Lue keskustelun säännöt.
Kestäisittekö te tällaista ylimustasukkaisuutta? Mieheni on ihan pimahtanut
13.12.2017 |
Mieheni on komea, mutta hänellä on ilmeisen heikko itsetunto. Minä en voi jutella edes miespuolisille työkavereilleni ilman, että hän saa hepulia. Kerran erehdyin sanomaan, että joku oli herrasmies, kun teki sitä ja tätä minulle. Sitäkään hän ei kestä, että kutsun jotakuta herrasmieheksi. TV:tä katsellessa en voi sanoa mitään postiivista kenestäkään miesnäyttelijästä, sillä mies luulee että himoitsen kyseistä miestä, vaikka pitäisin häntä vain hyvänä näyttelijänä. Ihan samalla tavoin kehun myös naisnäyttelijöitä, mutta se ei tietenkään miestäni haittaa, koska he eivät ole ns. kilpailijoita hänelle.
Joskus tuo oli vielä jotenkin söpöä, mutta nyt hän on alkanut kostaa minulle ja lähettelee inhottavia viestejä tai sanoo minlle päin naamaa jotain, millä yrittää saada minut suuttumaan. En enää jaksa. Koko ajan saan varoa sanojani. Ensin alkaa mykkäkoulu, sen jälkeen kun viha patoutuu sisälle purkautuu se haukkuina, vähättelyinä ja muiden naisten hehkuttamisena.
Ei varmaan tarvitse kertoa, että olen jo pitkään miettinyt eroa. Emme ole naimisissa emmekä edes avoliitossa saati asu yhdessä, joten eroaminen olisi teoriassa helppoa.
Hänessä on hyviäkin puolia, enhän hänen kanssaan olisi ollutkaan ilman niitä. Tämä sairaalloinen mustasukkaisuus vaan on alkanut näytellä jo hieman liian suurta pääosaa suhteessamme.
Kommentit (128)
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juokse karkuun vielä kun voit. Jos jatkat suhdetta ja muutatte yhteen olet nalkissa. Miehen käytös vain pahenee ajan kanssa, kohta et pääse yksin uloskaan ja kaikki muut ihmiset ovat uhkia miehellesi. Menetät pahimmillaan ystävät ja sukulaisetkin. Vierestä tullut seurattua.
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Mies kauhistui siitä, että suhteemme meinasi kaatua, joten alkoi osoittaa huomiota taas paremmin. Toki suuttui itsekin usein, joskus taas oli täysin tukena. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta en uskalla vielä ihan kokonaan huokaista helpotuksesta. En luota vielä siihen, ettenkö saattaisi taas räjähtää ja sitten kyllä haluan lähteä eri teille, jos homma menee taas siihen, että minulla on viikottain ellei lähes päivittäin paha olo.
Entä teillä?
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on normaalia. Kun tykkää toisesta riittävästi, niin sitä on väkisinkin mustasukkainen. Toiset vaan tuntee vahvemmin kuin toiset. Ei se kerro mistään mielisairaudesta vaan siitä että tunteet ovat toisilla vahvempia.
Ei ole normaalia, jos pitää koko ajan kytätä ja/tai epäillä toista. Sekä minä tai mieheni olemme saattaneet joskus olla puoli tuntia myöhässä, mutta kumpikaan ei ole epäillyt toista vieraissa käynnistä. Samoin minä saatan käydä kylässä miespuolisen naapurin luona (eikä ole tullut edes mieleen lähennellä kumminkaan puolin) ja mieheni kertoa terveisiä naispuolisilta tutuilta, eikä se ole ongelma kummallekaan.
Jos toinen olisikin käynyt vieraissa ja toinen saisi sen selville, toki veikkaisin mustasukkaisuuden heräävän, mutta miksi vahtia, kytätä ja epäillä ennen kuin mahdollista aihetta ilmenee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meneekö alkoa miten? Kaikki mustasukkaiset sekopäät eivät tietenkään ole alkkiksia, mutta usein nämä linkittyvät toisiinsa. Itse olin nuorena todella mustasukkainen, se helpotti kun juominen väheni. Myöhemmin olen pannut merkille että pubiruusut ovat naisista niitä kaikkein mustasukkaisimpia. Mieheni on myös mustasukkainen, mutta saa paremmin pidettyä harhaisuutensa kurissa kun ei juo alkoholia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Tässä esimerkki meidän yhdestä riidasta.
Mies lähti työasioille toiseen kaupunkiin, jossa hänen fimansa sekä firma x ja y tapasivat. Hän puhui menemisestään vain minä-muodossa. Yritin jonkin aikaa pitää hänelle seuraa ajomatkalla omien kiireideni keskellä. Joskus hän ajaa yksin, joskus ei ja jostain ihmeen syystä kysyin, onko hän yksin. Sitten hän vastasi suoraan, että firman x naispuolinen henkilö on mukana. Häivyin jatkamaan hommiani.
Kun myöhemmin puhuimme, olin aivan raivona. Mies yritti taas ihan ensimmäiseksi vedota siihen, että olen mustasukkainen, mutta en suostunut allekirjoittamaan väitettä. Vetosin siihen, etten ole kysynyt, enkä kysy, mitä teitte/puhuitte enkä ole kieltänyt enkä tule kieltämään heitä menemästä samaa matkaa. Mutta siitä olen täysin raivoissani, että hän antoi ymmärtää olevansa yksin ja
1. luo mielikuvia tekemisistään, jotka eivät pidä paikkaansa
2. käytin turhaan aikaani häneen, kun hänen olisi ollut luonnollisempaa jutella tuon toisen kanssa ja myös näin häiritsin tietämättäni, kun heillä olisi ollut mahdollisuus puhua työasioista + bondautua
3. hän tekee minut naurunalaiseksi/ pitää pilkkanaan käytöksellään
4. pitääkö oikeasti alkaa epäillä jotain, kun kerran asiaa salaillaan
Totesin, että minäkin voin alkaa käyttäytyä mahdollisimman epämääräisesti, kun kyseeseen tulee muut miehet niin katsotaan sitten, miltä miehestä tuntuu. Itsehän puhun aina täsmällisesti ja avoimesti, joten hän tietää tasan tarkkaan missä mennään.
Lisäksi totesin, etten jaksa käyttää elämääni ja resurssejani mieheen, joka ei viitsi kommunikoida kanssani täsmällisemmillä sanavalinnoilla ja sijamuodoilla. Ja että kyse ei ole kontrollista vaan siitä, että itse haluan jakaa elämäni jonkun kanssa eikä tuo tunnu jakamiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo menee ohi. olin nuorena ihan järkyttävän mustasukkainen, mutta en enää. En jaksa. Oliko liikaa aikaa ja energiaakin ja se kumppani joku ihme. Huono itsetunto ja kumppanikin vähän provosoiva ehkä. Laimenee siinä, kun tulee lapsia ja elämä täyteen vastuuta ja velvollisuuksia, kumppani plösähtää, noin 35 v.
Joopa joo. Mun miehessä alkoi ne mielipuoliset mustasukkaisuuskohtaukset tulla esiin vasta kun lapset oli tehty ja pakonkin edessä tuli enemmän tilanteita että kummallakin oli erikseen omat menot kodin ulkopuolella. Sitä ennen oltiin tehty paljon juttuja yhdessä. Yhtäkkiä se menikin niin, että aina kun lähdin kotoa, ehkäpä olinkin menossa pettämään, tai ainakin saattaisin tavata jonkun johon ihastuisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Mies kauhistui siitä, että suhteemme meinasi kaatua, joten alkoi osoittaa huomiota taas paremmin. Toki suuttui itsekin usein, joskus taas oli täysin tukena. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta en uskalla vielä ihan kokonaan huokaista helpotuksesta. En luota vielä siihen, ettenkö saattaisi taas räjähtää ja sitten kyllä haluan lähteä eri teille, jos homma menee taas siihen, että minulla on viikottain ellei lähes päivittäin paha olo.
Entä teillä?
Meillä tilanne parani vähän, muttei kokonaan. Nyt on kuohuvan jakson jälkeen rauhallisempaa, mutta tuntuu, ettei kaikkea ole vielä käsitelty. Ehkä kummatkin on kuitenkin ymmärtäneet jotain - toivottavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tulisi mieleenkään kommentoida muiden herrasmiesmäisyyttä. En kommentoi leffan miehiäkään. Miksi pitäisi? Mieskään ei kommentoi naissukupuolta. Miksi pitäisi? Ollaan jo 70 vuotiaita ja ollaan oltu onnellisia yhdessä keskikoulusta asti.
Luulen, ettei mies ole se oikea. Onnea tulevaan.
This...was not the point.
Mutta onnittelut teille.
Mustasukkaisuudessa ei ole mitään "normaalia". Siihen liittyy aina epänormaali omistamisen halu. Mustasukkaisuus on tunne jossa pelkää menettävänsä jotain omistamaansa. Toista ihmistä ei kuitenkaan voi omistaa, joten ongelma on aina sen mustasukkaisen ihmisen oman pään sisällä. Näin ollen mustasukkaisuus myös katoaa, kun henkilö ymmärtää, ettei toista ihmistä voi omistaa. Tosin tämän työstämiseen voi kulua aikaa. Jos vaimoni löytää jonkun toisen kumppanin, jonka kanssa haluaa olla mieluummin kuin minun, en voi muuta kuin toivottaa rakastamalleni henkilölle kaikkea hyvää uudessa suhteessa. Voin tosin uskoa että tekee kipeää mutta silloin on kyse kaipuusta ei enää mustasukkaisuudesta. Kuten laulussakin sanotaan: "Mä päästän sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu...."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Tässä esimerkki meidän yhdestä riidasta.
Mies lähti työasioille toiseen kaupunkiin, jossa hänen fimansa sekä firma x ja y tapasivat. Hän puhui menemisestään vain minä-muodossa. Yritin jonkin aikaa pitää hänelle seuraa ajomatkalla omien kiireideni keskellä. Joskus hän ajaa yksin, joskus ei ja jostain ihmeen syystä kysyin, onko hän yksin. Sitten hän vastasi suoraan, että firman x naispuolinen henkilö on mukana. Häivyin jatkamaan hommiani.
Kun myöhemmin puhuimme, olin aivan raivona. Mies yritti taas ihan ensimmäiseksi vedota siihen, että olen mustasukkainen, mutta en suostunut allekirjoittamaan väitettä. Vetosin siihen, etten ole kysynyt, enkä kysy, mitä teitte/puhuitte enkä ole kieltänyt enkä tule kieltämään heitä menemästä samaa matkaa. Mutta siitä olen täysin raivoissani, että hän antoi ymmärtää olevansa yksin ja
1. luo mielikuvia tekemisistään, jotka eivät pidä paikkaansa
2. käytin turhaan aikaani häneen, kun hänen olisi ollut luonnollisempaa jutella tuon toisen kanssa ja myös näin häiritsin tietämättäni, kun heillä olisi ollut mahdollisuus puhua työasioista + bondautua
3. hän tekee minut naurunalaiseksi/ pitää pilkkanaan käytöksellään
4. pitääkö oikeasti alkaa epäillä jotain, kun kerran asiaa salaillaan
Totesin, että minäkin voin alkaa käyttäytyä mahdollisimman epämääräisesti, kun kyseeseen tulee muut miehet niin katsotaan sitten, miltä miehestä tuntuu. Itsehän puhun aina täsmällisesti ja avoimesti, joten hän tietää tasan tarkkaan missä mennään.
Lisäksi totesin, etten jaksa käyttää elämääni ja resurssejani mieheen, joka ei viitsi kommunikoida kanssani täsmällisemmillä sanavalinnoilla ja sijamuodoilla. Ja että kyse ei ole kontrollista vaan siitä, että itse haluan jakaa elämäni jonkun kanssa eikä tuo tunnu jakamiselta.
Sori mutta meikäläisen korvaan sä nyt kuulostat aika mustasukkaiselta, oli siihen aihetta tai ei.
Miehesi on todellakin tehnyt virheen kun ei kertonut että kyydissä kulkee joku muu. Ehkä hän ei kertonut sitä sen takia että pelkäsi sun reaktiota.
Aviomies kirjoitti:
Mustasukkaisuudessa ei ole mitään "normaalia". Siihen liittyy aina epänormaali omistamisen halu. Mustasukkaisuus on tunne jossa pelkää menettävänsä jotain omistamaansa. Toista ihmistä ei kuitenkaan voi omistaa, joten ongelma on aina sen mustasukkaisen ihmisen oman pään sisällä. Näin ollen mustasukkaisuus myös katoaa, kun henkilö ymmärtää, ettei toista ihmistä voi omistaa. Tosin tämän työstämiseen voi kulua aikaa. Jos vaimoni löytää jonkun toisen kumppanin, jonka kanssa haluaa olla mieluummin kuin minun, en voi muuta kuin toivottaa rakastamalleni henkilölle kaikkea hyvää uudessa suhteessa. Voin tosin uskoa että tekee kipeää mutta silloin on kyse kaipuusta ei enää mustasukkaisuudesta. Kuten laulussakin sanotaan: "Mä päästän sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu...."
Samaa mieltä olen minäkin - lopulta, mutta kyllähän siinä joku myrsky varmasti käydään läpi vai onko mielestäsi parasta lempata toinen heti ensimmäisen epämiellyttävän tunteen ilmestyessä eikä edes yrittää löytää suhteelle uudelleen tasapainoa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Tässä esimerkki meidän yhdestä riidasta.
Mies lähti työasioille toiseen kaupunkiin, jossa hänen fimansa sekä firma x ja y tapasivat. Hän puhui menemisestään vain minä-muodossa. Yritin jonkin aikaa pitää hänelle seuraa ajomatkalla omien kiireideni keskellä. Joskus hän ajaa yksin, joskus ei ja jostain ihmeen syystä kysyin, onko hän yksin. Sitten hän vastasi suoraan, että firman x naispuolinen henkilö on mukana. Häivyin jatkamaan hommiani.
Kun myöhemmin puhuimme, olin aivan raivona. Mies yritti taas ihan ensimmäiseksi vedota siihen, että olen mustasukkainen, mutta en suostunut allekirjoittamaan väitettä. Vetosin siihen, etten ole kysynyt, enkä kysy, mitä teitte/puhuitte enkä ole kieltänyt enkä tule kieltämään heitä menemästä samaa matkaa. Mutta siitä olen täysin raivoissani, että hän antoi ymmärtää olevansa yksin ja
1. luo mielikuvia tekemisistään, jotka eivät pidä paikkaansa
2. käytin turhaan aikaani häneen, kun hänen olisi ollut luonnollisempaa jutella tuon toisen kanssa ja myös näin häiritsin tietämättäni, kun heillä olisi ollut mahdollisuus puhua työasioista + bondautua
3. hän tekee minut naurunalaiseksi/ pitää pilkkanaan käytöksellään
4. pitääkö oikeasti alkaa epäillä jotain, kun kerran asiaa salaillaan
Totesin, että minäkin voin alkaa käyttäytyä mahdollisimman epämääräisesti, kun kyseeseen tulee muut miehet niin katsotaan sitten, miltä miehestä tuntuu. Itsehän puhun aina täsmällisesti ja avoimesti, joten hän tietää tasan tarkkaan missä mennään.
Lisäksi totesin, etten jaksa käyttää elämääni ja resurssejani mieheen, joka ei viitsi kommunikoida kanssani täsmällisemmillä sanavalinnoilla ja sijamuodoilla. Ja että kyse ei ole kontrollista vaan siitä, että itse haluan jakaa elämäni jonkun kanssa eikä tuo tunnu jakamiselta.
Sori mutta meikäläisen korvaan sä nyt kuulostat aika mustasukkaiselta, oli siihen aihetta tai ei.
Miehesi on todellakin tehnyt virheen kun ei kertonut että kyydissä kulkee joku muu. Ehkä hän ei kertonut sitä sen takia että pelkäsi sun reaktiota.
Vihainen olen ja raivoissani, kyllä. Sen sijaan olen aika valmis väittämään, että tosi moni mies pelkää naistensa reaktioita, oli siihen pelkoon aihetta tai ei.
Tämä mies on selittänyt, että oppi aikanaan pelkäämään ex-vaimonsa reaktioita eikä siksi uskalla minullekaan sanoa mitään. Jouduin toteamaan siihen, että en tiedä, mitä hänen ja ex-vaimonsa välillä on tapahtunut, mutta alan epäillä, että hänen omilla toimillaan on voinut olla osuutta tuon ihmisen mustasukkaisuuden syntyyn, koska itsekin nyt lähes viisikymppisenä saan ensimmäistä kertaa elämässäni kuulla olevani mustasukkainen ja minusta kyse on vaan siitä, miten hän minua kohtelee.
Onneksi meillä ei mustasukkastella. Eikä pirttihirmuilla. Luottamus on kiva asia!
Voin lähteä miespuolisen ystäväni kanssa festareille ja jakaa hotellihuoneen ilman mitään kommervenkkejä. Halleluja.
Yksi ystäväpariskunta taas on sellainen (oon tuntenut miehen ~7 vuotta, nainen ollut vasta muutaman vuoden kuvioissa), että mies ei saa edes käydä mun kanssa bissellä. Ilman häntä. Jos ollaan porukalla ulkona, niin hänen pitää aina istua miehen vieressä ja jos joku ystävänainen juttelee pidempään miehen kanssa niin änkee väliin ja kailottaa omiaan. Hieman rasittavaa.
Mustasukkaisuudesta pitäisi puhua ja järjestelmällisesti torpata kaikki kahjoilut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Tässä esimerkki meidän yhdestä riidasta.
Mies lähti työasioille toiseen kaupunkiin, jossa hänen fimansa sekä firma x ja y tapasivat. Hän puhui menemisestään vain minä-muodossa. Yritin jonkin aikaa pitää hänelle seuraa ajomatkalla omien kiireideni keskellä. Joskus hän ajaa yksin, joskus ei ja jostain ihmeen syystä kysyin, onko hän yksin. Sitten hän vastasi suoraan, että firman x naispuolinen henkilö on mukana. Häivyin jatkamaan hommiani.
Kun myöhemmin puhuimme, olin aivan raivona. Mies yritti taas ihan ensimmäiseksi vedota siihen, että olen mustasukkainen, mutta en suostunut allekirjoittamaan väitettä. Vetosin siihen, etten ole kysynyt, enkä kysy, mitä teitte/puhuitte enkä ole kieltänyt enkä tule kieltämään heitä menemästä samaa matkaa. Mutta siitä olen täysin raivoissani, että hän antoi ymmärtää olevansa yksin ja
1. luo mielikuvia tekemisistään, jotka eivät pidä paikkaansa
2. käytin turhaan aikaani häneen, kun hänen olisi ollut luonnollisempaa jutella tuon toisen kanssa ja myös näin häiritsin tietämättäni, kun heillä olisi ollut mahdollisuus puhua työasioista + bondautua
3. hän tekee minut naurunalaiseksi/ pitää pilkkanaan käytöksellään
4. pitääkö oikeasti alkaa epäillä jotain, kun kerran asiaa salaillaan
Totesin, että minäkin voin alkaa käyttäytyä mahdollisimman epämääräisesti, kun kyseeseen tulee muut miehet niin katsotaan sitten, miltä miehestä tuntuu. Itsehän puhun aina täsmällisesti ja avoimesti, joten hän tietää tasan tarkkaan missä mennään.
Lisäksi totesin, etten jaksa käyttää elämääni ja resurssejani mieheen, joka ei viitsi kommunikoida kanssani täsmällisemmillä sanavalinnoilla ja sijamuodoilla. Ja että kyse ei ole kontrollista vaan siitä, että itse haluan jakaa elämäni jonkun kanssa eikä tuo tunnu jakamiselta.
Olen satavarma, että sukupuolten ollessa toisin päin, täällä olisi satanut alapeukkua tälle.
M41
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile puhua miehesi kanssa. Jos sekään ei auta, luovuta.
Unohda koko sana mustasukkaisuus, koska se luo asetelman, että miehesi on häiriintynyt ja väärässä (mikä toki on mahdollista) ja vie häneltä oikeuden sanoa mitään.
Itse olin käyttäytynyt 15 vuotta normaalisti ja sitten yhtäkkiä aloin saada raivokohtauksia yleensä liittyen muihin naisiin. Lisäksi aloin tehdä tuota samaa, muistutella miestä siitä ettei ole ainoa kala meressä. Mielestäni kyse ei ollut siitä, että olisin yhtäkkiä alkanut mustasukkaiseksi, vaikka mies niin yritti alkuun väittää. En kuitenkaan kytännyt mitään, tivannut mitään, kieltänyt puhumasta kenellekään jne.
Kyse oli meistä kahdesta, ei niinkään muista. Mies oli alkanut pitää minua itsestäänselvänä eikä panostanut minuun yhtään, mutta kaiken maailman satunnaisille tutuillekin oli henkisesti enemmän läsnä. Meillä oli ollut mahtavan hyvä suhde ja olin ihan palasina sen hajoamisesta silmieni edessä. Mies taas oli ihan äimistynyt, olenhan minä se ykkönen. Kyllä sitä piti vääntää, ettei se riitä, että olen mielessä ykkönen eikä näe mitään vaivaa sen eteen.
Tuon kaiken olisi voinut taputella mustasukkaisuuden alle.
Täysin sama kokemus! Onkohan yleistä pitkissä suhteissa? Minäkään en ole ollut mustasukkainen, mutta 20 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen aloin käyttäytyä samalla tavalla ja samasta syystä. Miten teillä tilanne eteni?
Tässä esimerkki meidän yhdestä riidasta.
Mies lähti työasioille toiseen kaupunkiin, jossa hänen fimansa sekä firma x ja y tapasivat. Hän puhui menemisestään vain minä-muodossa. Yritin jonkin aikaa pitää hänelle seuraa ajomatkalla omien kiireideni keskellä. Joskus hän ajaa yksin, joskus ei ja jostain ihmeen syystä kysyin, onko hän yksin. Sitten hän vastasi suoraan, että firman x naispuolinen henkilö on mukana. Häivyin jatkamaan hommiani.
Kun myöhemmin puhuimme, olin aivan raivona. Mies yritti taas ihan ensimmäiseksi vedota siihen, että olen mustasukkainen, mutta en suostunut allekirjoittamaan väitettä. Vetosin siihen, etten ole kysynyt, enkä kysy, mitä teitte/puhuitte enkä ole kieltänyt enkä tule kieltämään heitä menemästä samaa matkaa. Mutta siitä olen täysin raivoissani, että hän antoi ymmärtää olevansa yksin ja
1. luo mielikuvia tekemisistään, jotka eivät pidä paikkaansa
2. käytin turhaan aikaani häneen, kun hänen olisi ollut luonnollisempaa jutella tuon toisen kanssa ja myös näin häiritsin tietämättäni, kun heillä olisi ollut mahdollisuus puhua työasioista + bondautua
3. hän tekee minut naurunalaiseksi/ pitää pilkkanaan käytöksellään
4. pitääkö oikeasti alkaa epäillä jotain, kun kerran asiaa salaillaan
Totesin, että minäkin voin alkaa käyttäytyä mahdollisimman epämääräisesti, kun kyseeseen tulee muut miehet niin katsotaan sitten, miltä miehestä tuntuu. Itsehän puhun aina täsmällisesti ja avoimesti, joten hän tietää tasan tarkkaan missä mennään.
Lisäksi totesin, etten jaksa käyttää elämääni ja resurssejani mieheen, joka ei viitsi kommunikoida kanssani täsmällisemmillä sanavalinnoilla ja sijamuodoilla. Ja että kyse ei ole kontrollista vaan siitä, että itse haluan jakaa elämäni jonkun kanssa eikä tuo tunnu jakamiselta.
Sori mutta meikäläisen korvaan sä nyt kuulostat aika mustasukkaiselta, oli siihen aihetta tai ei.
Miehesi on todellakin tehnyt virheen kun ei kertonut että kyydissä kulkee joku muu. Ehkä hän ei kertonut sitä sen takia että pelkäsi sun reaktiota.
No kannattaako sinun mielestäsi siinä tapauksessa jatkaa yhdessä? Jos toinen pitää niin pelottavana tai muuten sellaisena, jolle ei viitsi edes puhua normaalisti? En ole epätoivoinen, vaikka kyseessä onkin suhde, joka on elämäni paras ja toiminut hyvin 15 vuoden ajan.
Tietty ihmistyyppi ruokkii myös toisen mustasukkaisuutta (muka) tietämättään. Sitten kiehahdetaan kun toinen sitten loukkaantuu ja epäilee pahinta. Sama rumba jatkuu, vaikka näkee toisen reaktion. Jotain vallan tavoittelua ja sairasta väkivaltaa tämäkin.
Vierailija kirjoitti:
Aviomies kirjoitti:
Samaa mieltä olen minäkin - lopulta, mutta kyllähän siinä joku myrsky varmasti käydään läpi vai onko mielestäsi parasta lempata toinen heti ensimmäisen epämiellyttävän tunteen ilmestyessä eikä edes yrittää löytää suhteelle uudelleen tasapainoa?
Anteeksi en tarkoittanut, että lemppaisin hänet ulos. Yritin vastauksessani keskittyä siihen mustasukkaisuuteen. Tarkoitin, että jos ei kertakaikkiaan olisi enää mitään tehtävissä ja vaimoni todellakin itse haluaisi lähteä, en voisi muuta kuin toivottaa kaikkea hyvää. Yritin siis tuoda esiin, ettei oman mustasukkaisuuden vuoksi pidä, eikä saa mennä pilaamaan toisten elämää. Ratkaisu mustasukkaisuuteen löytyy siis aina vain yhden kallon sisältä ja siellä se pitää myös ratkaista ymmärtämällä ja hyväksymällä, että toista ihmistä ei voi omistaa, eikä toisen elämää voi määräillä tai hallita.
Parisuhde on kuin kourallinen hiekkaa. Mitä lujemmin sitä kourassaan puristaa, sitä enemmän hiekkaa valuu kourasta pois. Lopulta koraan ei jää enää mitään.
En todellakaan kestäisi. Minä ja mies harrastetaan paljon ja reissataan työn puolesta. Ei kuvio toimisi, jos toinen olisi mustasukkainen. En halua miestä, joka rajoittaa minun menoja omaa epävarmuuttaan.
Oman kokemuksen mukaan mustasukkainen mies on mustasukkainen vaikka vaimo tai tyttöystävä olisi siveydensipuli eikä mikään pleijeri. Mustasukkaiset miehet tulkitsevat helposti normaalin kohteliaisuuden muita miehiä kohtaan flirttailuksi.