Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.

Minkä ikäisiä teidän lapset ovat?

Siskoni oli 9 v ja minä 6 v, kun vanhempamme erosivat. Se oli suuri helpotus meille lapsille. Ei tarvinnut enää pelätä. Yölliset painajaisuneni loppuivat. Isäni oli kännipäissään väkivaltainen äitiämme kohtaan ja minä yritin mennä siihen väliin joskus puolustamaan äitiäni. Hirveää oli myös kuunnella voimattomana, kun vanhemmat riitelivät joskus nukkumaanmenon jälkeen ja pelätä äidin puolestä.

Olen kiitollinen äidilleni, että otti eron isästämme. Sen jälkeen alkoi onnellinen lapsuus. Luojan kiitos siihen aikaan äidille annettiin yksinhuoltajuus, eikä meidän tarvinnut pakosti asua isän luona vuoroviikoin.

Olin 6 ja veljeni 4 kun vanhempamme erosivat. Olin todella surullinen ja vielä 15-vuotiaanakin muistan toivoneeni heidän palaavan vielä joskus yhteen. Ero oli hyvin riitaisa, molemmat osapuolet haukkuivat toisiaan meille lapsille, isä petti luottamuksen jättämällä tulematta kerta toisensa jälkeen ym. 

Nyt vajaa kolmekymppisenä odotan itse ekaa lastani. Ydinperhe-elämästä mulla ei ole muistikuvia tai kokemusta. Salaa kateellisena olen seurannut kavereiden yhdessä olevia vanhempia, joulun viettoa yhdessä perheenä jne.

Ero tuli yllättäen ja tapahtui todella nopeasti. Vanhemmat salasivat vaikeudet visusti meiltä lapsilta.

Itse ero ei aiheuttanut traumoja, vanhempien siitä seurannut vuosien riitely, lasten käyttö aseina ja pelinappuloina sekä toisen parjaaminen meille lapsille aiheutti ihan hirveää ahdistusta.

Se ero itsessään tuskin ketään traumatisoi, vaan se kuinka se hoidetaan.

Omat vanhempani erosivat hyvin vaikean ja raskaan vuoden jälkeen, mutta selvisin erosta oikein hyvin. Miksi? Vanhempani pitivät edelleen yhteyttä toisiinsa ja olivat sopuisissa väleissä keskenään. En joutunut kuuntelemaan heidän kyräilyänsä toisiaan vastaan vaan he aidosti halusivat meidän lasten parasta. Huoltajuusmallina oli yhteishuoltajuus ja sain päättää itse kumman luona olen milloinkin.

En koe vanhempieni eron vaikuttaneen lopulta elämääni negatiivisesti.

Vanhempieni ero on parasta, mitä minulle on eläessäni tapahtunut. Toivon vain, että he olisivat eronneet jo paljon aiemmin.

Olin 12v kun äiti lähti toisen miehen matkaan. Jäin omasta halustani isälle. Vihasin äitiäni monta vuotta koska lähti toisen mukaan, samoin kuin miestä, jonka kans hän oli.

Vanhempieni ero oli suuri helpotus. Loppui ikuinen huuto ja tappelu ja minun käyttämiseni pelinappulana ja todistajana kaikenlaisiin ylilyönteihin. Rauhallisetkin kaudet meni odotellessa että koska taas posahtaa. 

Itse katsoin tarpeelliseksi erota silloin, kun liitto meni miehen murjottamiseksi, vaikka lasten aikana ei riideltykään. Tiedän kokemuksesta, että lapsi vaistoaa vanhempien suhteen tilan ja teeskentely ei mene läpi. 

Jäin 4-5-vuotiaana erossa äidilleni, pari vuotta vanhempi veljeni isälleni. Tämä 90-luvulla. En oikein tunne veljeäni tänäkään päivänä, vaikka noin joka toinen viikonloppu isän luona kävinkin yläasteikäiseksi saakka. Veljeni tultua esiteini-ikään ei hänkään ollut oikein enää kotona vaan huiteli kavereidensa kanssa, joten sittenpä jäi hänenkin näkemisensä hyvin vähälle. Joten sanomattakin varmaan selvää, että sisaruksia ei eroteta toisistaan (eikä tänä päivänä onneksi enää niin tehdäkään).

Myös isäni jäi minulle etäiseksi, mutta tämä on tietysti henkilöstä kiinni että millaisia välejä lapsiinsa pitää. Isäni isä oli jäyhä ja ankara mies, eikä isäni koskaan oppinut olemaan sillä lailla sosiaalinen ja läheinen omien lastensa kanssa. Harmi juttu, mutta näin se meni. Sille et toki sinäkään AP voi mitään, se on jokaisen oma hommansa miten omat asiansa hoitaa, myös tulevan ex-miehesi. Kunhan itse olet lämmin ja rakkaudella ja avoimin sylin lapsiisi suhtaudut, niin se on jo enemmän kuin monella ydinperheelläkään on. Ja kun on sinun vuorosi lasten kanssa olla, niin ole läsnä 100%. Tämän koin sinänsä positiiviseksi siinä, että oli kaksi kotia, että harvoin olin "unohdettuna", vaan aikuiset todella tekivät meidän kanssa kaikkea, pelattiin yhdessä lautapelejä tai korttia, käytiin autolla ihmettelemässä erilaisissa paikoissa jne. Isän luona oli enemmän ns. rahalla ostettuja juttuja, mutta en kokenut sitä sen tärkeämmäksi kuin äidin luona ilmaisiakaan asioita. Läsnäolo oli ilman muuta tärkeämpää kuin mikään tavara. Ainahan ne lapset saattaa kitistä jonkun tavaran perään kun kavereillakin on, mutta se on sille yksi lysti millaiset verkkarit sitä jalassa on, kun mieluummin istuu halvoissa vaatteissa jonkun läheisen aikuisen syliin kuin murjottaa merkkivaatteissa yksin nurkassa.

Yksi asia mikä kuitenkin harmitti monesti isän luona oli se, että minulla ei ollut oikein mitään vakituista omaa paikkaa ja nurkkaa ja soppea siellä. Isän luona asuttiin uusperheessä ja velipuoleni seilasi myös äitinsä ja isänsä väliä, ja tavarat ja lelut oli mikä kenenkin, nimellisesti yhteisiä, ja kerrossänkyynkin pääsin siihen vuoteeseen mikä kulloinkin oli vapaana. Omaa vaatekaappiakaan siellä ei ollut, omat tavarani oli kassissa ja sitä kuljetin mukanani. Isän luona tunsin siis olevani hieman irrallinen, vaikkakin sinänsä tunnelma oli isän uuden vaimon ansiosta iloinen ja hyväksyvä ja tykkäsin ihan siellä käydä. Mutta näin omien kokemusten pohjalta suosittelen, että lapsilla olisi kummassakin paikassa oma huone, oma kaappi ja/tai pöytä, omia juttuja ja tavaroita, sellaista "normaalia omaa" mitä nyt lapsella ydinperheessäkin on. Äidin luona kotona minulla oli toki oma huone ja kaikki sinänsä siellä kunnossa. Elin isän luona pitkään vuodesohvalla eikä edes omia leluja ollut, samalla kun veljelläni oli oma huone ja omat jutut siellä. Toisaalta ei veljellänikään ollut omaa huonetta ja omaa paikkaa äidin luona. Tämän järjestäisin toisin. Voihan se tuntua kipeältä maksaa vuokraa huoneesta joka on kenties puolet ajasta tyhjillään, mutta se on joka pennin arvoista, uskokaa pois. Tulee siitä eriarvoinen olo jos pistetään majailemaan sohvannurkkaan samalla kun talossa on monta muuta ihmistä joilla on omat huoneet. Jokainen meistä haluaa sen oman sängyn ja oman paikan, että tulee olo että on kotona.

1/2 jatkuu

kyllä se erotti siitä toisesta vanhemmasta, mun kohdalla äidistä. Että joskus se menee niinkin päin, ettet voi ennustaa kenen luo kukakin jää ja mistä syystä. Ero äidistä voi olla traumatisoivaa ja lapsi syrjäytyy ja luonne muttuu araksi, tulee koulukiusatuksi. Painavat syyt pitää olla jos eroon lähtee, se pilaa lasten elämän, ellei nyt ihan fyysistä väkivaltaa ole usein niin että se traumatisoi enemmän. Kumpikn paha. Mieti jos itse joudut eroon lapsistasi,. niinkin voi käydä. Esim. lapsi haluaa jäädä samaan kouluun missä vanhat kaverit.

Se että kyselet muilta mielipiteitä kertoo ettei sulla ole mitään oikeaa syytä, kunhan vaan haluat hakea parempaa miestä.

2/2 jatkuu

Tavallaan vanhempien ero vaikutti minuun kuitenkin kenties positiivisestikin, kun sain isän uusioperheen kautta uusia perheenjäseniä ja kaksi perhettä, joista sain kaksi mallia miten elämäänsä voi elää ja kaksi erilaista perhemallia - erilaisia, mutta yhtä arvokkaita ja hyviä. Näin jälkikäteen ihmetyttää miten äiti ja isä edes koskaan ovat voineet yhdessä olla kun ovat niin erilaisia ihmisiä! Vanhempieni avioeron aikaiset riidat ovat kyllä jälkensä jättäneet, pelkään vieläkin ihan lapsenomaisella kauhulla kun ihmiset nostavat äänenvoimakkuuttaan ja huutavat toisilleen. Myöskään eron aikaisia vanhempien keskusteluja käytännön järjestelyistä en olisi halunnut olla kuulemassa, vanha ahdistus nousee vieläkin niistä pintaan. Eikä lapsilta missään nimessä kysytä mitään vastauksia mihinkään kysymyksiin, se on aikuisten asia päättää nämä jutut ja lapset saavat olla lapsia. Minultahan kysyttiin, 5-vuotiaalta, että missä haluan asua! Onko 5-vuotias kypsä sellaista päättämään, ei missään nimessä. Kauhea ahdistus ja syyllisyys siitä, etten valinnutkaan isää, ja sitä syyllisyydentuntoa kannoin mukanani vuosia. Mutta en kuulemma ole tässäkään tilanteessa ollut ainoa, 90-luvulla oli moni muukin lapsi pantu liian isoihin kenkiin liian isoista asioista päättämään. Eli tähänkin suosittelisin jotain toista järjestelyä, että lapset laitetaan jonkun muun vahdittavaksi sillä aikaa kun aikuiset vääntävät keskenään kättä. Lasten ei tarvitse sitä nähdä eikä kuulla eikä siihen millään lailla osallistua, ja turvalliset aikuiset sitten heille kertovat miten asiat nyt menevät.

Mutta en minä erosta sinänsä rikki ole mennyt. Joka perheessä on jotain sillä lailla pielessä, että se jää aikuisiälle kalvamaan. Kukaan ei ehjänä elämän läpi selviä, täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Joten älä erosta sinänsä jää syyllisyyttä kantamaan, tärkeintä on että rakastat lapsiasi täydellä sydämellä ja sen heille kerrot, etkä milloinkaan lakkaa heitä halaamasta. Näytät heille mallia siitä, että joskus onnellisuuden vuoksi pitää tehdä kipeitä ratkaisuja, jotka vasta kaukaa katsottuna valkenevat. Pidä itsestäsi huolta ja opeta lapsiasikin pitämään. Luota huomiseen ja pysy positiivisena. Asiat järjestyvät kyllä. Kaikkea hyvää sinulle ja perheenjäsenillesi. <3

Kiitos jo näistä vastauksista, lisääkin toivon! Meillä on toinen lapsista varhaisteini, toinen vasta ekaluokkalainen. Kotimme ei ole riitaisa eikä alkoholia tai väkivaltaa ole. Puhumattomuus, mykkyys ja vanhempien välinen kylmyys varmasti vaikuttavat lapsiin, vaikka kummallakin vanhemmalla on erikseen todella hyvät ja lämpimät välit lapsiin. Uskon että meidän vanhempien välien etäisyys voi (ehkä, en tiedä!) auttaa siinä, ettei lapsista tule pelinappuloita. En usko, että eron jälkeen kummallakaan on erityistä halua satuttaa toista. Minä ainakin olen valmis päästämään mieheni menemään ihan oikeasti. ap

Aika oleellista on, minkä ikäisiä lapsia ja minkälainen ilmapiiri perheessä on ollut. Ovatko lapset nähneet kenties riitoja, jopa väkivaltaa? Oleellista on myös se, miten ero hoidetaan ja miten ex-puolisot puhuvat toisistaan lapsille. Oleellista on, millainen suhde lapsilla on vanhempiinsa. Erotaanko sovussa vai riidassa? Erittäin oleellista on, etteivät lapset joudu puolisoiden kiistakapuloiksi. 

Ero voi horjuttaa pahoin lapsen turvallisuuden tunnetta, tai voi olla helpotus.

Omat vanhempani erosivat, kun olin joitan 2-vuotias. Isästä ei ole minkäänlaista mielikuvaa, enkä ole isää elämääni koskaan osannut kaivata. 

Minulla on erosta tosi neutraali kokemus. Me ei ikinä edes tehty mitään perheenä, tai no ylipäätään lasten kanssa ei kauheasti tehty mitään. Olin ehkä 11v vanha, en muista.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jo näistä vastauksista, lisääkin toivon! Meillä on toinen lapsista varhaisteini, toinen vasta ekaluokkalainen. Kotimme ei ole riitaisa eikä alkoholia tai väkivaltaa ole. Puhumattomuus, mykkyys ja vanhempien välinen kylmyys varmasti vaikuttavat lapsiin, vaikka kummallakin vanhemmalla on erikseen todella hyvät ja lämpimät välit lapsiin. Uskon että meidän vanhempien välien etäisyys voi (ehkä, en tiedä!) auttaa siinä, ettei lapsista tule pelinappuloita. En usko, että eron jälkeen kummallakaan on erityistä halua satuttaa toista. Minä ainakin olen valmis päästämään mieheni menemään ihan oikeasti. ap

Ap, miksi teidän välinne ovat kylmät? Yleensä pariterapia auttaa siihen, kunnaletaan puhua henkilökohtaisiata asioista, niin läheisyys palaa.

Tämä ei liity aloituksen kysymykseen mitenkään. Olen vain miettinyt, miksi ihmiset eroavat.

Kerroit että olette halunneet yrittää nimenomaan lasten vuoksi sinnitellä yhdessä. Kannattaa myös pohtia millaisen kivan lapset saavat rakkaudesta ja parisuhteista, jos vain sinnittelette yhdessä mykkäkoulussa!

Vierailija kirjoitti:

2/2 jatkuu

Tavallaan vanhempien ero vaikutti minuun kuitenkin kenties positiivisestikin, kun sain isän uusioperheen kautta uusia perheenjäseniä ja kaksi perhettä, joista sain kaksi mallia miten elämäänsä voi elää ja kaksi erilaista perhemallia - erilaisia, mutta yhtä arvokkaita ja hyviä. Näin jälkikäteen ihmetyttää miten äiti ja isä edes koskaan ovat voineet yhdessä olla kun ovat niin erilaisia ihmisiä! Vanhempieni avioeron aikaiset riidat ovat kyllä jälkensä jättäneet, pelkään vieläkin ihan lapsenomaisella kauhulla kun ihmiset nostavat äänenvoimakkuuttaan ja huutavat toisilleen. Myöskään eron aikaisia vanhempien keskusteluja käytännön järjestelyistä en olisi halunnut olla kuulemassa, vanha ahdistus nousee vieläkin niistä pintaan. Eikä lapsilta missään nimessä kysytä mitään vastauksia mihinkään kysymyksiin, se on aikuisten asia päättää nämä jutut ja lapset saavat olla lapsia. Minultahan kysyttiin, 5-vuotiaalta, että missä haluan asua! Onko 5-vuotias kypsä sellaista päättämään, ei missään nimessä. Kauhea ahdistus ja syyllisyys siitä, etten valinnutkaan isää, ja sitä syyllisyydentuntoa kannoin mukanani vuosia. Mutta en kuulemma ole tässäkään tilanteessa ollut ainoa, 90-luvulla oli moni muukin lapsi pantu liian isoihin kenkiin liian isoista asioista päättämään. Eli tähänkin suosittelisin jotain toista järjestelyä, että lapset laitetaan jonkun muun vahdittavaksi sillä aikaa kun aikuiset vääntävät keskenään kättä. Lasten ei tarvitse sitä nähdä eikä kuulla eikä siihen millään lailla osallistua, ja turvalliset aikuiset sitten heille kertovat miten asiat nyt menevät.

Mutta en minä erosta sinänsä rikki ole mennyt. Joka perheessä on jotain sillä lailla pielessä, että se jää aikuisiälle kalvamaan. Kukaan ei ehjänä elämän läpi selviä, täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Joten älä erosta sinänsä jää syyllisyyttä kantamaan, tärkeintä on että rakastat lapsiasi täydellä sydämellä ja sen heille kerrot, etkä milloinkaan lakkaa heitä halaamasta. Näytät heille mallia siitä, että joskus onnellisuuden vuoksi pitää tehdä kipeitä ratkaisuja, jotka vasta kaukaa katsottuna valkenevat. Pidä itsestäsi huolta ja opeta lapsiasikin pitämään. Luota huomiseen ja pysy positiivisena. Asiat järjestyvät kyllä. Kaikkea hyvää sinulle ja perheenjäsenillesi. <3

Kiitos tästä ihanasta vastauksesta ja pitkästä huolella pohditusta viestistä! Ja erityisesti toivotuksista :) Ei varmasti kukaan mene naimisiin ja hanki lapsia sillä ajatuksella, että myöhemmin erotaan ja perhe menee rikki. Tämä on hirveän vaikeaa. Miehen kanssa olemme kumpikin tosissamme yrittäneet laittaa suhdetta kuntoon. Olemme tehneet parhaamme. Mutta emme sovi yhteen. Aiheutamme toisillemme hirveää ahdistusta. ap

Olin itse niin pieni, 4-v, etten muista aikaa kun vanhempani oli yhdessä. En usko, että ero on juurikaan vaikuttanut negatiivisesti. Pienenä näin isääni säännöllisesti ja välimme olivat hyvät. Isä oli alkoholisti ja jossain vaiheessa pahoinpiteli naisystäväänsä ja jouduin tätä monesti todistamaan. Tietynlainen pelko isään jäi, enkä hänelle ikinä sanonut juurikaan vastaan. Välit oli kuitenkin aikuisikään ajoittain oikeinkin läheiset. Lapsi antaa paljon anteeksi vanhemmalleen. Isällä oli paljon pitkiä aikoja kun ei juonut ja luulen että on vanhemmiten päässytä pääsääntöisesti eroon alkoholista - en tosin tiedä.

Kun olin reilu parikymppinen isä jostain syystä laittoi välit poikki. Ilman sen kummempaa syytä. Hänellä oli aika-ajoin henkisiä ongelmia ja hän vetosi niihin. Isäni ei ole ikinä nähnyt lapsenlapsiaan, joita hänellä on 5. Isoimmat jo täysi-ikäisiä.

80-luvulla olin erolapsi, mikä ei ollut yleistä. Usein kuulin olevani yksinhuoltajan lapsi, mutta en muista, että se olisi hävettänyt. Äitini on mahtava ja hoiti hommasta kadehdittavan hyvin.

Olen itsekin eronnut ja en voi sanoa, että hoidimme eron yhtä hyvin, kun omat vanhempani. Ero sinänsä oli riidaton, mutta tapaamis- ja huoltoasiat riitauttivat meitä aika ajoin ja se varmasti näkyy meidän lapsissamme. Nykyään ei omat lapsenikaan tapaa isäänsä ja uskon, että se on traumatisoinut heitä jollain tapaa.

Minäkin olen sitä mieltä, että ei se ero sinänsä traumatisoi ketään. Jos välit pysyy hyvinä ja läheisinä molempiin vanhempiin, niin lapsi selviää varmasti ihan hyvin.

Mun vanhemmat erosivat yllättäin, kun olin 7-vuotias. En ollut tajunnut kotona mitään erikoista.

Itse ero ei ollut mitenkään kova järkytys. Kavereidenkin vanhempia oli eronnut, eikä asiaa pidetty mitenkään traumaattisena. Ainut huoleni oli isäikävä, sillä näin isää vain joka toinen viikonloppu. Olin myös monet pyhät äidillä murehtien, kuinka isä pärjää yksin...

Myöhemmin koville otti uusperhekuviot, kun äiti nai miehen, jolla oli lapsia. Ne huolet kuuluvat varmaan eri ketjuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2/2 jatkuu

Tavallaan vanhempien ero vaikutti minuun kuitenkin kenties positiivisestikin, kun sain isän uusioperheen kautta uusia perheenjäseniä ja kaksi perhettä, joista sain kaksi mallia miten elämäänsä voi elää ja kaksi erilaista perhemallia - erilaisia, mutta yhtä arvokkaita ja hyviä. Näin jälkikäteen ihmetyttää miten äiti ja isä edes koskaan ovat voineet yhdessä olla kun ovat niin erilaisia ihmisiä! Vanhempieni avioeron aikaiset riidat ovat kyllä jälkensä jättäneet, pelkään vieläkin ihan lapsenomaisella kauhulla kun ihmiset nostavat äänenvoimakkuuttaan ja huutavat toisilleen. Myöskään eron aikaisia vanhempien keskusteluja käytännön järjestelyistä en olisi halunnut olla kuulemassa, vanha ahdistus nousee vieläkin niistä pintaan. Eikä lapsilta missään nimessä kysytä mitään vastauksia mihinkään kysymyksiin, se on aikuisten asia päättää nämä jutut ja lapset saavat olla lapsia. Minultahan kysyttiin, 5-vuotiaalta, että missä haluan asua! Onko 5-vuotias kypsä sellaista päättämään, ei missään nimessä. Kauhea ahdistus ja syyllisyys siitä, etten valinnutkaan isää, ja sitä syyllisyydentuntoa kannoin mukanani vuosia. Mutta en kuulemma ole tässäkään tilanteessa ollut ainoa, 90-luvulla oli moni muukin lapsi pantu liian isoihin kenkiin liian isoista asioista päättämään. Eli tähänkin suosittelisin jotain toista järjestelyä, että lapset laitetaan jonkun muun vahdittavaksi sillä aikaa kun aikuiset vääntävät keskenään kättä. Lasten ei tarvitse sitä nähdä eikä kuulla eikä siihen millään lailla osallistua, ja turvalliset aikuiset sitten heille kertovat miten asiat nyt menevät.

Mutta en minä erosta sinänsä rikki ole mennyt. Joka perheessä on jotain sillä lailla pielessä, että se jää aikuisiälle kalvamaan. Kukaan ei ehjänä elämän läpi selviä, täydellisyyttä ei ole olemassakaan. Joten älä erosta sinänsä jää syyllisyyttä kantamaan, tärkeintä on että rakastat lapsiasi täydellä sydämellä ja sen heille kerrot, etkä milloinkaan lakkaa heitä halaamasta. Näytät heille mallia siitä, että joskus onnellisuuden vuoksi pitää tehdä kipeitä ratkaisuja, jotka vasta kaukaa katsottuna valkenevat. Pidä itsestäsi huolta ja opeta lapsiasikin pitämään. Luota huomiseen ja pysy positiivisena. Asiat järjestyvät kyllä. Kaikkea hyvää sinulle ja perheenjäsenillesi. <3

Kiitos tästä ihanasta vastauksesta ja pitkästä huolella pohditusta viestistä! Ja erityisesti toivotuksista :) Ei varmasti kukaan mene naimisiin ja hanki lapsia sillä ajatuksella, että myöhemmin erotaan ja perhe menee rikki. Tämä on hirveän vaikeaa. Miehen kanssa olemme kumpikin tosissamme yrittäneet laittaa suhdetta kuntoon. Olemme tehneet parhaamme. Mutta emme sovi yhteen. Aiheutamme toisillemme hirveää ahdistusta. ap

Ahdistusta.....Hmmmm.... eikö pariterapeutti ole sanonut, että tunne on aina kunkin ihmisen sisällä? Että kukaan ulkopuolinen ei voi aiheuttaa sinussa yhtään mitään tunnetta, vaan se tulee aina sinusta itsestäsi? Siksi, kun vaihdat puolisoa, niin samat ongelmat toistuvat.