Lue keskustelun säännöt.
Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
Kommentit (7964)
Edelliselle, kai se menee niin, että yleensä ihmiset muistavat asioita n. 3-vuotiaasta eteenpäin. Mutta kyllä minäkin muistan asioita tätä ennen, esim tarhan aloituksen tasan 2-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin pimeenä talvi-iltana lenkillä koiran kanssa. Kuljettiin normaalia metsälenkkiä, koira edellä nenä tiiviisti maassa niin kuin yleensä. Yhtäkkiä se nosti pään ylös, tuijotti eteensä korvat pystyssä ja alkoi murista. Kun saavuin vierelle koira alkoi haukkua ja ei siis yksinkertaisesti suostunut liikkumaan eteenpäin. Mä jo vähän naureskellen jatkoin matkaa että mennään jo, mutta koira ei ees seurannut vaan haukkui edelleen. Mulla itelläni oli otsalamppu enkä tietenkään nähnyt omin silmin mitään kummallista. Hetken ihmeteltyäni totesin epävarmana että parempi luottaa koiraan ja käännyttiin takaisin. :D Me kuljetaan saman metsän läpi päivittäin, eikä koira oo ikinä aikasemmin kieltäytynyt niin itsepintaisesti liikkumasta. Seuraavana päivänä sama polku kävi koiralle hyvin ilman ongelmia, enkä itse nähnyt päivänvalossakaan mitään outoa. Isoin metsäneläin mitä täällä päin liikkuu on kettu. Ei satuttu kulkemaan siitä pimeällä vähään aikaan tän jälkeen, kunnes joku kuukausi eteenpäin oltiin jälleen samalla polulla, pimeää oli. Ja taas koira pysähtyy, alkaa haukkumaan vähän ennen tätä samaa kohtaa. Ainut ero on että tultiin tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta. Mies oli mukana myös, totesi ettei me mitään puskia aleta pelkäämään ja lampsi eteenpäin pimeyteen, minä kipitin vastustellen perässä ja lopulta ohi juoksi myös koira, joka rauhoittui vasta kotiovella. Mitään pelottavaa ei (me ihmiset) nähty, mutta sillä hetkellä musta tuntu kyllä että nyt leikitään elämällä ja tuntemattomilla voimilla kun käveltiin koiran pelosta piittaamatta tästä kirotusta kohdasta. :D Oon sanonut mun miehelle että jos oltaisiin kauhuleffassa me kuoltaisiin sen takia. Miksi lie ei koira tykkää juuri tästä kohdasta, aina pimeällä. Jos jotain koirakummituksia se siellä näkee. :D
Jospa siellä on ruumis!
Kissallani tuli yhtäkkiä maksaan ja munuaisiin ongelmia ja lopetti syömisen. Eläinlääkärille varattiin eutanasialle aika, kun ei hoidot auttaneet. Eutanasia-aamuna huomasin kissan tehneen tv-tasolle ja kaiuttimen päälle vaaleita tassunjälkiä. Koitin pyyhkiä, mutta eivät lähteneet hankaamalla eikä pesuaineellakaan pois. Maalia tai muuta se ei voi olla.
Johtopäätös: maksavikaisen kissan iho ja tassut erittänyt jotain kuonaa, joka liimaantunut tasoille?
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Muistot on jänniä. Hyvinkin voi muodostua muistoja jo ennen kuin varsinaisesti aivot alkaa tallentaa.
Oma ensimmäinen muistoni on alle vuoden ikäisenä. Se on hyvin vahvasti tunnemuisto, en tiedä mitä aikuiset siinä puhuu mutta tunnistan äänensävyn ja oman voitonriemuisen oloni. Nousen ylös tuolilla ja äiti hätäilee, että tipun vielä, mutta tiedän että isä on takanani ja oikeasti olen turvassa. Lisäksi se kiipeämisen riemu on aivan valtava.
Tämä ei ole mitenkään selittämätöntä, mutta vastasin sinulle. Kaksivuotiaana alkaa jo vähän tajuamaan, että viettää synttäreitään, on juhlat ja kaikkea kivaa tapahtuu itselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Muistot on jänniä. Hyvinkin voi muodostua muistoja jo ennen kuin varsinaisesti aivot alkaa tallentaa.
Oma ensimmäinen muistoni on alle vuoden ikäisenä. Se on hyvin vahvasti tunnemuisto, en tiedä mitä aikuiset siinä puhuu mutta tunnistan äänensävyn ja oman voitonriemuisen oloni. Nousen ylös tuolilla ja äiti hätäilee, että tipun vielä, mutta tiedän että isä on takanani ja oikeasti olen turvassa. Lisäksi se kiipeämisen riemu on aivan valtava.
Tämä ei ole mitenkään selittämätöntä, mutta vastasin sinulle. Kaksivuotiaana alkaa jo vähän tajuamaan, että viettää synttäreitään, on juhlat ja kaikkea kivaa tapahtuu itselle.
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Oma varhaisin muistoni on n. 1,5 vuoden iästä. Se liittyy isoisoisääni joka kuoli 2v synttäreideni aikoihin. Muiston on pakko olla edeltävältä kesältä, ja näin ollen ajalta ennen kuin täytin 2 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
LÄhdin teini-ikäisenä äidin kanssa kauppaan ja kun palasimme, äiti kysyi kumpi jätti valot päälle? Sekä yläkerran wc:ssä, että alakerran kodinhoitohuoneeessa paloivat valot! Katsoimme hämmentyneenä toisiamme ja sitten äiti hymyili ja alkoi selittää jotain sähköpiikistä.
Oltiin lähdössä silloisen poikakaverin kans leffaan ja annettiin kyyti mun mutsille joka oli menossa teatteriin, faija oli reissuhommissa. Nähtiin kaikki, miten yläkertaan faijan makkariin (nukkuivat erillään faijan kuorsauksen takia) syttyi valo, eikä kukaan meistä kolmesta uskaltanut mennä katsomaan vaan poikaystävä kaasutti talla pohjassa pois pihasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pidimme kesällä grillibileet kavereille. Seuraavana päivänä löytyi naulakosta vieras takki, oikein siisti ja uuden näköinen. Otimme kuvan ja lähetimme kaikille kemuissa olleille mutta kukaan ei sitä omakseen tunnistanut. Kylässä ei myöskään käynyt ketään tuntemattomampaa, esim jonkun kaverin uutta kumppania tjsp emmekä myöskään poistuneet kotoamme koko iltana. Mysteeritakin oikeaa omistajaa ei koskaan löytynyt.
Minulle on käynyt hieman vastaava. Löysimme mieheni kanssa eteisen naulakosta takin emmekä mitenkään keksineet kenelle se voisi kuulua. Meillä ei nimittäin niinä aikoina (useisiin vuosiin) käynyt vieraita ollenkaan, joten mitään järkevää selitystä kenelle se voisi kuulua ei löytynyt. Ainut mitä keksin on että jotkut palovaroittimen asentajat tms. olisivat käyneet asunnossa ja jättäneet takin taaksensa.
Vierailija kirjoitti:
Luin n. puoli vuotta sitten aivan loistavan reseptin intialaiseen kastikkeeseen. Luin sen aivan sattumalta koska etsin vain reseptejä joihin voisin käyttää erehdyksessä ostamaani kurkumaa. Merkkasin reseptin selaimen kirjanmerkkeihin ja tein sitä useita kertoja. Ostin kaupasta aina ne mausteet mitä siihen kuului: kurkumaa, korianteria, juustokuminaa, inkivääriä ja paprikaa.
Viime marraskuussa halusin taas käyttää tuota reseptiä kun poikaystäväni oli tulossa luokseni (asumme eri maissa) ja olin hänelle sitä hehkuttanut. Etsin sen kirjanmerkeistäni mutta tällä kertaa siihen ei kuulunutkaan ollenkaan korianteria tai paprikaa ja kaikkien muidenkin mausteiden määrä oli vain neljännes alkuperäisestä. Työvaiheet olivat myös erilaiset. Samaa oli vain kuvitus. En koskaan aiemmin ollut ostanut paljoakaan mausteita mutta minulla oli laatikollinen juuri tähän reseptiin tarvittavia aineksia.
Vieläkin haluan sen alkuperäisen, en ole koskaan tehnyt niin hyvää ruokaa. Harmittaa etten kirjoittanut sitä ihan paperille. Kuvittelinkohan kaiken vai luinko väärin? Monta kertaa?
Ehkä se joka kirjoitti reseptin nettisivulle kävi muokkaamassa alkuperäistä. Totesi kai, että toisella tavalla tuleekin parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Oma varhaisin muistoni on n. 1,5 vuoden iästä. Se liittyy isoisoisääni joka kuoli 2v synttäreideni aikoihin. Muiston on pakko olla edeltävältä kesältä, ja näin ollen ajalta ennen kuin täytin 2 vuotta.
Minulla on muistoja ajalta, jolloin opettelin kävelemään, n. vuoden ikäisenä suunnilleen. Muistan kun kaatuilin ja satutin samalla kämmeneni. Kipu on jäänyt mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun kaksoisolento pelotteli aikoinaan tuttaviani opiskelukaupungissani. Pari kertaa kaveri soitti, että minne olet menossa, ja oli nähnyt mut matkalla jonnekin. Istuin tukevasti yliopiston kahvilassa silloin. Olin tullut vastaan mutten moikannut. Kerran olin ollut Alkossa, vaikken ollut. Olen vähän erikoisen näköinen, punainen tukka ja tapasin pukeutua vanhahtavasti.
Kerran kun olin bussissa justiinsa lähdössä kaupungista, näin bussin ikkunasta itseni kävelemässä kadulla. Täysin samat vaatteet, kasvot, hiukset, kävelytapa ja laukku. Säikähdin kuollakseni, mutten osannut selittää asiaa.
Mitenkäs on, nääitkö itsesi peilikuvana(kuten valokuvassa/peilissä eli totuttuun tapaan) vai oikeana eli kuten kaverit ja muut läsnäolevat näkevät sinut? Itseäänhän ei pysty näkemään koskaan muuna kuin peilikuvana - paitsi kaksoisolentona. Olen kuullut nästä jotka sanovat että yhtäkkiä ilmestyi eteen hahmo jossa oli jotain tuttua. Alussa luullet että joku tuttu kaveri jota eivät vaan heti muista, mutta hetken katseltuaan hoksanneet että ovatkin siinä itse - eivät vain peilikuvana kuten ovat tottuneet itsenä kuvasta yms. näkemään... eli heti ei tunnista omia piirteitään kun ne ovat eri tavoin kuin peilistä katsoen tottunut ne näkemään.
Kuinka sinun tapauksessasi oli? vai panitko asiaa merkille sen kummemmin?
Eikö valokuvassa olla oikeinpäin eikä peilikuvana? Ainakin mun jakaus menee eri suuntaa kuvissa kuin peilistä katsoen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni on kova olemaan ihan omaa mieltään siitä miten asiat lapsuudessani ovat menneet. Vinkkinä, hän ei ollut kovin hyvä vanhempi joten suuttuu tai nauraa päin naamaa jos muistan mitään lapsuudestani, edes hyviä tai neutraaleja asioita. Ihan kuin hän yrittäisi manipuloida minua siten etten uskoisi minkään muistojeni olevan totta. Siitä on aiheutunut ihan oikeaa vahinkoa psyykelleni ja joudun juttelemaan näitä terapiassa.
Kerran oli sukua koolla ja tuli juttua siitä mikä on varhaisin muisto. Vuorollani sanoin että se kun sain vaaleanpunaisen lasten muovituolin syntymäpäivälahjaksi ja istuin siinä mökin tuvassa. Muistin vielä kortin jota pitelin kädessäni. Siinä oli kuva pupusta ja kultainen numero 6 ylänurkassa.
Isäni siihen väliin äkkiä tiuskaisemaan etten minä sellaista voi muistaa. Sanoin että ihan hyvin voin, vaikka onkin mielestäni outoa että varhaisin muistoni on niin myöhäiseltä iältä kuin 6-v.
Vain pari viikkoa tuon jälkeen löysin äitini jäämistöistä tuon muistamani pupukortin (kyllä, olin sen melko tarkasti muistanut, jopa niin että tunnistin sen heti). Siinä kortissa oli vain se hämärä asia että numero oli 2 eikä 6. Sen lisäksi myöhemmin enoni sanoi ostaneensa minulle vaaleanpunaisen tuolin 2-vuotislahjaksi. se tosin hajosi mökkikäytössä melko nopeasti. Eli oikea varhaisin (selkeä) muistoni on 2-vuotiaana? Eihän se voi mitenkään olla mahdollista?
Tätä, ja muitakin lapsuusmuistoja on vaikeaa hahmottaa isäni käytöksen vuoksi. Itseasiassa mysteerejä ja selvittämättömiä asioita on tämän saman asian vuoksi monta muutakin. Olisi kiva tietää mikä muistamastani on totta ja mikä ei! Äiti ei ole elossa kertomaan, eikä varmaan muistaisi niistä ajoista mitään vaikka olisikin.
Ei isäs mitään muista, kunhan aukoo päätään.
Vierailija kirjoitti:
Yläasteella luokallani oli tyttö, joka ei erityisemmin pitänyt minusta. Hänestä alkoi tulla kirjoituksia vessojen seiniin, kaikkia törkeyksiä, puhelinnumero jne. Myös chatissa esiinnyttiin hänen nimellä ja jaettiin puhelinnumeroa. Sitten hän sai viestejä näiltä tyypeiltä. Pian hän alkoi saamaan sähköposteja, jossa väitettiin että minä olen kaiken takana ja mitä juoruja olen hänestä levittänyt. Oikeasti minulla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Tilanne meni ikäväksi, koska hän syytti minua ja alkoi sen vuoksi kiusaamaan ja uhkaili ajoittain, soitteli pilapuheluita jne.
Koskaan ei selvinnyt, kuka oikeasti kirjoitti ne tekstit ja levitti kaikki juorut. Haluaisin tietää kuka se oli ja miksi tää henkilö vihasi meitä molempia. Jos joskus voitan lotossa, maksan isot rahat sille kuka kertoo mulle syyllisen nimen. Mitään kostoa en halua, asia vaivaa edelleen vaikka aikaa onkin mennyt 15 vuotta.
Se oli hän itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut KELAssa ystävällistä palvelua
Pistän paremmaksi. Olen saanut sossussa ystävällistä palvelua. Etuuskäsittelijä sanoi mm. että tulen joku päivä olemaan vielä haluttu työmarkkinoilla.
Vieläkin mietin, kuvittelinko kaiken?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis onko tämä yleistäkin, että muistetaan tarkkaan milloin mikäkin muisto on tullut? En minä ainakaan muista esim. miten vanha olin kun käytiin kalastamassa kaverin kanssa tai Linnanmäellä. Ja tuo muistosi saattaa olla siltikin valemuisto. Alle vuoden ikäinen ei vaan voi luoda muistoja, alhaisin arvio sille milloin muistoja alkaa syntyä on 2-vuotiaana.
Oma varhaisin muistoni on n. 1,5 vuoden iästä. Se liittyy isoisoisääni joka kuoli 2v synttäreideni aikoihin. Muiston on pakko olla edeltävältä kesältä, ja näin ollen ajalta ennen kuin täytin 2 vuotta.
On minullakin "muistoja" sukulaisten talosta, jossa en ole ikinä käynyt. Valemuistot vaikuttavat aidoilta. -236
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin n. puoli vuotta sitten aivan loistavan reseptin intialaiseen kastikkeeseen. Luin sen aivan sattumalta koska etsin vain reseptejä joihin voisin käyttää erehdyksessä ostamaani kurkumaa. Merkkasin reseptin selaimen kirjanmerkkeihin ja tein sitä useita kertoja. Ostin kaupasta aina ne mausteet mitä siihen kuului: kurkumaa, korianteria, juustokuminaa, inkivääriä ja paprikaa.
Viime marraskuussa halusin taas käyttää tuota reseptiä kun poikaystäväni oli tulossa luokseni (asumme eri maissa) ja olin hänelle sitä hehkuttanut. Etsin sen kirjanmerkeistäni mutta tällä kertaa siihen ei kuulunutkaan ollenkaan korianteria tai paprikaa ja kaikkien muidenkin mausteiden määrä oli vain neljännes alkuperäisestä. Työvaiheet olivat myös erilaiset. Samaa oli vain kuvitus. En koskaan aiemmin ollut ostanut paljoakaan mausteita mutta minulla oli laatikollinen juuri tähän reseptiin tarvittavia aineksia.
Vieläkin haluan sen alkuperäisen, en ole koskaan tehnyt niin hyvää ruokaa. Harmittaa etten kirjoittanut sitä ihan paperille. Kuvittelinkohan kaiken vai luinko väärin? Monta kertaa?
Ehkä se joka kirjoitti reseptin nettisivulle kävi muokkaamassa alkuperäistä. Totesi kai, että toisella tavalla tuleekin parempi.
Niin sen täytyy olla. Tuli kyllä itseni mielestä tosi pliisua kun kokeilin uutta ohjetta. Voi kun en muista sen vanhan ohjeen maustesuhteita, oli ihan täydellinen makukombo. No, säveltämällä saan eri tavalla hyvää itsekin. Ehkä vielä joskus löydän keinon päästä tarpeeksi lähelle sitä täydellistä kastiketta. :)
Kun odotin ekaa lastani ja synnyttämisen aika tuli,lähdin sairaalaan.Synnytys ei tahtonut oikein sujua ja lääkäri mietti jo imukupin käyttöä,pelästyin kovasti,ajattelin että miten tässä käy...luokseni tuli hoitaja ja kysyi oletteko sen niminen henkilö...kerroin että olen,siis oman nimeni.Hoitaja kertoi että äitini oli tullut osastolle ja kysynyt minua,kertoivat että olen juuri synnytyssalissa..äitini lähetti sitten hoitajan välityksellä minulle terveiset...ajattelin sitten että jos kerran äitini on synnyttänyt 8 lasta niin kyllä minä nyt yhden ulos saan,ja poika rupesi syntymään.Kysyin myöhemmin äidiltäni että miten hän sattuikin tulemaan sairaalaan juuri sillä hetkellä, äitini ihmetteli ettei hän ole ollut sairaalassa käymässä silloin.Kysyin kaikilta sukulaisilta,myös miehen puolelta oliko joku silloin käynyt...kieltävät vastaukset kaikilta...mysteeriksi jäi että kuka se henkilö oli joka kävi ja kaksi kertaa vielä vakuutti olevansa minun äitini!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meidän perheen kissa katosi 8 vuotta sitten, tuli yhtäkkiä takaisin kotiin vuosi sitten. Haluaisin niin tietää missä luuraillut, tuskin saan koskaan tietää.
Tästä vielä.
Onko hän vain talonvaltaajana asettunut kodiksi jonnekin? Onko hän maailmanmatkaajana ollut siellä sun täällä? (tämä on todella epätodennäköistä, ei olisi selvinnyt hengissä kaikki nämä vuodet). Hän oli myös tosi hyvässä kunnossa kun palasi, ei ollenkaan arka vaan ihmisrakas oma itsensä.
Kissojen reviirit on yleensä pienet. Onko hän kokoajan ollut vain parin kilometrin päässä? Eksyikö hän reviiristään ja päätyi jonnekin pidemmälle? Mikä hänen nimensä oli kaikki nämä vuodet?
Kaipaako joku pieni tyttö häntä nyt niin kuin minä silloin? :(Voi Artturi, kunpa osaisit kertoa.
Joku siitä todennäköisesti huolehtinut noiden vuosien aikana. Suomen talvi on kotikissalle raaka, mutta jos on joku joka ruokkii ja lämmin paikka minne mennä lämmittelemään, niin sitten ei ole kissalla melko itsenäisenä otuksena hätää eikä mitään. :) Mielenkiintoistahan se olisi tietää kissan vaiheista, mutta tärkeintä että kaikki on hyvin. :)
Jossain lähipirtissä on katti saanut parempaa safkaa(parempi palvelu). Siksi ei ole ihan heti palannut kotiin. Kissat ei ole niin uskollisia kuin koirat.
Olin ala-asteella käsityötunnilla. Mulla oli uusi hopean värinen penaali, täynnä uusia kyniä. Tulin pahoinvoivaksi kesken tunnin, joten ope ohjasi minut muualle lepäämään ja kotiin. Siinä hässäkässä penaalini jäi luokkaan, eikä sitä enää seuraavana päivänä löytynyt.
Koulu oli pienehkö, mutta käsityöluokka oli koulun yhteinen. Reksi kirjoitti luokan taululle katoamisilmoituksen, jossa jämäkästi mutta rohkaisevasti pyysi löytäjää palauttamaan penaalin luokkaan. Penaalia ei koskaan löytynyt.
Sain toki uuden penaalin äidiltä, mutta mietin vaan, että kuka 9-12-vuotias voi olla niin hemmetin tyhmä, että ei ymmärrä edes ystävällisellä kehotuksella palauttaa varastamaansa omaisuutta anonyymisti.
Olin pimeenä talvi-iltana lenkillä koiran kanssa. Kuljettiin normaalia metsälenkkiä, koira edellä nenä tiiviisti maassa niin kuin yleensä. Yhtäkkiä se nosti pään ylös, tuijotti eteensä korvat pystyssä ja alkoi murista. Kun saavuin vierelle koira alkoi haukkua ja ei siis yksinkertaisesti suostunut liikkumaan eteenpäin. Mä jo vähän naureskellen jatkoin matkaa että mennään jo, mutta koira ei ees seurannut vaan haukkui edelleen. Mulla itelläni oli otsalamppu enkä tietenkään nähnyt omin silmin mitään kummallista. Hetken ihmeteltyäni totesin epävarmana että parempi luottaa koiraan ja käännyttiin takaisin. :D Me kuljetaan saman metsän läpi päivittäin, eikä koira oo ikinä aikasemmin kieltäytynyt niin itsepintaisesti liikkumasta. Seuraavana päivänä sama polku kävi koiralle hyvin ilman ongelmia, enkä itse nähnyt päivänvalossakaan mitään outoa. Isoin metsäneläin mitä täällä päin liikkuu on kettu. Ei satuttu kulkemaan siitä pimeällä vähään aikaan tän jälkeen, kunnes joku kuukausi eteenpäin oltiin jälleen samalla polulla, pimeää oli. Ja taas koira pysähtyy, alkaa haukkumaan vähän ennen tätä samaa kohtaa. Ainut ero on että tultiin tällä kertaa päinvastaisesta suunnasta. Mies oli mukana myös, totesi ettei me mitään puskia aleta pelkäämään ja lampsi eteenpäin pimeyteen, minä kipitin vastustellen perässä ja lopulta ohi juoksi myös koira, joka rauhoittui vasta kotiovella. Mitään pelottavaa ei (me ihmiset) nähty, mutta sillä hetkellä musta tuntu kyllä että nyt leikitään elämällä ja tuntemattomilla voimilla kun käveltiin koiran pelosta piittaamatta tästä kirotusta kohdasta. :D Oon sanonut mun miehelle että jos oltaisiin kauhuleffassa me kuoltaisiin sen takia. Miksi lie ei koira tykkää juuri tästä kohdasta, aina pimeällä. Jos jotain koirakummituksia se siellä näkee. :D