Te, joiden vanhemmat eronneet! Kaipaan rehellisiä kertomuksia siitä, miten ero vaikutti teihin lapsena.

Ero tapahtui ala-asteikäisenä ja olin helpottunut asiasta. En koe sen itse eron vaikuttaneen mitenkää negatiivisesti minuun. Toinen tarina taas oli uusperhekuviot jotka muodostuivat minun ollessa teini-iässä. Uusperhekuviot saivat minut kokemaan itseni hylätyksi ja syrjäytetyksi. Minulla ei ollut juuri etävanhemman luona mitään paikkaa jossa olla vaan sohvalle pedattu peti ja reppu jossain nurkassa, kun taas pääosin siellä asuvilla muilla nuoremmilla lapsilla (etävanhemman uuden puolison entisestä liitosta olevia sekä myöhemmin myös yhteisillä lapsilla) oli tietysti omat huoneet ja tilat. Reagoin asiaan todella vahvasti, sillä olin vaan kylässä oman minulle rakkaan vanhemman luona. Samoin itseäni raastoi se että he tekivät kaikki ulkomaanmatkat tapahtumat yms keskenään. Koin menettäneeni siinä vanhemman. Välien korjaaminen on ollut pitkä ja raskas prosessi eikä välit ikinä palautuneen läheisiksi mitä ne aiemmin olivat vaan jäivät muodollisiksi ja etäisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Ero tapahtui ala-asteikäisenä ja olin helpottunut asiasta. En koe sen itse eron vaikuttaneen mitenkää negatiivisesti minuun. Toinen tarina taas oli uusperhekuviot jotka muodostuivat minun ollessa teini-iässä. Uusperhekuviot saivat minut kokemaan itseni hylätyksi ja syrjäytetyksi. Minulla ei ollut juuri etävanhemman luona mitään paikkaa jossa olla vaan sohvalle pedattu peti ja reppu jossain nurkassa, kun taas pääosin siellä asuvilla muilla nuoremmilla lapsilla (etävanhemman uuden puolison entisestä liitosta olevia sekä myöhemmin myös yhteisillä lapsilla) oli tietysti omat huoneet ja tilat. Reagoin asiaan todella vahvasti, sillä olin vaan kylässä oman minulle rakkaan vanhemman luona. Samoin itseäni raastoi se että he tekivät kaikki ulkomaanmatkat tapahtumat yms keskenään. Koin menettäneeni siinä vanhemman. Välien korjaaminen on ollut pitkä ja raskas prosessi eikä välit ikinä palautuneen läheisiksi mitä ne aiemmin olivat vaan jäivät muodollisiksi ja etäisiksi.

eikä siis se ollut todellakaan uuden puolison tai kenenkään vika. Murrosikäisenä kun tunteet kuohuu muutenkin niin ei vaan ollut paras aika todellakaan uusperheeseen sopeutumiseen. Ymmärrän täysin että he yrittivät, mutta se ei silti poistanut lapsen hylätyksi tulemisen kokemusta ja sitä kokemusta että jotkut muut vievät sinun vanhempasi ja perheesi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ja miehelläni taitaa useamman vuoden taistelun jälkeen olla ero edessä. Yksi huoli on ja se on ylitse muiden: miten tämä vaikuttaa lapsiin? Olemme käyneet pariterapiat läpi ja kaikkemme yrittäneet nimenomaan lasten vuoksi. Kertokaa ihmiset, mikä oikeasti on vanhempien eron vaikutus lapsiin. Mitä siitä on teidän elämässänne seurannut? Kiitos jo etukäteen!

Luultavasti opittu tapa, eli teidänkin lapsuutta varjostaa erot. Omat vanhempani erosivat kun olin alle yhden vanha, joten paniikkohtaukset, päihteet, tunnevammaisuus jne kulkevat läpi elämäni aina hautaan saakka. On ollut lääkitykset, psykiatrit yms. Koulunkäynti oli yhtä helvettiä ja nuoruus meni alkoholin parissa ja poliisien kanssa. Itsemurhia olen harkinnut usein nuorempana ja rakastaminen on täysin vieras käsite, joka heijastuu kaikessa jokapäiväisessä toiminnassani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ero tapahtui ala-asteikäisenä ja olin helpottunut asiasta. En koe sen itse eron vaikuttaneen mitenkää negatiivisesti minuun. Toinen tarina taas oli uusperhekuviot jotka muodostuivat minun ollessa teini-iässä. Uusperhekuviot saivat minut kokemaan itseni hylätyksi ja syrjäytetyksi. Minulla ei ollut juuri etävanhemman luona mitään paikkaa jossa olla vaan sohvalle pedattu peti ja reppu jossain nurkassa, kun taas pääosin siellä asuvilla muilla nuoremmilla lapsilla (etävanhemman uuden puolison entisestä liitosta olevia sekä myöhemmin myös yhteisillä lapsilla) oli tietysti omat huoneet ja tilat. Reagoin asiaan todella vahvasti, sillä olin vaan kylässä oman minulle rakkaan vanhemman luona. Samoin itseäni raastoi se että he tekivät kaikki ulkomaanmatkat tapahtumat yms keskenään. Koin menettäneeni siinä vanhemman. Välien korjaaminen on ollut pitkä ja raskas prosessi eikä välit ikinä palautuneen läheisiksi mitä ne aiemmin olivat vaan jäivät muodollisiksi ja etäisiksi.

eikä siis se ollut todellakaan uuden puolison tai kenenkään vika. Murrosikäisenä kun tunteet kuohuu muutenkin niin ei vaan ollut paras aika todellakaan uusperheeseen sopeutumiseen. Ymmärrän täysin että he yrittivät, mutta se ei silti poistanut lapsen hylätyksi tulemisen kokemusta ja sitä kokemusta että jotkut muut vievät sinun vanhempasi ja perheesi.

"eikä siis se ollut todellakaan uuden puolison tai kenenkään vika"

Kumma että sanot noin. Olisihan aikuiset voineet hoitaa tilanteen paljon paremmin. En tajua, miten joku voi syrjäyttää oman lapsensa perheestä tuolla tavalla ja kohdella selvästi muita lapsiaan huonommin.

Kukaan ei mene rikki, jos vanhemmat eroavat, mutta sillä on ihan hirveästi väliä, miten se ero hoidetaan ja miten siitä lapsille puhutaan. Lasten on hyvä ymmärtää, ettei ero johdu heistä ja vanhempien on syytä hoitaa omat asiansa niin, että voivat olla edelleen täyspäisiä vanhempia lapsilleen.

HulluVaiNero kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ja miehelläni taitaa useamman vuoden taistelun jälkeen olla ero edessä. Yksi huoli on ja se on ylitse muiden: miten tämä vaikuttaa lapsiin? Olemme käyneet pariterapiat läpi ja kaikkemme yrittäneet nimenomaan lasten vuoksi. Kertokaa ihmiset, mikä oikeasti on vanhempien eron vaikutus lapsiin. Mitä siitä on teidän elämässänne seurannut? Kiitos jo etukäteen!

Luultavasti opittu tapa, eli teidänkin lapsuutta varjostaa erot. Omat vanhempani erosivat kun olin alle yhden vanha, joten paniikkohtaukset, päihteet, tunnevammaisuus jne kulkevat läpi elämäni aina hautaan saakka. On ollut lääkitykset, psykiatrit yms. Koulunkäynti oli yhtä helvettiä ja nuoruus meni alkoholin parissa ja poliisien kanssa. Itsemurhia olen harkinnut usein nuorempana ja rakastaminen on täysin vieras käsite, joka heijastuu kaikessa jokapäiväisessä toiminnassani.

Onpa kurja kuulla, että sinulle on jäänyt näin paljon pahaa oloa! Mieheni ja minun vanhemmat eivät kummatkaan ole eronneet. Olemme melko tavallisista ydinperheistä kotoisin. Ehkä siksikin minun on vaikea hahmottaa, mitä ero lapselle mahdollisesti tekee. Jos olisin itse kokenut, minulla olisi varmasti jonkinlainen käsitys asiasta - hyvä tai huono.

Haluan kiittää kaikista kertomuksista. Erityisesti on ollut opettavaista kuulla se, että ero itsessään ei ole välttämättä se ongelma, vaan ne myöhemmät tilanteet, kuten uudet kumppanit. Mieheni ja minä emme ole kovin nuoria enää, päälle nelikymppisiä. Itse en osaa uutta kumppania ajatellakaan, vaikka mistäpä sitä tietää. Tällä hetkellä tuntuu, että kaipaisin rauhaa ja haluaisin keskittyä lasten kanssa olemiseen ja heidän tukemiseensa.

Monet ovat myös kyselleet kovasti miehen ja minun suhteesta. Siinä ei varmaankaan ole mitään draaman aineksia... Mies on aktiivinen, sosiaalinen, jyrkkä mielipiteissään, minä äärimmäinen introvertti ja ihmisarka. KOhtaamme jatkuvia väärinymmärryksen tilanteita. ap

Rehellisesti, ei yhtään millään tavalla :) olin alle 10v. Isä oli koko lapsuuden reissuhommissa, eli kotona viikonloppuisin. Eron jälkeen tilanne ei muuttunut, edelleen näin isää yhtä "paljon" ja vanhemmilla hyvät välit. Ja hyvät välit heillä on edelleen, 20v myöhemmin :)

Vihaan äitiäni edelleen, vaikka hän on jo kuollut. 

Vanhempieni erosta jäi syvät traumat ja toivoin pitkään teini-ikään että he palaisivat yhteen. Kun lapsen ydinkoti hajoaa, siinä hajoaa myös jotain lapsen sisällä. Tuo aika kasvatti minut nopeasti isoksi ja huomaamaan kuinka kylmä ja raaka maailma on.

Kun toinen vanhempi muutti vielä toiselle paikkakunnalle, tämä vaikutti myös siihen että yksi "puolustajistani" oli poissa ja minun piti jo hirveän pienenä kestää koulukiusaamista eron takia yms. eron myötä suojamuurini katosi ympäriltäni. Toinen vanhempi vaipui jonkin sortin uneen todellisuudesta, eikä tajunnut miten huonosti minulla alkoi menemään. Opettajat eivät välittäneet, kukaan ei tullut kertomaan, kukaan joka olisi ollut kiinnostunut minusta.

Kuinka itsekkäitä vanhempani olivat. Vaikka he olisivat olleet täysiä paskoja ja kohdelleet minua huonosti yms. se kaikki olisi ollut parempaa kuin rikkonainen koti.

Olin n.10 vuotias tyttö. Pahinta oli huoli vanhemmista ja ikävä. Itkin aina sängyssä iltaisin kun oli isää ikävä, ehkä n. Viikon verran siitä kun oli ollut isä viikonloppu.

Isällä murehdin äitiä.

Isä pahensi tilannetta kertovansa aina kuinka ikävöi meitä (minua ja sisaruksiani).

Sisarukset oli suuri tuki ja niiden kanssa oli turvallinen olo. Onneksi vanhempamme eivät riidelleet tai mustamaalanneet toisiaan vaan puhuivat suht lempeästi.

Neuvoni omista kokemuksistani olisi että erotkaa sitten kun olette siinä pisteessä ettei kumpaakaan liikuta asia enään suuresti, siis niin että tunteet jäävät jo taka-alalle ja voitte olla rakentavia kasvatuskumppaneita parisuhteen sijaan.

Toiseksi älkää ikinä kertoko lapsille että on ollut ikävä tms. Lasta ahdistavaa. Olkaa vaan reippaita ja kertokaa mukavia asioita.

Ettehän tahdo lastenne murehtivan teidän vointianne.

Vanhempani erosivat ollessani 10v. Olivat ja ovat siitäkin lähtien olleet sulassa sovussa keskenään. Minulla ja siskollani elämä sujunut oikein mallikkaasti millä tahansa mittarilla arvioituna: molemmilla hyvät ammatit, viihdymme töissämme, olemme aktiivisia & sosiaalisia & iloisia, onnelliset lapset molemmilla, sisko naimisissa ja minä olen onnellinen eronnut eli otin mallia vanhemmistani ainakin siltä osin, että erosin ex-miehestäni sulassa sovussa ja meidänkin lapset ovat onnellisia erolapsia.

Ehdottomasti oli fiksua, että vanhempani aikoinaan erosivat ja olen erittäin tyytyväinen myös siihen, että sain lapset hyvän miehen kanssa ja silti osasin myös erota sitten, kun sen aika tuli (olemme liian erilaisia ja voimme molemmat paremmin, kun saamme kasvaa vapaasti omiin suuntiimme).

Omaan tunteeseen kannattaa luottaa ja erota, kun siltä alkaa tuntia. Kaikki eroon liittyvät asiat järjestyy paremmin kuin uskotkaan, kunhan vain itse niin haluat.

Positiivien vaikutus. Keskenään riitelevien vanhempien sijaan meillä oli kaksi rakastavaa vanhempaa. Lisäksi se on saanut sekä minut, että sisareni ymmärtämään, että avioliittoa kannattaa vaalia. Sisareni on ollut naimisissa jo yli 20 vuotta ja minäkin yli 15.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni erosta jäi syvät traumat ja toivoin pitkään teini-ikään että he palaisivat yhteen. Kun lapsen ydinkoti hajoaa, siinä hajoaa myös jotain lapsen sisällä. Tuo aika kasvatti minut nopeasti isoksi ja huomaamaan kuinka kylmä ja raaka maailma on.

Kun toinen vanhempi muutti vielä toiselle paikkakunnalle, tämä vaikutti myös siihen että yksi "puolustajistani" oli poissa ja minun piti jo hirveän pienenä kestää koulukiusaamista eron takia yms. eron myötä suojamuurini katosi ympäriltäni. Toinen vanhempi vaipui jonkin sortin uneen todellisuudesta, eikä tajunnut miten huonosti minulla alkoi menemään. Opettajat eivät välittäneet, kukaan ei tullut kertomaan, kukaan joka olisi ollut kiinnostunut minusta.

Kuinka itsekkäitä vanhempani olivat. Vaikka he olisivat olleet täysiä paskoja ja kohdelleet minua huonosti yms. se kaikki olisi ollut parempaa kuin rikkonainen koti.

Vaikka vanhempani olivat virallisesti naimisissa, ei mistään ydinperheestä tai -kodista ollut tietoakaan, koska toinen vanhemmista oli täysin sanoutunut irti vanhemmuudesta ja perhe-elämästä.

Lapsena opin menemään piiloon silloin, kun isä oli vihainen. Äidin ja veljen kansa lähdettiin usein mummolaan yöksi. Aamulla kun tultiin kotiin, oli yleensä telkkari, tietokone, kirjahylly tai joku ovista rikottu. Seuraava viikko sitten kuunneltiin märinää siitä, kuinka tämäkin oli meidän muiden syytä.

Mykkäkoulut ja ovien paiskomiset mielenosoituksena oli myös oma lukunsa. Ihan täyttä helvettiä.

Olisin antanut ihan mitä tahansa, että äitini olisi jättänyt isän. Oikeastaan koen, ettei minulla ole koskaan isää ollutkaan.

Olin kahdeksan. Mitä olisin kaivannut ja mitä toivoisin kaikille eroperheille:

Vanhemmat eivät saisi KOSKAAN vähääkään haukkua toisiaan, huokaista merkitsevästi, nyrpistää nenää yms puhuessa toisistaan. Tämä korostuu tosi paljon erossa, kun lapsi saa niin helposti käsityksen siitä, että nyt kun vanhemmat eivät ole yhdessä, he ovat vastakkain. Heidän rakkautensa onkin häilyvää, he voivat yhtäkkiä kääntyä kenties lastakin vastaan.

Lisäksi lapsi ymmärtää väärin ja yksinkertaistaa asiat mielessään, joten ei lapselle kerrota asioita, joita hän ei ymmärrä.

Lapselle pitää uskaltaa puhua, ei voi vain jättää kaikkea sanomatta ja miettiä, että paras kun ei ikinä edes puhuta isästä/erosta/rakkaudesta/mistään.

Oi miten onnellinen olisin ollut jos joskus vaikka isä olisi sanonut "heippa, oliko koulussa tänään kivaa? Äiti sanoi että tänään oli matikan koe, miten se meni?" Ja tästä olisin saanut tietää, että vanhemmat puhuvat vielä keskenään normaaleja ja positiivisia asioita. Sen sijaan oli ilmeistä, etteivät he olleen missään tekemisissä ja viestit välitettiin lasten kautta, valitellen ja ärsyyntyneenä. Hyi. Olisin arvostanut sitä kun olisivat edes valehdelleet että tulevat toimeen.

Nyt kun olen jo aikuinen ja erostakin yli 20 v on mukava nähdä vanhemmat perhejuhlissa juttelemassa ja vitsailemassa yhdessä. Nykyään ovat siis ihan säädyllisissä väleissä ja koen sen osin korjanneen omia tuntojani lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos jo näistä vastauksista, lisääkin toivon! Meillä on toinen lapsista varhaisteini, toinen vasta ekaluokkalainen. Kotimme ei ole riitaisa eikä alkoholia tai väkivaltaa ole. Puhumattomuus, mykkyys ja vanhempien välinen kylmyys varmasti vaikuttavat lapsiin, vaikka kummallakin vanhemmalla on erikseen todella hyvät ja lämpimät välit lapsiin. Uskon että meidän vanhempien välien etäisyys voi (ehkä, en tiedä!) auttaa siinä, ettei lapsista tule pelinappuloita. En usko, että eron jälkeen kummallakaan on erityistä halua satuttaa toista. Minä ainakin olen valmis päästämään mieheni menemään ihan oikeasti. ap

Puhumattomuus... mykkyys.. tynnekylmyys... kaikki se oli meillä läsnä, kuin myös se, että ulospäin opettajaperheen piti näyttää onnelliselta. Meidän vanhemmat eivät siis eronneet.

Sen seurauksena ainakin minä koen olevani hyvin varovainen ja varautunut ja helposti esittäväni muuta kuin mitä olen, ettei kukaan pääse loukkaamaan minua. Minä niin toivoin, että vanhempani olisivat eronneet ja olisimme saaneet lakata näyttelemästä, mutta ohan meidän lasten takia vain he päättivät pysyä yhdessä (no kiitos ihan v*tusti )

Ihmiset eroavat koska etenevät suhteessa liian nopeasti. Ei tunneta omaa puolisoaan tarpeeksi hyvin. Pahimmassa tapauksessa hankitaan lapsia vaikka usein jo siinä kohdassa pienen pieni hälytyskello soi.

Jos ihmiset tutustuisivat rauhassa toisiinsa, tapailisivat kiireettömästi näinollen suhteellakin olisi paremmat mahdollisuudet toimia.

Toki on poikkeuksiakin en sitä poissulje, pointtini vaan on se että ihmiset pariutuvat liikaa väärien ihmisten kanssa.

Siinä missä vanhempien suhde voi olla hyvä tai huono vanhempien ollessa yhdessä, voi se suhde olla hyvä tai huono eron jälkeenkin. Ihan tosi ratkaisevaa lasten kannalta on se, miten ero hoidetaan ja millaiset välit vanhemmilla on. Toisaalta vieläkin parempi olisi, jos vanhempien välit saataisiin kuntoon niin, ettei eroa tarvita. Jos tämä ei onnistu, niin edes eron jälkeen. Usein vaan riitaisa liitto tuppaa jatkumaan riitaisena eronkin jälkeen. Itse muistan tunteneeni hetkellistä helpotusta kun vanhempani erosivat, mutta monet ongelmista kärjistyivät vasta eron jälkeen, seuraavaksi uusien kumppanien myötä jne.

Koin ja koen edelleen aikuisena surua siitä, että "koti" meni rikki. Nyt kun on omia lapsia, niin ei ole sellaista lapsuudenkotia, jonne mennä, vaan kaikilla isovanhemmilla on uudet suhteet ja vierailu ei ole edelleenkään lapsuudenkotiin palaamista, vaan vierailua oman vanhemman ja toisen vieraan henkilön kotona. On eri asia jättää lapset omille vanhemmille hoitoon kuin pyytää apua henkilöltä, joka ei ole lastesi isovanhempi. Siinä on vivahde-ero, joka voi olla käytännössä paljon isompi kuin teorian tasolla.

Minun vanhempieni lisäksi myös isovanhempani ovat eronneet, ja kyllä se on johtanut siihen, että suku on aika rikkonainen. Ei ole sellaista me-henkeä, vaan paljon käsittelemättämiä asioita ja "pahoja" äiti- ja isäpuolia jo useammassa sukupolvessa. Osa on onnistunut luomaan seuraavan pysyvän suhteen, mutta myös sitä, että isovanhemmalla vaihtuu koko ajan kumppani. Yksilötasolla tämä on enemmän kuin fine, mutta sukupolvien ketjussa se rikkoo jotain. Erot tulevat myös kalliiksi, kun samasta rahamäärästä pitääkin riittää kahteen asumiseen, ehkä myöhemmin uusiin lapsiin jne. Ero voi siis olla taloudellisesti iso juttu myös lapselle.

En missään nimessä vastusta eroa, mutta siihen liittyy paljon asioita, jotka voivat onnistua tai mennä pieleen. Lapsen koti menee rikki kerran vanhempien erotessa, seuraavaa kotia luodaan eron jälkeen. Jos siihen seuraavaan kotiin tulee uusia puolisoita, niin silloin se lapsen koti menee tavallaan rikki uudelleen. Jos sekin liitto kariutuu, niin jotain menee taas rikki. Uusia puolisoita en siis sotkisi lapsen kotiin. Jos molemmat vanhemmat kykenevät ajattelemaan lastensa parasta eron jälkeen - myös mahdollisten uusien rakkauksien astuttua kuvioon - ollaan jo pitkällä.

Isäni joi, ja vanhempani erosivat kun olin 11 v. Siskoni oli 3 v. Helpotus.

Isä jäi vieraaksi hahmoksi. Kuoli kun olin 30 v. Kaulavaltimoon tuli tukkeuma.

Alussa faija yritti pitää yhteytyä mutta viina oli vahvempi. Lisäksi hän ei oikein osannut selvinpäin olla tyttöjen isä, oli tottunut veljeslaumassa kasvaneena toisenlaisiin tekemisiin. Näin isän viimeksi kun olin 15 v ja seuraavan kerran arkussa. Joku juoppoakka sillä oli avokkina.

Äiti teki välillä kahta työtä ja minäkin siivosin kun saatiin keikkaa. Kaikenkakkiaan elämä oli parempaa kuin isän jatuvat katoilut, kännissä olo ja riidat. Sorry kirjvirheet, huono puhelin. Mutta ei paskassa kannata liukastella.

Mä olin taapero kun he erosivat. Ei se lapsena vaikuttanut minuun, mutta teini-iästäni tuli astetta hankalampi ja minulle on muodostunut jokin skeema.

Minulla on ollut raju hylätyksi tulemisen pelko ja vasta nyt 3v pitkässä suhteessa alan luottamaan mieheeni. Tähän kyllä vaikuttaa isäni juominen aina kun olin siellä viikonlopun.

Olen 26-vuotias ja olen käsitellyt tätä traumaa useamman vuoden. Mutta parempi että erosivat silloin, ei isästä olis ollut kokopäiväfaijaks.

Olin 15, kun vanhempani erosivat oikeastaan ihan yllättäin. Isä oli löytänyt toisen naisen. Jouduin hetkeksi aikaa ihan pois tolaltani. Ainakin 12 vuotta asia oli mielessä mörkönä, enkä voinut siitä itkemättä puhua. Nyt, 30 vuotta kun on kulunut, aika on parantanut haavat, mutta yhäkään en voi antaa isälleni anteeksi, tai asiaa ymmärtää.