Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.

Vanhempieni ero tuhosi mielenterveyteni. Olin n. 3-4-vuotias silloin. Isäni oli hoitanut minua pääasiassa tuohon asti. Sitten hän yhtäkkiä muutti pois ja jäin kahdestaan epätasapainoisen äitini kanssa. Tuosta hylkäämiskokemuksesta en ole toipunut koskaan. En vieläkään (26-vuotiaana) pysty luottamaan ihmisiin. Olen epäluuloinen, alakuloinen ja erakoitunut.

Myöhemmin molemmat vanhempani perustivat uudet perheet. Minä en kuulunut, enkä kuulu, kumpaankaan niistä. Muutin 17-vuotiaana omilleni. Sen jälkeen olen nähnyt vanhempiani kerran tai korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Emme ole läheisiä.

Harkitkaa hyvin tarkkaan, tahdotteko todella erota.

Vanhemmat erosivat periaatteessa hyvissä väleissä, eivätkä ennen eroakaan riidelleet. Vuoroviikkoasuminen uuvutti meidät 9 ja 12v. Molemmat oireilivat (masennus, syömishäiriö, päihteet). Itse en tästä syystä voisi erota lasteni isästä kuin erittäin painavista syistä.

up

Vanhempani erosivat, kun olin 17v ja veljeni 13v.

Olen yrittänyt miettiä jälkeenpäin, missä vaiheessa toiveeni vanhempien yhdessä pysymisestä muuttuivat toiveeksi vanhempien erosta: muistan iltaisin (siis vuosia ennenkuin vanhemmat oikeasti erosivat) rukoilleeni, että vanhempani olisivat huomenna kilttejä toisiaan kohtaan ja voisimme olla onnellinen perhe.

Muistan myös, että olin aina tosi helpottunut kun isä oli työmatkalla, eikä kotona. Siitäkään huolimatta en nuorempana halunnut heidän eroavan. Sitten jossain vaiheessa ajatukset muuttuivat ja muistan äidin loppuvaiheessa kysyneen, olisiko OK jos hän ja isä eivät enöä jatkaisi yhdessä. Sanoin kyllä ja muistan tarkoittaneeni sitä 100%.

Vanhempien eron tapahtuessa olin jo sitä siis toivonut. Mutta nuorempana muistan toivoneeni, että riidat&pelko (isä oli välillä väkivaltainen ja pelkäsin sitä) vaan loppuisivat ja äiti ja isä olisi onnellisia.

Minuun ero ei siis vaikuttanut, mutta sitä edeltäneet ahdistavat nuoruusvuodet kyllä. Pelkäsin isääni, todistin paljon riitoja, heräsin öisin riitoihin, yms yms. Lisäksi ajattelin vuosia, että jos vaan menestyn hyvin koulussa ja pärjään urheilussa, isä on hyvällä tuulella. Ihan täyttä helvettiä.. Olen nykyäänkin superherkkä ja itken tyyliin kaikesta. Lisäksi oon deittaillut täysin renttuja (ajatuksena ”minä korjaan heidät”....). En todellakaan kaikkia omia vikojani halua laittaa daddy issueiden syyksi, mutta olisihan se lapsuus voinut kauniimpikin olla. Ulospäin näytettiin tietysti täydelliseltä perheeltä: matkusteltiin, lapset lahjakkaita urheilussa, isällä hyvä työ, äiti sydämellisin päällä maan jne.

Mä olin 10v ja sisarukset pari vuotta nuorempia. Mun isä oli hyvä isä, ei juonut jne. mutta oli aivan kamala puoliso ja riitelivät paljon. Mua itse ero ei niin paljon järkyttänyt, koska näimme kuitenkin isää paljon, mutta ongelmana oli, että jouduimme muuttamaan eron jälkeen paljon, enkä oikein löytänyt helposti kavereita ja muutenkin se oli kurjaa. Pahempi ongelma oli, että äiti meni heti eron jälkeen yhteen uuden miehensä kanssa, joka oli suoraan sanottuna tosi k*pää meille lapsipuolille (vaikka hän olisi ollut mukava, niin oli jo ikävää sinänsä, että heti piti sopeutua vieraaseen ihmiseen omassa kotonaan). Äiti ei osannut meitä suojella ja mun sisarusten elämä meni raiteiltaan moneksi vuodeksi ja nuoruusikä suoraan sanottuna pilalle. Mä jouduin vanhimpana elämään tuossa ilmapiirissä sen verran vähemmän aikaa että selvisin paremmin.

Eron sattuessa minä olin 10v, veljet 8- ja 6-vuotiaat. Ero tuli sinänsä yllätyksenä, että en muista vanhempieni riidelleen, erimielisyydet pysyivät visusti kyllä lapsilta piilossa. Jäätiin asumaan äidin kanssa kotitaloon, isä muutti muutaman kilometrin päähän, siellä käytiin viikonloppuisin ja välillä arkisin koulun jälkeen. Pakko on kyllä hattua nostaa, koskaan ei kummassakaan kodissa tarvinnut kuunnella toisen vanhemman mollaamista tai haukkumista, ei edes sen jälkeen kun isä- ja äitipuolet tulivat kuvioihin. Muistan yhdenkin kerran, kun isä ja äitipuoli tulivat hakemaan meitä lomareissulle, sovussa aikuiset joivat kahvinsa sillä välin kun me pakattiin viime hetken tavarat. Isä kuoli toissa vuonna, äiti ja äitipuoli ovat edelleen hyvin lämpimissä väleissä ja tapaavat toisiaan säännöllisesti. Itse ainakin koen, että vaikka biologiset vanhemmat eri osoitteissa asuivatkin, minulla oli hyvä ja turvallinen lapsuus, molempien vanhempien uudet kumppanit kohtelivat meitä hyvin ja kaikki aikuiset vetivät yhtä köyttä, myös silloin kun teinikapinat olivat pahimmillaan.

Minusta olisi hyvä kysyä myös niiltä, joiden vanhemmat eivät eronneet vaikka olisi ehkä pitänyt, että miten se vaikutti. Minä voin aloittaa. Olin kotona niin vähän kuin mahdollista, koska isän ollessa paikalla ilmapiiri oli ankea. Omista ongelmista ei voinut puhua, koska äiti (joka oli muuten ok) oli niin väsynyt ja ehkä masentunutkin. Opin olemaan huomaamaton, miellyttämään ja suorittamaan. Masennuin, kun lähdin opiskelemaan eli kun tilanne helpotti, uskalsin romahtaa. Kävin sitten vuosien keikan aika pohjalla. Äiti sanoi aikuisena, että olisi eronnut, mutta kun lapsilla pitää olla ehjä perhe.

En muista erosta tai elämästäni tuohon aikaan mitään. Olin 10-11 -vuotias. Isä muutti pois, mutta tuli takaisin ja lähtikin uudelleen lopullisesti pari päivää myöhemmin. Tiedän että oli toinen nainen, pitkään jatkunut suhde ja samaan aikaan äitini oli vakavasti sairas.

Kului jonkun aikaa ja aloin oireilla. Luonteeni muuttui, minusta tuli hiljainen, totinen ja sulkeutunut. Aloin käydä "juttelemassa" jossain. Masennuin lapsena ja yhä edelleen kolmikymppisenä olen pitkittyneesti (varmaan pysyvästi) vaikeasti masentunut.

Mä en ole eroa vastaan, kun itsekin olen eronnut, miehen alkoholinkäytön takia. Mutta kommunikoinnille ja viilentyneille väleille voi tehdä paljonkin ennen eroa. Mä suosittelen ehdottomasti että kun ero tulee ajankohtaiseksi, ensin varataan aika yhdessä parisuhdeterapeutille, käydään siellä vuosi, ja erotaan sitten.

Toinen tärkeä asia on, ettei erotilanteeseen sotketa toisia suhteita. Ihastuminen sekoittaa pään totaalisesti, ja tulee tehtyä ratkaisuja, joita selvittyään ei voi kuin ihmetellä. Ihastuminen estää puolison kuuntelemista ja näkemistä, ja turruttaa vielä olevan rakkauden puolisoa kohtaan, jonka muuten voisi vielä löytää.

Jos on mieluummin yksinkin kuin puolison kanssa, ero on paljon perustellummalla pohjalla, kuin että salaa kuvittelee sen olevan kivempaa jonkun muun kanssa.

Vanhempani riitelivät myös ollessaan yhdessä, mutta lisämausteita elämään eron myötä-

-köyhyys, aivan järkyttävä köyhyys

-äidin vaihtuvat miesystävät, joista osa käytti hyväkseen meitä lapsia

-äidin alkoholiongelma

-äitipuolen väkivalta meitä lapsia kohtaan, kun kävimme isän luona, onneksi yläasteikäisenä ei tarvinnut enää käydä

-koulunkäynnin kärsiminen, koska äiti valvotti jatkuvalla juomisella (oli absolutisti vielä avioliitossa)

Jne.

Jälkeenpäin olisin mielummin ottanut tappelevat vanhemmat....

Vanhempien uusia kumppaneita oli mahdotonta hyväksyä omaan elämään.

Olin teini-ikäinen ja todella tyytyväinen. Oli hemmetin raskasta joutuu vuosia kuuntelemaan riitelyä ja kyräilyä omassa kodissa.

Iso helpotus. Olin 12. Vanhemmat olivat riidelleet niin kauan kuin muistan ja äti kävi lataamossakin sen takia. Olisivatpa eronneet aiemmin.

Jälkeenpäin vasta olen ymmärtänyt miten rikkinäisten ihmisten kodista olen tullut. Olin lapsuuden ja nuoruuden täynnä vihaa, eniten itseäni kohtaa.

T. Kovalla vaivalla itsestään lempeän aikuisen löytänyt ☺️

Mä olen omissa kavereissani nähnyt ihan neutraalisti suhtautuvia, helpottuneita sekä mielenterveyden sairauksista kärsiviä eroperheiden lapsia. En ole oikein keksinyt muuta yhdistävää tekijää kuin sen, mistä on lähdetty ja miten ero on hoidettu.

Mututuntumalla voisin veikata, että jos eroon liittyy äkillinen toisen vanhemman ”katoaminen” tai kolmas osapuoli, jonka mukaan vaan hävitään, on se lapsille kovempi pala kuin rauhallinen ero.

Myös väkivaltaa, päihteidenkäyttöä tai riitelyä nähneet saattavat olla yhtenäisempi sakki siinä mielessä, että tuntevat aika usein helpotusta erosta.

Lapsen luonne ja temperamentti vaikuttaa varmasti paljon. Lisäksi se, millainen suhde etävanhempaan on ollut ja tulee jatkossa olemaan.

Omista kavereista viiltelevät, ahdistuneet ja jotkut jopa sairaalahoitoa saaneet olivat niitä, joiden isä käyttäytyi keskenkasvuisesti. Katosi ja palasi yhtäkkiä, sitten taas katosi eikä koskaan käyttäytynyt ennakoitavasti.

Kun vanhempani olivat eroamassa oli joulu ja se oli aika masentavaa, olin noin 10-11.v. ja aluksi olin jopa TOIVONUT että vanhempani eroaisivat mutta aloin myöhemmin katua sitä ja kerroin siitä isälleni. He olivat kumminkin aina riidelleet jonkin verran että ehkäpä se oli sitten parempi : ) Itse olin aina yrittämässä selvittää heidän riitojaan kun huusivat toisilleen :'D Isäni muutti sitten toiseen kaupunkiin ja kävimme siellä aina viikonloppuisin mutta hän joutui muuttamaan lähemmäs kun menin yläasteelle koska siellä käymisestä olisi tullut vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ja miehelläni taitaa useamman vuoden taistelun jälkeen olla ero edessä. Yksi huoli on ja se on ylitse muiden: miten tämä vaikuttaa lapsiin? Olemme käyneet pariterapiat läpi ja kaikkemme yrittäneet nimenomaan lasten vuoksi. Kertokaa ihmiset, mikä oikeasti on vanhempien eron vaikutus lapsiin. Mitä siitä on teidän elämässänne seurannut? Kiitos jo etukäteen!

Toivoin vanhempieni eroa jo 4-vuotiaasta lähtien, mutta erosivat vasta kun olin 17-vuotias ja muutin kotoa pois. Olin heille siitä katkera pitkään, etteivät eronneet aiemmin, vaikka heidän koko avioliittonsa oli yhtä helvettiä ja samalla minun lapsuus. Katkaisin siteeni isääni kun muutin kotoa, enkä ole sen jälkeen ollut missään yhteyksissä. Äitiin hyvät välit.

Olen nyt viisikymppinen nainen, ja sinnitell avioliitossa parikymmentä vuotta. Olemme myös käyneet pariterapiassa, ja koimme sen hyödylliseksi. Silti itsekin mietin tämän tästä, olisiko sittenkin parempi erota.

Olemme vain aika kasvaneet jo yhteen, hyvässä ja pahassa. Suurta tunnetta ei meillä enää tässä ole, mutta varmaan yksin eläminenkin tuntuisi oudolta. Lapset ovat teinejä ja viiden vuoden säteellä varmaan pois kotoa, ehkä sitten.

Mutta lapsena minulla oli kokemusta vanhempien riitelystä. Teillä ap tuskin on sellaisia draamoja päällä kuin minun vanhemmillani, isä jäi kiinni pettämisestä naauruston naisen kanssa, ja ilmeisesti kysenen nainen tuli vieläpä raskaaksi.

Ensin meille ilmoitettiin, että vanhemmat eroavat. Olin ekalla tai tokalla luokalla. Se tuntui kauhealta, itkin koko päivän. Eniten kumminkin taisi kammottaa ajatus elämisen muuttumisesta, olisin muuttanut äidin ja isosiskon kanssa omakotitalosta pieneen kaksioon.

Ajatus ei enää seuraavana päivänä tuntunut ihan kamalalta ja siihen olisi varmaan tottunutkin.

Mutta vanhemmat päättävät "pysyä yhdessä lasten takia", ja muistan, että päätöstä edelsivät ja seurasivat kuukausia jatkuneet riidat, joiden aikana meidät lapset komennettiin aina yläkertaan omiin huoneisiimme. Riitely kuului kyllä sinnekin....

Oli myös mökötystä ja yleistä huonoa ilmapiiriä. Lopulta olin jo sitä mieltä, että eroaisivat mokomat, niin tuo piina loppuisi.

Ok, aika kyllä tasoitti riidat ja nyt vanhempani ovat tosi vanhoja jo, isäkin yhdeksänkymppinen. Hyvä heidän kannaltaan, että pysyivät yhdessä. Ja kyllä se kodin ilmapiirikin puhdistui.

Mutta sanoisin, että ihan millä ehdolla hyvänsä EI kannata pysyä yhdessä. Lapset vaistoavat hyvin herkästi sen, jos vanhemmilla on riitaa. Eikä se ole mikään mukava kasvuympäristö.

Te olette ap kyllä selvästi tehneet jo töitä suhteenne eteen. En ole lukenut ketjua, joten en tiedä, mikä suhteessanne mättää, ja loppujen lopuksi se on sinun ja miehesi itse mietittävä, millainen ilmapiiri kodissanne on. Onko se vääristynyt henkisesti vai onko kyse vain siitä, että olisi "kiva löytää parempi suhde". Elämä ei ole ikuista alkuvaiheen romanttista kuhertelua, joten sellaisen takia en lähtisi perhettä rikkomaan, mutta vakavien henkisten ristiriitojen takia kyllä.

Lapset sopeutuvay kyllä, kunhan heille tehdään selväksi, ettei ero johdu millään tavalla heistä. Molempien suhde lapsiin säilyy läheisenä. Ja heistä pidetään huolta, eikä heitä vedetä välikappaleeksi tai koston välineeksi sinun ja miehesi mahdollisiin riitoihin.

Vanhempien ero oli järkytys, mutta toisalta äiti sekosi ja petti toisen miehen kanssa. Se oli isompi järkytys kuulla.

Oikeastaan traumoja ei jäänyt siis niinkään itse erosta, vaan siitä, että äiti petti kaiken luottamuksen. Pariterapiaan ym. ei suostunut vaikka isäni olisi ollut valmis anteeksiantamaan ja vielä yrittämään. Se tuntui pahalta, kun ei halunnut edes yrittää.

Eron jälkeen riidat kestivät 3 vuotta (akuuttivaihe) ja sen jälkeen 2 vuotta vielä osin. En ole nähnyt äitiäni eron jälkeen koska hän muutti toiselle paikkakunnalle kuulemma rakastajansa kanssa.

Turvattomuus ja epävarmuus on suurimpina muistoina tuosta ajasta. Myös se, että jouduin vastuunkantajaksi koska isä suri äidin lähtöä niin kovasti. Tein ruokaa, pesin pyykkiä, autoin pikkusiskoa läksyissä ja kaikessa muussa. Olin perheemme uusi "äiti".

Jos voitte erota asiallisesti ilman suurempia konflikteja ja selitätte lapsille että olette oikeasti yrittäneet, niin en usko että se jää heitä vaivaamaan. Erota voi kunhan sen osaa toteuttaa fiksusti. Jos syntyy riitoja, niin älkää laittako lapsia valitsemaan. Lasten kuuluisi muutenkin tietää mahd. "vähän", eikä ihan kaikkea. Itse jouduin kuuntelemaan kaikki likaiset yksityiskohdat äidin pettämisestä.

Olin 10, kun isäni muutti pois. En ainakaan muista suurta riitelyä ennen eroa, isä oli aina ollut enemmän poissa kuin äiti, äiti oli minulle se läheisempi. Ero tuli, koska isäni petti äitiä 15 vuotta nuoremman naisen kanssa ja nainen oli raskaana.

Perheemme jakautui, siskoni oli isän puolella, olisi halunnut asuakin isän kanssa (isä ei suostunut), ja minä äidin. Siskoni ja äitini riitelivät jatkuvasti. Isäni ei halunnut pitää yhteyttä meihin ja keskittyi uuteen perheeseensä, varsinkin kun uusi lapsi oli poika, ei tytöilllä ollut enää väliä.. Tapasimme joskus. Äiti oli kyllä katkera ja haukkui isääni ja äitipuoltani, varsinkin jos kävin siellä kylässä.

Nykyään minulla on hyvät välit äitiini ja isäpuoleeni, vähän etäiset isääni ja erittäin etäiset siskooni, joka vieläkin syyttää äitiä kaikesta ja pakotti minut käytännössä valitsemaan äidin ja itsensä välillä. Ai joo ja sitä äitipuolta vihaa eniten sisko, sitten minä ja ehkä vähän äitikin. Velipuoleen välit on etäiset. Olipa kiva purkautua.

Traumaattisinta oli ehkä lapsuudenkodin menetys. Rakas kotitalo myytiin ja muutimme äidin kanssa pieneen kerrostalokolmioon. Olin vasta 12 vuotias, mutta silloin tuntui kuin lapsuuteni olisi päättynyt kuin seinään. En koskaan oikein kotiutunut uuteen asuntoon ja pari vuotta myöhemmin äidin miesystävä muutti myös meille noin vuodeksi asumaan. Inhosin häntä salaa, Kun en halunnut pahoittaa äidin mieltä.