Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.

Olin 19-v kun vanhempani erosivat. Olin juuri muuttanut pois kotoa ja toiselle paikkakunnalle asumaan kauas kotoa. Ero oli ihan järkyttävä shokki itselle, varsinkin kun luulin, että kaikki on hyvin. Kun sain tietää, että eroa on suunniteltu kauan, tuntui ihan siltä, että minulle oli vuosikausia valehdeltu ja esim. lapsuusajan kuvien katsominen oli ihan hirveää. 

Mun elämässäni toi ero sattui ehkä huonoimpaan mahdolliseen ajankohtaan ikinä. Masennuin pahasti. Lapsuudenkoti myytiin ja minulla ei oikein enää ole vuosikausiin ollut paikkaa minne palata. Molemmat vanhemmat ostivat sellaiset uudet asunnot itselleen, että minulla ei sitten alle kaksikymppisenä ollut enää omaa huonetta, vaan jos halusin käydä kotona, nukuin olohuoneen lattialla patjalla.

Jälkensä se kyllä jätti ainakin minuun ja tarvitsin jopa terapiaa avuksi. Mutta elämäntilanne oli itselläni ollut todella huono jo pitkään.

Mun vanhemmat erosi kun olin 7. Sitä ennen vuosien tappelu ja huuto ja mykkäkoulut jne. Olin huojentunut kun riitely ja muu loppui sinä päivänä kun isä lähti. Tiesin jo pentuna, että se oli paras ratkaisu kaikille. Sain vielä ihan helmen isäpuolen pari vuotta myöhemmin! Ainoa mikä harmitti oli se, että näin isän ehkä kaksi kertaa ennen täysi-ikäisyyttä. Se oli hänen oma valintansa.

Vanhemmat erosi kun olin 14-vuotias. Sairastuin masennukseen, syytin itseäni. Äitini ja isäni kertoivat liikaa, esim molemmat kertoivat halustaan hirttäytyä/ajaa rekan eteen.

En ole vieläkään löytänyt parisuhdetta. Takana 2 väkivaltaista suhdetta.

Vanhempieni ero ei sinänsä ollut mikään ongelma. Ongelma oli vanhempien typerä ja epäkypsä käytös. Kumpikin haukkui toista vanhempaa meille lapsille eikä koskaan eron jälkeen suostunut enää tapaamaan toinen toistaan. Onneksi tajusin jo pienenä, että vika ei ole meissä lapsissa vaan vanhempamme vaan olivat hölmöjä ja täysin kykenemättömiä fiksuun käytökseen. Oma ylpeys oli mielessä, ei lapsien hyvinvointi. 

Erota saa, mutta älkää olko typeriä. Kun on yhdessä tehty lapset niin mielestäni ero ei muuta mihinkään sitä, että lapsen etu tulee ekana. Ja siihen kuuluu, että käyttäydytään aikuisesti eli lapsille ei mollata toista vanhempaa, ei haasteta turhaan riitaa, hyväksytään että toisessa kodissa ehkä hiidetaan joitain asioita eritavalla, suhtaudutaan uusiin kumppaneihin asiallisesti, hoidetaan asiallisesti lasten harrastuksiin, kouluun, juhliin jne. liittyvät asiat. Vanhemman tehtävä on niellä oma pettymyksensä ja raivonsa, lasten ei tule kärsiä näistä. 

Menkää terapiaan jos ette siihen muuten pysty. 

Lue Katariina Hakaniemen kirja: "Kaksi kotia". Siinä on tosikertomuksia siitä, kuinka vanhempien ero voi vaikuttaa lapseen.

Omien kokemusteni ja tuon kirjan esimerkkejen pohjalta sanoisin, että kun eroatte, niin erotkaa silloin oikeasti. Järjestäkää lapsen olot niin, että hän voi kokea itsensä tervetulleeksi kummankin vanhemman kotiin.

Useimmat, varsinkin vähän vanhemmat lapset, jotka jo jotain tajuavat, ja osaavat aistia tunnelmia, kärsivät eniten siitä eroa edeltäneestä ajasta.

Olin 5-vuotias, kun vanhempani erosivat. En muista, miten suhtauduin asiaan - mieleeni ei kuitenkaan ole jäänyt mitään järkytystä/kauhua/itkua, joten todennäköisesti en edes ihmeemmin ajatellut asiaa/se onnistuttiin selittämään jotenkin hyvin lapselle. Tai sitten en oikein ymmärtänyt asiaa kunnolla - ehkä ajattelin, että nyt isä vaan asuu muualla ja that's it. Olin kuitenkin aina pieni vielä.

Muutettuaan pois, aluksi isä asui todella lähellä meitä. Etäisyys oli jotain 500m, ja keittiömme ikkunasta saattoi nähdä isän kodin (vastaavasti taas isän parvekkeelta saattoi nähdä äidin kodin). Pystyimme siis käymään ja olemaan isän kanssa milloin vain, eikä äiti tai isä kumpikaan estellyt tapaamisia.

Ja ainakin meidän lapsien edessä, he pitivät ok-välit.

Itselleni vanhempien ero itsessään ei siis ole ollut mikään erityisen traumaattinen, mutta ei myöskään helpottava (eivät he esim. tapelleet rajusti ennen eroa tai muuta vastaavaa) kokemus. He vain erosivat ja se siinä.

Äitini alkoi juosta vieraissa kun olin 6v ja isä katseli sitä vuoden. Minä ja sisarukseni muutimme äidin kanssa ja joku sen hetkinen ihastus joka antoi sysäyksen erolle. Lapsena tuntui tosi pahalta kun joutui muuttamaan lapsuudenkodista pois ja heti uudessa kodissa oli äidillä tyyppi pyörimässä muutaman kuukauden. Äiti pompotteli meitä lapsia ja veetuili,huusi ja raivosi isälle. Tätä en edelleenkään ymmärrä aikuisena että miksi. Eron syyksi hän on maininnut että halusi vielä mennä ja kokea mutta samaan aikaan vaikka sen eron sai niin oli tosi vee vuosia isälle,joka sitten reagoi omalla tavallaan. Molemmat olisivat tarvinneet terapiaa. Äidillä on ollut monta miestä ja nytkin hänen suurinongelmansa taitaa olla kun ei ole miestä mutta hänen tyttäret ovat parisuhteessa. Äitiäni ei ole koskaan kiinnostanut opiskelu,itsensä kehittäminen, yleissivistys huono ja jos lomailee niin Kanarialla Inglesissä nuppi turvoksissa. Lapsuus on jättänyt jälkensä ja en voi omaan kotiini luottaa,sen perusluottamus meni jotenkin rikki. Isäni on ollut pitkään parisuhteessa ja hänellä on fiksu puoliso. Sekin tuntuu äitiä korpeavan. Vaikka hän sai aikoinaan sen sinkkuelämän niin ei se häntä onnelliseksi tehnyt. Kun erovaiheessa tunteet ovat solmussa ja itse aivan hukassa niin menkää sinne terapiaan ja teette palveluksen lapsille.

Oli kiva joutua vanhempien pelinappulaksi ja vihan kohteeksi, haukkuivat vuorotellen toisiaan mulle ja jouduin kuriiriksi "vie tää sille" "vie tää tälle" "älä kerro että menen lomalle" sitten jouduin keskelle ositusta ja se vasta olikin letkeetä.

Olin iloinen erosta, koska luulin että riitely loppuisi ja minullekin riittäisi vihdoin huomiota. Väärässä olin. Äiti hankki välittömästi uuden miehen, josta tuli maailman keskipiste. Jäin kevyesti kakkoseksi. Isä masentui ja alkoi käyttäytyä todella toksisesti, yritti vieraannuttaa äidistä jne. Epäilin jo aiemmin ettei tunteillani ole kenellekään väliä ja avioero todisti sen.

Omat vanhempani erosivat kun olin 7-vuotias. Sisarukset olivat 3v, 6v ja 8v. Isä sairastui skitsofreniaan ja joutui laitoshoitoon. Äiti jätti hänet heti. Äiti katkaisi kaikki välit isään ja isän sukuun myös meiltä lapsilta. Kävin pari kertaa salaa mummoani ja serkkujani katsomassa mikä ärsytti suunnattomasti äitiä. En sitten enää mennyt. Äiti ei oikein jaksanut ison lapsikatraan kanssa ja oli kaikenlaista. Rahasta ei ollut pula mutta rakkaudesta, välittämisestä, hoivasta ja jaksamisesta. Lähdin kotoa niin nuorena kuin ikinä pystyin.  Kärsin siitä sillä en saanut opintolainaa äidin omaisuuden takia enkä voinut opiskella vaan piti lähteä kaikkiin p-hommiin mitä sattui lötymään. En ole mennyt takaisin äitiäni katsomaan eikä hän minua haluaisi edes nähdä. Näin hän minulle ilmoitti. En keksi miten lapsuuteni olisi voinut olla parempi. Kaksi heikkoa ihmistä hankki neljä lasta ja sortuivat velvollisuuksien alle.

Kyllä se hyvä juttu oli. Ei tarvinnut katsoa mielenterveysongelmaisen alkkisäidin sekoiluja. Ainut miinus on että äidin-puolen sisaruspuolet jäi etäisiksi.

Olin 15, sisko 9. Isä petti äitiä vuosikaudet ja lopulta isä avautui asiasta minulle, kun olin 14. Ero oli riitaisa. Isän naisystävät soitteli meille kotiin keskellä yötä, huorittelivat äitiä jne. Äiti oli koko ajan pahalla päällä, huusi ja löi ja isä perui usein tapaamiset. Jos saapui paikalle niin max. tunnin jaksoi olla meidän kanssa. Lopulta ei sitten enää tullutkaan. Nai yhden tyttöystävistään ja perusti uuden perheen. Ero oli kuitenkin helpotus, koska tappelivat aina. Mitä tästä seurasi lapsille? Minä sairastuin ensin masennusoireiseen käytöshäiriöön, hain huomiota vanhemmilta miehiltä ja lopulta diagnosoitiin epävakaa persoonallisuus, useita syömishäiriöitä ja ahdistuneisuushäiriö. Vielä 34 vuoden iässäkään en luota miehiin.

Tajusin että vanhemmat aikovat erota, kun olin seitsemän. Kysyin, asuvatko he vielä tässä talossa kun minä olen aikuinen, ja vastaus oli hämmentynyttä sopertelua. Toivoin viimeiseen saakka, että he olisivat pysyneet yhdessä, että mulla olisi ehjä perhe niin kuin kavereillakin. Silloin tunsin vain yhden eroperheen lapsen, hän oli aika hunningolla. Enpä osannut arvata, että niin minullekin käy. Vanhempani riitelivät raivoisasti, mutta toivoin silti viimeiseen saakka, turhaan. Eron jälkeen molemmat heilastelivat tahoillaan ja tajusin sanomattakin, etten ole enää ykkönen kummankaan elämässä. Tuli uusia lapsia, minä olin se jakojäännös, bonuslapsi hienosti sanottuna, jonka reppu pakattiin ja heiteltiin kodista toiseen. Siinä kun muilla oli oma, pysyvä koti. Vihaan koko bonuslapsi-käsitettä, mitä kaunistelua. Muuttaisivat aikuiset itse jatkuvasti. Vanhemmat olivat kireitä toisiaan kohtaan, aistin vihan, jos olin samaa mieltä "väärän vanhemman kanssa väärään aikaan". Olisi pitänyt osata myötäillä kumpaakin oikealla tavalla. Opin sen kyllä myöhemmin ja sairastuin psyykkisesti.

Masennuin, ahdistuin ja olen käynyt erilaisissa terapioissa 15 vuoden ajan, välillä aktiivisemmin, mutta on ollut vuosienkin välejä. Vanhempien erosta ei pääse koskaan yli, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Minulle ero on tullut vastaan aina uudelleen: rippijuhlissa kireytenä, yo-juhlissa tunnelma on jännitteinen kun paikalla molempien uudet puolisot. Lasten syntyessä kaipasin isää ja äitiä, molempia. Ristiäisissä, häissä... Tuntuu ettei sitä saa sanoa, mutta olisin psyykeltäni paljon ehjempi ihminen, jos vanhempani olisivat jatkaneet edes ystävyysliitossa.

Eron jälkeen faija hakkasi turhautumista muhun et kivaa oli 🤔

Olin 11v. Se oli helpotus, kun se riitely ja jännittyneisyys kotona loppui. Oikeastaan opin tuntemaan vanhemmat paremmin vasta heidän erottuaan. Toki muistan  varhais lapsuuteni ennen eroa kovin ruusuisena, jonka jälkeen muutettiin Helsingin keskustaan äidin kanssa. Koulussa oli 15hlö enemmän väkeä/luokka, eikä yhtään tuttua kaveria, kiusaajiakin ilmeni. Itse koin vaikeimmaksi sen, että hyvin pian vanhempien eron jälkeen, uusi äidin miesystävä ilmeistyi taloon.. Liian nopeaan.. Se pilasi äitini ja iso-siskoni välit lopullisesti. Ja muistan kuinka itsekkään en hyväksynyt miestä/tilannetta pitkään aikaan, ja muutin isäni luokse, ja 16v omilleni. Silloin se tuntui oikealta ratkaisulta, mutta lienee syy, miksi en jatkanut korkeakoulu opintoihin, vaan painelin töihin maksaakseni vuokrani. Aikuisiällä kuitenkin ymmärrän, että se on elämää, eikä tässä uudessa miehessäkään ollut mitään vikaa. Nykyään tulen toimeen tämän "isäpuolen kanssa". Huonoa suhdetta ei pidä jatkaa lasten takia, se pahimmillaan antaa väärän kuvan vanhemmuudesta/parisuhteesta. Kaikki muu mikä lasten ympärillä muuttuu, on ne asiat jotka voivat olla lapselle vaikeampia.  M30 

Olin 4- vuotias kun vanhemmat eros ja isä muutti pois. Jäin äitini luo joka oli siitä lähtien yksinhuoltaja. Erosta huolimatta näin isää melko säännöllisesti viikonloppuisin ja lomilla. Pienenä ero tuntui kurjalta koska olin niin pieni etten kunnolla ees käsittäny koko juttua.

Vaikka siihen asti vanhempani olivat tapelleet taukoamatta raha-asioista ja kaikesta muustakin. Aikuisin silmin ajatellen ero on nyt valtava helpotus, onneks tajusivat tehdä sen. Rauha on vihdoin maassa eikä mun tarvii joka hetki olla setvimässä niiden sotatilaa tai toimia riidan välikappaleena. Tosi vapauttavaa. En halua edes kuvitella mitä tapahtuis jos ne kaks eläis vielä saman katon alla. Pää räjähtää pelkästä ajatuksesta.

Olin teini ja eron jälkeen ihmettelin, että mistä tämä hiljainen, mukava ja rento tunnelma oikein tuli kotiimme? Ja miten meillä oli yhtäkkiä hyvää ruokaa kotona, eikä pieni sotku tai satunnainen kutonen kokeesta ollutkaan enää katastrofi.

Viimeiset avioliittovuotensa äiti ja isä käytti riitelemällä useita kertoja päivässä. Isä oli ryhtynyt täys spurguksi ja yliväsynyt äiti purki siitä aiheutuvaa harmitusta simputtamalla meitä lapsia. Me lapset puolestamme tuuletimme kiusaamalla toisiamme.

Eron jälkeen aloin jopa viihtyä kotona

Hyvin.. Loppu se pelko tappeluista kun äippä sai välillä pataan. Piste. Ei lisättävää.

En muista ydinperheaikaa koska vanhempani erotessa olin sen verran pieni. Tiedän kuitenkin että riitoja siihen riitti häntäheikki isäni hypähdellessä kukasta kukkaan jopa syntymäni aikaan. Tämän kuulin myöhemmin sukulaisilta, en äidiltäni. Aluksi isäni tapasi suht säännöllisesti minua mutta aina uuden naisen tultua kuvioihin (eli usein) tapaamiset väheni. Olin noin 10 v kun hän avioitui uudestaan ja sain kaksi sisaruspuolta. Tähän loppui myös tapaamiset koska uusi äitipuoli oli mustasukkainen äidistäni ja minusta. Tämänkin kuulin "kyliltä", samoin kuin sen että aihetta mustasukkaisuuteen olikin, kohde vain oli väärä. Isäni ei tapojaan toisten naisten suhteen ollut muuttanut vaan kuopuksensa syntyessä ei ollut paikalla vaan toisen naisen luona. Isäni jäi siis täysin vieraaksi, nyt jo kuollutkin ja sisaruspuoleni olen tavannut kaksi kertaa. Minkäänlaisia välejä tai suhdetta millä ei ole, isäni hautajaisistakin kuulin vasta kun lehdestä kuolinilmoituksen näin. Jossain kohtaa sain sitten äidin puoleltakin isäpuolen ja sisaruksia. Mies oli ihan ok, mutta selkeästi en kuulunut perheeseen kummankaan mielestä. Tein valtavasti kotitöitä ja hoidin pikkusisaruksia, kateellisena muistan kuinka kaverit meni kesälomn keskenään, uivat ja pyöräilivät ja minä hoidin lapsia pääsemättä mihinkään. Mahdollisimman pian tehtiin selväksi että omaan asuntoon ja elämään olisi siirryttävä ja nuorena muutinkin pois. Pikkusisarukset nauttivat elämästä eivätkä joutuneet tekemään mitään kotitöitä, isompana saivat niin autot kuin asunnotkin. En nyt niinkään syytä paskasta lapsuudestani vanhempieni eroa vaan huonoja vanhempia. Isääni joka ei kyennyt sitoutumaan ja kantamaan vastuuta, äitiäni joka ilmeisesti kaatoi pettämisen katkeruuden ja eron minun niskaani. En koe että minulla on lapsuuden perhettä tai vanhempia. Puolisoni vanhemmat ovat minulle rakkaammat kuin omat biologiset siittääjäni ja synnyttäjäni, joille minä en merkitse mitään.

Olin 12v kun vanhemmat erosivat. Veljeni olivat 6v ja 8v. Äiti oli kertonut meille lapsille mahdollisesta erosta jo kuukausia ennen joten asia ei tullut yllätyksenä, ja itse odotin eroa innolla. Vanhempani riitelivät lasten kuullen ja isäni oli välillä väkivaltainen. Tunnelma kotona oli myös ahdistunut ja kylmä. Eron myötä äiti muutti meidän lasten kanssa pois ja tykkäsin tosi paljon koska uusi koti oli kivempi mitä vanha ja saimme vihdoin kissan (isäni inhosi eläimiä joten lemmikkiä ei voinut olla ennen eroa). Meillä oli myös eron jälkeen enemmän rahaa mitä ennen eroa koska isäni käytti koko palkkansa itseensä, mutta eron jälkeen äiti sai elastustuet joten meillä oli käyttörahaa enemmän. Isä oli aina etäinen joten en ikävöinyt häntä ollenkaan eron jälkeen. Isää ei kiinnostanut tavata meitä, näimme pari kertaa vuodessa, mutta ei haitannut mitään koska en itsekään halunnut tavata häntä.

Eron jälkeen 8v veljeni joka oli aina ollut tosi nirso ja huono syömään, alkoi syödä täysin normaalisti. Uskon että ennen eroa vanhempien kylmät ja huonot välit ahdisti häntä niin paljon että syömättömyys johtui tästä.

Eron aikaan 6v veljeni kyseenalaisti eron teini-ikäisenä ja kertoi toivovansa vanhempien yhteenpaluuta. Toinen veljeni ja minä olimme tästä täysin hämmästyneitä, mutta syy on varmaan se ettei nuorin veli muista minkälaista oli kun vanhemmat olivat yhdessä ja me muistamme.

Kumpikaan vanhemmistani ei muuttanut yhteen uuden kumppanin kanssa eikä perustanut uusioperhettä.

Ainoa lievästi surullinen asia erossa oli se että isäni äiti laittoi välit poikki äitiini ja meihin lapsiin. Hän oli lestadiolainen (isäni oli eronnut siitä jo ennen kuin tapasi äitini) joten hän ei hyväksynyt eroa, ja hänen mielestään äitini oli syyllinen eroon koska äiti oli se joka haki eroa.