Jouluksi kauheaan lapsuudenkotiin?

Samaa mieltä muiden kanssa, koska äitisi yrittää painostaa sinua. Se ei ole mielenterveydellesi hyväksi. Kiitä vain iloisesti kutsusta, mutta älä ole reaktiivinen. Jos keskustelu etenee hyvään suuntaan, voit sanoa äidillesi, että teillä on keskeneräisiä asioita selvittämättä isäsi suhteen. Isän vakava sairaus pitää hoitaa ensin ja vasta terveelle pohjalle voi rakentaa uuden ihmissuhteen. Sinä olet vastuussa itsestäsi ja vauvasta, teillä on elämä edessänne. Vauvan tärkeimmät vuodet ovat nyt menossa, älä riskeeraa niitä. Tsemppiä ja hyvää mieltä sinulle ❣️

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuteni oli isän takia helvettiä. Siihen sisältyi fyysistä ja henkistä väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä minkä vuoksi olen ollut koko aikuisikäni mielenterveyskuntoutuja. Äitini kieltäytyi ja kieltäytyy vieläkin uskomasta mitä isä minulle teki. Hän oli työnsä takia hyvin harvoin kotona ja olin täysin isäni armoilla ja hänestä riippuvainen kunnes pääsin muuttamaan pois. Perheemme oli varakas ja vanhemmat korkeasti koulutettuja. Kulissit olivat siis kunnossa ja kun yritin pyytää ulkopuolisilta apua minut leimattiin valehtelijaksi. Olivathan vanhempani niin hienoja ihmisiä.

Sen jälkeen kun muutin pois olen käynyt lapsuudenkodissa vain harvoin. Joulut olen viettänyt ensin yksin kotona ja psykiatrisella osastolla ja elämän alettua viimein sujua myös puolisoni kanssa ja hänen perheen luona. Nyt kuitenkin erosimme juuri ja jäin 2-vuotiaan yksinhuoltajaksi. Yllättäen äitini otti yhteyttä ja alkoi painostaa minua ja lastani jouluksi heille! Heillä on mielestään oikeus tutustua lapsenlapseensa ja minulla velvollisuus mahdollistaa se.

Mitä tekisitte tilanteessani? Ahdistaa se että vanhemmillani on edelleen ote minusta koska muuten en todellakaan harkitsisi sinne menemistä.

Jättäisin tylysti väliin ja ilmoittaisin että vietän tämän ja tulevat joulut kotona, pulinat veks ja punaista luuria.

Itse asiassa tein juuri noin eikä maailma pysähtynyt vaan vapauduin kaikesta joulustressistä ja voin vapaasti viettää joulutonta joulua nauttien koko ajasta.

Ei  sulla ole velvollisuutta viedä lasta nähtäväksi  jos se tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä. Pikemminkin niin päin  että pidät ne vanhempasi kaukana lapsesta jolloin heillä ei muodostu lapseen mitään suhdetta eivätkä  he voi vaatia tapaamisoikeutta jos laki muuttuu. Suosittelen että  et päästä vanhempiasi elämään koska he jopa etäältä pystyvät heiluttamaan tasapainoasi.

Olet täyttänyt 18 vuotta,  joten kellään ei ole enää oikeutta sanella sinun joulunviettoasi.Mieti, eikö olekin vapauttava ajatus?

Nyt se oma järki  käyttöön, jooko?

Minulla muuten samanlainen tilanne, mutta lasta ei sentään näissä kuvioissa. En yhtään ymmärrä kuinka äitini/sukuni kanssa pitäisi enää toimia. Olen taistellut koko elämäni, joka menikin ihan pilalle. Sairastuin psyykkisesti ja fyysisesti, kun vaadin vuosia totuutta perheeltäni ja sain osakseni pelkkää kieltoa ja syyllistämistä. Äiti/isoäiti tiesivät isoisän harrastamasta pepun/alapään koskettelusta jo kun sitä tapahtui (n. ikävuosina 4-10), mutta ensijärkytyksen jälkeen eivät tehneet mitään, asia vaiettiin kuoliaaksi.

Sain myös välillä aika koviakin selkäsaunoja syistä, joita en vieläkään ymmärrä. Äiti kiroili, huusi, sulki pimeään kaappiin ja sihisi pelottavasti hampaat irvessä itse paholaiselta näyttäen. Haukkui mm. punapersepaviaaniksi, äpäräksi, ja myöhemmin sairastuttuani persoonallisuushäiriöiseksi ja hulluksi, joka pitäisi laittaa ambulanssilla sairaalaan. No, hänen toiveensa tuli kyllä toteutumaan...

Tunteet tukahdutettiin eikä tosiasioista ei saanut puhua eikä niitä ollut olemassa. Opin jo pienenä olemaan turvautumatta äitiin. Muistan mm. päiväkodissa nukkumaanmenoaikana miettineeni kuinka vihaan häntä ja ettei minulla ole ketään muuta kotona odottamassa.

En kertonut kokemistani tapaturmistakaan kenellekään, esim. vaikenin ja esitin normaalia eräänkin kerran kun hyppäsin päin seinää ja mursin hampaita niin että veri roiskui ja kerran kun astuin naulan päälle ja se meni jalasta läpi. Jatkoin vain kävelyä ajatellen pienessä mielessäni sen olleen ihan oikein minulle. En itkenyt silloin enkä itkenyt, kun äiti ruoski nahkavyöllä paljaalle selälle, vaan käskin lyömään lujempaa, ja niinhän äiti teki. Puhuin itsemurhasta jo kuulemma hyvin varhain, mitä äiti joskus muka oikein viattomana herranterttuna ihmetteli ja kauhisteli.

Naiseksi kasvaminen oli yhtä kärsimystä, kaikki ns. naiseuteen ja murrosikään liittyvä oli valtava tabu kotona. Äiti oli jonkin sortin estynyt puritanisti, joka ei itse pitänyt (eikä pidä vieläkään) omasta terveydestään tai ulkonäöstään minkäänlaista huolta, vaan laski kaiken sellaisen jotenkin "synniksi", vaikkemme olleetkaan mitenkään kovin uskovainen perhe. Sain tuntea valtavaa pelkoa ja häpeää aivan normaaleista ajatuksista, mielenkiinnonkohteista ja haluista, esim. meikkaamisesta, pukeutumisesta, musiikin kuuntelusta, omasta taiteestani, omasta halustani kouluttautua ja jopa omaan huoneeseen "muuttamisesta" ja korvakorujen hankkimisesta 16 vuoden iässä.

Kuljin aina samat rumat tanttamaiset säkit päällä vuodesta toiseen, ilman rintaliivejä, koska äidin mielestä kaikki vaatteet kaupoissa olivat jotenkin huonoja, vääränlaisia tai "liian aikuismaisia" eli varmaankin sitten liian tredikkäitä ja hyvännäköisiä, jollainen minäkään en olisi saanut olla.

Äiti halusi ja haluaa nähtävästi edelleen nähdä minut jonakin hölmönä avuttomana pikkutyttönä, jota hän voi sitten neuvoa ja ohjailla kaikessa ja pitää näppärästi esiliinanaan eikä sinä todellisena aikuisena ihmisenä, jolla on hänestä eroavia mielipiteitä. Minusta tuli sitten pikkuvanha suruuni ahminut pulska kympintyttö, jota tietysti kaikki nuoret rääkkäsivät armotta koulussa, koko surkean peruskoulun ajan.

(jatk.->)

Ap:lle:

Olen todella pahoillani puolestasi. Vietä kiva joulu lapsesi kanssa ja jätä vanhempasi juhlimaan keskenään. He eivät ole sinua eikä sinun lastasi ansainneet.

Mielestäni sun ei tarvitse selitellä mitään enää vanhemmillesi. He tietävät sisimmässään, mistä on kysymys.

Tulevaisuudessa tällaisissakin tilanteissa voi olla velvollisuus viedä lapsi tapaamaan isovanhempia. Voi vain toivoa että hallitus peruu tuonkin lakialoitteen. Mutta se vaatisi sitä että lakia vastaan kampanjoidaan. 

(jatk.) Kun aloin oireilla anoreksialla, viiltelemällä ja käyttämällä lääkkeitä alkoholin kanssa muutuin häpeälliseksi salaisuudeksi, josta yritettiin vaieta keinolla millä hyvänsä. Äiti kuuli oksentamiset ja näki tuoreet viiltojäljet, näki kuinka sekaisin lääkkeistä toikkaroin vuosikausia aivan hänen silmiensä alla, mutta mitään ei puhuttu, mistään ei saanut apua eikä tukea. Päinvastoin, sairaalaan tai psykiatrille viemisellä peloteltiin ja häpäistiin.

Kotona oli aivan järkyttäviä riitoja, huutoa, syyllistämistä ja uhriutumista. Aivan mielipuolista.

Perheeni narratiivissa he olivat kuitenkin aina kaikkensa antaneita täydellisiä marttyyripyhimyksiä, jotka eivät mitenkään voineet ymmärtää kuinka tästä kakarasta kasvoi näin riivattu ja mielipuoli, joka ei kiitoksen sanaa vanhemmillensa anna, vaan haukkuu ja raivoaa vaan.

Lopulta arvosanat romahtivat ja taannuin, olin täysin eristynyt ikätovereistakin. En osannut suunnitella kurssejani, en selvinnyt autokoulusta, en pystynyt keskittymään, en käynyt ruokatunneilla syömässä ja piilottelin välitunnit tyhjissä luokissa ja vessoissa. Käytin mitä päihteitä vain sain käsiini ja sekoilin hurjasti. Makasin putkissa, sain sakkoja, jouduin muutamia kertoja tikattavaksikin ja suljetulle osastolle.

Nyt olen jo ylittänyt 30 rajapyykin, mutta olen edelleen menneisyyteni vammauttama enkä usko tästä kyllä koskaan eheytyväni, sillä olen sairastunut somaattisesti kaiken muun päälle. Tuskin yllättävää, mutta olen saanut tapella äidin kanssa tästäkin aivan loputtomasti, hän alkaa vasta nyt yli 10 v. sairastamisen jälkeen käsittää jotenkin, että en ole oikeasti vain vähän sellainen laiska ja yksinkertainen höpsö, vaan ihan oikeasti vakavan sairauden vammauttama. Äitihän on ollut sitäkin mieltä, että lääkäreillä käyminen on ajanhukkaa eikä kannata, koska "siihen menee niin paljon rahaa". Joopa joo... Eihän se toki kannata. Mitäs väliä minun elämälläni tai kuolemallani nyt olisikaan, muuta kuin se suuri ja syvä marttyyrisuru, jota äitini olisi sitten oikeutettu tuntemaan ja vyöryttämään jokaisen sukulaisen niskaan. Tältä vähän on alkanut tuntua.

Ikävä kyllä olen edelleen se ns. kiltti ja hyväsydäminen tyttö, joka haluaisi vain hyvän joulun ja rauhan sisimpäänsä. Haluaisi tuntea kuuluvansa johonkin, haluaisi antaa anteeksi, mutta ei toisaalta pysty.

Syyllisyys on voimakas tunne, myös omien kokemusten kyseenalaistaminen. Selkäsaunat olivat ihan normaali osa kasvatusta pitkään, myös lähes jokainen nainen kokee seksuaalista ahdistelua elämänsä aikana. Kaikillehan sattuu niitä ikävämpiäkin asioita, eikö? Muutenhan asiat olivat hyvin, oli ruokaa pöydässä liiaksikin, katto pään päällä, satuja luettiin ja hyvistä numeroista kehuttiin.

Oli välillä hyviäkin hetkiä, mutta ne pahat hetket ovat yhä muistissa kaikista kirkkaimpina. Avuttomuus, pelko, häpeä, julmuus, välinpitämättömyys, esittäminen, valehtelu, vastuuttomuus.

(jatk.->)

(jatk.)

En tiedä kuinka näihin ihmisiin kuuluisi nyt suhtautua, aikuisena. He ovat muuttuneet paljon, lähes täysin. Onko se teatteria vai ei, sitä en voi koskaan tietää. Vanhoja, hauraita ihmisiä, jotka vaikuttavat lähinnä säälittäviltä, eivät enää lainkaan aggressiivisilta. Valehtelu silti jatkuu, edesmennyttä isoisää ylistetään harva se päivä, kun tämä oli niin mahtava karsimaattinen ja menestynyt ihminen. Äitini kehtaa jopa edelleen kysellä minulta aika ajoin muistelenko isoisääni millään tapaa, kaipaanko häntä, käynkö hänen haudallaan jne., vaikka olen lukemattomia kertoja teini-iässä ja aikuisena ottanut kissan pöydälle ja puhunut kokemuksistani.

Kaikki tuo on pyyhitty visusti mattojan alle, ja isoisää muistellaan koko perheen kesken suoranaisena sankarina. Ja minunkin pitäisi liittyä kuoroon. Olen tavallaan jo niin elämän kovettama, että koko ajatus suorastaan naurattaa kaikessa hulluudessaan, mutta kyllä ne tilanteet ovat aina yhtä epämielyttäviä ja ahdistavan vaikeita, kun pitää vain lakonisesti todeta, että ei, enpä ole kyllä nyt sattunut käymään hänen haudallansa. Kun nämä ihmiset eivät halua kuulla totuutta eivätkä suostu ottamaan sitä vastaan. Heidän seurassaan kaikki on yhtä suurta esitystä.

Eli tavallaan säälin vanhempiani nykyään niin paljon, että en tiedä mitä teen karmeiden muistojeni ja tämänhetkisten tunteideni kanssa. Aivan valtava ristiriita näiden välillä. Aina maanitellaan juhlapyhiksi ja syntymäpäiviksi paikalle, ja usein olen mennytkin, sillä niinhän minä olen aina ennenkin tehnyt: olen elämätön ja olematon luuseri, joka yhä seuraa hullua perhettään, kun ei tiedä muustakaan paremmasta. Haluaisin lopetta yhteydenpidon, mutta en kertakaikkiaan raaski, sillä vanha surkea äitini säälittää minua niin.

Ja kaikki ne lapsuuden hyvät joulu-, pääsiäis- ja juhannusjuhlat. Oli niissä ajoissa paljon hyvääkin, mutta katkeruus ja kuilu välillämme on liian suuri. En halua itselleni enää pahaa mieltä enkä takaumia menneistä, mutta en kykene taas ottamaan syyllisen rooliakaan tämän asian suhteen.

Terapiaan minulla ei valitettavasti ole varaa, enkä kehtaisi sellaisessa käydäkään, kun koko psykologiasta tehtiin niin kauhean häpeällinen asia lapsuudenkodissani. Enkä tavallaan edes tiedä olenko kokenut keskivertoa vaikeamman elämän ja vaikeammat vanhemmat, vai olenko vain liian herkkä ja vaikea tapaus itse.

Pahoittelut pitkästä avautumisesta ja raskaasta tekstistä.

Vaihtaisin puhelinnumeroni, muuttaisin ja laittaisin osoitetietoni + lapsen osoitetiedot salatuksi.

Vierailija kirjoitti:

Tulevaisuudessa tällaisissakin tilanteissa voi olla velvollisuus viedä lapsi tapaamaan isovanhempia. Voi vain toivoa että hallitus peruu tuonkin lakialoitteen. Mutta se vaatisi sitä että lakia vastaan kampanjoidaan. 

Se pakkotapaaminen vaatii että jonkinlainen suhde on jo luotu lapsenlapsen ja isovanhempien välille. Siksi ihmisten jotka kokevat isovanhemman voivan vahingoittaa lastaan pitääkin olla hiljaa sekä raskaudesta että  lapsenlapsesta. Jos välit ovat kokonaan olleet vuosia poikki, tapaamisille ei ole perusteita.

Tee poliisille ilmoitus vanhoista rikoksista. Ei tule enää kutsuja.

Siis äiti ei usko, älä mene. Pidä pääsi ja kuntoudu koska sinulle on annettu se tärkein LAPSI.

Vierailija kirjoitti:

(jatk.)

En tiedä kuinka näihin ihmisiin kuuluisi nyt suhtautua, aikuisena. He ovat muuttuneet paljon, lähes täysin. Onko se teatteria vai ei, sitä en voi koskaan tietää. Vanhoja, hauraita ihmisiä, jotka vaikuttavat lähinnä säälittäviltä, eivät enää lainkaan aggressiivisilta. Valehtelu silti jatkuu, edesmennyttä isoisää ylistetään harva se päivä, kun tämä oli niin mahtava karsimaattinen ja menestynyt ihminen. Äitini kehtaa jopa edelleen kysellä minulta aika ajoin muistelenko isoisääni millään tapaa, kaipaanko häntä, käynkö hänen haudallaan jne., vaikka olen lukemattomia kertoja teini-iässä ja aikuisena ottanut kissan pöydälle ja puhunut kokemuksistani.

Kaikki tuo on pyyhitty visusti mattojan alle, ja isoisää muistellaan koko perheen kesken suoranaisena sankarina. Ja minunkin pitäisi liittyä kuoroon. Olen tavallaan jo niin elämän kovettama, että koko ajatus suorastaan naurattaa kaikessa hulluudessaan, mutta kyllä ne tilanteet ovat aina yhtä epämielyttäviä ja ahdistavan vaikeita, kun pitää vain lakonisesti todeta, että ei, enpä ole kyllä nyt sattunut käymään hänen haudallansa. Kun nämä ihmiset eivät halua kuulla totuutta eivätkä suostu ottamaan sitä vastaan. Heidän seurassaan kaikki on yhtä suurta esitystä.

Eli tavallaan säälin vanhempiani nykyään niin paljon, että en tiedä mitä teen karmeiden muistojeni ja tämänhetkisten tunteideni kanssa. Aivan valtava ristiriita näiden välillä. Aina maanitellaan juhlapyhiksi ja syntymäpäiviksi paikalle, ja usein olen mennytkin, sillä niinhän minä olen aina ennenkin tehnyt: olen elämätön ja olematon luuseri, joka yhä seuraa hullua perhettään, kun ei tiedä muustakaan paremmasta. Haluaisin lopetta yhteydenpidon, mutta en kertakaikkiaan raaski, sillä vanha surkea äitini säälittää minua niin.

Ja kaikki ne lapsuuden hyvät joulu-, pääsiäis- ja juhannusjuhlat. Oli niissä ajoissa paljon hyvääkin, mutta katkeruus ja kuilu välillämme on liian suuri. En halua itselleni enää pahaa mieltä enkä takaumia menneistä, mutta en kykene taas ottamaan syyllisen rooliakaan tämän asian suhteen.

Terapiaan minulla ei valitettavasti ole varaa, enkä kehtaisi sellaisessa käydäkään, kun koko psykologiasta tehtiin niin kauhean häpeällinen asia lapsuudenkodissani. Enkä tavallaan edes tiedä olenko kokenut keskivertoa vaikeamman elämän ja vaikeammat vanhemmat, vai olenko vain liian herkkä ja vaikea tapaus itse.

Pahoittelut pitkästä avautumisesta ja raskaasta tekstistä.

Huhhuh. Olipa erikoista lukea tälläistä,välillä tuntui kuin lukisi omia ajatuksiaan ja omasta tilanteestaan vaikkei se ihan täysin identtinen olekaan. Niin samoja tunteita olen käynyt läpi ja tuntuu ettei oikein kukaan ymmärrä. Ihmisten on helppo ymmärtää joko hyvät tai huonot vanhemmat, mustaa tai valkoista. Jos onkin kyse ulkoisesti menestyneistä,jopa kasvatusalalla itse toimivista vanhemmista jotka ovat pieniltä osin antaneet hyvänkin lapsuuden, pahuutta ei haluta nähdä. Se loputon itsensä epäily ja syyttely,olenko minä sittenkin liian herkkä vaikka tajuaa järjen tasolla että meno lapsuudenkodissa oli monilta osin sairasta. Ja sitä olemmekin sitten oireilleet sisarukseni kanssa,toinen skitsofreenikko ja toinen käynyt läpi vaikka mitä psyykkistä oireilua ja sairauksien kirjoa vaikka nyt ok. Ulkopuolisellehan tilanne näyttäytyy sellaisena, että loistavat vanhemmat ovat uhreja joiden lapset kuin sattumalta ovat sairastuneet psyykkisesti. Vanhemmilla ei tässä ole ollut osaa eikä arpaa,tietenkään. Hehän ovat kaikkensa antaneet ja vain rakastaneet.

Älä mene. Et ole vanhemmistasi vastuussa etkä heille mitää velkaa. MInun taustani ei ole lähimainkaan noin traumatisoiva kuin sinun, mutta olen silti koko ikäni "selvinnyt" lapsuudenperheestäni. Olen antanut heille anteeksi. Vanhempani ovat vanhemmiten pehminneet, eivätkä tietenkään voi enää muuttaa menneisyyttä, eivätkä' varmaan edes ymmärrä kuinka vaikeaa minulla on ollut. Mutta ei tule mieleenkään mennä sinne muutamaa tuntia pidemmäksi ajaksi. Olen käynyt paljonkin terapiassa, ja kyllä teraputtien viesti on ollut se, että älä mene jos tuntuu pahalta. Vanhemmat tietenkin yrittävät manipuloida sinua, jos haluavat sinut joulukoristeekseen, mutta sinun ei tarvitse mennä. Jos he eivät ole edes millään lailla ottaneet vastuuta siitä, mitä sinulle ovat tehneet, voit todella rauhallisin mielin olla menemättä. Jos he oikeasti välittäisivät sinusta ja haluaisivat läheisen suhteen sinuun, he tekisivät kaikkensa sen eteen. Joten määrittele asiat omien voimavarojesi, ja OMIEN TARPEIDESI pohjalta. MItä sinä haluan, ja mitä sinä tarvitset. Ajattele raja sun ympärille. Et ole vastuussa vanhemmistasi etkä heidän tunteistaan tai pettymyksistään. 

Tuntuu tosi pahalta lukea näitä trolliksi syyttelyjä, koska ap:n ja muutaman muunkin tilanne muistuttaa todella paljon omaani. Se "mielenvikaiseksi" ja "hulluksi" sekä tietysti valehtelijaksi syyttely on tuhonnut minua yhtä paljon kuin konkreettiset teot. Alapeukuista päätellen täältä löytyy kuitenkin enemmän tukea, onneksi! 💙

Mielenterveytesi voi kärsiä siitä jos menet lapsuudenkotiisi. Pysy mahdollisimman kaukana ihan jo lapsesikin vuoksi.

Et mene. Et edes ajattele asiaa. Ja puhelin päältä pois tai numeroille esto. 

Ap, pidä itsestäsi ja lapsestasi huolta.. Suojele itseäsi. Se on tietysti vaikeaa kun sinun rajat on murskattu olemattomiin, mutta kannattaa opetella. Vain sillä on merkitystä, miten sinä jaksat itsesi kanssa ja miten lapsesi. Älä mene sellaisten ihmisten pariin, joiden kanssa sinulla on paha olla. Kuuntele omaa oloasi.

Minunkin pakko sanoa oma kommentti:Älä mene!!!

Mun isä on myös alkoholisti. Tää on tosi vaikea asia ollu koko mun iän. Hän oli mun lapsuudessa meitä lapsia ja äitiä kohtaan väkivaltainen. Nyt olen asunut jo 12 omillani, minulla on mies ja tytär vähän alle 2-vee ja toinen tulossa. Olen käynyt lapsuudenkodissa Äitini ja pikkusiskon vuoksi, jotka siellä vielä asuvat. Välillä tuntuu pahalta, että esim minua ja nykyään varsinkin miestäni syyllistetään, jos ei haluta olla siellä.

Ihan niinkuin kaikki vain unohdettaisiin :(

No, en halua olla katkera, olen ajatellut pitää neutraalit välit sinne lapseni vuoksi. Mutta esim yökylään mieheni ei lastamme sinne Anna ja ymmärrän hyvin. Siis silloin jos Isäni siellä on. Eikä varsinkaan käydä, jos hän on yhtään juonut.

Tsemppiä AP, ja kyllä Kannatan tuota että vietät ihanan joulun lapsesi kanssa ja käytte vaikka siellä toisessa mummulassa, siis ex-miehesi vanhempien luona. Kaikkea hyvää teille:❤️

En menisi !

Kiitos ihanista kommenteista ja joulun toivotuksista :) En ehdi vastata niihin nyt tarkemmin mutta olen kirjoittanut äidille ja odotan vastausta. Pyysin hänet meille pitkästä matkasta huolimatta (näkee lapsen halutessaan) ja kieltäydyin menemästä sinne. Aion pysyä lujana. ap