Miehen menettäminen omien vaikeuksien kohdatessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Epäluottamus muihin ja tulevan pelko ei tarkoita vahvuutta. Jos menetykset ovat liian suuria, ihminen menettää henkistä joustavuutta ja turvautuu defensseihin. Tämä ei ole vahvuutta, vaan kääntyy heikkoudeksi jos mekanismeja ei tunnista ja se lisää henkisen uupumisen riskiä.

Defenssit voi suojata joltain täysin parantumattomalta traumalta. Joten joskus ne voivat olla korvaamattomia. Avaaminen vain pahentaa vahinkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Minulle on muodostunut herkkä silmä nähdä toisten kipuja ja tarpeita, vastata niihin pyytämättä. Antaa sitä lämpöä, mitä vaille olen itse jäänyt jo laiminlyötynä lapsena.

Sen sijaan, kun oma rakkaimpasi laittaa sinut yksin kävelemään läpi helvetin, on erittäin vaikea säilyttää sama empaattisuus häntä kohtaan. Huomaan, että alan tuskastua hänen asioihinsa. Miksi minua kiinnostaisi hänen autonsa hyytynyt akku tai väsymyksensä rankan päivän jälkeen. Enkä halua tuollaisen negatiivisuuden ja katkeruuden ja kovuuden pesiytyvän sisälleni, kun olen osannut sen tähänkin asti välttää.

Ap

Tässä on hiukan kahtalainen reaktio. Mielestäni ne, jotka vaativat sinua kantamaan tämänkin tilanteen ja hoitavan oman pääsi ensin, tekevät sen turhan epäempaattisesti, ikään kuin sinulta ei olisi vaadittu jo ihan tarpeeksi. Ja sitten kuitenkin, he ovat oikeassa. Elät lapsuuden trauman sanelemassa todellisuudessa, etkä osaa katsoa maailmaa sen ulkopuolelta. Eli myötätuntosikaan ei ole silloin ihan aitoa, vaan rakkauden ostamista. Olet suhteessa teeskentelemässä, joten ei ole ihan reilua syyttää miestä siitä, ettei hän ole aito ja kokonainen hänkään. (Se on toinen kysymys, että mies hirmuhallitsee kilttiä ihmistä räjähdysvaaralla, ehkä jopa tahallaan - ja käyttää hyväkseen toisen aikaa ja voimia satsaamatta omiaan.)

Voisi nähdä asian niinkin, että tässä suhteessa sinulla on mahdollisuus alkaa etsiytyä kohti kokonaisvaltaista persoonallisuutta. Se, että koet negatiivisia, katkeria ja kovia tunteita miestä kohtaan ei ole sinun saastumista ikävillä vioilla, vaan kosketukseen pääsemistä vihasi kanssa. Sitä pitää opetella käsittelemään rakentavasti ja kertomaan toisille tarpeista ja edellyttämään niihin vastaamista. Mutta ennen kuin voit olla rakentava, sinun täytyy olla valmis kokemaan ne vihantunteet ja kestämään ne aidon ihmisen osatekijänä. Jos mies ei kykene kehittämään itsessään hoivaavia ja vastuullisia puolia suunnilleen samaan tahtiin, se saattaa päättää suhteenne ihan aiheesta.

Enpä tiedä tuosta empatiasta, samat asiat latelit muka-empaattiseen lässynläähän verhottuna. Empatiaa on se, että toivoo ap:n vielä voivan paremmin ja ratkaisevan elämänsä ristiriidat. Totuus voi sattua, mutta siitä vasta alkaa kasvu. Ja kaikille muille: ei, ap:n miesystävä ei mitä todennäköisimmin ole narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Epäluottamus muihin ja tulevan pelko ei tarkoita vahvuutta. Jos menetykset ovat liian suuria, ihminen menettää henkistä joustavuutta ja turvautuu defensseihin. Tämä ei ole vahvuutta, vaan kääntyy heikkoudeksi jos mekanismeja ei tunnista ja se lisää henkisen uupumisen riskiä.

Defenssit voi suojata joltain täysin parantumattomalta traumalta. Joten joskus ne voivat olla korvaamattomia. Avaaminen vain pahentaa vahinkoja.

Mutta tuskin pitäisit näin rakentunutta ihmistä vahvana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Minulle on muodostunut herkkä silmä nähdä toisten kipuja ja tarpeita, vastata niihin pyytämättä. Antaa sitä lämpöä, mitä vaille olen itse jäänyt jo laiminlyötynä lapsena.

Sen sijaan, kun oma rakkaimpasi laittaa sinut yksin kävelemään läpi helvetin, on erittäin vaikea säilyttää sama empaattisuus häntä kohtaan. Huomaan, että alan tuskastua hänen asioihinsa. Miksi minua kiinnostaisi hänen autonsa hyytynyt akku tai väsymyksensä rankan päivän jälkeen. Enkä halua tuollaisen negatiivisuuden ja katkeruuden ja kovuuden pesiytyvän sisälleni, kun olen osannut sen tähänkin asti välttää.

Ap

Tässä on hiukan kahtalainen reaktio. Mielestäni ne, jotka vaativat sinua kantamaan tämänkin tilanteen ja hoitavan oman pääsi ensin, tekevät sen turhan epäempaattisesti, ikään kuin sinulta ei olisi vaadittu jo ihan tarpeeksi. Ja sitten kuitenkin, he ovat oikeassa. Elät lapsuuden trauman sanelemassa todellisuudessa, etkä osaa katsoa maailmaa sen ulkopuolelta. Eli myötätuntosikaan ei ole silloin ihan aitoa, vaan rakkauden ostamista. Olet suhteessa teeskentelemässä, joten ei ole ihan reilua syyttää miestä siitä, ettei hän ole aito ja kokonainen hänkään. (Se on toinen kysymys, että mies hirmuhallitsee kilttiä ihmistä räjähdysvaaralla, ehkä jopa tahallaan - ja käyttää hyväkseen toisen aikaa ja voimia satsaamatta omiaan.)

Voisi nähdä asian niinkin, että tässä suhteessa sinulla on mahdollisuus alkaa etsiytyä kohti kokonaisvaltaista persoonallisuutta. Se, että koet negatiivisia, katkeria ja kovia tunteita miestä kohtaan ei ole sinun saastumista ikävillä vioilla, vaan kosketukseen pääsemistä vihasi kanssa. Sitä pitää opetella käsittelemään rakentavasti ja kertomaan toisille tarpeista ja edellyttämään niihin vastaamista. Mutta ennen kuin voit olla rakentava, sinun täytyy olla valmis kokemaan ne vihantunteet ja kestämään ne aidon ihmisen osatekijänä. Jos mies ei kykene kehittämään itsessään hoivaavia ja vastuullisia puolia suunnilleen samaan tahtiin, se saattaa päättää suhteenne ihan aiheesta.

Enpä tiedä tuosta empatiasta, samat asiat latelit muka-empaattiseen lässynläähän verhottuna. Empatiaa on se, että toivoo ap:n vielä voivan paremmin ja ratkaisevan elämänsä ristiriidat. Totuus voi sattua, mutta siitä vasta alkaa kasvu. Ja kaikille muille: ei, ap:n miesystävä ei mitä todennäköisimmin ole narsisti.

Mikäli palaat vielä tänne, niin olisi mielenkiintoista kuulla miten olet päätynyt tähän todennäköisyyteen?

Toivottavasti näin ei ole, mutta kaiken luetun perusteella joka tapauksessa lienee parempi jatkaa itsekseen.

Juttelimme pari tuntia, yritin selkeyttää kommunikaatiotani ja myös hän sai sanottua asioita omalta kannaltaan. Onnistuimme olemaan riitelemättä, vaikka alku olikin aika tulenarka.

En luota vielä siihen, että olisimme tämän yhden hyvän keskustelun jälkeen selvillä vesillä. Ehdotin, ettemme puhuisi puhelimessa/chatissa, koska niissä riidat eskaloituvat nyt hetkessä vaan keskitytään tapaamisiin ja sitten vaikka kirjoittamiseen, jossa ei käydä keslustelua on line. Molemmille jäisi näin tilaa selvitellä ajatuksiaan ja vältyttäisiin niiltä hajottavilta riidoilta, jotka syntyvät silmänräpäyksessä (aiemmin riitelimme äärimmäisen harvoin).

Toivon, että minulle jäisi näin aikaa miettiä omaa elämääni kuntoon ja tuota suhdetta ja sen tilaa myös. Tässä on tietysti se riski, että omien traumojeni vuoksi olen yhtäkkiä eroahdistunut, mutta ongelma kerrallaan. Tämä kuitenkin tuo minulle toivottavasti hallinnantunnetta, etten ole odottamassa tai pelkäämässä (riitojen vuoksi) puheluita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin miehesi, niin juoksisin ja lujaa! Et sinä kaipaa apua vaan syyllistä. Tähän asti olet voinut syyttää vanhemman kuolemaa, omaishoidettavaa läheistä jne. ja nyt syyllistäminen kohdistuu mieheen.

Ei pidä paikkaansa. Olen positiivinen ihminen, josta aidosti pidetään. Olen (taas kerran) joutunut alhoon. Ja taas kerran nousen sieltä valoon. Se ei vaan tapahdu sormia napauttamalla. Olisin halunnut tehdä sen kerrankin yhdessä jonkun kanssa.

Ap

En ole edellinen kommentoija, mutta tulee mieleen että kaipaat apua niin paljon, ettei kukaan mies vaan voi auttaa riittävästi. Kuulostaa siltä, että olet jäänyt ilman tukea ja apua koko elämäsi. Sitä aukkoa on kenenkään mahdoton paikata, ja tarve tulee esiin jokaisessa ihmissuhteessasi. Hakeudu pitkään terapiaan ja yritä sietää terapeutin vajavuutta myös ennen kuin vaihdat uuteen.

Vierailija kirjoitti:

Mies sanoo rakastavansa ja paljon muuta läpinäkyvää siirappia. Tosi asiassa ei kuitenkaan tee mitään sanojensa tueksi. Jos oikeasti olisin hänen elämänsä valo, luulisi hänen vaivautuvan sen asian eteen. Minusta tuntuu, että hän ei halua menettää saavutettuja etuja, mutta ei jaksa itse kuitenkaan tehdä mitään niiden eteen, kun ne kerran on kerran jo saatu.

En olisi kaivannut tähän kaikkeen vielä tätäkin. Olin kuvitellut, idiootti, että meidän suhde on erityisen hyvä. No, kai se on ollut, kun minä olen tehnyt hartiavoimin töitä sen eteen. Toinen ei sitten ota vetovastuuta, kun sen aika on. Jättäminen on vaikeaa, koska mies heittäytyy marttyyriksi tai ei, pikemmin alkaa hämmentää pakkaa ja keskustelu vääntyy ihan muuksi. Olen jo aiemminkin yrittänyt.

Ap

Jos teot ja sanat ovat ristiriidassa, pitää tehdä  päätös.Osa ihmisistä ei tiedä miten suhtautua kumppanin ongelmiin ja se voi  juontua ihan omasta lapsuudenkodista. Selkeesti keskustelun paikka.Jos kyseessä on erokeskustelu, pysyt tiukasti aiheessa ja sanot että homma ei  valitettavasti toimi, hyvää jatkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin miehesi, niin juoksisin ja lujaa! Et sinä kaipaa apua vaan syyllistä. Tähän asti olet voinut syyttää vanhemman kuolemaa, omaishoidettavaa läheistä jne. ja nyt syyllistäminen kohdistuu mieheen.

Ei pidä paikkaansa. Olen positiivinen ihminen, josta aidosti pidetään. Olen (taas kerran) joutunut alhoon. Ja taas kerran nousen sieltä valoon. Se ei vaan tapahdu sormia napauttamalla. Olisin halunnut tehdä sen kerrankin yhdessä jonkun kanssa.

Ap

En ole edellinen kommentoija, mutta tulee mieleen että kaipaat apua niin paljon, ettei kukaan mies vaan voi auttaa riittävästi. Kuulostaa siltä, että olet jäänyt ilman tukea ja apua koko elämäsi. Sitä aukkoa on kenenkään mahdoton paikata, ja tarve tulee esiin jokaisessa ihmissuhteessasi. Hakeudu pitkään terapiaan ja yritä sietää terapeutin vajavuutta myös ennen kuin vaihdat uuteen.

Joo, onneksi tiedostan tuon enkä odota noin kokonaisvaltaista apua, ihan vaan rinnalla kulkemista. En itsekään jaksa vatvoa asioitani joka hetki, mutta silloin kun niitä työstän, olisi kiva saada joku ulkopuolinenkin näkökulma ihmiseltä, joka tuntee minut syvältä. Meidän tilanne oli ajautunut siihen, että mies piti hauskaa kaikkien muiden kanssa ja minun kanssa sitten puhui vain neutraalisti. Minäkin olisin kaivannut hassuttelua, etten olisi pelkässä asiallisessa työmoodissa 100 % ajasta. Sekin jo auttaa.

Kun jouduin lapsena laiminlyödyksi sekä menetin toisen vanhempani kukaan aikuinen ei lohduttanut minua sanallakaan. Terapiankin kävin vasta aikuisuuden kynnyksellä ja se oli sellainen muoto, missä terapeutti kuuntelee puhumatta, joten koin olevani vähän yksin siinäkin. Nyt aikuisena minulla on jo ihan eri valmiudet tehdä tätä sinänsä yksinkin, mutta tarvitsen sitä, että on syli sekä tunne siitä etten ole yksin maailmassa. Ei toisen tarvitse sitä mietintää puolestani tehdä.

Ap

Minusta kuulostaa, että olet niin uuvuksissa, että tarvitsisit toiselta semmoista, mihin kenelläkään ei ole voimavaroja. Olet itse antanut toisille enemmän kuin mihin olisit riittänyt ja ehkä koet että nyt olisi sinun vuorosi. Ehdotan, että hakisit ulkopuolista tukea jaksamiseesi ja miettisit ihmissuhteen päättämistä sitten kun elämääsi on palautunut tasapaino. Kriisissä ei kannata tehdä suuria ratkaisuja.

Minulle tulee tunne, että lapsuudesta asti olet hoivannut, ollut vahva. Kukaan aikuinen ei ole nähnyt sinua muuten, toisen vanhempasikin olet saattohoitanut mukisematta. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsen ja aikuisen roolit ovat jo heti alusta saakka keikahtaneet päälaelleen. Voi olla, että miehessäsi olet ihastunut siihen, että hän tarvitsee sinua, tai hän on ihastunut sinussa siihen miten ihana hoivaaja olet.

Mutta olet sinä muutakin. Ajattelen ensinnäkin, että olet itse oikeutettu myös omaan hoivaasi, itsekunnioitukseen, haavojen paranteluun. Mies tuntuu vaativaan enemmän itselleen ja sinä olet tottunut antamaan ja antamaan. Mutta nyt on tankki tyhjä, ei ole enää mistä antaa.

Pitäkää tauko. Tunnustele mielessäsi miltä ero miehestä sinusta tuntuu. Onko se helpotus? Syyllisyyttä koet varmasti (varsinkin jos mies ei taukoa halua), mutta se on odotettavaakin, olethan "hylkäämässä" jälleen yhden hoidokin. Jos eron aikana olo on keventynyt ja helpottunut, lopullinen ero on oikea ratkaisu. Et ole velvollinen jatkamaan suhdetta vain koska toinen sitä haluaa. Hän on aikuinen mies ja hänen täytyy kestää ero ihan itse.

Sinulle suosittelisin myös reissua mielenterveystoimistoon. Keskusteluapua tai ehkä mielialalääkitystäkin voisi harkita. Asutko suuremmassa kaupungissa? Traumaperäinen terapeutti voisi olla hyvä, myös psykodynaamisesti suuntautunut auttaisi. Nykyään on vallalla kognitiivinen suuntaus, jossa on hyvät puolensa, mutta sinulle luulen, että se kehottaisi vain "reipastumaan" ja "ottamaan itseäsi niskasta kiinni". Sinun olisi ehkä ihan hyvä "velloa vanhassa", käydä kerrankin läpi elämäsi lapsuudesta lähtien ammattilaisen kanssa. Näin voisi se oikea ihmissuhdekin löytyä: parisuhteen kuuluu olla kaksisuuntaista hoivan antamista ja hoivan vastaanottamista. Ei niin, että toinen hoitaa ja toinen ottaa kaiken valmiina.

Mies ei oo terapeutti, hanki sellainen.

89+90, paljon hyvää kommentointia ja asiaa. Kiitos!

Alan muutenkin tajuta, että ihmiset katsovat kuorta eivätkä pohdi asiaa sen syvemmälle. Eli jos olen urhea, he eivät tajua, että olen rikki ja urhea vaan olettavat minun olevan ok.

Ap

Jos opetat miehen siihen, että vain miellytät, et tosiaan saa tukea tarpeen vaatiessa. Outoa, että joku luulee saavansa.