Lue keskustelun säännöt.
Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.
Minulla ja miehelläni taitaa useamman vuoden taistelun jälkeen olla ero edessä. Yksi huoli on ja se on ylitse muiden: miten tämä vaikuttaa lapsiin? Olemme käyneet pariterapiat läpi ja kaikkemme yrittäneet nimenomaan lasten vuoksi. Kertokaa ihmiset, mikä oikeasti on vanhempien eron vaikutus lapsiin. Mitä siitä on teidän elämässänne seurannut? Kiitos jo etukäteen!
Kommentit (170)
Minun vanhempani erosivat kun olin viisi. En itse koe, että tapahtuneesta olisi jäänyt traumoja tai huonoja muistoja. Ainoa asia, mihin uskon eron vaikuttaneen on se, etten muista isäni poismuuttoa ja aikaa sen ympärillä (muistan kuitenkin monia asioita ajasta ennen ja sen jälkeen lapsuudesta).
Ennen eroa isäni ja äitini eivät riidelleet lasten nähden tai kuullen, eivät myöskään eron jälkeen. Olen näin aikuisiällä myös kiittänyt äitiäni, miten hyvin he eron aikoinaan hoitivat meidän lasten kannalta. Eron syistä on keskusteltu meidän lasten kanssa (veljeni ovat pari vuotta itseäni vanhempia), kun kasvoimme isommiksi. Kaikkia yksityiskohtia meille ei ole kerrottu, mutta toisaalta en niitä haluakaan tietää, ne ovat äitini ja isäni välisiä asioita. Tiedän kuitenkin, ettei väkivaltaa, pettämistä tms. tapahtunut.
Olen edelleen iloinen ja kiitollinen siitä, että meidän lapsien välit sekä äitiini että isääni pysyivät eron jälkeen hyvinä. Myös äiti ja isä pyrkivät pitämään välinsä hyvinä; me teimme yhdessä erilaisia retkiä ja menoja koko perheen kesken niin, että sekä äiti että isä olivat mukana. En usko, että tämä on ollut heille aina täysin helppoa, mutta he halusivat pitää välit asiallisina ja ystävällisinä lapsien vuoksi. Olen myös kiitollinen siitä, että koko lapsuuteni on ollut rauhallista ja tasapainoista aikaa, minulle ja veljilleni vanhempani ovat pyrkineet luomaan mahdollisimman vahvan perusturvallisuuden tunteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
'Joskus se ero on parempi ratkaisu kuin yhdessä kitkuttelu.'
Varmasti näin. Mutta millä erottaa ne kaksi tapausta toisistaan? Mistä tietää, milloin on yritetty liian pitkään? Milloin tulisi ymmärtää lopettaa?
Mistä tietää, että kyse on vain kitkuttelusta, joka vahingoitraa kaikkia osapuolia?
Lukaisin pikaisesti ketjua läpi. Toivottavasti moni saa ajatuksia omiin suhteisiinsa ja liittoihinsa toisten kokemuksista.
Miksi menimme yhteen, miksi piti tehdä lapsia jos ei ollut varmuutta, että perhe-elämä toimii pitkän päälle?
Miten olisi pitänyt toimia toisin ettei lapset kärsi? Miksi parisuhde ja rakkaus sammui? Vai sammuiko ja muutti muotoaan? Mikä ob ollut lopullinen niitti suhteen loppumiselle?
Mitä neuvon omille lapsilleni etteivät toista samoja virheitä omissa suhteissaan?
Vierailija kirjoitti:
Nuorisorikollisuuden ym. syrjäytyneisyyden taustalla on usein eroperhe. Tätä ei tietenkään saa ääneen mainita, eikä se ole sääntö mutta usein näin kuitenkin on. Ydinperhe on kuitenkin lapselle se paras malli.
Tuo on täyttä totta vaikka toisin väittäjiä on. Lapsi ei unohda koskaan vanhempiensa eroa jos on sen ikäinen että tajuaa ja muistaa.
Vaikutus oli positiivinen. Ei niitä onnettomia, yhdessä olevia vanhempia kestänyt katsoa. Mielummin näin heidän jatkavan eri teitä onnellisina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vabhemmat riitelivät kovasti,;kun olin pieni ja kotona oli ahdistava ilmapiiri. Olin kuuden, kun vanhemmat erosivat ja osasin olla jo onnellinen asiasta, koska riidat loppuisivat. Olimme pääasiassa äidillä ensimmäiset kaksi vuotta ja isää oli kova ikävä. Tämän jälkeen isäkin toipui erosta sen verran, että halusi alkaa tapaamaan meitä, mutta äiti hankaloitti asioita kaikin mahdollisin tavoin. Alkoi katkeruus, mustamaalaaminen ja oikeustaistelut molemmin puolin.
Ero toi meille kotiin hetkeksi takaisin onnen, ilon ja rauhan. Tapaamisriidat toivat sen, että ennen omilleni muuttamista voinut luottaa kumpaankaan vanhemmistani ja tunsin menettäneeni molemmat heistä. Onneksi oli sisko ja mummu. Välit ovat korjaantuneet aikuisena, mutta turvallista lapsuutta en saa takaisin.
Eli erotkaa vaan, koska se on lapsille parempi kuin onnettomuutenne kotona. Lapsille te molemmat olette kuitenkin tärkeitä, joten arvostakaa toista vanhempana lasten takia. Älkää mollatko, haukkuko tai väheksykö. Se saa lapsen kokemaan, että hänen rakkautensa toiseen vanhempaan ja tunteensa ovat väärin ja että edes perheen sisäisiä asioita ei voi puhua kotona. Vahvempaa pohjaa myöhemmille mielenterveysongelmilke ei ole.
Helpotti elämää huomattavasti. Älkää jääkö huonoon suhteeseen koskaan lasten takia! Lapset voivat hyvin, jos vanhemmat voivat hyvin, vaikka olisivat erillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lukaisin pikaisesti ketjua läpi. Toivottavasti moni saa ajatuksia omiin suhteisiinsa ja liittoihinsa toisten kokemuksista.
Miksi menimme yhteen, miksi piti tehdä lapsia jos ei ollut varmuutta, että perhe-elämä toimii pitkän päälle?
Miten olisi pitänyt toimia toisin ettei lapset kärsi? Miksi parisuhde ja rakkaus sammui? Vai sammuiko ja muutti muotoaan? Mikä ob ollut lopullinen niitti suhteen loppumiselle?
Mitä neuvon omille lapsilleni etteivät toista samoja virheitä omissa suhteissaan?
1. Olimme yhdessä 10 vuotta ennen lapsia. Kauan pitää olla saadakseen varmuuden?
2. Mies rakastui toiseen. Hän sanoi, ettei rakkaus minujn kokonaan ollut sammunut, mitä nyt 20 vuodessa väljähtynyt.
3. Älä ota puolisoa, joka haluaa kontrolloida toista. Äläkä itse kontrolloi.
Pahinta lapselle on varmasti draama, riita, salailu ja itkeskely, pelko ja epävarmuus, taloudellinen hätä, alkoholi ja vaille jääminen.
Minusta ihan sama asuvatko vanhemmat samassa vai omissa asunnoissa, ja onko heillä seksiä keskenään vai ei, kunhan lapsella on turvalliset ja selkeät ja luotettavat olot.
Jos molemmat vanhemmat ovat luotettavia ja vastuullisia, ja elämä ei ole yhtä riitaa, juopottelua ja pelkäämistä, lapsella on asiat aika hyvin.
Eikä ne tarvitse olla biologisia vanhempia, jos on tarpeeksi turvallisia ja rakastavia aikuisia. Äiti ja mummo, tai kasvayusvanhemmat, ym. Pääasia että lapsi on rakastettu ja huoleton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten voi sanoa että ydinperhe on paras malli. Jos lapsen isäksi on vaikka osunut väkivaltainen juoppo, niin ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
No ei mun mielestä mitenkään hyvin sanottu. Onko aina hyvästä joutua muuttumaan ihmisenä, jos se tarkoittaa kutistumista ja kaikista itselle tärkeistä asioista luopumista? Ja lopulta katkeroitumista? Uskokaa nyt, ero ei ole helppo ratkaisu, mutta joskus vaihtoehto on vielä huonompi.
Tuossa oli mainittu kun kyseessä ei ole väkivalta, alkoholismi tai pettäminen. Ap:llä he ovat vain puolisonsa kanssa erilaisia. Kuitenkin ovat ilmeisesti vuosia olleet yhdessä ja ilmeisesti rakastaneetkin toisiaan tai ainakin tulleet toimeen kun ovat naimisissa ja heillä on lapsiakin.
Joskus se rakkaus vain loppuu. Kaikkien ihmisten parisuhteet eivät kestä koko elämää, niin se vain on.
Aika naivia odottaa että rakkaus vain loppuu ilman että itse voisi mitenkään vaikuttaa siihen. Rakkauteen tarvitaan halua ja tekoa. Jos se vain loppuu itsestään, niin mitä jos rakkaus omiin lapsiinkin vain loppuu, niin jätätkö heidätkin vai jatkatko hampaita kiristellen huonossa ilmapiirissä?
Joskus rakkaus loppuu siksi, että rakastettu on tehnyt asioita joita ei voi antaa anteeksi.
Tai hänestä on tullut ihminen jota ei voi enää kunnioittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero on helppo ratkaisu vanhemmille, siinä ei tarvitse muuttua itse ihmisenä. Tietyissä tilanteissa eroava vanhempi on itsekäs ja kärsijänä ovat usein ne lapset.
Hyvin sanottu.
No ei mun mielestä mitenkään hyvin sanottu. Onko aina hyvästä joutua muuttumaan ihmisenä, jos se tarkoittaa kutistumista ja kaikista itselle tärkeistä asioista luopumista? Ja lopulta katkeroitumista? Uskokaa nyt, ero ei ole helppo ratkaisu, mutta joskus vaihtoehto on vielä huonompi.
Tuossa oli mainittu kun kyseessä ei ole väkivalta, alkoholismi tai pettäminen. Ap:llä he ovat vain puolisonsa kanssa erilaisia. Kuitenkin ovat ilmeisesti vuosia olleet yhdessä ja ilmeisesti rakastaneetkin toisiaan tai ainakin tulleet toimeen kun ovat naimisissa ja heillä on lapsiakin.
Joskus se rakkaus vain loppuu. Kaikkien ihmisten parisuhteet eivät kestä koko elämää, niin se vain on.
Aika naivia odottaa että rakkaus vain loppuu ilman että itse voisi mitenkään vaikuttaa siihen. Rakkauteen tarvitaan halua ja tekoa. Jos se vain loppuu itsestään, niin mitä jos rakkaus omiin lapsiinkin vain loppuu, niin jätätkö heidätkin vai jatkatko hampaita kiristellen huonossa ilmapiirissä?
Joskus rakkaus loppuu siksi, että rakastettu on tehnyt asioita joita ei voi antaa anteeksi.
Tai hänestä on tullut ihminen jota ei voi enää kunnioittaa.
Rakkaus ei valitettavasti aina lopu vaikka toinen olisi tehnyt kuinka väärin tai häijysti. Silloin se vain hiipuu pois ajanmyötä, mutta ei lopu kuin seinään.
Omat vanhempani erosivat, kun olin 7 vuotias, minulla oli 2 nuorempaa sisarusta. Me jäimme isän luokse, joskin jokainen meistä asui teini-iässä myös osan aikaa äidillä.
Vanhempien ero sinällään ei oikeastaan vaikuttanut kovinkaan negatiivisesti. Toki olin alkuun surullinen ja ikävöin poissa olevaa vanhempaa, mutta vanhempamme pysyivät hyvissä väleissä ja asuivat lähekkäin, äiti tuli usein meille asumaan isän ollessa työmatkoilla ja saimme itse vaikuttaa siihen, kumman luona milloinkin olimme - jos oli ikävä äitiä, sinne sai menää vaikka olisi ollut isän vuoro ja päin vastoin.
En siis kokenut eroa lopulta mitenkään traumaattisena. Olennaista oli se, että vanhemmat säilyttivät keskusteluyhteyden ja molemmat halusivat hyvää meille lapsille ja olivat valmiita toimimaan meidän ehdoilla.
Tuo oli tilanne vuosia eron jälkeen. Sitten vanhemmat menivät tahoillaan naimisiin, ja siitä alkoivat ongelmat. Äitipuoli ei hyväksynyt meitä, ja osoitti sen kaikin mahdollisin tavoin. Tämän seurauksena myös vanhempieni välit viilenivät ja tilanne muutenkin hankaloitui. Perheolot olivat niin vaikeat ja painostavat, että niitä kolhuja paikataan yhä, enkä ainakaan tähän 35 v ikään mennessä ole onnistunut korjaamaan välejäni äitipuoleen.
Yleensä tämä kertomus aiheuttaa epäilyksiä siitä, että me lapset olimme varmaan kamalia ja mustasukkaisia ja äitipuolta on vain ymmärretty väärin. Voi olla näinkin. Kuitenkin ennen tätä isällä oli toinen vakava suhde, ja äidillä oli parikin avo/avioliittoa. Näissä mitään mainittavia ongelmia ei ollut.
Vastuu kaikesta on tietysti vanhemmilla, eli tässä isälläni. Hänen olisi mielestäni pitänyt ajatella lasten etua edes vähän myös uuden rakkauden kohdalla kun kävi selväksi, miten nainen meihin suhtautui. Jos siis olisin teidän lapsenne, pyytäisin, että pidätte keskinäiset välinne kunnossa, ajattelette lasten etua ja otatte samaan talouteen asumaan vain sellaisen uuden puolison, joka aidosti hyväksyy myös sekä lapset edellisestä liitosta, että sen entisen puolison.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani erosivat, kun olin 7 vuotias, minulla oli 2 nuorempaa sisarusta. Me jäimme isän luokse, joskin jokainen meistä asui teini-iässä myös osan aikaa äidillä.
Vanhempien ero sinällään ei oikeastaan vaikuttanut kovinkaan negatiivisesti. Toki olin alkuun surullinen ja ikävöin poissa olevaa vanhempaa, mutta vanhempamme pysyivät hyvissä väleissä ja asuivat lähekkäin, äiti tuli usein meille asumaan isän ollessa työmatkoilla ja saimme itse vaikuttaa siihen, kumman luona milloinkin olimme - jos oli ikävä äitiä, sinne sai menää vaikka olisi ollut isän vuoro ja päin vastoin.
En siis kokenut eroa lopulta mitenkään traumaattisena. Olennaista oli se, että vanhemmat säilyttivät keskusteluyhteyden ja molemmat halusivat hyvää meille lapsille ja olivat valmiita toimimaan meidän ehdoilla.
Tuo oli tilanne vuosia eron jälkeen. Sitten vanhemmat menivät tahoillaan naimisiin, ja siitä alkoivat ongelmat. Äitipuoli ei hyväksynyt meitä, ja osoitti sen kaikin mahdollisin tavoin. Tämän seurauksena myös vanhempieni välit viilenivät ja tilanne muutenkin hankaloitui. Perheolot olivat niin vaikeat ja painostavat, että niitä kolhuja paikataan yhä, enkä ainakaan tähän 35 v ikään mennessä ole onnistunut korjaamaan välejäni äitipuoleen.
Yleensä tämä kertomus aiheuttaa epäilyksiä siitä, että me lapset olimme varmaan kamalia ja mustasukkaisia ja äitipuolta on vain ymmärretty väärin. Voi olla näinkin. Kuitenkin ennen tätä isällä oli toinen vakava suhde, ja äidillä oli parikin avo/avioliittoa. Näissä mitään mainittavia ongelmia ei ollut.
Vastuu kaikesta on tietysti vanhemmilla, eli tässä isälläni. Hänen olisi mielestäni pitänyt ajatella lasten etua edes vähän myös uuden rakkauden kohdalla kun kävi selväksi, miten nainen meihin suhtautui. Jos siis olisin teidän lapsenne, pyytäisin, että pidätte keskinäiset välinne kunnossa, ajattelette lasten etua ja otatte samaan talouteen asumaan vain sellaisen uuden puolison, joka aidosti hyväksyy myös sekä lapset edellisestä liitosta, että sen entisen puolison.
Mistä tiedät ettei äitipuoli hyväksynyt teitä? Miten näkyi?
Olin ekalla luokalla kun yhtenä päivänä tulin kotiin mistä isi oli vienyt tavaroita tauluja yms ja häipynyt. Meille lapsille (minä vanhin) ei ollut kerrottu mitään etukäteen.
Tämä oli kevättä ja kesällä sain äidiltä lohdutukseksi koiran?! Jälkeenpäin voin todeta, että tämä oli ehkä äitini kaikkien aikojen järkevin teko.
Ero vanhemmilla oli sotkuinen ja riitaisa. Kesti pitkään ennen kuin äiti ja isi olivat taas puheväleissä joten usein ollessamme viikonloppuja äitini äidillä isi tuli sinne lahjojen kanssa ja nyt tajuan aikuisena vasta, että se oli sitä kalastelua lahjoilla että lapset tykkäisivät hänestä.
Itse masennuin erosta lihoin mielettömästi ajauduin koulukiusatuksi koska olin lyhyt ja paksu. Masennuin täysin ja koulusta tullessani romahdik lattialle, mutta sain voimaa mistäkäs muustakaan kuin siitä koirasta. Koira tuli pusuttelemaan ja lenkit hänen kanssaan olivat mulle pikkuisena juuri sitä terapiaa mitä tarvitsin. Onneksi kyllä myöhemmin osasin hakea apua myös koulusta ja sain kerran viikossa yhden oppitunnin sijasta mennä kuraattorin kanssa juttelemaan.
Vanhempana aloin sitten laihduttaa niin, että lopulta äitinikin heräsi tähän maailmaan ja tajusi viedä minut lääkäriin. Anoreksia.
En voi siis sanoa, että vanhempien ero itsessään olisi tätä lapsuuttani musertanut, mutta tapa miten se hoidettiin oli täysin väärä. Eli jos eroon päädyt älä tee sitä virhettä, ett pidät lapsia lapsina jotka eivät ymmärrä. Kyllä he ymmärtää ja kannattaa asioista oikeasti aidosti puhua.
Nykyisin olen itse lähemmäs 30v kahden lapsen äiti ja aviomieheni kanssa ollut yhdessä 15v. Edelleen olen pienikokoinen, mutta syöminen ei ole enää ongelma. Kaikesta selviää, mutta olisi voinut olla helpompaakin😊
Vanhempani erosivat kun olin 1v eli en muista siitä mitään. Vanhempani kuitenkin vihasivat toisiaan ja puhuivat toisistaan p****. Näin isääni todella harvoin ja koin olevani aina jotenkin erilainen kuin muu perheeni. Myöhemmin olen ymmärtänyt olevani vain isäni kaltainen, mutta sitähän minulle ei silloin kerrottu. Identiteettikriisi oli aika iso. Olin aina tosi pahoillani vanhempieni erosta. Pidin molemmista enkä ymmärtänyt mikseivät he voineet tykätä toisistaan. Eron syytä ei minulle koskaan kerrottu.
Pahinta erossa oli kuitenkin uusi isäpuoli, kjoka oli sata kertaa huonompi valinta kuin isäni. Isäpuoli huusi jatkuvasti ja uhkasi tappaa meidät lapset, hajotti paikkoja yms. Tämän helmen kanssa äitini oli sitten naimisissa 10v.
En ole lukenut ketjua. Olin opiskelemassa, kun vanhemmat erosivat. Olin helpottunut asiasta. Alkoholismia, fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Olin ollut huolissani äidin puolesta toisella paikkakunnalla asuessa. Sisarukset nuorempia, mutta nuorinkin jo koulussa. Äiti meni sitten uudelleen naimisiin ja nyt kuollut. Me lapset taistelemme äidin perinnöstä. Kunnon riita ahneen lesken kanssa. Oma isä suree nyt paljon sitä, että äiti oli hänen elämänsä rakkaus eivätkä osanneet aikanaan hoitaa asioita kuntoon ja hakea apua. Harmittaa myös tämä tuhkamunaleski, joka on vuosia yrittänyt pilata perheenjäsenten välit. Olen ottanut opiksi näistä oppitunneista. Itsellä kolme lasta eikä tuo rapeaa aina puolison kanssa ole. En kuitenkaan toivo, että omat lapset samassa tilanteessa joskus. Tsemppiä ja viisaita päätöksiä!
Vierailija kirjoitti:
Kiitos jo näistä vastauksista, lisääkin toivon! Meillä on toinen lapsista varhaisteini, toinen vasta ekaluokkalainen. Kotimme ei ole riitaisa eikä alkoholia tai väkivaltaa ole. Puhumattomuus, mykkyys ja vanhempien välinen kylmyys varmasti vaikuttavat lapsiin, vaikka kummallakin vanhemmalla on erikseen todella hyvät ja lämpimät välit lapsiin. Uskon että meidän vanhempien välien etäisyys voi (ehkä, en tiedä!) auttaa siinä, ettei lapsista tule pelinappuloita. En usko, että eron jälkeen kummallakaan on erityistä halua satuttaa toista. Minä ainakin olen valmis päästämään mieheni menemään ihan oikeasti. ap
Oletko jutellut miehesi kanssa, että teillä on viileät välit? Ja että sinä haluaisit suhteen, jossa puhutaan? Meillä mies on luonnostaan jurottaja. Hän myös tiuskii minulle, jos jokin asia ei mene putkeen. Kun joskus ilmaisin, että tämä ei oikein vastaa minun käsitystäni parisuhteesta, hän oli hyvin hämmästynyt ja sanoi, että hän tarvitsee runsaasti omaa tilaa. Siksi hän kuulemma viihtyy juuri minun kanssani, kun ei tarvitse esittää mitään. Minä aloin miettiä, että onhan sekin väärin, jos pakotan hänet erilaiseksi kuin hän sisimmiltään on. Olen alkanut hyväksyä sen, että meillä on vähän etäisemmät välit kuin monilla muilla, mutta yhdessä toimitaan ihan hyvin perheenä (meillä on 3 lasta).
Vanhempani olivat hyvin kylmissä väleissä niin kauan, kuin muistan ja viimeiset viisi vuotta he eivät kestäneet katsoakaan toisiaan. Isä alkoi kiskoa kaksin käsin viinaa ja äiti purkasi pahaa oloaan kiusaamalla meitä lapsia. Vuosi ennen eroa sovittiin koko perheen kanssa, että he pysyvät yhdessä meidän lasten vuoksi, mutta olin itse ollut kauan jo sitä mieltä, että erotkaa nyt, perkele. Eron koittaessa olin ihan hyvilläni; sekä äidin, että isän mieli parani huomattavasti, kun pääsivät eroon toisistaan, enkä itsekään enää tuntenut itseäni maanvaivaksi jo valmiiksi stressaantuneille vanhemmille. Ero siis ei aiheuttanut minulle minkäänlaisia traumoja, sitä edeltävä aika sen sijaan kyllä
Me kolme lasta oltiin kaikki murrosiässä, kun ero vihdoin tapahtui
Olin 12 ja ero oli monella tapaa helpotus. Vanhemmat tappelivat koko ajan. Näin jälkeenpäin ajatellen äiti taisi olla aika pahasti masentunut, ei usein päässyt sängystä koko päivänä. Isä turhautui varmaan aika tavalla. He olivat eri mieltä ihan kaikesta: uskonnosta, tanssimisesta, tv-ohjelmista, lasten kasvatuksesta... Äiti ihastui toiseen mieheen ja se toimi kai loppujen lopuksi sitten kannustimena lähteä.
Mitä en vieläkään ymmärrä on se, että ympäristö tuntui vaativan että ottaisin jomman kumman puolen. Ainoa mitä halusin oli pitää molemmat vanhemmat, vaikka en toisen luona koko aikaa asunutkaan. Myös äiti yritti käännyttää vahvasti isää vastaan, vaikka ei mitään syytä ollutkaan (esimerkiksi ryyppäämistä, väkivaltaa, vieraissa käymistä tms.)