Asiattomin kommentti mitä lääkäri/hoitaja on sanonut sinulle?

Ei ollenkaan niin pahoja kuin joillain tässä ketjussa. Olin fysiatrilla selän skolioosin vuoksi. Tutkiessaan kroppaa sitten kommentoi, kuinka hieman väärä sääreni vuoksi toinen jalkani on "epämuodostunut".

Nämä ei nyt niin pahoja ole, mutta kerron kuitenkin.  Kaverilleni on myös sanottu, että hän ei voi olla masentunut kun jaksaa kuitenkin opiskella. Tiedän kuitenkin hänen olleen välillä tosi huonossa kunnossa ja itsellekin opiskelu oli masennuksen aikana se viimeinen lenkki mitä yritti jaksaa. Kun olin oikein ahdistunut niin menin yleislääkärille, kun en päässyt suoraan psykologille. No tämä käynti meni niin, että minä nuori tyttö itkin koko käynnin ajan (olin 15 v) ja sanoin, että en pysty nukkumaan, en syömään kun oksennan kaiken, sydämessä oli kauheat rytmihäiriöt jne. Lääkäri ei reagoinut siihen oikein mitenkään. Sitten kerroin, että minulla ei ole kavereita ja olen tosi yksinäinen niin lääkäri sanoi tähän, että miksi teillä ei sitten käy ketään, että onko vanhemmissani joku vika? Tietysti ymmärrän, että perhekuviot ovat tärkeitä kysyä, mutta hän näytti ihan epäilevän, että vanhempani olivat muka syyllisiä siihen, että minulla ei kavereita ollut, kuin ei nuori muuten olisi voinut yksinäinen olla ja se olisi joku ihmeellinen asia. Sitten lääkäri tarjosi nenäliinaa ja sanoi sitten :"Kirjoitatko sinä runoja?". En ymmärrä mistä tuo lause tuli. Ehkä puhuin jotenkin muka runollisesti siinä itkemiseni keskellä. OIin niin huonossa kunnossa tuolloin, että sopersin vaan jotain, että kyllä minä välillä runoja kirjoitan. Olin laskenut niin paljon tämän käynnin varaan, koska olin niin ahdistunut, mutta mitään apua en saanut, enkä edes ymmärrystä.

Olin vielä joskus aikaisemmin käynyt samalla lääkärillä jonkun pitkittyneen flunssan takia ja silloin kohteli minua asiallisesti. Oli kuin eri ihminen tällä toisella kerralla. Käynti päättyi siihen, että hän vastahakoisesti antoi minulla kaavakkeita psykologikäyntiä varten jos nyt todella niitä muka tarvitsen. En uskaltanut tämän jälkeen enää psykologille mennä. Ja vielä kallis yksityinen paikka. Tietysti ehkä tyhmää tavalliselle lääkärille mennä, mutta tarvitsin apua niin kipeästi. Sitten jäinkin yksin selviämään ja ihme kyllä jotenkin selviydyin, kun vanhemmatkaan eivät kyllä minua auttaneet. Olin varmaan jo lähellä psykoosia ajoittain ja todellisuuden taju jotenkin heikentynyt. Silti vielä koulunkin jotenkin hoidin. Ei ole niitä vuosia ikävä.

 Jatkuu alla

Jatkuu

Itse sain hammaslääkäripelon lapsena. Tämä alkoi siitä, kun minulle oli varattu vain tarkastus aika. Äitini oli myös samalla reissulla menossa hampaiden paikkaukseen. Hänen oli tarkoitus tulla kanssani hammaslääkäriin, mutta viivästysten takia hänen aikansa oli myöhässä ja hän oli vielä itse hammaspaikkauksessa, kun minun aikani tuli. No, sitten reippaana ajattelin, että kun kyseessä oli vain tarkastus niin voin sinne yksinkin mennä. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun hammaslääkäri sanoikin, että täällä onkin reikä ja paikataankin se sitten samalla. Itse lamaannuin ihan täysin (olin 8 v) enkä älynnyt sanoa ei. Hammaslääkäri vielä kysyi, että laitetaanko puudutus ja sanoin, että ei, kun äitini ei yleensä puudutusta käyttänyt. En muista sattuiko se kovin paljon, mutta ikävä tilanne kuitenkin, kun en ollut yhtään valmistautunut. Minulle oli muutenkin lapsena tärkeää , että asioista kerrottiin ajoissa ja sain valmistautua.

Vanhempani olivat siinä mielessä tyhmiä, että veivät minut vielä toisen kerran kyseiselle lääkärille. Olin vielä isäni kanssa siellä ja hänelle en uskaltanut sitä näyttää kuinka pelkäsin ( en ole kovin läheinen hänen kanssaan) . Siihen asti kestin, kun piti tuoliin istua, mutta sitten en enää halunnut suutani avata. Kyse oli tällä kerralla vain helposta yhden hampaan tarkistuksesta ( kasvoi vinoon), mutta vaikka minulle kuinka sanottiin ettei satu niin olin ihan hysteerinen. Tämä mies ajoi myös pelästyneenä huoneeseen tulleen isäni pois huoneesta ja avasi sitten väkisin suuni ja teki hommansa. Ei tämä minusta ihan oikein mennyt. Sain vielä isältäni nuhtelut siitä, miksen kertonut hänelle aikaisemmin. Tämän jälkeen siellä ei enää käyty ja olin hammaslääkäripelkoinen sinne yläkouluun asti. Onneksi omaan aika hyvät hampaat, kun välillä oli kyllä hammaslääkärikäynneissä taukoja. Nyt olen yhden paremman hammaslääkärin avulla päässyt aika lailla pelosta yli, mutta äitini istui kyllä monia kertoja kanssani käynneillä sitä ennen.

Hammaslääkäreistä minulla on monia muitakin kokemuksia. Eräs on höpöttänyt  yksityisasiansa ja juhlimisensa hammashoitajan kanssa hampaitani paikatessaan sillä seurauksella, että hampaan paikka jäi "huonoksi" ilmeisesti keskittymisen herpaantumisen takia. Sitä paikkaa jouduin sitten korjauttamaan. Erään kerran olin menossa viisauden hampaan poistoon ja vielä kaksin kappalein. Toinen hammas täytyi leikata pois ja niinpä menin hammaskirurgille. Odottelin sitten ja heti, kun tämä herra minut näki niin sanoi oikein ivallisesti, että taitaa oikein jännittää, kun tuolta näytät. En ollut vielä edes huoneeseen sisälle päässyt ja omasta mielestäni ihan normaalin näköinen. En itkenyt, vapissut, puhuin normaalisti jne. Riemustako olisi pitänyt hyppiä. Sanoin siihen sitten, että kyllä vähän jännittää kun ei koskaan ole hammasta poistettu. Sama herra sitten teki kaikki sanomatta minulle mitään mitä tapahtuu. Sitten vertavaluvan suun kanssa kotimatkalle. Ei koskaan enää tämän tykö.  Tietysti nämä ehkä lieviäkin kokemuksia, mutta ikäviä siltikin.  Mukaan mahtuu myös hyviä kokemuksia, kun hyvin mennyt luomen poisto, josta ei edes mitään arpea jäänyt.

Onhan näitä. 

Olin teini-ikäinen ja natrium tasot olivat matalalla verestä. Lääkäri kysyi, että oksentelenko.(ilmeisesti tarkoitti bulimiaa) Vastasin, että en. Lääkäri ei tätä uskonut ja asiaa ei tutkittu tarkemmin. Myöhemmin selvisi, että johtui alkavasta tyypin 1 diabeteksesta. (jatkuva juominen "laimensi" natriumin määrän verestä alhaiseksi)

Toisen kerran psykiatri taas totesi, että en kai sitten ole masentunut, kun eivät masennus lääkkeet vaikuttaneet mitenkään. (En ole vieläkään täysin varma että tarkoittiko nyt oikeasti tuota vai ymmärsinkö ihan väärin???) Myöhemmin kyllä eri lääkeestä yhdistettynä psykoterapiaan on ollut suurta hyötyä, mutta ihmeellisesti sitä ensin tyrkytettiin vain yhtä lääkettä ja todettiin sitten, että en ole sairas kun eivät lääkkeet vaikuta, ja lähettivät kotiin.

Kaksi ensimmäistä olivat samalta julkisen puolen lääkäriltä, nuorisopsykiatrian puolelta, jolle olin saanut koulusta lähetteen. En voi väittää, että näistä käynneistä kyllä paljoakaan hyötyä olisi ollut, lähinnä häpesin sitä kun kukaan lääkäreistä ei tuntunut uskovan tai ottavan vakavissaan.

Samaisessa paikassa sain kuulla työntekijältä eräässä tapaamisessa, että se, että viihdyn yksikseni on ehdottomasti korjattava. Ei sillä väliä, vaikka sanoin aina olleeni sellainen enkä kokenut sitä elämääni häiritsevänä tekijänä. Muutaman kerran tätä keskusteluapua tapasin, mutta tuli kyllä voimakkaasti semmoinen tunne, että siinä yritettiin enemmänkin vääntää sellaiseen "normaalin" nuoren muottiin ja kaikki mikä ei ollut täysin massateininiä oli huolestuttavaa. Olivat hyvin huolestuneita kun kerroin pelaavani WoWia :DD Tuntui, että pitivät minua välittömästi potentiaalisena koulusurmaajana kun tällaisia kauheita "tappamis simulaatioita" harrastan.  Kysyin tietävätkö he edes mitä kyseisessä pelissä tehdään. Eivät, mutta "kyllä sellainen harrastus on ehdottomasti lopetettava ja saatava sinuunkin sellaista elämän puhtia." Brevikin ammuskelu oli muistaakseni tapahtunut näihin aikoihin ja oli ollut otsikoissa, että hän pelasi tätä samaa peliä, joten luulen tästä johtuneen heidän huolensa. Ja olen siis semmoinen pienikokoinen, kiltti ja rauhallinen tyttö :D Oli aivan absurdi kokemus tämä nuorisotyöntekijä.

Myöhemmin taas kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa piti taistella lääkärin kanssa, että sain edes verikokeet ja senkin jälkeen eivät olisi halunneet antaa lääkkeitä kun eivät arvot olleet kuin "hieman alakanttiin", vaikka muuten oireet olivat  todella voimakkaat. (Olin niin väsynyt, etten jaksanut tehdä yhtään mitään muuta kuin nukkua ja maata sängyssä.)

Tuossa tuli nyt ne mitkä päällimmäisenä jäänyt mieleen, mutta täytyy kyllä sanoa, että todella paljon aivan mahtaviakin ja asiansa osaavia lääkäreitä on tullut vastaan! Ehdottomasti enemmistö kokemuksistani lääkäreiden kanssa on kuitenkin ollut positiivisia. 

Hieman ehkä jäänyt kuitenkin kammo tuota julkista psykiatrista puolta kohtaan, en oikein kokenut tulleeni kohdelluksi ihmisenä, eikä tästä "hoidosta" ollut yhtään mitään apua. Vältin vain jatkossa hoitoon hakeutumista kunnes omaiseni puuttuivat asioiden kulkuun. (ja onneksi puuttuivat, asiani ovat nyt paljon paremmin!)

Gynelogi väitti, etten voi tuntea kierukanlankoja, vaikka nimenomaan niiden pistävyyden takia menin lääkärille. Sain silti apua. Niin ja lääkäri oli kyllä sitä mieltä, että kierukan haittapuoli on se, että yhdynnässä mies voi tuntea langat. Siitä ei mun tapauksessa ollut kysymys, mutta annoin lääkärin olla siinä luulossa kun itse asian mulle kertoi - tulipahan ne langat lyhennettyä/väännettyä, mitä lie. Ei satu enää.

Olet sitten lihonut kilon verran kymmenen vuoden aikana. Olen siis aikuinen ihminen ja lääkäri vertasi minkä verran olen painanut 30-vuotiaana ja 40-vuotiaana. On kyllä paino heitellyt useitakin kiloja kymmenen vuoden aikana suuntaan jos toiseenkin, mutta en jaksanut edes mainita kun tuntui niin älyttömältä kommentilta.

Ystäväni meni lääkärille, kun oli ei-toivotusti raskaana. Lääkäri kommentoi: sulla on sitte pullat uunissa. Ei naurattanut.

olette kyllä ihan turhan herkkiä

Just nii.

-Olisit tyytyväinen, että on vielä tuntoo jäljellä, tokaisi (nais)gyne kovakouraisen tarkastuksen yhteydessä, kun äännähdin valittavasti.

Mietin mitä hänen omalle 'tunnolleen' on tapahtunut ja ovatko muut jotenkin turtia.

Sain viimeinkin kontaktin psykiatrian poliklinikalle kärsittyäni vähän kaikenlaisista mielenterveysongelmista liki 20 vuoden ajan. Oli tähän väliin ehtinut mahtua niin repaleisia kontakteja terveyskeskuksissa sun muissa ja ties mitä pompottelua. No ensiksi oli tietysti lääkäriaika, jossa tehtiin alkukartoitus ja minut lopulta ohjattiin viimeinkin juttelemaan (aivan mahtavan <3) psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, kun keskusteluapua itsekin pyysin. Lääkäri tietysti kyseli ummet ja lammet, mutta ei ollut oikein kanssani samalla aallonpituudella. Olin hermostunut ja jännittynyt ja itkin välillä vuolaasti ja koin suurta painetta "onnistua" nyt kun viimeinkin olin psyk. polille päässyt, ettei minua taas heitettäisi väliinputoajana pihalle. Odotin lääkärin olevan vähän inhimillisempi ja ymmärtäväisempi minua kohtaan, mutta hän oli kovin kylmän oloinen. Kaiken kruunasi se, kun hän kysyi onko minulla itsetuhoisuutta tai ajatuksia itseni tappamisesta. Kun kerroin että on, hän pyysi kuvailemaan miten olin sitten ajatellut itseni tappaa (ilmeisesti tarkoituksena se, että tulisi ilmi onko aikomukset todellisia tai realistisia). Kun sitten kerroin mitä olin suunnitellut, HÄN REPESI NAURAMAAN. Voi v*ttu! Ja kyse ei ollut mistään hakaneulalla itseni raapimisesta, vaan sirkkelin käytöstä (tuolla tallissa seisoo). Huvinsa vissiin kullakin. Hoitaja sentään pahoitteli myöhemmin, miten lääkäri oli minua kohtaan käyttäytynyt.

Ei tämä voi sattua, tuumasi yleislääkäri tehdessään gynekologista tutkimusta.

Kylläpä vaan sattui, kun oli useita kystia ja kiinnikkeitä sisuskaluissa.

Kun tein toisen kerran abortin (olin 19) niin hoitaja sanoi että olen murhaaja ja näytti jostain vihkosesta missä kehitysvaiheessa siiö on ja muutenkin yritti vedota tunteisiin että lapset on ihaninta maailmassa jne.

Vierailija kirjoitti:

olette kyllä ihan turhan herkkiä

Suurimmassa osassa tapauksia hoitohenkilökunta on kyllä selkeästi toiminut väärin ja epäasiallisesti. Hävettää kollegoiden puolesta. t. lääkäri

Kela korvaa terapiaa vain tietyillä kriteereillä ja pääpiirteittäin pitää olla jokin diagnoosi kuten lievä masennus, joka haittaa työtä/opiskelua. Sosiaalista tai henkilökohtaista haittaa ei taideta Suomessa edelleenkään hyväksyä. Lisäksi haittasi pitää olla kuitenkin niin lievä, että terapia palauttaa työkyvyn

Luulin, että ahdistushäiriö/pelkotilat olisi kelvannut kelallekin. Mutta voihan se olla että kela tykkää enemmän masennuksesta kuin ahdistuksesta ja lääkäri tiesi tämän:) hassua vain kun en ole pätkän vertaa masentunut ja nyt tiedoissani lukee pitkäaikainen masennus.

Pelkäsin hirveästi synnytyksessä repeytymien tikkausta ja ulina ja valitus oli vissiin sen mukainen. Kätilön meni hermot ja tiuskaisi vihaisesti että kattoisit sitä vauvaa. Kiva kun esikoisen synnytyksestä jää tuollainen loppuelämäksi mieleen eikä mikään positiivinen. Tiedän, että kätilölle olin vain yksi synnyttäjä mutta minulle kuitenkin ainutkertainen juttu...olisi sanonut vaikka että tämä on kohta ohi eikä tarvita montaa niin olisin rauhoittunut.

Ei ehkä niin paha mutta muuten asiaton: "oletko ihan varmasti täysi-ikäinen kun olet noin lyhyt?" Ja jatkokysymys: "Ovatko nämä oikeasti sinun henkkarisi?" juu, tein valituksen enkä mennyt samalle lääkärille enää toiste.

"Olet jo ton ikäinen (tuolloin 33v) ja sulla on jo kaksi lasta, eli oliskohan se lapsiluku nyt sulla tässä"?

Em. kommentin sanoi nuori naislääkäri, kun olin perhesuunnitteluneuvolassa ehkäisyä hakemassa, olisin toivonut pillerit mut lääkäri suositteli kierukkaa. Olin ja olen perusterve, avioliitossa, vakityö ym perusteet kunnossa. Pillereiden eväämisen ikään perustuen ymmärsin, tota kommenttia lapsiluvusta en...

Minulla puhkesi genitaaliherpes n. 1,5 vuotta sitten. Päivä diagnoosin jälkeen olin niin kipeä etten pystynyt istumaan/kävelemään joten menin terveyskeskukseen hakemaan sairaslomaa. Koska lääriaikoja ei ollut jouduin tyytymään sairaanhoitajaan joka totesi minulle vain että "mitä tästä opimmekaan?" olin niin kipeä ja hämilläni etten saanut muuta kuin nöyryytettynä soperrettua hoitajalle että kumiahan sitä pitäisi käyttää. Jälkikäteen tuohdyin asiasta koska mistä hoitaja voisi tietää että mistä herpesen olen saanut? Kirjoitin asiasta reklamaation vasta 6kk tapahtuneen jälkeen

Yläasteen terkka sanoi kun puhuin kaveriongelmista että eiköhän lopeteta tää tähän ettei usko sanaakaan. Sanoi että noin nätti ja kiva olet!ei muuta kuin luokkakavereille vaa juttelemaan.

Käyntini aikana lääkäri vähätteli oireitani ja totesi lopuksi että ”kyllä se vuoden päästä sitten helpottaa”. Piti minua varmaan luulosairaana. Olin niin ihmeissäni etten saanut sanotuksi mitään, ja kun pääsin lääkärin huoneesta ulos marssin suoraan vessaan itkemään. En onneksi jäänyt odottelemaan vuotta, vaan seuraava lääkäri otti minut tosissaan ja sain tarvitsemani hoidon.