Lue keskustelun säännöt.
Olen katkera rikkaille vanhemmilleni, jotka ovat kohdelleet minua aina kuin köyhän perheen lasta. Nyt olen parikymppinen.
14.12.2017 |
Suoraan sanoen vituttaa kitkuttaa pienillä opintotuilla, ottaa velkaa ja yrittää löytää töitä henkensä pitimiksi samalla kun omat vanhemmat istuvat rahakirstujen päällä kuin mitkäkin Roope Ankat. En mä mitään yltäkylläisyyttä odota, mutta edes jotain helpotusta. Lapsena mulla oli oikeasti köyhemmät tavarat kuin aidosti köyhillä perheillä. Ikinä en saanut esim. aitoja merkkileluja vaan korkeintaan jotain halpiskopioita ja usein ei niitäkään. Lapsena olin jatkuvasti huolissani meidän rahatilanteesta. Teininä vasta tajusin vanhemmilla olevankin rahaa ja sitten he alkoivatkin perustella asiaa sillä, että jokaisen täytyy itse luoda omaisuutensa.
Esim. olen pitkään yrittänyt saada vanhempiani hankkimaan minulle asunnon, etten turhaan joutuisi hukkaamaan rahojani kalliisiin vuokriin. Ei, se ei tule kysymykseenkään heille. Heille se ei olisi raha eikä mikään. Lisäksi heillä on useita asuntoja, jotka ovat ostaneet ja joita vuokraavat muille. Minä en saa asua edes niissä, koska tahtovat ottaa oikeat vuokratulot vierailta ihmisiltä. Varmaan tähän vaan kaikki kommentoivat, että olen itsekäs nuori tyttö, mutta miettikää nyt tilannetta omalle kohdallenne. Eikö teistäkin tuntuisi jotenkin tosi epärakastetulta, kun omat vanhempanne eivät tahtoisi millään tapaa helpottaa elämääsi? Kaikki täytyy käydä vaikeamman kautta.
Vanhemmat eivät pyynnöistäni huolimatta ikinä kustantaneet minulle minkäänlaisia valmennuskursseja. Lukion arvosanat olisivat niiden avulla olleet varmasti paljon paremmat ja olisin päässyt yliopistoon ensiyrittämällä. Nyt jouduin yrittämään kolme kertaa. Ymmärrän, etteivät he tahdo syytää rahojaan mihinkään turhuuteen, mutta mielestäni pyytämäni asiat ovat enemmänkin kuin järkeviä. Lapsena tulin jopa kiusatuksi ainaisista ryysyvaatteistani ja surkeista leluista. Olen katkera siitä.
On sanomattakin selvää, ettei tämän vuoksi minua paljoa kiinnosta olla vanhempiini tekemisissä, koska he tahtovat minun vaan kärsivän mahdollisimman paljon eivätkä mitenkään tahdo auttaa minua. Onko muille yhtä pihejä ja ärsyttäviä vanhempia? Nytkin tässä työhakemuksia teen ja yritän samalla nyhertää opiskelujuttuja. Kaikki laskut ja muut stressaa älyttömästi. Vituttaa myös muiden ihmisten reaktiot, kun kuulevat vanhempieni ammateista. Isäni on pankinjohtaja ja äitini yhden ison yrityksen johtaja. Kaverit ja poikaystävä höhöttävät, että rikkaan perheen tyttö voikin tarjota, hehhee. Tällä rikkaan perheen tytöllä ei ole taskussa ainuttakaan ylimääräistä pennin pyörylää kuin mitä muillakaan opiskelijoilla.
Saisin helpommin töitäkin jos mulla olisi esimerkiksi ajokortti. Itselläni ei todellakaan ole varaa hankkia sitä, saati sitten autoa. Vanhemmilta on turha edes kysyä, eivät he maksa mitään.
Kommentit (399)
Mä pihistelen, jotta saan tasoitettua tai auttaa nuoriani, varakas en ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ap:n vanhemmat ihan normaaleja ihmisiä tunne-elämältään? Luulisi useimpien vanhempien haluavan antaa lapselleen parhaat mahdolliset eväät elämää varten. Esim. juuri preppauskurssit eivät rahallisesti ole juuri mitään, mutta voivat auttaa hyvään kouluun pääsemisessä. Ensiasunnon ostaminenkaan ei varakkaalle juuri tunnu, mutta auttaa lasta alkuun sen oman varallisuuden kartuttamisessa.
Ammatinvalinta saattaa osaltaan antaa viitteitä, jotta ei ihan kaikki inkkarit ole kanootissa
Mulla oli/on ihan vastaava tilanne, varakkaat vanhemmat eivät syytäneet rahaa lapsilleen.
Otti kyllä päähän jossain vaiheessa, mutta nykyään osaan jo arvostaa sitä. Opin pitämään itse huolen itsestäni ja toimeentulostani. En saanut ikinä asua vanhempien omistamissa sijoitusasunnoussa, mikä on jälkeenpäin ajateltuna hyvä, sillä en usko, että olisin yhtä tunnollisesti maksanut heille vuokraa kuin ulkopuoliselle.
En saanut valmennuskursseja, tosin ei niitä 20 vuotta sitten vielä kovin paljon ollut tarjollakaan. Yliopistoon pääsin vasta kolmannella yrittämällä, mutta nyt huomaan että noiden välivuosien aikana opin paljon itsestäni ja maailmasta. Toisin kuin kaverini, jolle rikkaat vanhemmat on aina antanut kaiken. Niinpä tämä tyttönen on elänyt koko elämänsä (nyt jo 40v) vanhempiensa rahoilla ja saanut aina kaiken haluamansa. Opiskelut jäivät hänellä kesken, koska oli kivempaa "tehdä taidetta" kuin puristaa se gradu kokoon. Samoin tämän tytön 50-v veli on tietääkseni jo 10 vuotta istunut kotona odottamassa, että hänelle tarjottaisiin sellaista työtä, mitä hän viitsisi tehdä.
En siis ole hiukkaakaan katkera vanhemmilleni, että jouduin/sain opetella tulemaan itse toimeen.
Myöhemmiten olen myös ymmärtänyt, etteivät vanhempani olleet varakkaita vielä lapsuudessani, silloin he vasta rakensivat yritystään ja olivat monesti todella lähellä henkilökohtaista konkurssia. Ei siis ollut pihiyttä, etteivät ostaneet lapsille parhaita merkkileluja tai -vaatteita, heillä ei silloin oikeasti ollut varaa niihin.
Ehkä sinun vanhemmillasi ollut sama tilanne sinun lapsuudessasi? Ehkä he oppivat omaa uraa rakentaessaan, ettei elämä ole aina helppoa, ja halusivat opettaa saman lapsillensakin?
Vierailija kirjoitti:
Ja väite siitä että rikkaat kulkee merkkivaatteissa, ei todellakaan pidä paikkaansa. Itsekin työskentelen pankissa (rivityönrekijänä kyllä vaan) ja niin monta kertaa on nähty, että rikkaat ei todellakaan kulje merkkivaatteissa vaan nimenomaan ne köyhät, jotka haluaa esittää muille että olisivat rikkaita. Yleensä merkkivaatteiden käyttäjillä tilit on aina tyhjillään.
Tämä on kyllä niin totta. Juuri eilen kävin pankissa juttelemassa sijoituksistani. Päälläni oli kuluneet, Prismasta ostetut farkut, perus-T-paita ja vähän nyppyyntynyt neuletakki. Naamassa ei ollut meikkiä, ja tukka oli sidottu ponihännäle. Ei olisi varmaankaan kukaan ohikulkija arvannut, että minulla on yli 350 000 euron omaisuus (ja puolisolla vähän isompi). Pankkivirkailija kyllä tiesi, ja kohtelu oli oikein ystävällistä.
Enkä nyt tarkoita, että olisin varsinaisesti rikas, ennemminkin hyvin toimeentuleva.
Olen sitä mieltä, että vanhempien taloudellinen velvollisuus auttaa loppuu viimeistään lukion/amiksen jälkeen ja/tai kun lapsi muuttaa omilleen. En tarkoita miten laki menee, vaan moraalisesti. Siinä viimeisenä vuonna voivat kustantaa ajokortin, jos se on tarpeellinen lapselle, eikä ole kohtuuton taloudellinen panostus.
Sen jälkeen vanhemmat voivat auttaa, mutta heillä ei ole moraalistakaan velvollisuutta siihen. Useimmat ainakin jossain mittakaavassa auttavatkin, mutta tuollaiset asuntojen ostamiset ovat kyllä aika pienen väestönosan juttuja. Minulla on rikkaita tuttuja, enkä itsekään ole köyhä, mutten tiedä ketään joka olisi ostanut asunnon lapselleen.
Omista lapsistani kaksi asuu jo omillaan. Olen kummankin harrastusmaksuja maksanut ja avustanut huonekalujen ja kodinkoneiden hankinnassa. Käyvät lapsuudenkodissa syömässä, ja saavat ruokakassit mukaan käydessään. Kumpikin käy opintojen ohella töissä ja rahoittaa sillä peruselämän. Olen tyytyväinen ja ylpeä heistä.
Nuorin on vielä kotona, lukion tokalla, ja töissä käy viikonloppuisin hänkin. Eiköhän tuostakin varsin kelvollinen aikuinen kasva <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap uskomatonta, mulla ihan samia vanhenmmat... ehkö vielä pahemmat. Vanhemmat ovat aina suhtautuneet passiivisaggressiivisesti lapsiinsa (en edes tajua miksi tekivät ne!) ja olen sisarukseni kanssa elänyt kurjuudessa ja kaatopaikkavaatteissa, ssmalla kun vanhemmat liehuivat minkkiturkissa etelänmatkoja tehden ja asuntoja ostellen. En ole saanut penniäkään rahaa aikuisena, en ainoatskasn lahjaa, rn koskaan apua lastenhoidossa tai muutakaan mielenkiintoa elämääni kohtaam.
Vanhemmat ovat rikkaita mutta jotnkin hulluja. On metsää ja kiinteistöjä, sijoitusasuntoja vuokralla, mökkejä ja autoja, törsäävät rahaa itseensä mihin toki onkin oikeus.
Samalla ovat aina kyykyttäneet ja nöyryyttäneet meitä lapsia, vittuilleet ja ilkkuneet ja leuhkivat rahoillaan tyyliin ”meillä on sitä ja tätä mutta teille emne anna”.
Pahinta on ollut että vanhemnat on aina yrityäneet kostaa jotain. En tiedä mitä. Sillä olen sina ollut kiltti miellyttämishaluinen kympin tyttö.
Vsnhemmat ovat vahingoniloisia, ilkkuvat vastoinkäymisissä eikä mitään kaunista ole sanottu koskaan. Ei kehua ja kannustusta ikinä, on haukuttu tuö, puoliso ja talo. Lapsenlapset kuulemma vammaisen näköisiä (terveitä ovat).
Tiedän että rikkaat vanhemmat ovat sairaita kusipäitä ja onnettomia jotenkin, mutta sitä en ymmärtä että MIKSI vihaa lastaan? Se viha on aina ollut käsinkosketeltavaa pikkulapsesta lähtien. Aina vain vittuilua ja ivaa, ei ikinä hellyyttä tai syliä.
Välit on kylmät nykyään ja olen itse viimeiset 10v kamppaillut ruuhkavuosissa. Ainoa ”tuki” on äidin leuhkimis ja vittuilipuhelut. Vanhemmst aikovat muuten tuhlata kaiken omaisuuden. Sanoivat että pitävät huolen ettei lapsille jää perinnöksi mitään. Vittuilua ja nöyryytystä tiedossa hsudankin takaa. Olen kyllä katkera - en niinkään köyhäilystä mutta tuosta täydellisestä rakkaudettomuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon kyllä nyt eri linjoilla ap:n kanssa, en todellakaan odottaisi että vanhemmat ostaisivat lapselle asunnon tai auton, vaikka olisivat miten rikkaita. Ja väite siitä että rikkaat kulkee merkkivaatteissa, ei todellakaan pidä paikkaansa. Itsekin työskentelen pankissa (rivityönrekijänä kyllä vaan) ja niin monta kertaa on nähty, että rikkaat ei todellakaan kulje merkkivaatteissa vaan nimenomaan ne köyhät, jotka haluaa esittää muille että olisivat rikkaita. Yleensä merkkivaatteiden käyttäjillä tilit on aina tyhjillään.
Jep. Itse olen varsin varakas eikä lapsillani ole ns merkkivaatteita. Eikä ole itselläkään. Työvaatteet ovat kyllä arvokkaita, edustan paljon, joten pakko, mutta arkena pukeudun hyvinkin vaatimattomasti. Käytän myös vaatteet aika pitkälti "loppuun".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arvot taas tajusin tällä viikolla, kun oma lapseni, lukiolainen, sanoi, että äiti mä rakastan sua ja halasi ja sama tosinpäin.. Ja tiedän, että hän ei koskaan vaatisi enempää minulta kuin rahkeita riittää ja eikä olisi katkera. Mutta jos olisi satojatuhansia sijoituksessa ja itse kärvistelisi hernekeitolla niin saattaisi kysyä jotain.
Vierailija kirjoitti:
Itse tavoittelen sitä tilannetta, jossa voin kustantaa normaalin elämisen osinko- ja muilla pääomatuloilla. Se ei ole kovin kaukana enää, osa omaisuutta ovat sijoitusasunnot, osa osakkeita.
Vanhin lapseni on siinä iässä, että saattaa hyvinkin muuttaa pian kotoa (on abi). En tule antamaan sijoitusasuntoa hänen käyttöönsä, enkä osta autoakaan. Ajokortin maksoin kyllä. Saatan avustaa takuuvuokrassa, antaa satunnaisen ruokakassin tai hankkia vaikka huonekaluja niiden tulojen puitteissa, mitä kuukausittain saan.
Joku voisi sanoa, että olen rikas ja ahne tms. Oikeasti haluan vain pois palkkatyöstä, olla riippumaton. Olen sen ansainnut itselleni. Jos kaikki kolme lastani saisivat nuo sijoitusasunnot, joutuisin aloittamaan taas säästämisen hyvin, hyvin kaukaa.
Enkä kyllä oikeasti ymmärrä, millainen ihminen kehtaa olettavansa saavansa joltakulta asunnon. Oikeasti? Suhteellisuudentajua, kiitos.
Tätä kovin nuorten aikuisten on välillä vaikeaa tajuta. Omaisuutta saa olla aika paljon, jotta taloudellinen riippumattomuus palkkatöistä on mahdollinen. Kuitenkin se on monelle ihan aito unelma. Vanhempien tilanne voi näyttäytyä hyvinkin rikkaana, mutta palkkatyössä leijuu irtisanomisen uhka päällä eikä pääomaa kannata käyttää vaan fiksusti sijoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon kyllä nyt eri linjoilla ap:n kanssa, en todellakaan odottaisi että vanhemmat ostaisivat lapselle asunnon tai auton, vaikka olisivat miten rikkaita. Ja väite siitä että rikkaat kulkee merkkivaatteissa, ei todellakaan pidä paikkaansa. Itsekin työskentelen pankissa (rivityönrekijänä kyllä vaan) ja niin monta kertaa on nähty, että rikkaat ei todellakaan kulje merkkivaatteissa vaan nimenomaan ne köyhät, jotka haluaa esittää muille että olisivat rikkaita. Yleensä merkkivaatteiden käyttäjillä tilit on aina tyhjillään.
Ikävä tuottaa pettymys tuohon kivalta tuntuvaan ajatukseen, mutta kyllä ne rikkaatkin ovat ihan ihmisiä. Ei ole mitään tietyntyylistä ”oikeaa rikasta” vaan heistä löytyy samalla tavalla joka sorttia kuin mistä tahansa muusta varallisuuslokerosta. :D
Vierailija kirjoitti:
Ap uskomatonta, mulla ihan samia vanhenmmat... ehkö vielä pahemmat. Vanhemmat ovat aina suhtautuneet passiivisaggressiivisesti lapsiinsa (en edes tajua miksi tekivät ne!) ja olen sisarukseni kanssa elänyt kurjuudessa ja kaatopaikkavaatteissa, ssmalla kun vanhemmat liehuivat minkkiturkissa etelänmatkoja tehden ja asuntoja ostellen. En ole saanut penniäkään rahaa aikuisena, en ainoatskasn lahjaa, rn koskaan apua lastenhoidossa tai muutakaan mielenkiintoa elämääni kohtaam.
Vanhemmat ovat rikkaita mutta jotnkin hulluja. On metsää ja kiinteistöjä, sijoitusasuntoja vuokralla, mökkejä ja autoja, törsäävät rahaa itseensä mihin toki onkin oikeus.
Samalla ovat aina kyykyttäneet ja nöyryyttäneet meitä lapsia, vittuilleet ja ilkkuneet ja leuhkivat rahoillaan tyyliin ”meillä on sitä ja tätä mutta teille emne anna”.
Pahinta on ollut että vanhemnat on aina yrityäneet kostaa jotain. En tiedä mitä. Sillä olen sina ollut kiltti miellyttämishaluinen kympin tyttö.
Vsnhemmat ovat vahingoniloisia, ilkkuvat vastoinkäymisissä eikä mitään kaunista ole sanottu koskaan. Ei kehua ja kannustusta ikinä, on haukuttu tuö, puoliso ja talo. Lapsenlapset kuulemma vammaisen näköisiä (terveitä ovat).Tiedän että rikkaat vanhemmat ovat sairaita kusipäitä ja onnettomia jotenkin, mutta sitä en ymmärtä että MIKSI vihaa lastaan? Se viha on aina ollut käsinkosketeltavaa pikkulapsesta lähtien. Aina vain vittuilua ja ivaa, ei ikinä hellyyttä tai syliä.
Välit on kylmät nykyään ja olen itse viimeiset 10v kamppaillut ruuhkavuosissa. Ainoa ”tuki” on äidin leuhkimis ja vittuilipuhelut. Vanhemmst aikovat muuten tuhlata kaiken omaisuuden. Sanoivat että pitävät huolen ettei lapsille jää perinnöksi mitään. Vittuilua ja nöyryytystä tiedossa hsudankin takaa. Olen kyllä katkera - en niinkään köyhäilystä mutta tuosta täydellisestä rakkaudettomuudesta.
Nämä on niin sairasta sakkia. Mullekin äiti sanoi aina, että meillä ei ole mitään hätää, koska on rahaa, oikein hieroi sitä naamaa vasten, tosin jaksoi syyllistää kun tein kolmea työtä, että viet työpaikat muilta.
Nauroivat porukalla kun itkin parhaan ystäväni muuttoa toiselle paikkakunnalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä toinen parikymppinen:
Vanhemmat suht varakkaita ja luulin meitä köyhemmiksi myös lapsena ja stressasin taloudellista tilannetta monesti lapsena.
Lukion kävin ilman apukursseja, C-paperit tuli. Nykyään oon edennyt hyvään työhön ihan itse ja tienaan enemmän mitä esim äitini tienasi 40v urallaan.
Mitään en oo saannu heiltä muutakuin hyviä neuvoja, ja kiitollinen olen niistä. Oman asunnon ostin 22 vuotiaana ja nyt 26 vuotiaana olen rakennuttanut jo itselleni oman talon.
Kaverithan luulee että pappa betalar mutta ei. Kaiken olen saavuttanut ja hankkinut itse itsenäisesti ja hyvin olen pärjännyt.
Vanhempien rahat on heidän rahat ja minun on minun. Jos olisin saannut kaiken tekemättä mitään, en usko että olisin pystynyt saavuttamaan asioita yhtä paljon ja en varsinkaan olisi nähnyt näin paljon työtä asioiden eteen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap uskomatonta, mulla ihan samia vanhenmmat... ehkö vielä pahemmat. Vanhemmat ovat aina suhtautuneet passiivisaggressiivisesti lapsiinsa (en edes tajua miksi tekivät ne!) ja olen sisarukseni kanssa elänyt kurjuudessa ja kaatopaikkavaatteissa, ssmalla kun vanhemmat liehuivat minkkiturkissa etelänmatkoja tehden ja asuntoja ostellen. En ole saanut penniäkään rahaa aikuisena, en ainoatskasn lahjaa, rn koskaan apua lastenhoidossa tai muutakaan mielenkiintoa elämääni kohtaam.
Vanhemmat ovat rikkaita mutta jotnkin hulluja. On metsää ja kiinteistöjä, sijoitusasuntoja vuokralla, mökkejä ja autoja, törsäävät rahaa itseensä mihin toki onkin oikeus.
Samalla ovat aina kyykyttäneet ja nöyryyttäneet meitä lapsia, vittuilleet ja ilkkuneet ja leuhkivat rahoillaan tyyliin ”meillä on sitä ja tätä mutta teille emne anna”.
Pahinta on ollut että vanhemnat on aina yrityäneet kostaa jotain. En tiedä mitä. Sillä olen sina ollut kiltti miellyttämishaluinen kympin tyttö.
Vsnhemmat ovat vahingoniloisia, ilkkuvat vastoinkäymisissä eikä mitään kaunista ole sanottu koskaan. Ei kehua ja kannustusta ikinä, on haukuttu tuö, puoliso ja talo. Lapsenlapset kuulemma vammaisen näköisiä (terveitä ovat).Tiedän että rikkaat vanhemmat ovat sairaita kusipäitä ja onnettomia jotenkin, mutta sitä en ymmärtä että MIKSI vihaa lastaan? Se viha on aina ollut käsinkosketeltavaa pikkulapsesta lähtien. Aina vain vittuilua ja ivaa, ei ikinä hellyyttä tai syliä.
Välit on kylmät nykyään ja olen itse viimeiset 10v kamppaillut ruuhkavuosissa. Ainoa ”tuki” on äidin leuhkimis ja vittuilipuhelut. Vanhemmst aikovat muuten tuhlata kaiken omaisuuden. Sanoivat että pitävät huolen ettei lapsille jää perinnöksi mitään. Vittuilua ja nöyryytystä tiedossa hsudankin takaa. Olen kyllä katkera - en niinkään köyhäilystä mutta tuosta täydellisestä rakkaudettomuudesta.Nämä on niin sairasta sakkia. Mullekin äiti sanoi aina, että meillä ei ole mitään hätää, koska on rahaa, oikein hieroi sitä naamaa vasten, tosin jaksoi syyllistää kun tein kolmea työtä, että viet työpaikat muilta.
Nauroivat porukalla kun itkin parhaan ystäväni muuttoa toiselle paikkakunnalle.
Näitä vanhempia on varmaan paljonkin, jotka uskovat, että kun elämässä menee oikein huonosti, niin sitten osaa arvostaa sitä, kun menee paremmin. Siinä vaan menee usein hukkaan ne vielä paremmat tsäänssit siivotessa. Koska ei normieläjä tarvitse paljon rahaa enää viisikymppisenä, kun kaikki on jo ostettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen parikymppinen:
Vanhemmat suht varakkaita ja luulin meitä köyhemmiksi myös lapsena ja stressasin taloudellista tilannetta monesti lapsena.
Lukion kävin ilman apukursseja, C-paperit tuli. Nykyään oon edennyt hyvään työhön ihan itse ja tienaan enemmän mitä esim äitini tienasi 40v urallaan.
Mitään en oo saannu heiltä muutakuin hyviä neuvoja, ja kiitollinen olen niistä. Oman asunnon ostin 22 vuotiaana ja nyt 26 vuotiaana olen rakennuttanut jo itselleni oman talon.
Kaverithan luulee että pappa betalar mutta ei. Kaiken olen saavuttanut ja hankkinut itse itsenäisesti ja hyvin olen pärjännyt.
Vanhempien rahat on heidän rahat ja minun on minun. Jos olisin saannut kaiken tekemättä mitään, en usko että olisin pystynyt saavuttamaan asioita yhtä paljon ja en varsinkaan olisi nähnyt näin paljon työtä asioiden eteen
Nähnyt työtä, heh heh. Siinä työnteon hötäkässä vaan tottuu tekemään sitä työtä, ja helposti muu kunnianhimo vähän laskee, jos siihen ei riitä energiaa. Mites parisuhteet?
Vierailija kirjoitti:
Lainojen takaaminen kenellekään, edes omalle lapselle, ei ole hyvä ajatus. Monta surullista tarinaa on lähtenyt siitä, että on taannut toisille lainoja.
Asuntolainan takaus on aina täytetakaus, ei sillä taata koko lainaa. Jos lapsella on vaikka 10% omaa rahaa ja asunnon vakuusarvo on 70% niin se vanhempien takaus on tällöin 20% siitä asunnon hinnasta. Ja sitä mukaa kun lapsi maksaa sitä lainaansa pois, se vanhempien takausosuus pienenee. Jossain vaiheessa pankista ilmoitetaan, että takausvastuuta ei enää ole.
Jos tuo täytetakauskin tuottaa ongelmia, niin sitten siihen ei kannata ryhtyä. Mutta korkeiden vuokrien aikana voi olla vaikea säästää sitä asunnon omarahoitusosuutta, jos vanhemmat eivät ole jo etukäteen säästäneet lapselle pesämunaa. Parempi se on kuitenkin päästä omaan asuntoon kiinni mahdollisimman aikaisin, eikä maksaa vuokria muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap uskomatonta, mulla ihan samia vanhenmmat... ehkö vielä pahemmat. Vanhemmat ovat aina suhtautuneet passiivisaggressiivisesti lapsiinsa (en edes tajua miksi tekivät ne!) ja olen sisarukseni kanssa elänyt kurjuudessa ja kaatopaikkavaatteissa, ssmalla kun vanhemmat liehuivat minkkiturkissa etelänmatkoja tehden ja asuntoja ostellen. En ole saanut penniäkään rahaa aikuisena, en ainoatskasn lahjaa, rn koskaan apua lastenhoidossa tai muutakaan mielenkiintoa elämääni kohtaam.
Vanhemmat ovat rikkaita mutta jotnkin hulluja. On metsää ja kiinteistöjä, sijoitusasuntoja vuokralla, mökkejä ja autoja, törsäävät rahaa itseensä mihin toki onkin oikeus.
Samalla ovat aina kyykyttäneet ja nöyryyttäneet meitä lapsia, vittuilleet ja ilkkuneet ja leuhkivat rahoillaan tyyliin ”meillä on sitä ja tätä mutta teille emne anna”.
Pahinta on ollut että vanhemnat on aina yrityäneet kostaa jotain. En tiedä mitä. Sillä olen sina ollut kiltti miellyttämishaluinen kympin tyttö.
Vsnhemmat ovat vahingoniloisia, ilkkuvat vastoinkäymisissä eikä mitään kaunista ole sanottu koskaan. Ei kehua ja kannustusta ikinä, on haukuttu tuö, puoliso ja talo. Lapsenlapset kuulemma vammaisen näköisiä (terveitä ovat).Tiedän että rikkaat vanhemmat ovat sairaita kusipäitä ja onnettomia jotenkin, mutta sitä en ymmärtä että MIKSI vihaa lastaan? Se viha on aina ollut käsinkosketeltavaa pikkulapsesta lähtien. Aina vain vittuilua ja ivaa, ei ikinä hellyyttä tai syliä.
Välit on kylmät nykyään ja olen itse viimeiset 10v kamppaillut ruuhkavuosissa. Ainoa ”tuki” on äidin leuhkimis ja vittuilipuhelut. Vanhemmst aikovat muuten tuhlata kaiken omaisuuden. Sanoivat että pitävät huolen ettei lapsille jää perinnöksi mitään. Vittuilua ja nöyryytystä tiedossa hsudankin takaa. Olen kyllä katkera - en niinkään köyhäilystä mutta tuosta täydellisestä rakkaudettomuudesta.Nämä on niin sairasta sakkia. Mullekin äiti sanoi aina, että meillä ei ole mitään hätää, koska on rahaa, oikein hieroi sitä naamaa vasten, tosin jaksoi syyllistää kun tein kolmea työtä, että viet työpaikat muilta.
Nauroivat porukalla kun itkin parhaan ystäväni muuttoa toiselle paikkakunnalle.
Siis heillä, vanhemilla. Ja kuolinvuoteellakin toinen vanhempi ärisi, että oletko töissä ja voin sanoa, ettei siinä ollut huolta minun tulevaisuudesta vaan ihan veetuilua.
Ymmärrän sua. Tosi inhottavalta kuulostaa, miksei halua parasta omalle lapselleen? En tarkoita, että pitäisi ostaa asunto ja auto, maksaa shoppailut ja antaa joka vuosi synttärilahjaksi 4000 euroa. Mutta että ei mitään taloudellista tukea esim. opiskeluajan helpottamiseksi? Aika kovalta ja tunteettomalta kuulostaa, ihan kuin kaikkien pitäisi käydä joku "elämän kova koulu" vaikka olisi mahdollisuus parempiin saada paremmat lähtökohdat elämään.
Omat vanhempani ovat auttaneet mua aina rahallisesti, vaikka ovat hoitsu ja tehdastyöläinen. Siis maksaneet ajokortin, ostaneet huonekalut kun muutin omilleni, antaneet joululahjaksi rahaa opiskeluvuosina, ostivat läppärin... On ollut tosi rakastettu olo ja olen aina kiitollinen kaikesta avusta vanhemmilleni. Ei minulle mitään asuntoa ole ostettu tietenkään, ei vanhemmilla olisi ollut edes varaa. Olen tosi hyvin pärjännyt aina kuitenkin opintotuen ja kesätöiden turvin, koska ei ole tarvinnut tehdä niitä vanhempien sponssaamia isoja hankintoja.
Lapsena minullakin oli aika vähän leluja, mutta sain yleensä esim. synttärilahjaksi sitten jonkun hienon Barbien jota olin toivonut pitkään. Teininä sain tilata H&M:ltä vaatteita, äiti tietysti rajoitti määrää mutta sain ihan riittävästi omasta mielestäni muodikkaita rättejä. Kyllä tällaisista asioista on tosiaan tullut aina sellainen olo, että vanhemmat välittävät ja haluavat minun parastani. He haluavat ilahduttaa minua ostamalla lahjoja, mutta toisaalta eivät ole hemmotelleet pilalle ja ymmärrän kyllä rahan arvon.
Todella kamalalta kuulostaa AP:n vanhemmat, otan osaa. :(
Minulla on myös keskiluokkaiset hyvin toimeentulevat vanhemmat. Lainat maksettu aikoja sitten ja rahoillaan ja sijoituksillaan leveilleet aina, mutta elin myös "köyhänä lapsena" lapsuuden ja nuoruuden.
Äitini pilkkasi minua esim. kun paljastin että olen ottanut opintolainaa. Vähän päälle parikymppisenä opiskelin, tein kahta työtä ja sitten sairastuin melko vakavasti. Pakkohan se sitä lainaa oli ottaa, kun opiskelijana ei toimeentulotukea saanut ennen kuin oli lainat nostettu. Vanhemmat eivät todellakaan olisi auttaneet. En osaa kuvitella tilannetta jossa tulisivat "apuun". Pitkään siis yhtä aikaa sairastin, tein töitä ja yritin opiskellakin vielä kunnes olin pitkään pelkällä sairauslomalla. Opintolainan ym jälkeen oli pakko ottaa pikavippejä. Sellaisina aikoina olisi kaivannut jotain tukea äidiltä. En tarkoita että välttämättä rahallistakaan, ylipäätään siis vain sitä äidin tukea, jota monet muut varmaan saaneet. Ei silloin kertaakaan äiti tullut käymäänn tai auttanut kämpässä, tuonut yhden yhtä ruokaa tai antanut mitään henkistäkään tukea.
Mielestäni on vain ja ainoastaan sairasta hankkia lapsia ja pitää heidät sitten kurjuudessa. Monesti varmaan taustalla on jonkinlaisia psyykkisiä ongelmia sellaisilla vanhemmilla, niin äidillänikin. Jotain narsistista/psykopaattista omassani.
Mitä sinäkään valitat, tuut oleen onnellinen sitten kun ne rahat kilahtaa perintönä sun tilille. Monet ei ole edes niin onnekkaita.
Ap:n vanhemmat helpottavat ap:n itsenäistymistä. Jos omat vanhempani olisivat olleet tuollaisia, enpä varmaan olisi halunnut soitella heille enkä nähdä heitä niin usein kuin tein. Ja äidin sairastuttua syöpään en ehkä olisi viitsinyt käydä katsomassa viikottain, ostaa hänelle ruokaa kaupasta ja lääkkeitä apteekista, vaan olisin senkin ajan käyttänyt oman työurani edistämiseen.
Suosittelen samaa ap:llekin.