Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.

Meidän lapsuudenperheessä vanhempien ero vaikutti aika draagisesti vaikka kyllä jotkut asiat vähän parani ainakin toisen vanhemman näkökulmasta. Ei kyllä oikeastaan lasten näkökulmasta parantunut mikään asia. Pahinta erossa oli kuitenkin sitä seurannut muutto toiselle paikkakunnalle, vieläpä sellaiselle huono-osaisten asuinaluuelle, missä leikkipihalla oli oikeasti juoppojen tappeluita ja huumeneuloja, juopot yrittivät sisään vääriin asuntoihin (myös meidän kotiimme) ja joskus rappukäytävässä housuun kusseen ja sammuneen narkin takia en uskaltanut lähteä kouluun vaan piilottelin kotona.

Olisimme sopeutuneet paremmin minne tahansa muualle, mutta kun ei ollut varaa. Erilleen muuttoa suunnitellessaan kävimme sisarusteni ja äidin kanssa asuntonäytössä entisessä kotikaupungissamme ja luulimme muuttavamme sinne. Mutta ei. Muutimmekin mahdottoman kauas kaikesta tutusta ja silloisista kavereista keskelle huumehörhöjä ja fas-lapsia. Se muutto siis todellakin oli pahinta.

Veljeäni alettiin kiusata rajusti ja hän sai kavereita seuraavan kerran vasta lukiossa toisella paikkakunnalla. Itselläni alkoi syömishäiriöoireilu heti muutettuamme ja myöhemmin sairastin anoreksiaa enemmän ja vähemmän vakavasti. Veljen kanssa selvisimme kuitenkin ihan kunnialla siitä pskasta, meihin oltiin panostettu varhaislapsuudessa ja lapsina kun olimme vielä hyväosainen, taidetta ja sivistystä arvostava ja hyvinvoiva ydinperhe. Vanhemmillani oli paljon huonoa onnea millaiseen kukaan normaali ihminen ei elämässään varaudu. Nuorin sisarukseni, joka syntyi kaiken tuon epäonnen keskelle päätyi huonoihin porukoihin eikä hänellä ole koskaan mennyt mitenkään kovin hyvin. Voisi sanoa, että suistui aivan raiteiltaan teini-iässä.

Vanhempien omat ongelmat ja erillään asuminen edesautti lasten ongelmien salailua sillä emme tahtoneet kuormittaa vanhempiamme enempää eivätkä he osanneet olla asioista yhtä mieltä keskenään ja hoitaa lasten asioita yhtä hyvin yhdessä kuten aiemmin. Olihan se ero pska juttu, mutta sitäpä on turha enää haikailla tänä päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Olin 6 ja veljeni 4 kun vanhempamme erosivat. Olin todella surullinen ja vielä 15-vuotiaanakin muistan toivoneeni heidän palaavan vielä joskus yhteen. Ero oli hyvin riitaisa, molemmat osapuolet haukkuivat toisiaan meille lapsille, isä petti luottamuksen jättämällä tulematta kerta toisensa jälkeen ym. 

Nyt vajaa kolmekymppisenä odotan itse ekaa lastani. Ydinperhe-elämästä mulla ei ole muistikuvia tai kokemusta. Salaa kateellisena olen seurannut kavereiden yhdessä olevia vanhempia, joulun viettoa yhdessä perheenä jne.

Tee sinä teille hyvä yhtenäinen koti ja omat traditiot.

Niin minä tein ja nyt ikääntyvänä minulla on lapset perheineen ja vietetään jouluna ja muulloinkin aikaa yhdessä. Saan olla lastenlasteni kanssa.

Onnea tulevan vauvasi johdosta :)

Olin 10v kun vanhempani erosivat ja elämä muuttui vieläkin huonommaksi. Vanhemmat eivät muuttuneet paremmiksi ihmisiksi vaikka erosivat. He kipuilivat eroa ja yrittivät rakentaa elämäänsä osittain alusta, mutta olivat entistä rikkinäisempiä ihmisiä.

Isäni jatkoi alkoholinkäyttöään ja löysi naisystäviä, tosin yksi kerrallaan. Äitini romahti ja alkoi etsiä kuumeisesti miestä. Hän kävi useamman kanssa ulkona ja taisi löytää vain kunnottomia, kunnes aloitti yhden kanssa pysyvän seurustelun ja muutti käytännössä hänelle asumaan. No ei hänkään ihan täydellinen ollut.

Vanhempieni eron myötä riidat kotona eivät vähentyneet, vaan vanhempieni sijaan riitelijät olivat äitini ja siskoni. Lisäksi tuntui, että meidän lasten olisi pitänyt yrittää ymmärtää vanhempiamme. Eron myötä myös taloudellinen tilanne kiristyi ja muutimme, jolloin vaihdoin myös koulua. Kaveripiirikin vaihtui, minun onnekseni alue oli kunnollinen ”lintukoto” ja me asuimme sen ainoassa kerrostaloyhtiössä. Tuossa olisi tietysti voinut käydä kaveripiirin suhteen huonomminkin.

Vielä näin aikuisena sanoisin, että lapsuuteni loppui tuohon vanhempieni eroon. Olkoonkin, että lapsuuteni ennen sitä ei ollut paras tai onnellisin perheessämme, mutta minulla oli sentään jonkinlainen perhe. Eron jälkeen olin paljon enemmän yksin ja nykyään jo ymmärrän, että olin myös heitteillä. Fyysisesti asiat oli Ok, koska oli asunto, vaatteita ja jääkaapissa ruokaa. Mutta henkisesti olin totaalisen yksin, eikä kukaan katsonut perääni tai viettänyt aikaansa kanssani.

Vanhempieni erossa ainoa huono puoli oli se, että se tapahtui niin myöhään. Olisivat saaneet erota jo paljon aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani erosivat, kun olin 7 vuotias, minulla oli 2 nuorempaa sisarusta. Me jäimme isän luokse, joskin jokainen meistä asui teini-iässä myös osan aikaa äidillä.

Vanhempien ero sinällään ei oikeastaan vaikuttanut kovinkaan negatiivisesti. Toki olin alkuun surullinen ja ikävöin poissa olevaa vanhempaa, mutta vanhempamme pysyivät hyvissä väleissä ja asuivat lähekkäin, äiti tuli usein meille asumaan isän ollessa työmatkoilla ja saimme itse vaikuttaa siihen, kumman luona milloinkin olimme - jos oli ikävä äitiä, sinne sai menää vaikka olisi ollut isän vuoro ja päin vastoin.

En siis kokenut eroa lopulta mitenkään traumaattisena. Olennaista oli se, että vanhemmat säilyttivät keskusteluyhteyden ja molemmat halusivat hyvää meille lapsille ja olivat valmiita toimimaan meidän ehdoilla.

Tuo oli tilanne vuosia eron jälkeen. Sitten vanhemmat menivät tahoillaan naimisiin, ja siitä alkoivat ongelmat. Äitipuoli ei hyväksynyt meitä, ja osoitti sen kaikin mahdollisin tavoin. Tämän seurauksena myös vanhempieni välit viilenivät ja tilanne muutenkin hankaloitui. Perheolot olivat niin vaikeat ja painostavat, että niitä kolhuja paikataan yhä, enkä ainakaan tähän 35 v ikään mennessä ole onnistunut korjaamaan välejäni äitipuoleen. 

Yleensä tämä kertomus aiheuttaa epäilyksiä siitä, että me lapset olimme varmaan kamalia ja mustasukkaisia ja äitipuolta on vain ymmärretty väärin. Voi olla näinkin. Kuitenkin ennen tätä isällä oli toinen vakava suhde, ja äidillä oli parikin avo/avioliittoa. Näissä mitään mainittavia ongelmia ei ollut. 

Vastuu kaikesta on tietysti vanhemmilla, eli tässä isälläni. Hänen olisi mielestäni pitänyt ajatella lasten etua edes vähän myös uuden rakkauden kohdalla kun kävi selväksi, miten nainen meihin suhtautui. Jos siis olisin teidän lapsenne, pyytäisin, että pidätte keskinäiset välinne kunnossa, ajattelette lasten etua ja otatte samaan talouteen asumaan vain sellaisen uuden puolison, joka aidosti hyväksyy myös sekä lapset edellisestä liitosta, että sen entisen puolison.

Entä, jos se on toinen vanhemmista, joka ei hyväksy exänsä uutta puolisoa ja sen seurauksena uusi puolisokaan ei häntä kauaa jaksa? Onko toinen vanhempi tuomittu olemaan ikuisesti yksin, koska ex ei hyväksy uusia puolisoita? Olen itse tuollaisessa tilanteessa oleva uusi puoliso. Mieheni lapsi varmasti ihmettelee miksi en pidä hänen äidistään. Mutta lapsellehan ei kerrota kaikkea. Enkä itsekään koskaan aio hänelle kertoa miten äitinsä on minua kohdellut.

Äitini mitta tuli täyteen, olin 12v isäni joi liikaa, kännissä pahoinpiteli äitiäni.

Olin 8v kun todistin asiaa itkin älä lyö äitiä.

Isälläni oli muitakin naisia.

Ero oli paras ratkaisu, mutta itkin usein isän ikävää, isäni oli aina lempeä mulle.

Kävin usein hänen ruokatunnillaan syömässä.

Isäni sairastui ja kuoli.

Mä käyn terapiassa asian takia.

Taloudellisesti oli hyvin kannattava tapaus, kun sen jälkeen sai viikorahan kahdesta lähteestä, tulo tuplaantui. Vähän myöhemmin oli vielä parapi, kun oppi hyödyntään tilanteen: sanoi äidin luona, että isä on luvannut ostaa mitä milloinkin sattui mieli tekeen, no äiti halusi ehtiä ensin, ja pian oltiin kaupassa ostoksilla. Ja isän luono sama juttu toisinpäin: äiti on luvannut...ja kohta taas mentiin. Moponkin sain niin, silloin ei ollut nykyisiä ajokkeja. Mutta eihän sitä mopoa ollut kukaan luvannut, "katsotaan...", se oli sama kuin ei tuu nyt mitään.

Olin 14 ja broidit 10 ja 8 v. Suuri helpotus kun pääsi juoposta faijasta , joka oli terrorisoinut perhettä koko ikäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jo näistä vastauksista, lisääkin toivon! Meillä on toinen lapsista varhaisteini, toinen vasta ekaluokkalainen. Kotimme ei ole riitaisa eikä alkoholia tai väkivaltaa ole. Puhumattomuus, mykkyys ja vanhempien välinen kylmyys varmasti vaikuttavat lapsiin, vaikka kummallakin vanhemmalla on erikseen todella hyvät ja lämpimät välit lapsiin. Uskon että meidän vanhempien välien etäisyys voi (ehkä, en tiedä!) auttaa siinä, ettei lapsista tule pelinappuloita. En usko, että eron jälkeen kummallakaan on erityistä halua satuttaa toista. Minä ainakin olen valmis päästämään mieheni menemään ihan oikeasti. ap

Ap, miksi teidän välinne ovat kylmät? Yleensä pariterapia auttaa siihen, kunnaletaan puhua henkilökohtaisiata asioista, niin läheisyys palaa.

Tämä ei liity aloituksen kysymykseen mitenkään. Olen vain miettinyt, miksi ihmiset eroavat.

Samaa mietin minä. Terapeuttejakin on monenlaisia, löytyisikö apu toisen terapeutin luota? Kyllä lapsiin sattuu aina tavalla tai toisella se vanhempien ero.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset eroavat koska etenevät suhteessa liian nopeasti. Ei tunneta omaa puolisoaan tarpeeksi hyvin. Pahimmassa tapauksessa hankitaan lapsia vaikka usein jo siinä kohdassa pienen pieni hälytyskello soi.

Jos ihmiset tutustuisivat rauhassa toisiinsa, tapailisivat kiireettömästi näinollen suhteellakin olisi paremmat mahdollisuudet toimia.

Toki on poikkeuksiakin en sitä poissulje, pointtini vaan on se että ihmiset pariutuvat liikaa väärien ihmisten kanssa.

Olen 33 v sinkku, pitäisikö siis jo luovuttaa lasten teon suhteen kun tässä ei ole ihan hirveästi aikaa tutustua rauhassa ja kiireettömästi vuositolkulla? Olisin minäkin mielelläni ollut sen nuoruuden rakkauden kanssa loppuelämäni mutta kaikki ei mene kuin saduissa. Ihan tavalliset ihmiset tosiaan pariutuvat usein "väärien" ihmisten kanssa. Joskus ensin oikea voi olla myöhemmin väärä kun ihmiset kasvavat ja muuttuvat.

Ehkä miettisin pari kertaa ennen kuin laukoisin norsunluutornistani tuollaisia älyttömyyksiä julkisesti. Kuvittelet varmaan että oma onnistunut ydinperheesi ja ikuinen suhteesi on täysin omaa ansiotasi.