Miehen menettäminen omien vaikeuksien kohdatessa

AP älä 'kuuntele' kommentoijia, jotka osoittavat sinua syyttävällä sormella tai eivät muuten tunnu olevan ymmärtäväisiä.

Kuulostaa siltä, ettei tästä miehestä ole sellaiseksi turvaksi ja avuksi kuin mitä tarvitset. Helppo hehkuttaa ja julistaa suurta rakkautta, mutta tosi paikan tullen ne sanat punnitaan ja teot puhuvat puolestaan.

Minulla oli joskus mies, jolle on olin elämänsä suurin rakkaus ja ties mitä muuta ihanaa heti seurustelun alettua (varoitusmerkki, jota en silloin tiennyt. Oli niin vakuuttava) . Paljon hyviäkin aikoja oli ja antoi itsestään empaattisen, rakastavan ja huolehtivan kuvan. Se oli pelkkä naamio, jonka takana piileskeli peto,joka todella osasi hämmennyttää ja manipuloida puheillaan. Äkillisessä kriisitilanteessa ei todellakaan osoittanut minkäänlaista tilannetajua. Eron hetkellä yritti puhua minut ympäri ja julistaa rakkautta, luvata muutosta. Pari kertaa onnistuikin kääntämään pääni, kunnes lopullisesti lähdin.

Kuuntele sisintäsi.

Hei! Kuulostaa tosiaan siltä että sun olisi parempi ilman miestä. Sulta menee nyt kaiken päälle voimavaroja siihen, kun tunnet ettei mies välitä ja yrität saada häntä ymmärtämään.

Parisuhteessa tosiaan puoliskoilla on munkin mielestä velvollisuus auttaa toista yli vaikeiden aikojen, mutta kaikilla ei ole vaan sitä myötäelämisen taitoa, sitä ei voi pakottaa. Ja jotkut kokevat toisen ongelmat niin vaikeiksi että eivät osaa suhtautua vaan katsovat parhaaksi jättää toi nen oman onnensa nojaan, vaikka se tukeminen ei olisi edes paljosta kiinni.

 Itsellä on paha paniikkihäiriö joka on ajoittain niin lamaava että en pysty lähtemään kotoani mihinkään. Joskus yritin saada poikaystävääni ymmärtämään tätä ja kerroin että joskus oikeasti tarvitsisin jonkun joka käy mun puolesta kaupassa, kun omat jalat ei vaan kanna, ja jonkun joka pitäisi kiinni ja rauhoittaisi kun ahdistus on niin suuri että voin vaan haukkoa happea ja täristä sikiöasennossa, ei tarvitsisi suuria ponnistuksia. 

Hänen reaktio oli siihen, että yksin mun täytyy itseni korjata, ei hän voi tehdä mitään. Ja kaupassakäynnin käänsi niin että yritän vaan pompottaa ihmisiä hoitamaan omia asioitani. Toinen poikaystävä alkoi huutamaan mun olevan vaan huomionkipeä pentu, kun mulla oli täysi kohtaus päällä :(Kun pääsin eroon heistä niin hetkeksi huononin mutta pian tajusin että he vaan pahensi mun oloja ja voin paremmin ilman heitä, mun ei tarvinnut enää kaiken päälle itkeä sitä kun toinen ei vaan välitä.

Meillä on eri ongelmat ja tilanteet AP, mutta pointtina on ettei kaikilla vaan riitä ymmärrys ja empatia. Joillekin tuottaa tuskaa katsella toisen heikkoutta. 

Kuulostaa siltä että teillä on ero tulossa jokatapauksessa, ala nyt pitämään itsepintaisesti huolta itsestäsi ja omaksu se, että sä pärjäät. Varmaan paremmin ilman tuota miestäsi. Tai ehkä pikku tauko edes tekisi teille hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Minulle on muodostunut herkkä silmä nähdä toisten kipuja ja tarpeita, vastata niihin pyytämättä. Antaa sitä lämpöä, mitä vaille olen itse jäänyt jo laiminlyötynä lapsena.

Sen sijaan, kun oma rakkaimpasi laittaa sinut yksin kävelemään läpi helvetin, on erittäin vaikea säilyttää sama empaattisuus häntä kohtaan. Huomaan, että alan tuskastua hänen asioihinsa. Miksi minua kiinnostaisi hänen autonsa hyytynyt akku tai väsymyksensä rankan päivän jälkeen. Enkä halua tuollaisen negatiivisuuden ja katkeruuden ja kovuuden pesiytyvän sisälleni, kun olen osannut sen tähänkin asti välttää.

Ap

Hyviä tekstejä tullut tähän väliin. Tunnistan niistä monta asiaa. Sinulle paniikkihäiriöinen, hyvä että pääsit poikaystävistä eroon.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Epäluottamus muihin ja tulevan pelko ei tarkoita vahvuutta. Jos menetykset ovat liian suuria, ihminen menettää henkistä joustavuutta ja turvautuu defensseihin. Tämä ei ole vahvuutta, vaan kääntyy heikkoudeksi jos mekanismeja ei tunnista ja se lisää henkisen uupumisen riskiä.

Vierailija kirjoitti:

Kai minä olisin toivonut, että joku (=hän) olisi ottanut minusta kopin hoitourakkani päätyttyä ja vuorostaan minua olisi hoidettu hetki, oltu tukena. Jäin ihan yksin.

Ap

Onko tässä nyt siis se ikuinen peruskaava vain ongelmana, vai onko muutakin? Nimittäin siis se, että pienestä pitäen vahvuutta harjoitellut ihminen on niin ammattilainen ja motivoitunut hoitamaan, että magneettina kerää ympärilleen hoidettavia. Ja oli se sitten ystävyys tai parisuhde, roolien vaihto ei onnistu. Mies ei kertakaikkiaan tajua, mitä vetovastuussa tehdään, eikä koe edes asian ajattelua turvalliseksi. Tunne on hänelä varmaan aikalailla sama, kuin jos lentäjä käskisi lentoemon ohjaamaan konetta kesken matkan. Ei ole ihme, jos olemus on kuin koiralla, jota kammetaan kylpyyn.

Minä kohta perustan akatemian, jossa ikivahvat saavat romahtaa ja toiset kerrankin ottavat kopin. Ja toisen akatemian, jossa ammattiheikot saavat opetella, miten se tehdään. Keskenään se ei taida onnistua. Molemmilla aktivoituu hälytystila, ja tilanne ei voisi stressaavampi olla, molemmille. Pitäisi saada harjoitella rennommassa ilmapiirissä. Mutta juu, maailma olisi paljon parempi paikka, jos kehittäisimme psykologisia kansalaistaitoja niin, että näitä lapsuuden asetelmia päästäisiin hoitamaan ja muuttamaan. Ei sen tarvitsisi näin olla, että jotkut ovat koko ikänsä valjaissa, ja toiset syljeskelevät rattailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai minä olisin toivonut, että joku (=hän) olisi ottanut minusta kopin hoitourakkani päätyttyä ja vuorostaan minua olisi hoidettu hetki, oltu tukena. Jäin ihan yksin.

Ap

Onko tässä nyt siis se ikuinen peruskaava vain ongelmana, vai onko muutakin? Nimittäin siis se, että pienestä pitäen vahvuutta harjoitellut ihminen on niin ammattilainen ja motivoitunut hoitamaan, että magneettina kerää ympärilleen hoidettavia. Ja oli se sitten ystävyys tai parisuhde, roolien vaihto ei onnistu. Mies ei kertakaikkiaan tajua, mitä vetovastuussa tehdään, eikä koe edes asian ajattelua turvalliseksi. Tunne on hänelä varmaan aikalailla sama, kuin jos lentäjä käskisi lentoemon ohjaamaan konetta kesken matkan. Ei ole ihme, jos olemus on kuin koiralla, jota kammetaan kylpyyn.

Minä kohta perustan akatemian, jossa ikivahvat saavat romahtaa ja toiset kerrankin ottavat kopin. Ja toisen akatemian, jossa ammattiheikot saavat opetella, miten se tehdään. Keskenään se ei taida onnistua. Molemmilla aktivoituu hälytystila, ja tilanne ei voisi stressaavampi olla, molemmille. Pitäisi saada harjoitella rennommassa ilmapiirissä. Mutta juu, maailma olisi paljon parempi paikka, jos kehittäisimme psykologisia kansalaistaitoja niin, että näitä lapsuuden asetelmia päästäisiin hoitamaan ja muuttamaan. Ei sen tarvitsisi näin olla, että jotkut ovat koko ikänsä valjaissa, ja toiset syljeskelevät rattailla.

Lisää tuohon vielä (liian) vähään tyytyminen ja (sinisilmäinen) hyväntahtoisuus ja usko siihen, että hyvään vastataan hyvällä ja kärsivällisyys palkitaan.

Totta kai mies aluksi esitti välittävää, niinhän ne kaikki tekevät. Ja varmaan olikin ihan aidosti. Mutta itsestäänselvän eteen ei enää jaksetakaan nähdä vaivaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Minulle on muodostunut herkkä silmä nähdä toisten kipuja ja tarpeita, vastata niihin pyytämättä. Antaa sitä lämpöä, mitä vaille olen itse jäänyt jo laiminlyötynä lapsena.

Sen sijaan, kun oma rakkaimpasi laittaa sinut yksin kävelemään läpi helvetin, on erittäin vaikea säilyttää sama empaattisuus häntä kohtaan. Huomaan, että alan tuskastua hänen asioihinsa. Miksi minua kiinnostaisi hänen autonsa hyytynyt akku tai väsymyksensä rankan päivän jälkeen. Enkä halua tuollaisen negatiivisuuden ja katkeruuden ja kovuuden pesiytyvän sisälleni, kun olen osannut sen tähänkin asti välttää.

Ap

Kuulostat masentuneelta. Silloin ihmisestä tulee hyvin vaativa muita kohtaan, katse kääntyy omaan itseen päin ja ihminen käpertyy ongelmiinsa. Ammattiapu on paikallaan kun kyse on jo lapsuudesta kasautuneista ongelmista. Miehesi ei niitä pysty ratkaisemaan ja onkin liian lähellä niitä terapoimaan, kuluttavaa myös hänelle. On totta, että hyytynyt akku on pieni murhe kokemasi rinnalla, muttet voi olettaa toisen hylkäävän kaikkea elämässään surusi takia, se ei teitä kannattele. Itse olet riippuvaisesti huolehtinut muista paikataksesi omia menetyksiäsi, se ei ole tervettä ja on johtanut uupumiseesi. Et voi vaatia samaa mieheltä, ainakaan jos välität hänestä. Sinun pitää välittää itsestäsi, jotta voit välittää muista, kaikki muu on huijausta ja kompensaatiota. Tutustu kiintymyssuhteisiin ja niiden aiheuttamiin vääristymiin, hoida itseäsi ja mieti vasta sitten suhteen tilaa tai uusia suhteita.

Omalla kumppanilla oli vaikeaa pari vuotta. Kannoin hänet ja perheen vaikeuksien yli. Kun tilanteesta oltiin toivuttu ja nainen pystyi taas seisomaan omilla jaloillaan hän jätti minut. Pari vuotta meni että sai asiansa taas solmuun ja nyt on uusi hölmö lypsettävänä.

Vierailija kirjoitti:

Mies sanoo rakastavansa ja paljon muuta läpinäkyvää siirappia. Tosi asiassa ei kuitenkaan tee mitään sanojensa tueksi. Jos oikeasti olisin hänen elämänsä valo, luulisi hänen vaivautuvan sen asian eteen. Minusta tuntuu, että hän ei halua menettää saavutettuja etuja, mutta ei jaksa itse kuitenkaan tehdä mitään niiden eteen, kun ne kerran on kerran jo saatu.

En olisi kaivannut tähän kaikkeen vielä tätäkin. Olin kuvitellut, idiootti, että meidän suhde on erityisen hyvä. No, kai se on ollut, kun minä olen tehnyt hartiavoimin töitä sen eteen. Toinen ei sitten ota vetovastuuta, kun sen aika on. Jättäminen on vaikeaa, koska mies heittäytyy marttyyriksi tai ei, pikemmin alkaa hämmentää pakkaa ja keskustelu vääntyy ihan muuksi. Olen jo aiemminkin yrittänyt.

Ap

Itse elän samanlaisessa suhteessa. Kun minun voimat loppuivat 30v avioliitossa, huomasin puolison olevan todellinen lapatossu.

Hän kertoo kyllä rakastavansa,kehuu ym. Mutta arjessa hänestä ei ole auttamaan. Olen pyytänyt nätisti ja vähemmän,mutta kaikki jää mun harteille. Korostan,että nuorempana tykkäsin tehdä töitä,piha/lumi/koti/lastenhoito/polttopuu ym ym hommat. Nyt tarvitsisi jo apua. Kokeilin kaikkea,annoin mökin kylmetä ,talon sotkeentua,ruuan loppua....ei kestänyt hermo kuukautta katsoa toista tekemätöntä vössykkää. Hävetti toisen puolesta ja vielä jos vieraita sattui käymään.

Meille kävi niin,että teen sen minkä jaksan ja aloin muuten elämään omanäköistäni elämää. En odota mieheltäni mitään erikoista piristystä tai muuta,huom hän ei ole mikään masennus potilas. Käy töissä ja on aivan normaali mies varmasti. Tykkää seksistä,mut itse en pääse enää fiilikseen mukaan ,suostun silti,ei se mua ahdistakaan. En haaveile uudesta parisuhteesta, hyvästä mies ystävästä kylläkin!

Kun ei ole enää mitään annettavaa,on saanut tarpeekseen.

7 vuotta yhdessä ja mies jätti kun sairastuin. Usko miehiin mennyt täysin, en luota enää kehenkään. Tällähetkellä miehet on minulle vain hetkellistä hupia ja lähden heti kun huuma laskeutunut. Ei kannata panostaa, koska ihmiset ovat itsekkäitä.

Ap on jotenkin vaikeaselkoinen. Jaarittelee. Miehet eivät ymmärrä kuin suoraa puhetta. Eivät jaksa lukea/kuunnella jaaritteluja.

Antaako mies edelleen tällaista välittävää kuvaa itsestään ympärilleen muita ihmisiä kohtaan?

Harrastaako hän puheillaan ns. hämärryttämistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai minä olisin toivonut, että joku (=hän) olisi ottanut minusta kopin hoitourakkani päätyttyä ja vuorostaan minua olisi hoidettu hetki, oltu tukena. Jäin ihan yksin.

Ap

Onko tässä nyt siis se ikuinen peruskaava vain ongelmana, vai onko muutakin? Nimittäin siis se, että pienestä pitäen vahvuutta harjoitellut ihminen on niin ammattilainen ja motivoitunut hoitamaan, että magneettina kerää ympärilleen hoidettavia. Ja oli se sitten ystävyys tai parisuhde, roolien vaihto ei onnistu. Mies ei kertakaikkiaan tajua, mitä vetovastuussa tehdään, eikä koe edes asian ajattelua turvalliseksi. Tunne on hänelä varmaan aikalailla sama, kuin jos lentäjä käskisi lentoemon ohjaamaan konetta kesken matkan. Ei ole ihme, jos olemus on kuin koiralla, jota kammetaan kylpyyn.

Minä kohta perustan akatemian, jossa ikivahvat saavat romahtaa ja toiset kerrankin ottavat kopin. Ja toisen akatemian, jossa ammattiheikot saavat opetella, miten se tehdään. Keskenään se ei taida onnistua. Molemmilla aktivoituu hälytystila, ja tilanne ei voisi stressaavampi olla, molemmille. Pitäisi saada harjoitella rennommassa ilmapiirissä. Mutta juu, maailma olisi paljon parempi paikka, jos kehittäisimme psykologisia kansalaistaitoja niin, että näitä lapsuuden asetelmia päästäisiin hoitamaan ja muuttamaan. Ei sen tarvitsisi näin olla, että jotkut ovat koko ikänsä valjaissa, ja toiset syljeskelevät rattailla.

Lisää tuohon vielä (liian) vähään tyytyminen ja (sinisilmäinen) hyväntahtoisuus ja usko siihen, että hyvään vastataan hyvällä ja kärsivällisyys palkitaan.

Totta kai mies aluksi esitti välittävää, niinhän ne kaikki tekevät. Ja varmaan olikin ihan aidosti. Mutta itsestäänselvän eteen ei enää jaksetakaan nähdä vaivaa.

Ap

Kyse ei mitenkään välttämättä ole miehen välinpitämättömyydestä. Hänellä ei kenties ole hajuakaan, mitä tämä vaivannäkö ja huolenpito käytännössä tarkoittaa. Sinä olet koko ikäsi harjaantunut huomaamaan ja huomioimaan toisten tarpeita - hän on koko ikänsä pysytellyt passiivisena huolenpidon kohteena. Todennäköisesti myös miehen koko perusturvallisuus on rakentunut sille ajatukselle, että hän on heikko ja kyvytön jatkuvan huolenpidon kohde, eikä hän siksi kykene luopumaan tästä roolista.

Vihasi on ymmärrettävää, mutta ei vie tilannetta eteenpäin. Eroa tai keskity muihin asioihin, mutta et saavuta mitään vaatimalla mieheltä sellaista, mihin hän ei kykene. Sinä olet traumojesi vuoksi pitänyt tiukasti kiinni tietyistä rooleista ja toimintamalleista, joten todennäköisesti olet löytänyt vastinpariksesi miehen, jonka roolit ja toimintamallit ovat myös jäykät ja syvään juurtuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta olettaminen ja pyydä apua. Puhu sille miehelle. Näkisin että tässä on ongelmana  enemmän sinä kuin se mies. 

Tiedän, että minussa on nyt ongelma. Olen puhunut, hän ei ymmärrä tai ei jaksa kiinnostua riittävästi. Eli ongelma myös suhteessa. Sanoo haluavansa auttaa ja pyytää ohjeita ja ei kuitenkaan sitten jaksa.

Ap

Minusta kuulostaa siltä, että mies yrittää kaikkensa. Olet kohtuuton.

Mutta siinäkin tapauksessa jää jäljelle vain jättäminen, koska minulla ei ole voimavaroja tällä hetkellä tähän ihmissuhteeseen? Minä olen ammentanut itseni tyhjäksi burn outin partaalle asti. Minä nuolen haavani yksin ja mies jatkaa elämäänsä.

Ap

Etkö voi sanoa suoraan, mitä konkreettisia toimenpiteitä mieheltä odotat? Hän kysyy ohjeita, ja sinä sanot, että pitäisi olla tukena. Miten? Minkä kokisit oikeana tukena, kun mikään, mitä hän tekee, ei riitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies jätti minut kun sairastuin. Hetkellisesti asiat pahenivat entisestään (muutamaksi vuodeksi), mutta nyt olen selvinnyt kaikesta tuosta ja asiat ovat paremmin kuin koskaan. Se, että mies hylkäsi minut hädän keskellä ja jätti selviämään yksin, oli parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut, sillä nyt olen vahvempi ja selviän lähes mistä vain enkä ole riippuvainen kenestäkään yksittäisestä ihmisestä.

Onko se sitten hyvä asia???? Mieluummin myöntäisin riippuvuuteni muista ihmisistä ja pitäisin empaattisuuden ja herkkyyden sekä toimisin osana yhteisöäni (joka n myös riippuvainen minusta).

Kyllä empaattisuuden voi säilyttää vaikka ei roikukaan kenessäkään tietyssä ihmisessä. Se mahdollisuus on aina olemassa, että ihminen kääntääkin sinulle selkänsä. Vahvuus ei välttämättä tarkoita kovuutta.

Epäluottamus muihin ja tulevan pelko ei tarkoita vahvuutta. Jos menetykset ovat liian suuria, ihminen menettää henkistä joustavuutta ja turvautuu defensseihin. Tämä ei ole vahvuutta, vaan kääntyy heikkoudeksi jos mekanismeja ei tunnista ja se lisää henkisen uupumisen riskiä.

Henkinen joustoni on nollassa, en ole lukenut psykologiaa vuosiin, mutta joku traumamoodi käynnistyy nykyään liian usein ja juuri miehen toimintaan liittyen. Tunnen itseni hylätyksi lapseksi, näkymättömäksi ja itsetuntoni murenee. Silloin en pysty keskittymään mihinkään ja ajatukset muutenkin pyörivät villinä ja sekavina. Olen sen jälkeen aivan poikki. Tiedän, ettei mies ole saanut tuota aikaan, mutta hänen käytöksensä laukaisee traumat. Näin ei ole tapahtunut ennen.

Itse asiassa olen niin poikki, etten edes tajunnut kertoa oleellista vaan juutuin sivuraiteelle. Mies on kohdellut minua huonosti päättyneen vuoden ajan, olen ollut täysin tyrmistynyt asioiden saamasta käänteestä. Keväällä jo aloitin siitä puhumisen, ei mitään reaktioa. Syksyllä romahdin ja jätin hänet. Hän pyysi mahdollisuutta ja selitteli sitä ja tätä ja vasta silloin muka tajusi ongelmani, kun väänsin ne rautalangasta. Tajusin vasta viime viikolla, että minä olen antanut hänelle mahdollisuuden yrittää, mutta se olenkin taas minä, joka yritän. Ei tästä tule mitään. Oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap on jotenkin vaikeaselkoinen. Jaarittelee. Miehet eivät ymmärrä kuin suoraa puhetta. Eivät jaksa lukea/kuunnella jaaritteluja.

Olen nainen, enkä vieläkään ymmärrä, mitä mies tekee väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu ap jäin ihan yksin kaiken kanssa. Vielä olisi paljon hoidettavia asioita, mutta en enää jaksa. Antaa kaiken olla.

Minullakin on kaikki hoitamatta. Kaikki aina kysyvät, joko olet tehnyt jotain sille ja tuolle. EN OLE, lakatkaa kysymästä. Voimat ja aika menivät siihen, että selvisin ja selviän kuluvasta päivästä tehtävineen.

Haluaisin saada elämänsyrjästä kiinni alkaneen vuoden aikana. En käytä alkoholia tai muita turrukkeita, joten olen haudannut itseni työhön - pakopaikka sekin.

Ap

Kuulostat masentuneelta. Ota yhteyttä terveydenhuoltoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies sanoo rakastavansa ja paljon muuta läpinäkyvää siirappia. Tosi asiassa ei kuitenkaan tee mitään sanojensa tueksi. 

Ap

Sano nyt, mitä sen miehen olisi pitänyt tehdä.

Tämä.

Vierailija kirjoitti:

Antaako mies edelleen tällaista välittävää kuvaa itsestään ympärilleen muita ihmisiä kohtaan?

Harrastaako hän puheillaan ns. hämärryttämistä?

Ei ole harrastanut, koska ei ole ollut tarvettakaan. Olenhan ollut täysin hänen nuorassaan. Mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että hämärryttää eropuheeni eikä kuitenkaan muuta mitään. Ehkä koko juttu on perustunut minun idiotismilleni. Olen kuitenkin uskonut hänestä hyvää, pidetty ihminen, jonka seuraan hakeudutaan.

Ap