Voisitko olla suurperheen äiti? Miksi tai miksi et?

Ihan törkeän kallista jo kaksi lasta. Esim matkojen hinnat vähintään triplaantuu.

Olisin kovasti halunnut suurperheen mutta itsellisenä se on hyvin vaikea toteuttaa. En ole löytänyt ajoissa hyvää puolisoa jota myös kiinnostaisi vanhemmuus suurperheellisenä. Kaksi lasta olen itse tehnyt ja voi olla että se jää sitten tähän. Tykkään olla lasten kanssa ja minulle sopisi hyvin kasvattaa useampaa. Ei elämässä aina mene asiat tasan. Ihmetellen seuraan lähipariskuntia jotka tekevät vain 1-2 lasta vaikka resursseja olisi enempään.

En halua olla. 

Kaksi lasta tahdoin. Kaksi lasta sain. Helposti. Ja nekin nyt isoja. Kerrasta raskaaksi molemmilla kerroilla, kun päätettiin että saa lapsi tulla jos on tullakseen. Eli todella vaivatta. 

Riittää kodissa tila, lompakossa eurot ja oma mielenterveys. Lisäksi molempien lasten kanssa pystyn viettämään kahdenkeskistä aikaa rauhassa, joka on minulle (ja toivottavasti lapsille) tärkeää. Että saavat ihan jakamatonta rauhallista huomiota ja kiinnostusta minulta. 

Olen itse suurperheestä. Ja lapsen näkökulmasta (ft. 90-luvun lama) se oli jälkikäteen ajatellen aika kamalaa. Ei koskaan omaa rauhaa (kun ei ollut omaa huonetta, piti jakaa siskojen kanssa). Ei koskaan oikein rahaa mihinkään. Jatkuvaa kituuttelua ja rahasta olen murehtinut jo ennen eskari ikää. Mitään ei osannut toivoa (lelua tai matkoja huvipuistoon, elokuvissa käyntiä. Ei mitään) koska vastaus olisi ollut "ei ole rahaa". Lisäksi oma äitini tuntui olevan koko ajan takakireä, väsynyt ja kiukkuinen. Marmatti osaansa, jonka itse oli valinnut. En muista koskaan viettäneeni äitini kanssa kahdestaan aikaa koko lapsuuteni aikana jos ei yhtä pyörälenkkiä lasketa, jonka poljimme kun olin noin kymmenen vuotias.

En ikinä. Kasvoin viiden lapsen perheessä, enkä haluaisi ikinä omaan elämääni sitä meteliä, kiirettä, sairastelua, kilpailua vanhempien huomiosta.

Olen yhden lapsen äiti ja se on aivan ihanaa! Vauva- ja taaperoaika menivät niin nopeasti, ettei siitä ehtinyt tulla raskasta, kun kaikki hankalatkin vaiheet olivat ainutkertaisia. Pystyin nauttimaan pikkulapsiajasta, vaunulenkkeilemään, nukkumaan kun vauva nukkui, kulkemaan kaupungilla ja kahviloissa ja lastentapahtumissa.

Kun yksi lapsi sairastaa, niin se on äkkiä ohi, eikä niin että viikkoja oli joku kipeänä kuten omassa lapsuudessa. Kaikki ottavat yhden hyvin kasvatetun lapsen mielellään yökylään ja mökkeilemään ja erilaisiin tapahtumiin.

Yhden lapsen on jaksanut kasvattaa ja opettaa huolellisesti. Lapsi osaa ja malttaa käyttäytyä koulussa ja kylässä, ja koska olemme pystyneet vahtimaan läksyjen tekoa ja auttamaan kokeisiin valmistautumisessa koulu sujuu tosi hyvin. Yhdelle lapselle on aikaa ja rahaa järjestää fiksuja harrastuksia, joista hän nauttii ja oppii hyödyllisiä taitoja.

Koska lapsella ei ole sisaruksia, olemme pienestä asti panostaneet siihen että hänellä on kavereita, ja saaneet lapsen parhaista ystävistä ihania "lainalapsia" jotka tulevat meille kuin kotiinsa ja yhtälailla oma lapsemme on aina tervetullut heille. Tietysti tämä oli työlästä kun tytöt olivat parivuotiaita, mutta nyt teini-iän kynnyksellä huomaa miten tärkeää on että on läheiset välit lapsen kavereihin ja heidän vanhempiinsa.

Ehkä tärkeintä on se, kuinka läheisiä olemme lapsen kanssa. Olemme olleet paljon kahdestaan, koska mies matkustaa paljon, ja meillä on ihan omat juttumme ja tosi kivaa yhdessä. Nyt kun hän täyttää kohta 12 v., meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, pystymme puhumaan kaikesta, ja kun mies on poissa, niin oikeasti nautin todella siitä kuinka sujuvaa meidän arki on lapsen kanssa kaksistaan. (Vaikka on tietysti aina ihanaa kun mies tulee kotiin, mutta ei sillä tavalla, että luojan kiitos tulit avuksi lastenhoitoon, vaan sillä tavalla että kiva kun tulit.)

Jos olisi tosi paljon rahaa, kotona aktiivinen ja oma-aloitteinen mies joka haluaa myös suurperheen sekä hyvät tukiverkostot ja aktiivisesti tarjoutuvaa lastenhoitoapua, niin ehkä... 

Minulla ei ole mitään noista, niin yhdenkin lapsen kanssa oli ajoittain rankkaa. Mutta olisi se muutamakin lapsi varmaan mennyt, vaikka varmasti olisi monet kerrat mennyt hermot. 

Haluaisin olla mutten voi. Sairaus. Yhteen lapseen jäi. Hyvä näin.

En, sillä arvostan ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Lapset ovat ihania, mutta vaativat huolenpitoa niin paljon, että varmasti stressaantuisin oman ajan puutteesta.

Olen suurperheen äiti. 8 lasta, joista kaksi vanhinta asuvat jo omillaan (23v ja 22v). Kotona sitten vielä 17v, 16v, 13v, 10v, 6v ja 1v. Mahtuis meille vielä yks tai kaks, mutta iän puolesta nää taitaa olla tässä. 47v mittarissa ja vasta viimeisin oli kropalle liikaa. Palautuminen on kestänyt kauan. Piti lopettaa lasten tekeminen jo ensimmäisen kahden jälkeen. Mut näinpä niitä vaan on putkahdellut uusia. Ihania ovat. Meillä on isohkot tulot, joten talousasiat eivät ole olleet murheena. Talossa riittävästi tilaa. Lasten harrastusten myötä rauhallisuakin hetkiä on, kun osaavat itse kulkea treeneihin. Ja isommat toki vahtivat pienempiä, osaavat tehdä ruoat itse jne. Hoitavat itse pyykkinsä ja siivoavat käskystä paitsi omat huoneensa, myös yhteisiä tiloja. Yleensä siivoan itse yhteiset tilat, vessat ja kylppärin. Lähetän lapset usein myös kauppaan puolestani, mutta yleensä mieheni hoitaa kaiken isomman kaupassakäynnin. Elämme vaatimattomasti, mutta toki matkustellaankin. Edullisemmat kohteet koko porukalla ja kalliimmat sitten jollain osakokoonpanolla.

Voisin jos terveys kestäisi. Minulla on tälläkin hetkellä liikaa fyysistä kremppaa ja psyykkinen on niin ja näin. Kaksi lasta on ihan riittävästi.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Kasvoin viiden lapsen perheessä, enkä haluaisi ikinä omaan elämääni sitä meteliä, kiirettä, sairastelua, kilpailua vanhempien huomiosta.

Olen yhden lapsen äiti ja se on aivan ihanaa! Vauva- ja taaperoaika menivät niin nopeasti, ettei siitä ehtinyt tulla raskasta, kun kaikki hankalatkin vaiheet olivat ainutkertaisia. Pystyin nauttimaan pikkulapsiajasta, vaunulenkkeilemään, nukkumaan kun vauva nukkui, kulkemaan kaupungilla ja kahviloissa ja lastentapahtumissa.

Kun yksi lapsi sairastaa, niin se on äkkiä ohi, eikä niin että viikkoja oli joku kipeänä kuten omassa lapsuudessa. Kaikki ottavat yhden hyvin kasvatetun lapsen mielellään yökylään ja mökkeilemään ja erilaisiin tapahtumiin.

Yhden lapsen on jaksanut kasvattaa ja opettaa huolellisesti. Lapsi osaa ja malttaa käyttäytyä koulussa ja kylässä, ja koska olemme pystyneet vahtimaan läksyjen tekoa ja auttamaan kokeisiin valmistautumisessa koulu sujuu tosi hyvin. Yhdelle lapselle on aikaa ja rahaa järjestää fiksuja harrastuksia, joista hän nauttii ja oppii hyödyllisiä taitoja.

Koska lapsella ei ole sisaruksia, olemme pienestä asti panostaneet siihen että hänellä on kavereita, ja saaneet lapsen parhaista ystävistä ihania "lainalapsia" jotka tulevat meille kuin kotiinsa ja yhtälailla oma lapsemme on aina tervetullut heille. Tietysti tämä oli työlästä kun tytöt olivat parivuotiaita, mutta nyt teini-iän kynnyksellä huomaa miten tärkeää on että on läheiset välit lapsen kavereihin ja heidän vanhempiinsa.

Ehkä tärkeintä on se, kuinka läheisiä olemme lapsen kanssa. Olemme olleet paljon kahdestaan, koska mies matkustaa paljon, ja meillä on ihan omat juttumme ja tosi kivaa yhdessä. Nyt kun hän täyttää kohta 12 v., meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, pystymme puhumaan kaikesta, ja kun mies on poissa, niin oikeasti nautin todella siitä kuinka sujuvaa meidän arki on lapsen kanssa kaksistaan. (Vaikka on tietysti aina ihanaa kun mies tulee kotiin, mutta ei sillä tavalla, että luojan kiitos tulit avuksi lastenhoitoon, vaan sillä tavalla että kiva kun tulit.)

No jopas oli palopuhe. Huh! Ettei nyt kuitenkin vähän kaduta että on vain se yksi lapsi?

Mitenhän ne perheen ainokaiset kokee? Moni haluaa itse aikuisena useamman lapsen, että on sisaruksia ja seuraa.

En ikinä, en halua huutavia kakaroita, tulisin hulluksi ja juoksisin karkuun.

Jos rahkeet riittäisi niin mikäpä jottei! Eli köyhänä ja kipeänä kituuttaminen ison lapsilauman kanssa ei kiinnosta.

Voisin olla, se olisi ihanaa! Miehen pitäisi kyllä olla hyvin toimeentuleva, sillä en voisi käydä töissä, jos olisi niin paljon lapsia, koska en haluaisi menettää laatua määrän takia ja aika tuskin riittäisi laadukkaaseen elämään jos olisin kokopäivätöissä. Suurperhe on minulle ehkä joku 8 henkilöä (ja koirat) ja siitä ylöspäin.

Olisin halunnut monta lasta, ikävä kyllä jäin lapsettomaksi. Aina ei ole omasta valinnasta kyse. Olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä lasten parissa ja myös työskentelen varhaiskasvatuksessa.

Ei niitä tenavia tarvitse peräkanaa tehdä. Siis että olisi joku huutava kakaralauma. Olen miettinyt asiaa, kun lapset on nyt jo 11 ja 13 että vieläkö sitä lisää tehtäisiin.

Vaikka nykylääketiede mahdollistaakin fyysisesti paskemman geenirepresentaation omaavien ihmisten lisääntymisen, en taida olla sitä parasta synnyttäjätyyppiä.

Yksi tuli kiireellisellä sektiolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ikinä. Kasvoin viiden lapsen perheessä, enkä haluaisi ikinä omaan elämääni sitä meteliä, kiirettä, sairastelua, kilpailua vanhempien huomiosta.

Olen yhden lapsen äiti ja se on aivan ihanaa! Vauva- ja taaperoaika menivät niin nopeasti, ettei siitä ehtinyt tulla raskasta, kun kaikki hankalatkin vaiheet olivat ainutkertaisia. Pystyin nauttimaan pikkulapsiajasta, vaunulenkkeilemään, nukkumaan kun vauva nukkui, kulkemaan kaupungilla ja kahviloissa ja lastentapahtumissa.

Kun yksi lapsi sairastaa, niin se on äkkiä ohi, eikä niin että viikkoja oli joku kipeänä kuten omassa lapsuudessa. Kaikki ottavat yhden hyvin kasvatetun lapsen mielellään yökylään ja mökkeilemään ja erilaisiin tapahtumiin.

Yhden lapsen on jaksanut kasvattaa ja opettaa huolellisesti. Lapsi osaa ja malttaa käyttäytyä koulussa ja kylässä, ja koska olemme pystyneet vahtimaan läksyjen tekoa ja auttamaan kokeisiin valmistautumisessa koulu sujuu tosi hyvin. Yhdelle lapselle on aikaa ja rahaa järjestää fiksuja harrastuksia, joista hän nauttii ja oppii hyödyllisiä taitoja.

Koska lapsella ei ole sisaruksia, olemme pienestä asti panostaneet siihen että hänellä on kavereita, ja saaneet lapsen parhaista ystävistä ihania "lainalapsia" jotka tulevat meille kuin kotiinsa ja yhtälailla oma lapsemme on aina tervetullut heille. Tietysti tämä oli työlästä kun tytöt olivat parivuotiaita, mutta nyt teini-iän kynnyksellä huomaa miten tärkeää on että on läheiset välit lapsen kavereihin ja heidän vanhempiinsa.

Ehkä tärkeintä on se, kuinka läheisiä olemme lapsen kanssa. Olemme olleet paljon kahdestaan, koska mies matkustaa paljon, ja meillä on ihan omat juttumme ja tosi kivaa yhdessä. Nyt kun hän täyttää kohta 12 v., meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, pystymme puhumaan kaikesta, ja kun mies on poissa, niin oikeasti nautin todella siitä kuinka sujuvaa meidän arki on lapsen kanssa kaksistaan. (Vaikka on tietysti aina ihanaa kun mies tulee kotiin, mutta ei sillä tavalla, että luojan kiitos tulit avuksi lastenhoitoon, vaan sillä tavalla että kiva kun tulit.)

No jopas oli palopuhe. Huh! Ettei nyt kuitenkin vähän kaduta että on vain se yksi lapsi?

Mitenhän ne perheen ainokaiset kokee? Moni haluaa itse aikuisena useamman lapsen, että on sisaruksia ja seuraa.

Juuri näin, ainoat lapset haluaa perhettä paljon, koska tietää yksinäisyyden huonot puolet ja ison perheen lapset ei halua itse paljon lapsia, koska tietää sen ahtauden ongelmat. Kummatkin sitten ehkä päätyy välimalliin näin nykypäivänä, kun lapsia ei enää tarvita lisäkäsipareiksi maatilaa ylläpitämään.

196. kommentoijana lisäisin, että napanuora oli vain 60cm ja kiertyi kahdesti lapseni kaulan ympäri.

Ei tilavaa lantiota myöskään, vaikka edestä katsottuna ei pystykään kertomaan lantion aukon kokoa.

Lisäksi itsekriittinen ja herkkä luonne. Rakastan lastani yli kaiken, mutta näen koko ajan raa'asti vanhemmuuteni puutteet.

Mulla on fibroa ja mielenterveysongelmia. Kaksi lasta joiden kanssa jo voitonpuolella. En missään nimessä jaksaisi olla suurperheen äiti vaikka ajatuksena se tuntuu romanttiselta ja ihanalta. Huh, mutta vain ajatuksissa!

Vierailija kirjoitti:

Voisin olla, se olisi ihanaa! Miehen pitäisi kyllä olla hyvin toimeentuleva, sillä en voisi käydä töissä, jos olisi niin paljon lapsia, koska en haluaisi menettää laatua määrän takia ja aika tuskin riittäisi laadukkaaseen elämään jos olisin kokopäivätöissä. Suurperhe on minulle ehkä joku 8 henkilöä (ja koirat) ja siitä ylöspäin.

Vai vielä oikein ihanaa? Ja niitä lapsia oli tällähetkellä...?