnon hoitoa! Itse käyn tällä hetkellä nimenomaan kyseisellä tavalla yksityisesti, hyvän psykoterapeutin hoidossa. Ja olen alkanut pikkuhiljaa paranemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Psykiatriset sairaanhoitajat ovat olleet ihan asiallisia, mutta sitten kun mennään itse "pääpirun" puheille niin asiat muuttuvat heti syyttäviksi ja stressaaviksi tilanteiksi joista haluaa vaan äkkiä pois.

:D

Oikeastaan muuta hyötyä en itse saanut koko touhusta, kuin että taisi olla ainut paikka missä uskalsin alkaa itkemään toisen ihmisen nähden. Alkuhävetyksen jälkeen tuli jonkinlainen hetkellinen helpotus, mutta siitä se muuttui ajan myötä taas turhautumiseksi. Alkuun minulle tehtiin joku kymmenien kysymysten koe jolla sitten nerokkaasti todettiin, että joo masentunuthan minä olen. Sen jälkeen ei juurikaan päästy masennuksen syiden syntyjen juurille, ihmeteltiin vaan että mitä kaltaiseni hyvännäköinen ihminen käy siellä, miksen liiku tuolla ulkona.

Vierailija kirjoitti:

Elämäntilanteesi ja somaattiset sairaudet eivät kuulu psykiatrian polille, ei sieltä sinulle hankita asuntoa tai ajokorttiakaan.

Ihminen on kokonaisuus, joten kyllä nämä asiat kuuluvat siinä mielessä psykiatrian polille, että ne vaikuttavat ihmisen jaksamiseen ja henkiseen hyvinvointiin.

Vierailija kirjoitti:

En ikävä kyllä ole yhtään yllättynyt tästä ketjusta. Tuollaistahan se kunnallisella psyk.puolella tuppaa olemaan. Välillä olen miettinyt, että miten on mahdollista, että ammatti-ihmiset ovat niin pihalla ja suorastaan epäeettisiä lähestymistavassaan. Potilasta ei kuunnella tai jos kuunnellaankin, niin hänen kertomastaan vedetään täysin mielivaltaisia johtopäätöksiä. Häntä ei kohdata yksilönä vaan ikäryhmänsä/sukupuolensa/ammattinsa/jne. edustajana ja häntä kohdellaan sen mukaan. Stereotypisointi ja patenttiratkaisut ovat pop. Tässä joitain esimerkkejä niin omasta kuin lähipiirini elämästä:

- Psykologi alkoi hillittömästi itkeä, kun ystäväni kertoi viillelleensä itseään. Loppukäynti meni niin, että psyko tyrski yrittäen saada itsensä rauhoittumaan ja ystäväni mietti, miten uskaltaisi sanansa asetella, jotta ei aiheuttaisi enää toista samanlaista kohtausta.

- Toinen ystäväni oli vannoutunut heavy metal -fani ja käynyt pari kertaa psyk.shn luona sosiaalisten pelkojen takia. Pelko oli kuitenkin alkanut hellittää ja hän oli kertonut hoitajalle eräällä käynnillä, että oli edeltävänä viikonloppuna ollut kaverinsa kanssa heidän suosikkimetalbändinsä keikalla. Sh oli järkyttynyt huomattavasti, tokaissut, että "Ootko sää sit saatananpalvoja?" ja jankuttanut, tivannut ja valistanut aiheesta loppukäynnin ajan. Ystäväni ei sanojensa mukaan saanut juuri suunvuoroa.

- Sinkkunaisille aletaan aina tyrkyttämään ensimmäisenä ratkaisuna miehen hankkimista. Niin, miehen. Kenellekään ei koskaan tule mieleen, että nainen voisi olla esim. lesbo tai aseksuaali. Tätä tyrkyttämistä on tapahtunut silloinkin, kun nainen on tullut vastaanotolle väkivaltaisen parisuhteen aiheuttamien traumojen takia.

- Minulla oli kerran psykologi, joka halusi kovasti määräillä, millaiseen työhön minun tulee hakeutua. Olin siis työttömänä tuolloin ja masentunut osaksi sen takia. Yhdellä käynnillä hän painosti minua ryhtymään myyntiedustajaksi johonkin yritykseen ja heti seuraavalla hän olisi väen vängällä halunnut passittaa minut kuntouttavaan työtoimintaan. Totesi vielä jotain, että "auttamistyöhön mä en sua päästäisi, oot siihen vähän liian persoonallinen, hih hih!" Jäi epäselväksi, mitä hän tuolla "liian persoonallisella" oikein tarkoitti.

Täytyy sanoa, että nauroin tälle ihan vedet silmissä. Just tollasta se on. En mene enää ikinä. Ne on hullumpia kuin minä ja oon aika hullu kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämäntilanteesi ja somaattiset sairaudet eivät kuulu psykiatrian polille, ei sieltä sinulle hankita asuntoa tai ajokorttiakaan.

Ihminen on kokonaisuus, joten kyllä nämä asiat kuuluvat siinä mielessä psykiatrian polille, että ne vaikuttavat ihmisen jaksamiseen ja henkiseen hyvinvointiin.

Aivan liian harvat lääkärit osaavat hoitaa potilasta kokonaisuutena ja kohdata ihmisenä. Kokemuksia niin psykalta kuin yleislääkäreistäkin.

Vierailija kirjoitti:

Niin juu ja hoitaja olisi myös mieluusti tai suorastaan väkisin laittanut minut johonkin päiväsairaalatoimintaan tms. askartelemaan muiden mt-potilaiden kanssa. Sillähän ei ollut mitään väliä, että koulutukseni ja työkokemukseni perusteella olisin voinut vaikka ohjata sitä ryhmää...

3

Ei sun koulutukses ja työkokemus sitä mitenkään takaa, että olisit kykenevä sellaista hommaa hoitamaan.

Kunnallisesta millään puolella ei ole hyviä kokemuksia. Aivan turha byrokratian laitos. Saisi lopettaa kokonaan. Käsittämätöntä rahanhaaskausta aivan tyhjään.

Kunnallisessa avopuolen mielenterveystoimistossa muutama vuosi sitten koko henkilökunta tuntui itsekin olevan burnoutin partaalla tai muuten sekaisin, eikä hoidoksi tarjottu (tyrkytetty) kuin lääkkeitä, minkä jälkeen oli mahdollisuus saada "keskusteluapua" kerran kuukaudessa. Tukea tai apua psykoterapiaan hakeutumiseen ei tarjottu eikä annettu.

Mielenterveyshäiriöiden uusiutuessa hakeuduinkin Mielenterveysseuran ylläpitämään kriisikeskukseen, missä sain käydä kolmen kuukauden ajan noin kerran viikossa. Mitään lääkkeellistä hoitoa en tietenkään saanut kuten en myöskään terapiaa, mutta sitäkin enemmän tukea asioiden hoitamiseen. Heti ensimmäisen käynnin jälkeen minut ohjattiin sairaalan akuuttipsykiatriaan, jossa hoidollinen tarve arvioitiin, mutta käynnit kriisikeskuksessa jatkuivat. Pääasiallisen tuen sain siis kolmannelta sektorilta ja kunnallista käytin lähinnä psykiatriseen arviointiin jne. Käynnit kriisikeskuksessa lopetettiin vasta sitten, kun terapiasuhde yksityiselle ammatinharjoittajalle varmistui enkä ollut enää riippuvainen kunnallisen puolen palveluista. Akuuttipsykiatrian palvelut olivat ihan ok, mutta melko pinnallisia ja lähinnä sairaanhoidollista puolta painottavia. Kunnan avopalvelut ovat yksi haista-paska, sieltä käydään lähinnä hakemassa tarvittavat reseptit ja lausunnot.

Arvostan, että verovaroilla edes jotain palveluja järjestetään, ja siksi onkin surullista, että sen parhaimman tuen (= tilannetta kohentavan) sai vasta kolmannen sektorin palveluntarjoajalta sekä yksityiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Löytyykö palstalta muita, jotka ovat olleet hoitosuhteessa kunnalliseen mielenterveyspoliin esim masennuksen takia? Koetteko että olette saaneet huonoa kohtelua, tai että teitä ei ole kuunneltu tai ymmärretty?

Itselläni on suorastaan jääkylmiä kokemuksia paikallisesta mielenterveyspolista: kohtelu on välillä hyvinkin tylyä, potilaita aliarvioidaan, kunnolliseen keskusteluun ei henkilökunnalla riitä mielenkiintoa jne. Myös potilaan syyllistäminen on yleistä, eikä masennuksen syitä tai sen sosiaalisia aspekteja haluta miettiä, tai pohtia potilaan elämäntilannetta ja hänen terveydentilansa kokonaiskuvaa. Hyvin usein myös vedetään mutkia suoriksi ja yksinkertaistetaan potilaan ongelmia, mikä pahimmillaan ilmenee siten, että kaikki ongelmat redusoidaan vain potilaan pään sisäiseksi kemialliseksi häiriöksi.

Olen miettinyt, että voiko tällainen ymmärtämätön ja tyly suhtautuminen johtua vain siitä, että ns. menestyjillä - jollaisia lääkärit ja muut hoitohenkilökunnan edustajat hyvin usein ovat - ei kertakaikkiaan ole kokemusta siitä todellisuudesta, jollaisessa lukuisia vastoinkäymisiä kohdanneet ja vaikeaan elämäntilanteeseen ajautuneet ihmiset joutuvat elämään?

Onko kyse siitä, että nämä menestyjät eivät kertakaikkiaan tajua miltä tuntuu olla pitkäaikaissairas ja pitkäaikaistyötön vailla mitään toivoa paremmasta elämästä? Kun ei ole minkäänlaista omakohtaista kosketuspintaa pitkäaikaiseen kärsimykseen ja toivottomuuteen, niin on helppo käsitellä kaikkia potilaan ongelmia vain hänen korviensa välissä sijaitsevana häiriönä - sitäkö se on?

Takaisin otsikon kysymykseen: Onko muita, joilla on kunnallisesta psykiatriasta epämiellyttäviä kokemuksia - kenties jopa samansuuntaisia kuin minulla?

He ovat kyynistyneet, kun eihän mikään muu oikeastaan auta, kuin oikeanlainen terapia, ja siis potilaalle oikea, ei heidän mielikuvissaan "paras". Tai jos auttaakin jokin muu, niin harvoin varmaan se käyminen siellä.

Siellä saatetaan myös hoitaa narsististen vanhempien uhreja muka itse syyllisinä oireisiinsa, no, eihän se apu silloin muuta yhtikäs mitään.

Omakohtaista kokemusta ei ole, mutta tällainen vahva veikkaus. Saatan tosin päästä kokeilemaan, mihin heistä olisi.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Ketjua lukiessa tulee mieleen vanha idea siitä, että lääkärit ja hoitajat pitäisi pisteyttää asiakas(potilas)palautteen perusteella. Julkisesti. Harmi, että tätä ei tee muu kuin Mehiläinen.

Psykiatrian puolella ei oikein toimi, koska jengillä on pää niin jumissa että eri näkemyksiä syntyy varmasti, eikä siinä todellakaan aina ole kyse mistään hoitovirheestä.

Minua ei uskottu pahasti masentuneeksi, kun olin meikannut ja pukeutunut siististi. No, seuraavan kerran menin sinne finnit  ja mustat silmänaluset loistaen, lian iso nuhruinen huppari päällä ja  johan parani palvelu !

Kerroin polttavani silloin tällöin kannabista ja yhtäkkiä kaikki ongelmani johtuivatkin siitä, eikä otettu enää tosissaan. Luulisi ammattilaisten tietävän paremmin.

Kolmannen asteen kuulustelu siitä monta tuntia tarkalleen nukun, millainen seksielämä minulla on ,  kuinka paljon juon alkoholia ja miksi minulla on tatuointeja!  Olin 28v, mutta tunsin tulevani kohdelluksi jonain

 koulukoti-teininä. En ymmärrä, miten seksielämäni ja tatuointini liittyvät siihen, että minulla on vaikea masennus.  Kärsin unettomuudesta ja ruohaluttomuudesta, mutta  avun asemasta jouduin kuulusteluun ja huumetesteihin sekä minut yritettiin saada pariksi viikoksi osastolle.  Olin kai niin epäilyttävän näköinen mustine vaatteine ja tatuointineni.... Lopetin sitten käynnit kokonaan, kun pelkäsin vielä joutuvani jonnekin suljetulle osastolle ilman perusteita!  

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen asteen kuulustelu siitä monta tuntia tarkalleen nukun, millainen seksielämä minulla on ,  kuinka paljon juon alkoholia ja miksi minulla on tatuointeja!  Olin 28v, mutta tunsin tulevani kohdelluksi jonain

 koulukoti-teininä. En ymmärrä, miten seksielämäni ja tatuointini liittyvät siihen, että minulla on vaikea masennus.  Kärsin unettomuudesta ja ruohaluttomuudesta, mutta  avun asemasta jouduin kuulusteluun ja huumetesteihin sekä minut yritettiin saada pariksi viikoksi osastolle.  Olin kai niin epäilyttävän näköinen mustine vaatteine ja tatuointineni.... Lopetin sitten käynnit kokonaan, kun pelkäsin vielä joutuvani jonnekin suljetulle osastolle ilman perusteita!  

Holhoaminen on raivostuttavaa ja tatuoinnit nyt ei liity mihinkään tai kuulu kellekään.

Mutta, nuo alkoholi ja seksi ovat mielestäni valideja kysymyksiä, koska ne liittyvät masennukseen omilla tavoillaan. Runsas alkoholinkäyttö masentaa itsessään ja pahentaa kaikkia mielenterveyden häiriöitä, joten jos sellaista on ja siitä puhuu avoimesti niin se auttaa hahmottamaan kokonaistilannetta ja sitä miten potilaan olo saadaan paranemaan. Toimiva seksielämä ja se että saa seksistä mielihyvää , joko yksin tai kumppanin kanssa, taas viittaa siihen että masennus ei ole vielä edennyt kaikista vaikeimmalle asteelle, mikä on todella hyvä asia. Sama koskee tietysti esim. elokuvien katsomista, musiikin kuuntelua, ystävien tapaamista, liikkumista- jos jostain noista edelleen nauttii, jos on joku pakokeino masennuksesta, tilanne ei ole pikimusta. Tottakai vaikeastikin masentuneilla on toivoa ja omasta lähipiiristäkin löytyy pari todella hyvin toipunutta ihmistä, mutta lähtötilanne on silloin vakavampi ja lääkärin/hoitajan on se silloin myös saatava tietää että he pystyvät auttamaan potilasta.

Itselläni oli huono kokemus eräästä psykiatrisesta terveydenhoitajasta lähiterveysasemalla. Kävin hänen luonaan jonkin aikaa, joitakin kuukausia. Poikaystäväni oli samaan aikaan myöskin masentunut (nykyisin pärjää jo paremmin) ja kävimme saman henkilön vastaanotolla, koska meidät passitettiin sinne ja paikassa ei ollut muita psyykkisen terveyden ammattilaisia.

Kun poikaystäväni palasi sessioltaan, hän kertoi yllätyksekseni minulle asioita itsestäni, joita en ole hänelle koskaan kertonut. Kyseessä olivat asiat jotka sellaisia semi-yhdentekeviä enkä niistä mitenkään paljoa nolostunut, mutta olin kyllä silti kuin puulla päähän lyöty.

Käsittääkseni tärkein asia potilaan ja terapeutin suhteessa on luottamus. Tuo luottamus kyllä helähti rikki niin että soi ja vaihdoimme luonnollisesti molemmat toiseen terapeuttiin.

En ymmärrä, mitä liikkuu psykologisen sairaanhoitajan mielessä, kun menee lavertelemaan yksityisiä ja luottamuksellisia asioita muille ihmisille? Ammattilaisen, joka työkseen tapaa ja yrittää auttaa masentuneita, hauraita ja murtuneita ihmisiä?

En ollut tuota ennen vuosiin suuttunut mistään, olin täysin turta jatkuvasti. Tuo tapaus kuitenkin raivostutti sen verran, että tein ilmoituksen potilasasiamiehelle, ja hoitaja sai varoituksen, taatusti ansaitun. 

Tarinan opetus on että valitse terapeuttisi huolella ja ajan kanssa, älä tyydy ensimmäiseen vaihtoehtoon jota sinulle tyrkytetään. Muuten voi olla että luottamuksesi psykiatrian ammattilaisiin ja ihmisiin ylipäätään kokee pahan kolauksen ja vaikeuttaa oloasi entisetään.

Vierailija kirjoitti:

Kerroin polttavani silloin tällöin kannabista ja yhtäkkiä kaikki ongelmani johtuivatkin siitä, eikä otettu enää tosissaan. Luulisi ammattilaisten tietävän paremmin.

Anna kun arvaan: sinulla on epämääräistä masennusta, jopa harhoja,  mutta et missään nimessä suostu luopumaan kannabiksen polttelusta? Mitä hyötyä sinun on edes hakea sitä apua, jos et ole valmis kokeilemaan psyykeesi hoitoa ilman päihteitä? Kai se turhauttaa ammattilaisia, jos potilas itse ei noudata hoitosuunnitelmaa. Sama juttu näillä kaljan litkijöillä, jotka vonkuvat miten masentaa; dokataan koko ajan eikä sitouduta ollenkaan siihen oman mielenterveyden hoitoon. No onhan se selvää ettei sellaiselle joku psykipoli voi yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kolmannen asteen kuulustelu siitä monta tuntia tarkalleen nukun, millainen seksielämä minulla on ,  kuinka paljon juon alkoholia ja miksi minulla on tatuointeja!  Olin 28v, mutta tunsin tulevani kohdelluksi jonain

 koulukoti-teininä. En ymmärrä, miten seksielämäni ja tatuointini liittyvät siihen, että minulla on vaikea masennus.  Kärsin unettomuudesta ja ruohaluttomuudesta, mutta  avun asemasta jouduin kuulusteluun ja huumetesteihin sekä minut yritettiin saada pariksi viikoksi osastolle.  Olin kai niin epäilyttävän näköinen mustine vaatteine ja tatuointineni.... Lopetin sitten käynnit kokonaan, kun pelkäsin vielä joutuvani jonnekin suljetulle osastolle ilman perusteita!  

Varmaan kartoitti että onko sinulla maanisuutta (holtiton seksielämä, unettomuus, ruokahaluttomuus yms) ja sitä mukaa että oletko pelkkä depis vai kaksisuuntainen. Toiseksi varmasti arvioivat myös että oletko joku epävakaa persoonallisuushäiriöinen. Ei kai ne ihan tyhmiä ole siellä polillakaan.