Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.

Olin 10v kun vanhempani erosivat. Yhteiselämä oli ollut vaikeaa sisältäen paljon riitoja, isän alkoholinkäyttöä ja äidin läheisriippuvuutta. Isäni lähti ja äitini romahti täysin. Kuitenkin muistan toivoneeni että ero rauhoittaisi tilanteen. Niin ei kuitenkaan käynyt, koska vanhempani eivät muuttuneet. Isä käytti edelleen alkoholia ja oli epäluotettava, äiti oli läheisriippuvainen ja etsi miestä elämän pääsisällöksi, sekä löysikin sen. Riidat jatkuivat yhtä pahoina, mutta siirtyen äidin ja siskon välille. Ero vei oikeasti asioita pikemminkin pahempaan suuntaan.

Näihin vastaa aina niitä, jotka olisivat toivoneet vanhempiensa eroavan. Ihan varmasti näinkin. Mutta heiltä puuttuu kokemus siitä, millainen ero olisi ollut. Kylmät tai riitaisat välit harvoin korjaantuvat erolla. Eron kautta ei opi sen terveempää parisuhdemallia kuin vanhempien huonosta liitosta.

Lapsen erokokemuksista on myös koottu kirja, Katariina Hakaniemi, "Kaksi kotia".

Olen käytännössä yh-äidin kasvattama. Olin 2v, kun vanhempani erosivat ja isä jäi 200 km päähän. Näimme isää noin kerran kuukaudessa, äiti ei koskaan löytänyt isäpuolta. Vasta parikymppisenä tajusin että jokin pala minusta on aina puuttunut ja se on tuo etäiseksi jäänyt isäsuhde. Sitä sitten on paikkailtu päihteillä ja irtosuhteilla. Eli ap jos mitenkään mahdollista niin hoitakaa nyt se parisuhde kuntoon. On teillä varmasti hyviä aikoja kun noin pitkään olette pitäneet yhtä.

En muista olleeni vanhempieni erosta mitenkään erityisen surullinen/traumatisoitunut, olin silloin n. 5v. Ainoa mikä ahdisti oli se kun äiti ei ollut kertonut erosta päiväkodin hoitajille ja he luulivat että muutimme yhdessä koko perhe uuteen kotiin. En tiennyt saako tällaisista aikuisten asioista kertoa päiväkodin hoitajille kun äitikään ei ollut kertonut joten tilanne oli ahdistava kun piti valehdella. Isoveli joka oli noihin aikoihin 11v taisi ottaa asian vähän rankemmin, tai ei oikeastaan itse eroa vaan sitä kun isä sitten myöhemmin löysi uuden naisen, eivät tulleet veljeni kanssa yhtään toimeen.

Minusta kenenkään ei pitäisi olla yhdessä vain lasten vuoksi. Tärkein asia on tuntea oma lapsensa ja olla tukena jos lapsi reagoi asiaan voimakkaammin, toisille se ei ole iso juttu kun toiset taas ottavat raskaasti. Varsinkin pienien lasten kanssa pitää keskustella siitä ettei ero ole lapsen syy ja tosiaan olla siinä asiassa lapsen tukena jos tarvitsee. Kysellä vähän päiväkodista/koulusta onko lapsi reagoinut asiaan siellä jotenkin, muuttunut esim vaisuksi tms. Minusta olisi ainakin kamalaa kuulla teininä/aikuisena että vanhemmat ovat vuosikausia olleet väkisin yhdessä vain meidän lasten takia ja olleet onnettomia pitkään.

Itse fyysinen ero isään vaikutti vain niin, että oli isää aina todella kova ikävä, viikolla, ja aina sunnuntaisin kun hän ajoi meidät takaisin kotiin äidin luokse :( Mulle tuli oikeastaan aina kauhea ahdistus kun heräsin sunnuntai-aamulla ja tiesin että taas menee pitkä aika ennen kuin näen isän taas. :'(

Ja eron henkinen puoli taas aiheutti sellaista, että ainakin meidän tapauksessa oli kuin sotatila käynnissä, millään muulla ei melkein ollut merkitystä kuin vanhempiemme oman surun käsittely ja toisensa mollaaminen meille lapsille, ja riitely siitä kumpi on parempi vanhempi meille lapsille, huoh. 

Mutta perheessä voi olla kamala sotatila käynnissä vaikka perhe ei olisikaan eronnut. Mutta kamalan surullista se on.

Minusta lapsuuteni olisi ollut parempi, jos perheeni olisi pysynyt koossa ja vanhempani olisivat yrittäneet paremmin korjata välinsä.

Nykyään on tabu sanoa että ero vaikuttaisi lapsiin. Totta helkkarissa se vaikuttaa ja negatiivisesti. Lapsen elämässä on tärkeintä isä, äiti ja sisarukset. Lapsiperheessä parisuhde on rankalla koetuksella, mutta sitä enemmän täytyy _tehdä töitä_ suhteen eteen, ero on toki helppo tapa lakaista ongelmat maton alle, mutta reilua olisi edes yrittää. Isättömistä tytöistä kasvaa sitoutumiskyvyttömiä aikuisia ja isättömistä pojista usein nuorisorikollisia.

Ero oli suuri helpotus. Ennen eroa kotona oli todella kylmä tunnelma vuosikausia, vanhemmat eivät (meidän edessämme) riidelleet, mutta heistä huokui se kuinka suorastaan inhosivat toisiaan eivätkä olisi pitkällä tikullakaan koskeneet toisiinsa. Vanhempani saattoivat mennä päiväkausia niin että eivät sanoneet toisilleen juuri sanaakaan. Äiti linnoittautui yhteen huoneeseen tekemään jotain käsitöitä tai lukemaan jne. ja isä katsoi olkkarissa teeveetä.

En ymmärrä miksi eivät eronneet aiemmin. Kuulemma lasten takia, mikä on aivan älytöntä sillä tuo aika oli yhtä h*lvettiä meille lapsille kotona. Koko ajan sellainen kylmä katkera tunnelma. Minulla ja sisaruksillani on myöhemmin kaikilla ollut pahoja vaikeuksia parisuhteissamme, sillä emme saaneet minkäänlaista rakkauden mallia vanhemmiltani. Esimerkiksi minä olen 25v enkä ole vielä koskaan seurustellut, jollain tapaa ajatus parisuhteesta tuntuu niin vastenmieliseltä ja onnettomalta, koska sellainen vanhempieni parisuhde aina oli.

Sen jälkeen kun vanhempani erosivat, oli heti kaikki paremmin. Pikkuveljenikin, joka oli silloin hyvin pieni, reagoi eroon tulemalla paljon reippaammaksi ja nauravaisemmaksi. Joskus se ero on parempi ratkaisu kuin yhdessä kitkuttelu.

Vierailija kirjoitti:

Ero oli suuri helpotus. Ennen eroa kotona oli todella kylmä tunnelma vuosikausia, vanhemmat eivät (meidän edessämme) riidelleet, mutta heistä huokui se kuinka suorastaan inhosivat toisiaan eivätkä olisi pitkällä tikullakaan koskeneet toisiinsa. Vanhempani saattoivat mennä päiväkausia niin että eivät sanoneet toisilleen juuri sanaakaan. Äiti linnoittautui yhteen huoneeseen tekemään jotain käsitöitä tai lukemaan jne. ja isä katsoi olkkarissa teeveetä.

En ymmärrä miksi eivät eronneet aiemmin. Kuulemma lasten takia, mikä on aivan älytöntä sillä tuo aika oli yhtä h*lvettiä meille lapsille kotona. Koko ajan sellainen kylmä katkera tunnelma. Minulla ja sisaruksillani on myöhemmin kaikilla ollut pahoja vaikeuksia parisuhteissamme, sillä emme saaneet minkäänlaista rakkauden mallia vanhemmiltani. Esimerkiksi minä olen 25v enkä ole vielä koskaan seurustellut, jollain tapaa ajatus parisuhteesta tuntuu niin vastenmieliseltä ja onnettomalta, koska sellainen vanhempieni parisuhde aina oli.

Sen jälkeen kun vanhempani erosivat, oli heti kaikki paremmin. Pikkuveljenikin, joka oli silloin hyvin pieni, reagoi eroon tulemalla paljon reippaammaksi ja nauravaisemmaksi. Joskus se ero on parempi ratkaisu kuin yhdessä kitkuttelu.

Ja vielä tähän tekstiini lisään sen, että vanhempani osasivat hyvin hoitaa eron jälkeisen ajan. Eivät puhuneet enää pahaa toisesta eivätkä käyttäneet lapsia aseina. Tällä oli varmasti merkittävä vaikutus siihen, että ero tuntui niin helpottavalta. Vanhemmatkin vaikuttivat siltä, että kun vaan pääsivät eri osoitteisiin, niin ei tarvinnut enää vihata. Se on mielestäni erittäin tärkeää, että lapsia ei pakota valitsemaan puolia eron jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jo näistä vastauksista, lisääkin toivon! Meillä on toinen lapsista varhaisteini, toinen vasta ekaluokkalainen. Kotimme ei ole riitaisa eikä alkoholia tai väkivaltaa ole. Puhumattomuus, mykkyys ja vanhempien välinen kylmyys varmasti vaikuttavat lapsiin, vaikka kummallakin vanhemmalla on erikseen todella hyvät ja lämpimät välit lapsiin. Uskon että meidän vanhempien välien etäisyys voi (ehkä, en tiedä!) auttaa siinä, ettei lapsista tule pelinappuloita. En usko, että eron jälkeen kummallakaan on erityistä halua satuttaa toista. Minä ainakin olen valmis päästämään mieheni menemään ihan oikeasti. ap

Ap, miksi teidän välinne ovat kylmät? Yleensä pariterapia auttaa siihen, kunnaletaan puhua henkilökohtaisiata asioista, niin läheisyys palaa.

Tämä ei liity aloituksen kysymykseen mitenkään. Olen vain miettinyt, miksi ihmiset eroavat.

Hyvä kysymys. Pariterapia todellakin auttoi. Mutta aina vain hetkellisesti. Meillä on lopulta hyvin erilaiset luonteet. On kyse jostain aivan perustavanlaatuisesta kohtaamattomuudesta. Liian erilaista ihmistä on yksinkertaisesti mahdoton kohdata. Voisin tässä alkaa syytellä miestäni (ja mieheni minua), mutta sen aika on jo tässä suhteessa ohi.  ap

Miten sitten ikinä olette menneet yhteen? Jos kyse on perustavaa laatua olevasta erilaisuudesta, niin sehän on jo alussa ilmiselvää?

Itsekin olen eronnut (ja ihmettelen, miksi erotaan...).

En ole ap, vaan vastaavassa tilanteessa eronnut. Me menimme yhteen nuorina, silloin kun poikaystävässä tärkeintä oli ulkonäkö ;) Ei 15veenä kovin osannut miettiä, että sovitaanko yhteen todella. Elämä oli aika helppoa ja yksinkertaista. Isot erot persoonissa alkoivat haitata oikeasti vasta lasten syntymän jälkeen. Rupesi miettimään, että oikeastiko parisuhde on tällaista. Yritettiin mekin terapiat ja kaikki, mutta lopulta oli vain pakko luovuttaa.

Ero oli meillä onnistunut. Ehkä siksi, että kaikkemne yritettiin, ei jäänyt mitään hampaankoloon. Toivottiin toisillemme hyvää. Lasten asumiset, tapaamiset jne, mistään ei ole ikinä sen jälkeen riidelty. Lasten juhlat, joulut jne. juhlitaan edelleen yhdessä. Vaikka molemmilla on uudet kumppanit. Tykkään miehen nyksästä.

Toivon, että lapsille ero ei olisi ollut kovin traumaattinen. Ainakin siitä puuttuivat ne raastavat riidat, lapsia ei ole käytetty pelinappuloina eikä toista vanhempaa ole mollattu. Päin vastoin. Tuen exäni isyyttä parhaani mukaan. Samoin hän mun äitiyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero oli suuri helpotus. Ennen eroa kotona oli todella kylmä tunnelma vuosikausia, vanhemmat eivät (meidän edessämme) riidelleet, mutta heistä huokui se kuinka suorastaan inhosivat toisiaan eivätkä olisi pitkällä tikullakaan koskeneet toisiinsa. Vanhempani saattoivat mennä päiväkausia niin että eivät sanoneet toisilleen juuri sanaakaan. Äiti linnoittautui yhteen huoneeseen tekemään jotain käsitöitä tai lukemaan jne. ja isä katsoi olkkarissa teeveetä.

En ymmärrä miksi eivät eronneet aiemmin. Kuulemma lasten takia, mikä on aivan älytöntä sillä tuo aika oli yhtä h*lvettiä meille lapsille kotona. Koko ajan sellainen kylmä katkera tunnelma. Minulla ja sisaruksillani on myöhemmin kaikilla ollut pahoja vaikeuksia parisuhteissamme, sillä emme saaneet minkäänlaista rakkauden mallia vanhemmiltani. Esimerkiksi minä olen 25v enkä ole vielä koskaan seurustellut, jollain tapaa ajatus parisuhteesta tuntuu niin vastenmieliseltä ja onnettomalta, koska sellainen vanhempieni parisuhde aina oli.

Sen jälkeen kun vanhempani erosivat, oli heti kaikki paremmin. Pikkuveljenikin, joka oli silloin hyvin pieni, reagoi eroon tulemalla paljon reippaammaksi ja nauravaisemmaksi. Joskus se ero on parempi ratkaisu kuin yhdessä kitkuttelu.

Ja vielä tähän tekstiini lisään sen, että vanhempani osasivat hyvin hoitaa eron jälkeisen ajan. Eivät puhuneet enää pahaa toisesta eivätkä käyttäneet lapsia aseina. Tällä oli varmasti merkittävä vaikutus siihen, että ero tuntui niin helpottavalta. Vanhemmatkin vaikuttivat siltä, että kun vaan pääsivät eri osoitteisiin, niin ei tarvinnut enää vihata. Se on mielestäni erittäin tärkeää, että lapsia ei pakota valitsemaan puolia eron jälkeen.

Minun elämäni tuhoutui vanhempieni eron myötä. Olisi ollut parempi syntymättä sillä syöksykierre joka tuosta rumbasta alkoi, vaikutti moneen muuhunkin ihmiseen. Satutin monia ja teen sitä vielä tänä päivänäkin. Varsinkin nykyajan vanhemmat näyttävät olevan pelkkiä vitsejä. Ei ihme että esim. nuorisolla menee helvetin huonosti. Rikkinäisistä kodeista kuulemma. Ehjästä kodista lapsi harvoin joutuu huonoille poluille. Faktaa ei arvaus. Älkää siis ampuko viestin tuojaa.

Älkää eron jälkeen tosiaan haukkuko toista vanhempaa lapsen edessä. Minulla toinen vanhemmista haukkui toisen usein narsistiksi, ja esimerkiksi leimasi tämän minulle ostamat joulu- yms. lahjat lahjomiseksi. Vaikka se kuinka tuntuisi mielestäsi totuudelta, älä tee sitä. Kerran sain arvokkaan kännykän lahjaksi niin se oli toisen mielestä lahjomista. Muistan vieläkin teini-iässä kuinka tuon kommentin jälkeen pakenin huoneeseeni itkemään hiljaa tyynyyni minuuteiksi, ihan kun en olisi ansainnut mitään hyvää. Voitte ihan hyvin pitää ne mölyt sisällänne, älkää käyttäkö lapsianne terapeutteina.

Mä olin pikkulapsena äärimmäisen helpottunut kun vanhemmat erosivat. Muistan miettineeni, että vihdoinkin! Olin joku 5-6-v.

Kyllä sen jo vähemmästäkin tajusi, että niiden ei ole hyvä olla toistensa lähellä kun olivat niiiin erilaisia, molemmilla päinvastaiset mielipiteet kasvatuksesta jne. Yks sano yhtä ja toinen toista, aina. Ja siitä sitten toisilleen kuittailivat. Ja olihan niitä riitojakin, paljon.

Ja tiedostamattaan tai tietoisesti mollasivat/väheksyivät toisiaan meille lapsille, katsein, elein ja ihan puhuenkin pahaa toisesta.

Ei tietenkään ero vaikuta lapseen mitenkään muuten kuin positiivisesti, täällä yksinhuoltajaäitien tantereella...

Vanhempani erosivat kun olin 4v. Kauhistuin kun kuulin asiasta ensimmäisen kerran, ja muistan sen tilanteen kuin eilisen. Ihan kivasti kuitenkin elämä jatkui, vaikkakin oli kurjaa aina olla erossa jommasta kummasta vanhemmasta. Äiti kuitenkin masentui erosta ja alkoi juomaan. Oli pakko muuttaa isälle. Isälle tuntui olevan naisystävät minua tärkeimpiä. En ollut kummallekaan vanhemmalle se tärkein asia maailmassa, tai en ainakaan kokenut niin. Kummallakaan ei ole ollut pysyviä parisuhteita, en ole saanut minkäänlaista mallia omaan parisuhteeseeni. Koen helposti turvattomuutta, olen ripustautuva, pelkään hylkäämistä. Kuitenkin olen nyt saanut oman parisuhteeni pysymään 15v, ja varsinkin lasten takia haluan pysyä tässä ikuisesti. En missään nimessä halua heille eroperhettä, ja lapset ovat muutenkin asia numero 1 elämässäni. En pysty juomaan tippaakaan, koska muistan lapsuudesta sen ahdistuksen kun äiti joi.

Meillä meidän vanhempien ero oli vaikein teini-ikäiselle pojalle. Hän ihaili isäänsä yli kaiken eikä ymmärtänyt miksi isä teki kaikkensa hankaloittaakseen heidän tapaamisiaan (ei koskaan esim hakenut eikä tuonut, julkisilla 3 bussia). Samoin hän oireili ensimmäiset 1-2 vuotta kun olimme uusperheenä - hän piti nykyisestä miehestäni mutta halusi yhä olla lojaali isälleen. Lisäksi oli tietyt tempperamenttierot jotka vaati hiomista.

Parhaiten eron kiteytti ehkä tuolloin 12v tyttäreni, vuosi eron jälkeen hän sanoi minulle: äiti - sä naurat. Mä en ole koskaan kuullut sun nauravan.

Lapset ovat saaneet pitää uskon omaan isäänsä, en ole koskaan maininnut heille että sain mm sp taudin häneltä ja että hänellä oli jo toinen nainen valmiina kun erosimme minun tahdostani.

Ihan upeita nuoria aikuisia noista on kasvanut. Normaaleja, työssäkäyviä, perheellisiä vanhempia, rakastavia ja avoimia. Viestittelemme monta kertaa viikossa ja tapaamme 1-2x/kk

Nuorisorikollisuuden ym. syrjäytyneisyyden taustalla on usein eroperhe. Tätä ei tietenkään saa ääneen mainita, eikä se ole sääntö mutta usein näin kuitenkin on. Ydinperhe on kuitenkin lapselle se paras malli.

Mä olin 6 ja sisko 8. Ei vaikuttanut mitenkään, tai ehkä se helpotus oli. Nyt aikuisiällä vasta tajunnut miten vaikeaa vanhemmilla oli, ja onneksi erosivat.

Vierailija kirjoitti:

Nuorisorikollisuuden ym. syrjäytyneisyyden taustalla on usein eroperhe. Tätä ei tietenkään saa ääneen mainita, eikä se ole sääntö mutta usein näin kuitenkin on. Ydinperhe on kuitenkin lapselle se paras malli.

Jännä juttu sinällään koska ydinperhe on melko uusia asia historiassa. Kun vaimo/mies kuoli, otettiin tilalle uusi puoliso. Saattoihan siellä olla menossa vaikka jo kuudes äitipuoli. Puhumattakaan moniavioisuudesta (joka on aina ollut sallittu vain miehille) tai rakastajattarista. Harvemmin hamaan hautaan asti oltiin yhdessä.

Väittäisin (eroperheen lapsena) että avainasemassa on se, mitä vanhemmat hoitavat eronsa ja miten kumpikin jää lapsen/lasten elämään. Useimmiten kuitenkin taitaa mennä niin että isä ottaa kun jaksaa ja äiti hoitaa muuten. Onneksi tässäkin ollaan otettu harppaus eteenpäin ja vuoroviikot ovat lisääntymään päin.

Ap, tiedän just mistä puhut. Ja tiedän että olet oikeassa (kun sinusta niin tuntuu), se että tulette olemaan sovussa myös jatkossakin. Olin sinun kengissäsi viime vuonna ja syyskuussa muutin vuokraasuntoon. Tyttömme 13v. Hän on nyt yli vuoden siis kulkenut viikkoviikko systeemillä. Keskustelemme, tavataan harkoissa tms, vaihdetaan jos tarvetta reissun takia esim jne. Elatusta kukaan ei maksa vaan maksetaan kumpikin tytölle mitä milloinkin. Isä hoitaa futikseen kuuluvat menot ja maksan hänelle puolet. Hän tapasi loppukesästä uuden jonka olen tavannut, mukavan oloinen nainen mistä tyttökin tykkää. Enkä ole tuntenut katkeruutta kertaakaan koska hän on kiltti mies ja haluan että hän voi hyvin. Tyttökin kesällä sanoi että hänellä on maailman paras perhe ja on niin ihanaa kun emme riitele. Siinä paras palkinto ikinä. Vanhemmista se on täysin kiinni mite lapset voivat eron jälkeen. Toiset eivät vissiin ymmärrä oikeesti kuinka elinikäisiä vaurioita he voivat aiheuttaa lapsilleen olemalla vaikeia x puolisoilleen. Surullista.