Olen katkera rikkaille vanhemmilleni, jotka ovat kohdelleet minua aina kuin köyhän perheen lasta. Nyt olen parikymppinen.

Mä opiskelin ja ei penniäkään irronnut, tein sitten töitä. Joululahjoja ei kumpikaan ostanut, isä antoi vähän rahaa, jotta sain heille lahjat ostettua. mun vanhemmat eivät olleet rikkaita, mutta sain tietää myöhemmin elämässä, että omistivat tosi paljon metsää, josta saivat lisätuloja. Mitään ei ollut lapsena. Sukulaiset toi lahjat ja en vieläkään tiedä, kuka maksoi erään harrastusleirin. Harrastuksiin ei hommattu asianmukaisia asusteita. Joten uskon, että nk,varakas vanhapiika täti maksoi viulut.

Meillä on vähän samanlainen tilanne. Tuleva perintö ei hirveästi helpota ketutusta kun opiskeluvuodet ja perheenperustamis- ja asuntolainavuodet on joutunut kituuttamaan. Olisin tarvinnut taloudellista tukea opiskeluaikana tai kun hoidin lapsia kotona. Nyt taloudellinen tilanne on jo niin hyvä (viisikymppisenä) etten tosiaan tarvitsisi perintöä. Voisin tosin ostaa lapsille opiskeluboksit ja siten tasoittaa heidän tietään.

Vierailija kirjoitti:

Mistä sinä niin tarkkaan tiedät vanhempiesi talouden? Minä ja mieheni olemme keskituloisia. Meillä on suhteellisen hieno talo, josta paljon velkaa. Lapsilla on hyvät harrastukset ja matkustamme paljon. Mutta joudumme monessa säästämään. Esim vaatteet haetaan pitkälti kirppareilta.

Miehen tytär on meille katkera, kun emme avusta häntä (on 24 ja opiskelee). Ei meillä ole varaa. Toki joo, saa käydä syömässä meillä ja joskus annetaan rahaa satunnaisiin hankintoihin, mutta hän juurikin olettaa, että auttaisimme häntä ostamaan asunnon tai ainakin auton jne. Kertoo kavereilleen kuinka pihejä olemme ja kylvemme rahassa...

Anteeksi, meillä menee kaikki raha ihan normaaliin elämiseen. Elämämme näyttää kivalta ulospäin ja niin se onkin, mutta ylimääräistä ei kyllä ole ennenkuin asuntolaina on hoidettu. Eikä minusta meidän tehtävä ole aikuista auttaa isommissa hankinnoissa.

Mitä vetoa, että sitten yllättäen autetaankin kun yhteiset lapset on samassa tilanteessa?

Kuulostaa että heillä on joku filosofia jota noudattavat ääliömäisyyteen asti. Varmaan ajattelevat että hyvä juttu kun opit tekemään rahasi itse. Mutta kuitenkin mielestäni tuolla tavalla rahasta tulee tosi iso asia, jotenkin liian ison mittakaavan.

Joidenkin mielestä täällä on siis vain tuo apn kuvailema yletön köyhäily, tai sitten yletön hemmottelu? Haloo nyt.... 

Kultainen keskitie ei ilmeisesti teidän mielestänne ole järkevä vaihtoehto? Siis se malli, jossa lapsille ei kustanneta kaikkea mahdollista, mutta autetaan rahallisesti kun lapsi apua tarvitsee, ilahdutetaan omaa lasta toivotuilla joululahjoilla tai palkitaan vaikka hyvästä koulumenestyksestä? 

Aika mustavalkoista on joidenkin ajattelu. 

Kuulostaa osittain tutulta. Muutin heti 18-vuotiaana pois toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja en saanut edes sänkyä mukaan. Nukuin patjalla lattialla. Sisarukset asuivat vanhempien nurkissa pitkälti yli parikymppisiksi ja edelleenkin toinen on vanhempien sijoitusasunnossa ja äiti käy siivoamassa. Itse en saanut siivousapua edes kun olin pari viikkoa keuhkokuumeessa, siitä huolimatta että vanhemmat olivat ihan lähellä kesämökkeilemässä. Rahaa on ja olen saanut taloudellista tukea opiskeluihin, mutta asuntoni olen ostanut itse ja olen siitä ylpeä. Olen selvästi itsenäisempi kuin sisarukseni ja pidän siitä.

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanoen vituttaa kitkuttaa pienillä opintotuilla, ottaa velkaa ja yrittää löytää töitä henkensä pitimiksi samalla kun omat vanhemmat istuvat rahakirstujen päällä kuin mitkäkin Roope Ankat. En mä mitään yltäkylläisyyttä odota, mutta edes jotain helpotusta. Lapsena mulla oli oikeasti köyhemmät tavarat kuin aidosti köyhillä perheillä. Ikinä en saanut esim. aitoja merkkileluja vaan korkeintaan jotain halpiskopioita ja usein ei niitäkään. Lapsena olin jatkuvasti huolissani meidän rahatilanteesta. Teininä vasta tajusin vanhemmilla olevankin rahaa ja sitten he alkoivatkin perustella asiaa sillä, että jokaisen täytyy itse luoda omaisuutensa.

Esim. olen pitkään yrittänyt saada vanhempiani hankkimaan minulle asunnon, etten turhaan joutuisi hukkaamaan rahojani kalliisiin vuokriin. Ei, se ei tule kysymykseenkään heille. Heille se ei olisi raha eikä mikään. Lisäksi heillä on useita asuntoja, jotka ovat ostaneet ja joita vuokraavat muille. Minä en saa asua edes niissä, koska tahtovat ottaa oikeat vuokratulot vierailta ihmisiltä. Varmaan tähän vaan kaikki kommentoivat, että olen itsekäs nuori tyttö, mutta miettikää nyt tilannetta omalle kohdallenne. Eikö teistäkin tuntuisi jotenkin tosi epärakastetulta, kun omat vanhempanne eivät tahtoisi millään tapaa helpottaa elämääsi? Kaikki täytyy käydä vaikeamman kautta.

Vanhemmat eivät pyynnöistäni huolimatta ikinä kustantaneet minulle minkäänlaisia valmennuskursseja. Lukion arvosanat olisivat niiden avulla olleet varmasti paljon paremmat ja olisin päässyt yliopistoon ensiyrittämällä. Nyt jouduin yrittämään kolme kertaa. Ymmärrän, etteivät he tahdo syytää rahojaan mihinkään turhuuteen, mutta mielestäni pyytämäni asiat ovat enemmänkin kuin järkeviä. Lapsena tulin jopa kiusatuksi ainaisista ryysyvaatteistani ja surkeista leluista. Olen katkera siitä.

On sanomattakin selvää, ettei tämän vuoksi minua paljoa kiinnosta olla vanhempiini tekemisissä, koska he tahtovat minun vaan kärsivän mahdollisimman paljon eivätkä mitenkään tahdo auttaa minua. Onko muille yhtä pihejä ja ärsyttäviä vanhempia? Nytkin tässä työhakemuksia teen ja yritän samalla nyhertää opiskelujuttuja. Kaikki laskut ja muut stressaa älyttömästi. Vituttaa myös muiden ihmisten reaktiot, kun kuulevat vanhempieni ammateista. Isäni on pankinjohtaja ja äitini yhden ison yrityksen johtaja. Kaverit ja poikaystävä höhöttävät, että rikkaan perheen tyttö voikin tarjota, hehhee. Tällä rikkaan perheen tytöllä ei ole taskussa ainuttakaan ylimääräistä pennin pyörylää kuin mitä muillakaan opiskelijoilla.

Saisin helpommin töitäkin jos mulla olisi esimerkiksi ajokortti. Itselläni ei todellakaan ole varaa hankkia sitä, saati sitten autoa. Vanhemmilta on turha edes kysyä, eivät he maksa mitään.

Täältä saat vain vertaistukea. Mullekkin voisi isä koska vain lainata sen kymppitonnin rahaa, että saisin ostettua asunnon, sen sijaan että heitän nyt vuosia rahaa mustaan aukkoon vuokran muodossa. Vaan ei, hänen mielestään on niin opettavaista että pienestä palkastani vuokran lisäksi koitan epätoivoisesti säästää rahaa omavastuuseen. Niin tai ei hänen tarvisi edes lainata, voisin vain taata lainaan minulle.

Ja muutenkin sama juttu, että en ole mitenkään vanhempieni rikkaudesta hyötynyt elämässäni, edes ruokaostoksissa eivät auttaneet tai vuokrassa kun yhdessä välissä oli tiukkaa, ihan muilta tahoilta jouduin anelemaan rahaa vuokraan, vanhemmilta en edes yrittänyt, sieltä olisi tullut vain pilkkaa osakseni "hahhah, arvattiin ettet pärjää, mihis oot kaikkia rahas käyttänyt?".

Kyllä minä ymmärrän ap:n katkeruuden, jos hän todella on elänyt ikään kuin eri elintason piirissä kuin vanhempansa - tietämättä toki, kuinka räikeästi tämä varallisuus vs. lapsen ulkoistaminen tästä varallisuudesta on tosiasiassa näkynyt arjessa. Ja kyllä minä ihmettelen tällaisessa tapauksessa vanhempien prioriteetteja, jos omaisuus menee pikemminkin omaisuuden itsensä kerryttämiseen sen sijaan, että siitä liikenisi lainkaan omien (ja hei: ihan itse hankittujen!) lasten tukemiseen kohti aikuistumista. Kun ei lapsi kuitenkaan ole pelkästään 18 vuoden puhdetyö, joka sitten vain potkitaan aikuistumaan ihan oman onnensa nojaan. Se aikuistuminenkin kuitenkin vaatii tukea, enkä ymmärrä, mitä tarkoitusta täysin tuetta jättäminen ts. "karaistaminen" palvelee. Kun aina se karaistus ei tarkoita sitä, että lapsista kasvaisi itse itseään johtavia menestyjiä ja suuria pärjääjiä. Kyllä ne yksinäiset osaavat kaatuakin, eivätkä välttämättä pääse omin voimin ylös.

Jos laajemmin asiaa ajattelee, mietin, millaisena arvona näin toimivat vanhemmat näkevät yhteisöllisyyden yleensä. Onhan se hienoa, että ihminen oppii pärjäämään omillaan vailla tukea, ja Suomessa tuntuu olevan hyvinkin suuressa arvossa se, että lapsi oppii mahdollisimman nuorena pärjäämään itsekseen (ja myös muuten kärsimään itsekseen, mikä on tämän arvon kääntöpuoli). Mutta tuetta jäänyt lapsi saattaa oppia pärjäämään itsekseen myös niin hyvin, ettei hän tarvitse sitten vanhempiaan niissä hyvissäkään asioissa. Lapsensa potkiminen maailmalle ns. ilman avaimia vain voi tarkoittaa sitä, että sitä lasta ei sitten muulloinkaan näy oven takana, tai suhteet jäävät pinnallisiksi.

Eihän tämä tuki pelkästään taloudellista ole, tietenkään. Mutta jos lapsi kokee kerta toisensa jälkeen jäävänsä aivan yksin elämän isoissakin asioissa ja tulleensa vanhempiensa hylkäämäksi, se ei lupaa varmastikaan kovin tiivistä perheverkostoa sitten myöhemminkään. Kun ihmissuhteiden rakentuminen ei edes perheen kesken ole mikään automaatio. Ja jos joku vanhempi tähän asiaan huokaisee että "ihan sama", olisi ehkä kannattanut tarkemmin miettiä omaa lisääntymistään silloin aikanaan... 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta. Muutin heti 18-vuotiaana pois toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja en saanut edes sänkyä mukaan. Nukuin patjalla lattialla. Sisarukset asuivat vanhempien nurkissa pitkälti yli parikymppisiksi ja edelleenkin toinen on vanhempien sijoitusasunnossa ja äiti käy siivoamassa. Itse en saanut siivousapua edes kun olin pari viikkoa keuhkokuumeessa, siitä huolimatta että vanhemmat olivat ihan lähellä kesämökkeilemässä. Rahaa on ja olen saanut taloudellista tukea opiskeluihin, mutta asuntoni olen ostanut itse ja olen siitä ylpeä. Olen selvästi itsenäisempi kuin sisarukseni ja pidän siitä.

Millaiset suhteet sinulla on näin aikuisena vanhempiisi? 

Sinun täytyy itse työ tehdä opiskeluissa ja työelämässä, jotta osaat sitten arvostaa sitä.

Kasvattaa luonnetta, kun ei saa kaikkea valmiina. Olisit kiitollinen vanhemmillesi. Saatat jopa oppia pärjäämään omin avuin elämässä.

Kyllä se valitettavasti on nykypäivää ja näkyy joidenkin vanhempien sekä heidän lapsien, ettäheidänkin lasten elämässä. Iso/isovanhemmat ovat olleet suurimman osan elämästään ylivarakkaita, mutta ei omille, eikä lastenlapsille anneta. Itsekeskeisyys nousi kukoistukseen suurten sukupolvien aikana. Moni lapsi, aikuisenakaan ei ole saanut vanhemmiltaan "mitään" tukea. Omakokemuksesta sanon, että ei ole peritty malli, koska sodanaikaiset vanhemmat todellakin antoivat ja välittivät lapsistaan sekä jälkikasvusta. Heidän empatia ja suhtautumismalli oli esimerkkinä lastenlapsille. Kun sodanaikaiset eivät olleet enää kuvioissa, käytti seuraava sukupolvi täysin tilannetta hyödykseen, eipä tarvinnut enää esittää "perintöä odotellessa".  Esitys loppui, kun vanhukset oli tönätty pois perintötaloista mömmöihin vuoteisiin huutamaan.

Nykyiset sukupolvet ovat paljon empaattisempia, vähemmän itsekeskeisempiä, kuin suuret sukupolvet. Tosin enemmän hukassakin, koska vanhemmatkin ovat hukassa. Kaikki itsekeskeinen varallisuuden haaliminen näissä asioissa liittyy myös lapsien henkiseen hylkäämiseen. Kun ei ole rakkautta eikä välittämistä muutoinkaan vanhempien puolelta.  On vaan minä itse, ja minun hyöty, lapsistakin. Saihan heistä lapsilisät. Meidän äitee osti niillä rahoilla kettupuuhkan itselleen, Arabiaa ja Iittalaa, merkkihuonekalut. Ei tullut tukea kouluun, eikä koulutuksiin. Ei mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on vähän samanlainen tilanne. Tuleva perintö ei hirveästi helpota ketutusta kun opiskeluvuodet ja perheenperustamis- ja asuntolainavuodet on joutunut kituuttamaan. Olisin tarvinnut taloudellista tukea opiskeluaikana tai kun hoidin lapsia kotona. Nyt taloudellinen tilanne on jo niin hyvä (viisikymppisenä) etten tosiaan tarvitsisi perintöä. Voisin tosin ostaa lapsille opiskeluboksit ja siten tasoittaa heidän tietään.

Me ollaan niitä jotka auttaa lasta, tai ainakin on suunnitelma niin. Pesämuna on jo säästettynä ja ensimmäisen asunnon ostossa autamme myös. Ja todellakin tässä on tavoitteena, että lapsi pääsee elämässä hyvin alkuun ja on sitten viisikymppisenä niin rahoissaan, että meiltä tuleva perintö ei tunnu enää missään.

Mitä vitsiä siinä on, että nuorena joutuu kituuttamaan kohtuuttomasti ja sitten kun on jo hyvissä varoissa, tulee vasta se perintö josta vanhemmat ovat pitäneet kiinni rystyset valkoisena. Ja kuka vanhempi kehtaa viettää hulppeaa kulutusjuhlaa jos oma lapsi joutuu kituuttamaan? Kyllä ennemmin jeesataan alkuun kunnes lapsi alkaa tulla toimeen omillaan, säästyyhän siinä perintöveroissakin ja ennen kaikkea sitä taloudellista tukea kannattaa antaa silloin kun on sen tarve.

Ikinä ei olla silti hemmoteltu järjettömillä summilla. Ja rahan arvo on kyllä opetettu, samaten tietynlaista fiksua talousajattelua. Kesätöiden pariin on patistettu ja koulutyön tärkeyttä painotettu. Ja tietty myös kannustettu ja rohkaistu!

Vierailija kirjoitti:

Sinun täytyy itse työ tehdä opiskeluissa ja työelämässä, jotta osaat sitten arvostaa sitä.

Kasvattaa luonnetta, kun ei saa kaikkea valmiina. Olisit kiitollinen vanhemmillesi. Saatat jopa oppia pärjäämään omin avuin elämässä.

Miten se nyt sitten  kasvattaa minua ihmisenä, että minä säästän 10k euroa pienestä palkasta vähän kerrallaan vs. lainaan sen summan isältäni ja maksan sen huomattavasti nopeammin hänelle takaisin, kuin mitä nyt saan säästettyä? Tai nyt kun olen jo puolet summasta säästänyt muutaman vuoden aikana, niin isä lainaisi ne toiset puolet ja pääsisi ostamaan asuntoa nyt ja myös maksanaa sitä 600e asuntolainaa sen sijaan että maksan sitä nyt vuokrana toisen tilille?

Opetuksia elämässä tulee ihan varmasti vaikka tässä asiassa vähän auttaisikin alkuun ja opetuksia on tottavie jo tullut ja pitänyt niistä itse selvitä.

Sydämettömiä ja kylmiä vanhempia. Säästävät rahaa ja varmaan tunteita. Ap, saitko lapsena koskaan rakkautta osaksesi? Ajattele, jos esim. sairastuisit, tukisivatko vanhempasi sinua, sanon tuskin. He eivät olisi ansainneet yhtään lasta.

Terv. kahden aikuisen lapsen äiti 47 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä sinä niin tarkkaan tiedät vanhempiesi talouden? Minä ja mieheni olemme keskituloisia. Meillä on suhteellisen hieno talo, josta paljon velkaa. Lapsilla on hyvät harrastukset ja matkustamme paljon. Mutta joudumme monessa säästämään. Esim vaatteet haetaan pitkälti kirppareilta.

Miehen tytär on meille katkera, kun emme avusta häntä (on 24 ja opiskelee). Ei meillä ole varaa. Toki joo, saa käydä syömässä meillä ja joskus annetaan rahaa satunnaisiin hankintoihin, mutta hän juurikin olettaa, että auttaisimme häntä ostamaan asunnon tai ainakin auton jne. Kertoo kavereilleen kuinka pihejä olemme ja kylvemme rahassa...

Anteeksi, meillä menee kaikki raha ihan normaaliin elämiseen. Elämämme näyttää kivalta ulospäin ja niin se onkin, mutta ylimääräistä ei kyllä ole ennenkuin asuntolaina on hoidettu. Eikä minusta meidän tehtävä ole aikuista auttaa isommissa hankinnoissa.

Mitä vetoa, että sitten yllättäen autetaankin kun yhteiset lapset on samassa tilanteessa?

Vastasinkin jo tähän toisessa viestissä. Asuntoja jne ei hankita kellekään. Muitakin lapsia autetaan ihan kuten häntäkin. Hyvä ja mieluisa harrastus on tytöllä myös ollut, kun asui vielä meillä ja matkoille kysytään mukaan - ei ole kyllä enää halunnut tulla.

Jänniä oletuksia sinulla. Onko sinusta hyvää käytöstä kulkea valittamassa kavereille kuinka on väärin, että äitipuoli kylpee rahassa eikä osta asuntoa?

Vierailija kirjoitti:

Sinun täytyy itse työ tehdä opiskeluissa ja työelämässä, jotta osaat sitten arvostaa sitä.

Kasvattaa luonnetta, kun ei saa kaikkea valmiina. Olisit kiitollinen vanhemmillesi. Saatat jopa oppia pärjäämään omin avuin elämässä.

Ja kun vanhemmat kaipaavat lapsensa seuraa, huomiota ja ehkä apua, lapsi varmaan silloinkin pärjää ihan omin avuin. :) 

Vierailija kirjoitti:

Ap uskomatonta, mulla ihan samia vanhenmmat... ehkö vielä pahemmat. Vanhemmat ovat aina suhtautuneet passiivisaggressiivisesti lapsiinsa (en edes tajua miksi tekivät ne!) ja olen sisarukseni kanssa elänyt kurjuudessa ja kaatopaikkavaatteissa, ssmalla kun vanhemmat liehuivat minkkiturkissa etelänmatkoja tehden ja asuntoja ostellen. En ole saanut penniäkään rahaa aikuisena, en ainoatskasn lahjaa, rn koskaan apua lastenhoidossa tai muutakaan mielenkiintoa elämääni kohtaam.

Vanhemmat ovat rikkaita mutta jotnkin hulluja. On metsää ja kiinteistöjä, sijoitusasuntoja vuokralla, mökkejä ja autoja, törsäävät rahaa itseensä mihin toki onkin oikeus.

Samalla ovat aina kyykyttäneet ja nöyryyttäneet meitä lapsia, vittuilleet ja ilkkuneet ja leuhkivat rahoillaan tyyliin ”meillä on sitä ja tätä mutta teille emne anna”.

Pahinta on ollut että vanhemnat on aina yrityäneet kostaa jotain. En tiedä mitä. Sillä olen sina ollut kiltti miellyttämishaluinen kympin tyttö.

Vsnhemmat ovat vahingoniloisia, ilkkuvat vastoinkäymisissä eikä mitään kaunista ole sanottu koskaan. Ei kehua ja kannustusta ikinä, on haukuttu tuö, puoliso ja talo. Lapsenlapset kuulemma vammaisen näköisiä (terveitä ovat).

Tiedän että rikkaat vanhemmat ovat sairaita kusipäitä ja onnettomia jotenkin, mutta sitä en ymmärtä että MIKSI vihaa lastaan? Se viha on aina ollut käsinkosketeltavaa pikkulapsesta lähtien. Aina vain vittuilua ja ivaa, ei ikinä hellyyttä tai syliä.

Välit on kylmät nykyään ja olen itse viimeiset 10v kamppaillut ruuhkavuosissa. Ainoa ”tuki” on äidin leuhkimis ja vittuilipuhelut. Vanhemmst aikovat muuten tuhlata kaiken omaisuuden. Sanoivat että pitävät huolen ettei lapsille jää perinnöksi mitään. Vittuilua ja nöyryytystä tiedossa hsudankin takaa. Olen kyllä katkera - en niinkään köyhäilystä mutta tuosta täydellisestä rakkaudettomuudesta.

Toi on joku persoonallisuushäiriö. Juuret juontavat luultavimmin siis vanhempiesi lapsuuteen, siellä tapahtunut jotain pahaa, jota vanhempasi nyt toistavat omiin lapsiinsa. Persoonallisuushäiriöstä ei valitettavasti parane. Suosittelisin katkaisemaan välit täydellisesti, tuo vain satuttaa perhettäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan sanoen vituttaa kitkuttaa pienillä opintotuilla, ottaa velkaa ja yrittää löytää töitä henkensä pitimiksi samalla kun omat vanhemmat istuvat rahakirstujen päällä kuin mitkäkin Roope Ankat. En mä mitään yltäkylläisyyttä odota, mutta edes jotain helpotusta. Lapsena mulla oli oikeasti köyhemmät tavarat kuin aidosti köyhillä perheillä. Ikinä en saanut esim. aitoja merkkileluja vaan korkeintaan jotain halpiskopioita ja usein ei niitäkään. Lapsena olin jatkuvasti huolissani meidän rahatilanteesta. Teininä vasta tajusin vanhemmilla olevankin rahaa ja sitten he alkoivatkin perustella asiaa sillä, että jokaisen täytyy itse luoda omaisuutensa.

Esim. olen pitkään yrittänyt saada vanhempiani hankkimaan minulle asunnon, etten turhaan joutuisi hukkaamaan rahojani kalliisiin vuokriin. Ei, se ei tule kysymykseenkään heille. Heille se ei olisi raha eikä mikään. Lisäksi heillä on useita asuntoja, jotka ovat ostaneet ja joita vuokraavat muille. Minä en saa asua edes niissä, koska tahtovat ottaa oikeat vuokratulot vierailta ihmisiltä. Varmaan tähän vaan kaikki kommentoivat, että olen itsekäs nuori tyttö, mutta miettikää nyt tilannetta omalle kohdallenne. Eikö teistäkin tuntuisi jotenkin tosi epärakastetulta, kun omat vanhempanne eivät tahtoisi millään tapaa helpottaa elämääsi? Kaikki täytyy käydä vaikeamman kautta.

Vanhemmat eivät pyynnöistäni huolimatta ikinä kustantaneet minulle minkäänlaisia valmennuskursseja. Lukion arvosanat olisivat niiden avulla olleet varmasti paljon paremmat ja olisin päässyt yliopistoon ensiyrittämällä. Nyt jouduin yrittämään kolme kertaa. Ymmärrän, etteivät he tahdo syytää rahojaan mihinkään turhuuteen, mutta mielestäni pyytämäni asiat ovat enemmänkin kuin järkeviä. Lapsena tulin jopa kiusatuksi ainaisista ryysyvaatteistani ja surkeista leluista. Olen katkera siitä.

On sanomattakin selvää, ettei tämän vuoksi minua paljoa kiinnosta olla vanhempiini tekemisissä, koska he tahtovat minun vaan kärsivän mahdollisimman paljon eivätkä mitenkään tahdo auttaa minua. Onko muille yhtä pihejä ja ärsyttäviä vanhempia? Nytkin tässä työhakemuksia teen ja yritän samalla nyhertää opiskelujuttuja. Kaikki laskut ja muut stressaa älyttömästi. Vituttaa myös muiden ihmisten reaktiot, kun kuulevat vanhempieni ammateista. Isäni on pankinjohtaja ja äitini yhden ison yrityksen johtaja. Kaverit ja poikaystävä höhöttävät, että rikkaan perheen tyttö voikin tarjota, hehhee. Tällä rikkaan perheen tytöllä ei ole taskussa ainuttakaan ylimääräistä pennin pyörylää kuin mitä muillakaan opiskelijoilla.

Saisin helpommin töitäkin jos mulla olisi esimerkiksi ajokortti. Itselläni ei todellakaan ole varaa hankkia sitä, saati sitten autoa. Vanhemmilta on turha edes kysyä, eivät he maksa mitään.

Täältä saat vain vertaistukea. Mullekkin voisi isä koska vain lainata sen kymppitonnin rahaa, että saisin ostettua asunnon, sen sijaan että heitän nyt vuosia rahaa mustaan aukkoon vuokran muodossa. Vaan ei, hänen mielestään on niin opettavaista että pienestä palkastani vuokran lisäksi koitan epätoivoisesti säästää rahaa omavastuuseen. Niin tai ei hänen tarvisi edes lainata, voisin vain taata lainaan minulle.

Ja muutenkin sama juttu, että en ole mitenkään vanhempieni rikkaudesta hyötynyt elämässäni, edes ruokaostoksissa eivät auttaneet tai vuokrassa kun yhdessä välissä oli tiukkaa, ihan muilta tahoilta jouduin anelemaan rahaa vuokraan, vanhemmilta en edes yrittänyt, sieltä olisi tullut vain pilkkaa osakseni "hahhah, arvattiin ettet pärjää, mihis oot kaikkia rahas käyttänyt?".

Aivan sanasta sanaan sama kuin minulla, takaukset ja muut. Omat vittumaiset porukat saivat omilta vanhemmiltaan käsirahaa 20pros ensiaduntoonsa. Siis lahjaksi. Omille lapsille eivät edes taanneet, päin vadtoin ilkkuivat ja vittuilivat että meilläpä oli jo talo 27v ikäisenä, sinä typerä lapsi vasn maksat vuokraa harakoille.

No pakko oli maksaa. Meni 5v ennenkuin sain opintolainat maksettua ja siitä vielä 8v ennenkuin omarahoitusosuus oli kasassa (kun takaajas ei ollut). Sain ensiasuntoni vasta 36v iässä. Olisi ollut jo 10v aikaisemmin tulojen puolesta ostaa mutta kun ne paskapääporukat ei halunneet taata.

Vanhemmat eivät ole auttaneet ikinä missään. Ovat vain tuoneet surua ja kaunaa.

Laskin tuossa, että jos kymppitonnin säästämiseen menee mulla 6 vuotta, niin sinä aikana olen maksanut vuokraa "kankkulankaivoon" 43200e, eli melkein puolet kaavailemani asunnon hinnasta.

Mitä järkeä, kysyn minä? Jos ei olisi mikään ongelma lainata sitä kymppitonnia, niin miksi, oi miksi ei voi sitä LAINATA? Ei tarvitse edes luopua niistä rahoista, vaan saa ne pikimmiten takaisin vaikka korkojenkin kanssa jos haluaa tienata.

Mitenköhän tuo Kissayhdistykselle testamenttaaminen oikeasti kulkee? Minulla on käsitys, että koko omaisuutensa voi näin testamentata henkilö, jolla ei ole rintaperillisiä. Rintaperillisen tulee yleensä saada lakiosa, jos ei ole aivan epäkelpo (jokin huijari/venkula). Lakiosa on siis 50%.