Lue keskustelun säännöt.
Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.
Minulla ja miehelläni taitaa useamman vuoden taistelun jälkeen olla ero edessä. Yksi huoli on ja se on ylitse muiden: miten tämä vaikuttaa lapsiin? Olemme käyneet pariterapiat läpi ja kaikkemme yrittäneet nimenomaan lasten vuoksi. Kertokaa ihmiset, mikä oikeasti on vanhempien eron vaikutus lapsiin. Mitä siitä on teidän elämässänne seurannut? Kiitos jo etukäteen!
Kommentit (170)
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
No ei mun mielestä mitenkään hyvin sanottu. Onko aina hyvästä joutua muuttumaan ihmisenä, jos se tarkoittaa kutistumista ja kaikista itselle tärkeistä asioista luopumista? Ja lopulta katkeroitumista? Uskokaa nyt, ero ei ole helppo ratkaisu, mutta joskus vaihtoehto on vielä huonompi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
No ei mun mielestä mitenkään hyvin sanottu. Onko aina hyvästä joutua muuttumaan ihmisenä, jos se tarkoittaa kutistumista ja kaikista itselle tärkeistä asioista luopumista? Ja lopulta katkeroitumista? Uskokaa nyt, ero ei ole helppo ratkaisu, mutta joskus vaihtoehto on vielä huonompi.
Tuossa oli mainittu kun kyseessä ei ole väkivalta, alkoholismi tai pettäminen. Ap:llä he ovat vain puolisonsa kanssa erilaisia. Kuitenkin ovat ilmeisesti vuosia olleet yhdessä ja ilmeisesti rakastaneetkin toisiaan tai ainakin tulleet toimeen kun ovat naimisissa ja heillä on lapsiakin.
Tässä ketjussa moni laittaa kaikki elämänsä vastoinkäymisensä ja teini-iän kuohuntansa eron syyksi. Itse olin teininä hyvin itsetuhoinen ja huono itsetunto seurasi pitkälle aikuisuuteen siitä huolimatta, että kasvoin ydinperheessä, jossa ei ollut alko tai mt-ongelmaa.
Minulle ja miehelleni on todennäköisesti tulossa ero jossain vaiheessa. Suurimpana syynä on miehen kaappijuoppous. Mies ei näe juomisessaan mitään ongelmaa, joten sopuisa ero voi olla mahdoton toteuttaa. Ei ole minun vikani, että mies on viime vuosina alkoholisoitunut, joten mielestäni on kohtuutonta, jos lapseni tulevaisuudessa syyttävät vain minua erosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
No ei mun mielestä mitenkään hyvin sanottu. Onko aina hyvästä joutua muuttumaan ihmisenä, jos se tarkoittaa kutistumista ja kaikista itselle tärkeistä asioista luopumista? Ja lopulta katkeroitumista? Uskokaa nyt, ero ei ole helppo ratkaisu, mutta joskus vaihtoehto on vielä huonompi.
Tuossa oli mainittu kun kyseessä ei ole väkivalta, alkoholismi tai pettäminen. Ap:llä he ovat vain puolisonsa kanssa erilaisia. Kuitenkin ovat ilmeisesti vuosia olleet yhdessä ja ilmeisesti rakastaneetkin toisiaan tai ainakin tulleet toimeen kun ovat naimisissa ja heillä on lapsiakin.
Joskus se rakkaus vain loppuu. Kaikkien ihmisten parisuhteet eivät kestä koko elämää, niin se vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin suunnilleen 7v kun vanhemmat erosi ja en pitänyt sitä pahana asiana vaikka meillä ei kotona koskaan ollutkaan mitenkään hankala tai ahdistava ilmapiiri muutamia riitoja lukuun ottamatta. Oli jännittävää muuttaa uuteen paikkaan äitin kanssa ja asuttiin niin lähellä isää että nähtiin aikalailla niin usein kuin vaan halusin.
Sitten myöhemmin kun tajusin jo jotain "aikuisten asioista" olin (ja olen edelleen) vaan sitä mieltä että ero oli ihan hyvä päätös, varsinkin kun vanhempien välit parani välittömästi kun muuttivat erilleen ja ovat vielä nykyäänkin hyvissä väleissä vaikka olen jo aikuinen.
Vanhempani erosivat ollessani neljä vuotta. En muista, että eroon olisi liittynyt surua tms. Vanhempani pystyivät hoitamaan asiat puhumalla. Isäni on kuitenkin jäänyt minulle hyvin vieraaksi enkä halunnut lapsena isäviikonloppuja lainkaan.
Teidän tilanteessanne seuraisin varhaisteini-ikäistä tarkasti, vaikka nuorempi saattaa osoittaa pettymystään ja hämmennystään enemmän. Tuo on herkkä ikä ja vanhempien uudet kumppanit, mahdolliset uudet sisarpuolet yms. voivat aiheuttaa tosi voimakasta oireilua pitkälle teini-iässä. Itse aloin vihaamaan äitini uutta kumppania teini-iässä jopa niin paljon, että tahdoin kotoa ja kaikesta tutusta pois. Äidin ero tuolloin oli helpotus.
Ehkä neuvona siis äärimmäinen hienotunteisuus uusien ihmissuhteiden kanssa ja tosi tosi hyvät välit lasten isään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahinta oli joutua koulussa opettajien silmätikuksi, pelkästään sen takia, että tiesivät vanhempieni eronneen. Siis ala-asteella.
Kaikki käännettiin aina siihen, että "niin, eroperheestä tulee tämmöstä" olinpa unohtanut tehdä läksyn, jos olin korvatulehduksen takia ollut pari päivää pois, tai joku koe meni pipariksi. Minua ei arvioitu oppilaana, vaan sain miinusta lähes kaikkiin arvosanoihin siitä, että olin, kuten olinkin, avioerolapsi. Koin olevani jotenkin lainsuojaton verrattuna luokkakavereihin.
Koulun terveydenhoitaja myös etsi ns. "vikaa" erotausta huomioiden. "Puhkesiko allergiasi ja pahenivatko iho-oireesi kun vanhempasi erosivat?" ja näin...
Siksi nykyisin aina sanon ystävilleni, jotka eroavat, etteivät ilmoita asiasta millään lailla lasten kouluun.
Kuten moni muukin yllä on todennut, pahinta erossa on vanhempien suhtautuminen toisiinsa ja tilanteeseensa eron jälkeen, mutta kyllä erolla itselläänkin on vaikutuksensa.
Olin taapero, kun toinen vanhemmistani lähti, joten itse eroa tai sitä edeltänyttä aikaa en muista. Muistan kuitenkin kuinka lapsuudessani lähivanhempani puhui pahasti lähteneestä vanhemmastani, tämän uudesta puolisosta ja puolisisaruksistani. Muistan myös lähivanhempani katkeruuden ja kuinka se vaikutti minuun: päätin, että ikinä en ala parisuhteeseen!
Myöhemmin myös lähivanhempani avioitui uudelleen ja hankki lisää lapsia. En tullut toimeen uuden puoison kanssa, koin jatkuvaa ulkopuolisuutta perheessäni, ja lähdinkin pois kotoa heti kun saatoin. Toisaalta ehkä ilmapiiri oli oikeastikin vaikea, koska hekin erosivat.
Mitä tästä on jäänyt käteen? Jatkuva irrationaalinen epäluuloisuus ja pelko hylätyksi tulemisesta. Olematon itsetunto, mikä heijastuu ihmissuhteisiin kielteisenä omakuvana ja jatkuvana ripustautumisena. "Kuten vanhempani, minäkin olen huono ihminen ja kyvytön ihmissuhteisiin, joten miksi edes yrittää." Ulkopuolisuuden tunne, irrallisuus, kuulumattomuus mihinkään.
En sano, että kaikki ongelmani johtuvat vanhempieni kyvyttömyydestä tasapainoisiin ihmissuhteisiin saati erosta, mutta erositte tai ette, niin opetelkaa toimimaan ihmissuhteissanne niin, että lapsenne oppivat luottamaan itseensä, toisiinsa ja elämäänsä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
No ei mun mielestä mitenkään hyvin sanottu. Onko aina hyvästä joutua muuttumaan ihmisenä, jos se tarkoittaa kutistumista ja kaikista itselle tärkeistä asioista luopumista? Ja lopulta katkeroitumista? Uskokaa nyt, ero ei ole helppo ratkaisu, mutta joskus vaihtoehto on vielä huonompi.
Tuossa oli mainittu kun kyseessä ei ole väkivalta, alkoholismi tai pettäminen. Ap:llä he ovat vain puolisonsa kanssa erilaisia. Kuitenkin ovat ilmeisesti vuosia olleet yhdessä ja ilmeisesti rakastaneetkin toisiaan tai ainakin tulleet toimeen kun ovat naimisissa ja heillä on lapsiakin.
Joskus se rakkaus vain loppuu. Kaikkien ihmisten parisuhteet eivät kestä koko elämää, niin se vain on.
Aika naivia odottaa että rakkaus vain loppuu ilman että itse voisi mitenkään vaikuttaa siihen. Rakkauteen tarvitaan halua ja tekoa. Jos se vain loppuu itsestään, niin mitä jos rakkaus omiin lapsiinkin vain loppuu, niin jätätkö heidätkin vai jatkatko hampaita kiristellen huonossa ilmapiirissä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
No ei mun mielestä mitenkään hyvin sanottu. Onko aina hyvästä joutua muuttumaan ihmisenä, jos se tarkoittaa kutistumista ja kaikista itselle tärkeistä asioista luopumista? Ja lopulta katkeroitumista? Uskokaa nyt, ero ei ole helppo ratkaisu, mutta joskus vaihtoehto on vielä huonompi.
Tuossa oli mainittu kun kyseessä ei ole väkivalta, alkoholismi tai pettäminen. Ap:llä he ovat vain puolisonsa kanssa erilaisia. Kuitenkin ovat ilmeisesti vuosia olleet yhdessä ja ilmeisesti rakastaneetkin toisiaan tai ainakin tulleet toimeen kun ovat naimisissa ja heillä on lapsiakin.
Joskus se rakkaus vain loppuu. Kaikkien ihmisten parisuhteet eivät kestä koko elämää, niin se vain on.
Aika naivia odottaa että rakkaus vain loppuu ilman että itse voisi mitenkään vaikuttaa siihen. Rakkauteen tarvitaan halua ja tekoa. Jos se vain loppuu itsestään, niin mitä jos rakkaus omiin lapsiinkin vain loppuu, niin jätätkö heidätkin vai jatkatko hampaita kiristellen huonossa ilmapiirissä?
Kyllä rakkaus voi loppua vaikka tehdään tekoja ja halutaan pitää perhe ehjänä. Parisuhteessa tarvitaan lisäksi kahden panos, yksin tekeminen ja tahtominen ei riitä. Rakkautta ei aina saa pysymään tai löytymään uudellen. Olet kertakaikkisen typerä jos luulet että rakkaus lapsiin voi loppua kun avioerokin voi tulla. Sellaisia asioita miettivät noin viisivuotiaat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitenkään, positiivisesti korkeintaan. En ikinä pitänyt toisesta vanhemmastani. Manipuloiva kaappijuoppo, joka paljastaa todellisen luonteensa aina vähän ajan kuluttua.
Surin sitä että mut vietiin eron yhteydessä omasta kotitalostani kerrostalokaksioon.
Siitä ei ehkä tarpeeksi puhuttu, tai en ymmärtänyt asiaa.
Myöhempinä vuosina vanhemmat myös oletti, että "kyllä se toinen hoitaa", eli oikea kasvatus kaikkinensa jäi mun itseni ja kavereideni ja heidän perheiden vastuulle.
Omat vanhempani soittivat tyyliin kerran vuodessa sopiakseen joululahjat, mikä ei ollut ehkä ihan riittävää.
Onneksi olen tänä päivänä yhteiskunnassa työtä tekevä, perheellinen jäsen. Vanhemmat on edelleen mitä on, ja täytyy todeta, että ei todellakaan automaattisesti se äiti ole aina se parempi vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 15-vuotias, kun vanhempani erosivat. Olin siitä hyvin helpottunut ja onnellinen. En ollut käytännössä koskaan koko siihenastisen elämäni aikana viihtynyt kotona, koska siellä oli niin ikävä ilmapiiri. Eron jälkeen muutimme äitini ja sisarusteni kanssa pois, ja siitä lähtien viihdyin myös kotona. Kaikki oli ihanan rauhallista ja seesteistä. Isäni oli myös hyvin tiukka ja ankara kasvattaja, ja kun muutimme pois, sain vapaammin tavata kavereita ja olla iltaisin ulkona.
En muista vanhempieni koskaan pussanneen tai halanneen, ja mielestäni he olivat äärimmäisen epäsopivia toisilleen. Olen molempien kanssa hyvissä väleissä nyt kolmekymppisinä, ja heidänkin keskinäiset välinsä ovat ihan ok. Isäni ei ollut ihan hirveästi läsnä lapsuudessani, vaikka vanhempani olivat yhdessä, ja huomaan tämän vaikuttavan omiin perheenperustamisajatuksiini. Uskon myös että luonteeltaan lämpimän äitini huomion veivät sekä vaativat pikkusisarukseni että surkea parisuhde, minkä vuoksi jäin itse aika pitkälti esikoisena ilman huolenpitoa. Toki perustarpeistani pidettiin huolta, mutta muuten sain pärjäävänä ja taitavana selviytyä yksin. Nyt sitten aikuisena selvittelen näitä asioita terapiassa, kun 30 vuotta kestänyt "kyllä mä pärjään, en tarvitse ketään, kaikki langat on mun käsissä" -ajatus murskaantui trauman seurauksena ja laukaisi vaikean ahdistushäiriön.
Yhteenvetona: jos olet huonossa parisuhteessa, joka heijastuu myös lapsiin (ja vaikket tekisi sitä tahallasi, se heijastuu silti ja lapsi aistii kyllä huonon olosi): eroa.
Vierailija kirjoitti:
Surin sitä että mut vietiin eron yhteydessä omasta kotitalostani kerrostalokaksioon.
Siitä ei ehkä tarpeeksi puhuttu, tai en ymmärtänyt asiaa.
Myöhempinä vuosina vanhemmat myös oletti, että "kyllä se toinen hoitaa", eli oikea kasvatus kaikkinensa jäi mun itseni ja kavereideni ja heidän perheiden vastuulle.
Omat vanhempani soittivat tyyliin kerran vuodessa sopiakseen joululahjat, mikä ei ollut ehkä ihan riittävää.
Onneksi olen tänä päivänä yhteiskunnassa työtä tekevä, perheellinen jäsen. Vanhemmat on edelleen mitä on, ja täytyy todeta, että ei todellakaan automaattisesti se äiti ole aina se parempi vaihtoehto.
Sori sekava viesti, tästä vielä eli siis muutto jo itsessään oli traumaattinen, en olisi halunnut "uuteen kotiin".
Ja se että heitettiin aina vaan auton kyytiin ja toiseen paikkaan kuulumisia jakamatta ei ollut kovin järkevää.
Mitä se ”toisesta vanhemmasta ikävästi puhuminen on”? Siis mustamaalauksen ja haukkumisen ymmärrän. Mutta missä menee raja?
Kysyn, koska minä olen eronnut ja teinini joskus kysyvät isästään jotain. Kuten ”isä yrittää aina syyllistää”. Juu, niin yrittää. Jos minä myönnän, niin onko se ilävästi puhumista?
Eron seuraksena olen koko ikäni kokenut olevani isätön. Isä vannoi ja vakuutti rakastavansa meitä lapsia, että meillä on yhä kaksi vanhempaa ja aina saa soittaa/mennä kylään. No, eipä saanut. Kun isä lähti, hän teki sen lopullisesti. Asui samassa kaupungissa, mutta aina oli jokin syy, miksi nyt ei ehdi. En tavannut isääni 8 vuoteen. Nyt erosta on 17 vuotta ja moikkaan isälleni, kun kaupassa törmäämme. Onneksi äitini on täyttä kultaa.
En siis osaa vastata eron vaikutuksista elämääni, mutta isäni täydellinen hylkäys on ottanut todella koville. 8 ensimmäistä elinvuottani sain kuulla olevani isin tyttö, isin pikku timantti, tekeväni isäni onnelliseksi. Ja sitten hän vain lähti.
Vierailija kirjoitti:
Mitä se ”toisesta vanhemmasta ikävästi puhuminen on”? Siis mustamaalauksen ja haukkumisen ymmärrän. Mutta missä menee raja?
Kysyn, koska minä olen eronnut ja teinini joskus kysyvät isästään jotain. Kuten ”isä yrittää aina syyllistää”. Juu, niin yrittää. Jos minä myönnän, niin onko se ilävästi puhumista?
Tuon voi hoitaa ikävästi tai vähemmän ikävästi. Voit huutaa että niinhän se paskiainen todellakin tekee. Tai voit sanoa että kuulostaa kurjalta, juttelen tästä isän kanssa. Kaikissa meissä on huonoja puolia ja isä tosiaan välillä syyllistää.
Sävy on oleellinen.
Vanhempani erosivat ja sopivat yhteishuoltajuudesta ja sain joustavasti viettää aikaa heidän molempien kanssa. Yleensä arkena asuin äidillä ja viikonloppuisin ja lomina kävin isän kanssa maalla ja joskus reissussa. Kasvoin varsin itsenäiseksi ja tasapainoiseksi nuoreksi. Olisi varmaan ollut paljon kamalampaa katsoa vanhempieni riitelyä, kun isäni ei oikein ole tullut yhdenkään naisystävänsä kanssa toimeen.
Äitini uusi mies, veljeni isä, on ollut minulle toinen isähahmo ja rakas vanhempi siinä kuin oma biologinenkin isäni.
Oletko miettinyt miten osaat toimia tai pystyt suhtautumaan lapsiisi heidän kasvaessa jos he muistuttavat miestäsi? Samoin miten miehesi osaa suhtautua jos he muistuttavat sinua?
Kun suhteessanne ei ole kyseessä väkivalta, alkoholismi tai pettäminen, vaan erilaisuus, niin ehkä asioiden kohtaaminen ja kommunikointi olisi se oikeampi ja eteenpäin vievämpi tapa kuin eroaminen. Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.