Miksi jotkut vanhemmat eivät kannusta lastaan opiskelemaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulutus peritytyy Suomessa tosi vahvasti. Varsinkin äitien koulutus korreloi vahvasti sen kanssa, kuinka pitkälle lapsi kouluttautuu. Jos vanhemmilla on huonoja kokemuksia koulusta tai niillä on se kokemus, että ilman koulutustakin pärjää (joskus pärjäsikin) niin niillä ei ole sellaista sosiaalista pääomaa, jota siirtää omille lapsilleen.

Minua aina surettaa sellaiset lapset, joiden kotona koulua vähätellään. Kaikki ekaluokkalaiset kun yleensä menee perhetaustasta riippumatta niin mielellään kouluun. Niiden mielestä koulu on kiva ja jännä paikka ja on kivaa, kun saa oppia kaikenlaista. Mutta sitten tapahtuu jotain. Kun lapset kasvavat, niin osa alkaa suhtautua koulunkäyntiin negatiivisesti. Ja ne ei välttämättä ole ne tyhmimmät lapset vaan juuri ne, joiden vanhemmat eivät ole kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä tai suhtautuvat itse huonosti kouluun ja opettajiin.

Hirveetä haaskuuta!

Tuosta saa syyttää kyllä opettajia ja kouluLAITOSTA. Aivan turha alkaa vanhempia syyllistämään. Itselläni molemmat vanhemmat korkeakoulutettuja, oikeastaan koko suku on, ja itse droppasin lukion tokalla koska tajusin mitä AJANHUKKAA se apinatarha oli.

Oppimiskykyä ja -halua minulta ei silti onnistuttu riistämään koulun toimesta vaikka yritys olikin kova :D

Mene aikuislukioon, siellä kaikki on itsenäisempää.

Kun kaikki opiskelevat, niin tyrkyimmät ja vahvimmat saavat hyvän työpaikan. Sitten pyörittelet alle kahden tonnin palkalla papereita jossakin tai paistelet grilliannoksia 20 v. opiskelupohjalla.

Olisi parempi, kun reilusti myönnettäisiin, että kaikista ei tule isopalkkaisia koulutuksellakaan ja toisaalta, amispohjaltakin voi tienata tosi hyvin, kun alkaa vaikkapa yrittäjäksi.

Kädentaidot voi oppia ilman koulun penkkiä ja monta muutakin asiaa.

Mä olen perheestä, missä äiti oli pienipalkkainen hoitsu, jättänyt lukion kesken ja isä käynyt jonkunlaisen rakennusalan koulutuksen. Meillä ei ikinä puhuttu opiskelusta, ei kannustettu, ei käyty läpi mahdollisuuksia. Kävin lukion jälkeen useamman eri amistutkinnon, koska valehtelematta mulla ei käynyt mielessänikään, että voisin mennä esim. yliopistoon. En tiennyt, mitä siellä voi opiskella, eikä ikinä tullut mieleen, että se voisi olla mahdollista. Pidin itseäni liian tyhmänä päästäkseni sisään.

Tähän on helppo sanoa, että olisithan sä voinut ottaa itse selvää esim. yliopiston tarjonnasta. Ei se vaan ole niin helppoa, etenkään teini-iässä, saati myöhemmin kun on jo lukkiutunut siihen ajatukseen, että ei se ole mulle. 

Suoritin päälle kolmekymppisenä AMK-tutkinnon ja nyt lähempänä neljääkymppiä ylempi AMK-tutkinto on kohta taskussa. 

Lapsiin uskominen, kehuminen, kannustaminen ja vaihtoehdoista keskusteleminen on oikeasti yksi tärkeimmistä asioista, mitä voitte lapsienne eteen tehdä. 

Äitini, siivooja, kannusti/painosti/vaati minua opiskelemaan lapsesta asti. Olen KTT, ja äidilleni ikuisesti kiitollinen. Olen törmännyt enemmän siihen, että vanhemmat eivät vaadi lapsilta opiskelua. Kunhan peruskoulu menee ok jotenkuten, ja sitten voi tehdä sitä, mihin "rahkeet riittää". Jos lapset oppivat pienestä pitäen, siis ala-asteelta, opiskelemaan, niin heidän itsetuntonsa opiskeluun kasvaa ja perustiedot ovat hyvällä mallilla. Siitä voi ponnistaa. Monessa perheessä ei haluttu niin nuorelta vaatia opiskelumenestystä, koska "mitä väliä" jollain viidennen luokan todistuksella on. Nyt aikuisena, 20 vuotta myöhemmin, on nähtävissä, että ne ns ala-asteen hikarit ovat saaneet hyvän pohjan ja motivaation opiskeluun. Arkkitehtiä, lääkäriä, juristia, KTM.. Ne, joilla peruskoulu on mennyt vaan jotenkin läpi, ovat siivoojia, baarimikkoja, lappuliisoja, työttömiä, lähihoitajia. Ei huonoja ammatteja itsessään, mutta sen verran, mitä olen kuullut heidän puhuvan, niin yksikään ei ole tyytyväinen tilanteeseensa. Työt ovat rasittavia, epävarmoja ja huonosti palkattuja.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat kannustavat lapsia aina samalaiseen elämään, mitä ovat itse eläneet.

Höpöä sun juttusi. Erittäin monen isovanhemmat eivät käyneet kiertokoulua ja rippikoulua kummempaa, sun teoriasi mukaan siis me kaikki olisimme vielä siellä pienviljelijöinä esi-isien kotitilalla. 

Vaikka tiedä olisiko se yhtään sen ankeampaa, erilaista vaan. Voisi jengi olla onnellisempaa, jos se leipä irtoaisi maasta omin käsin. Ehkäisyvälineet ja hevosen kaveriksi/tilalle traktori, niin ei nälkään kuolisi. 

Alemmasta kastista tulevan ei kannata opiskella. Parempia töitä saa vain suhteilla, ellei sitten satu olemaan superihminen.

Mä ja mieheni ollaan käyty ns.amikset, eikä miestä kiinnostakaan opiskelu. Onneksi tienaa todella hyvin noinkin ja työpaikka tarjoaa koulutuksia.

Itseäni opiskelu kiinnostaa ja opiskelenkin amk-tutkintoa matalapalkkatyöni ohella. Ei siinäkään nykyisessä työssä mitään vikaa ole, palkka ja haasteet ovat vain mitättömät.

Tällä taustalla me nyt kuitenkin kannustetaan lapsia opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Tulevaisuudesta on mahdoton sanoa mutta tsemppauksen puutteeseen ei opiskelu kaadu.

Tätä mietin itsekin että eikö vanhempia kiinnosta lastensa tulevaisuus? Miksi joku ei haluaisi lapsilleen parempaa kuin itselleen?

Mun vanhemmat ovat molemmat kouluttamattomia duunareita. Molemmat köyhistä perheistä, erityisesti äitini, joka kainuun peränurkasta kotoisin. Rahat oli aina tiukassa, eikä mitään ylimääräistä ollut. Mutta vanhempani olivat myös vaatimattomia, joten ihan onnellisia oltiin. Ei kahdehdittu muiden autoja tai taloja. Ainakaan ääneen.

Mua ei kannustettu opiskelemaan. Lukion sijaan olisi pitänyt mennä amikseen. Lukion jälkeen pääsin tehtaaseen töihin ja samalla hain koko ajan opiskelemaan vähän mihin sattuu. En oikein tiennyt mitä halusin. Yliopisto olisi varovaisesti kiinnostanut, mutta kun en saanut tähän mitään tukea mistään, niin en uskaltanut sitten edes hakea. Mun isä ei meinannut millään tätä käsittää ja kun en saanut opiskelupaikkaa,niin ei kannustanut hakemaan uudelleen vaan suositteli vaan "unohtamaan" opiskelun. Ei siis mitenkään vähätellen tai ilkeästi. Luulen, että syynä oli se oma köyhä tausta ja se, että mun vakityöpaikka siellä tehtaassa oli jo enemmän kuin se, mitä isällä ja äidillä oli samanikäisenä.

Sitten kun lopulta pääsin opiskelemaan (ihan vaan amk:hon), niin antoi kyllä välillä vähistä rahoistaan välillä mulle jonkun setelin ja mutisi jotain "....kun jaksat tuota opiskelua". Ehkä oli sittenkin kuitenkin ylpeä.

Miten niin vaan AMK:uun? Sehän on korkeakoulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko mulla sitten käynyt jokin satumainen tuuri, kun kansakoulun käyneet vanhempani ovat kannustaneet minut ja veljeni maisteriksi asti? Ja siltä pohjalta kuvittelen, että muutkin ihmiset kykenevät samaan. Ilmeisesti olen tässä asiassa ihan harhakuvitelmissa. Pitääpä muistaa sanoa joskus omille vanhemmille, että ovat onnistuneet tässä asiassa harvinaisen hyvin.

Tilastojen mukaan olet poikkeus. Niin olen minäkin ja veljeni, jotka mentiin yliopistoon vaikka vanhemmat eivät ole kouluja käyneitä. Mutta vaikka ne eivät olleetkaan, niin meillä kyllä kotona aina kannustettiin lukemaan ja suhtauduttiin myönteisesti koulunkäyntiin. Aina kannustettiin jatko-opintoihin, vaikka meidän vanhemmat eivät lukioista ja yliopistoista mitään tienneetkään.

Ongelma onkin se, että asenne koulutukseen periytyy.

Omatkin vanhempani kannustivat myös oppikouluun, vaikka itse olivat käyneet vain kansakoulun. Mutta omana kouluaikanani vanhemmat eivät pystyneet auttamaan missään kouluaineessa, joten aika yksin niissä läksyjen teossa jäi. Jos oli vaikeuksia jossakin aineessa (ehdot ) niin aika helposti luovutettiin ja siirryttiin esim ammattikouluun. Ei ajateltu, että pienellä työnteolla ja vaivalla opiskelu sujuisi.

Näinhän se on nykyäänkin, ne lapset, joiden vanhemmat seuraavat ja auttavat koulunkäynnissä, oppivat koulutyöntekoon ja selviävät seuraavalle asteelle. Ne, joita ei auteta, vaikka tarvetta olisi, putoavat kelkasta ja aina vain vaikeampi on saavuttaa kouluaineissa ikätovereita.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina kannustanut sivistämään itseään monipuolisesti ja varsinkin lukemaan paljon ja laajalla skaalalla. Samaan syssyyn olen kannustanut itsenäiseen ajatteluun ja riippumattomuuteen virallisista instituutioista. Kannustan itseopiskeluun vailla paineita titteleistä.

Se itseopiskelu vain tosi harvan teinin kohdalla onnistuu. Sitä kun joutuu melkein joka opiskelussa ottamaan myös ’ei niin mukavia aineita’ omaan opinto-ohjelmaansa. Koululaisen on opittava tekemään koulussa työtä, tietysti kehitysasteen mukaan. Koulu ei ole vain leikkiä ja laulua. Esim alakoulun neljäsluokkalaisen täytyy jo osata ’päntätä’, ei ne vieraan kielen sanat ja kielioppi mene itsestään kaaliin. Tässä kohtaa lapsi tarvitsee useimmiten vanhemman tukea ja kiinnostusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulutus peritytyy Suomessa tosi vahvasti. Varsinkin äitien koulutus korreloi vahvasti sen kanssa, kuinka pitkälle lapsi kouluttautuu. Jos vanhemmilla on huonoja kokemuksia koulusta tai niillä on se kokemus, että ilman koulutustakin pärjää (joskus pärjäsikin) niin niillä ei ole sellaista sosiaalista pääomaa, jota siirtää omille lapsilleen.

Minua aina surettaa sellaiset lapset, joiden kotona koulua vähätellään. Kaikki ekaluokkalaiset kun yleensä menee perhetaustasta riippumatta niin mielellään kouluun. Niiden mielestä koulu on kiva ja jännä paikka ja on kivaa, kun saa oppia kaikenlaista. Mutta sitten tapahtuu jotain. Kun lapset kasvavat, niin osa alkaa suhtautua koulunkäyntiin negatiivisesti. Ja ne ei välttämättä ole ne tyhmimmät lapset vaan juuri ne, joiden vanhemmat eivät ole kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä tai suhtautuvat itse huonosti kouluun ja opettajiin.

Hirveetä haaskuuta!

Tuosta saa syyttää kyllä opettajia ja kouluLAITOSTA. Aivan turha alkaa vanhempia syyllistämään. Itselläni molemmat vanhemmat korkeakoulutettuja, oikeastaan koko suku on, ja itse droppasin lukion tokalla koska tajusin mitä AJANHUKKAA se apinatarha oli.

Oppimiskykyä ja -halua minulta ei silti onnistuttu riistämään koulun toimesta vaikka yritys olikin kova :D

No mikä sinusta sitten tuli? Kerrotko lapsillesi, että koulu on AJANHUKKAA?

Jo ennen Suomen itsenäisyyttä syntynyt isäni oli käynyt kansakoulun ja äidilläni sekin jäi kesken, kun koulu paloi.

Itse synnyin sodanjälkeiseen pula-aikaan.  10-vuotiaana ilmoitin meneväni oppikouluun, kun kaverikin oli menossa. Mitenkään siihen ei kannustettu, mutta toisaalta ei vastustettukaan. Olin ainoa lapsi, niin vanhemmat pystyivät jotenkuten maksuista selviytymään, kun itse hoidin kaiken muun kouluun liittyvän. Korkeakouluopintoja varten ei saanut lainaa, ellei löytynyt takaajaa, eikä opintotuesta osannut vielä edes haaveilla. Jotenkin siitäkin ajasta sentään selviytyi. 

Lapsillani on jo onneksi ollut helpompaa, kun on opintotuet ja -lainat, ja kannustusta opiskeluun on saanut kotoa. Nykyään saan jo kannustaa lastenlapsia, ja ihan mielellään autan läksyissäkin, jos tarvetta ilmenee.

Vierailija kirjoitti:

Tuoreen tutkimuksen mukaan vanhempien koulutus, sosioekonominen taso jopa omistusasuminen periytyy erittäin vahvasti. Eikä tässä tarkoiteta, että se asunto periytyy vanhempien kuollessa, vaan lapsi hankkii oman asuntonsa viimeistään 35 -vuotiaana, jos vanhemmillakin on ollut omistusasunto.  Nykyisellään tämä asemien ja koulutuksen periytyminen koko ajan vahvistuu. Koko ajan harvempi nousee kouluttamattomista lapsuuden kodeista yliopistoon. Itse tein niin, mutta olenkin jo vankassa keski-iässä. Mahdollisuudet Suomessa edelleen on tehdä paremmin kuin vanhempansa, mutta harvalla on siihen kykyä.

Omistusasunnon hankinta on helpompaa kun on takaajia. Myös muu hyväosaisuus helpottaa asunnon hankintaa, lapselle on säästetty jo rahaa yms. Köyhästä perheestä tuleva joutuu usein hankkimaan kaiken ihan itse. Eikä nykyään asuntolainan saaminen ole mikään itsestäänselvyys varsinkin jos joutuu asumaan kalliilla pääkaupunkiseudulla (jossa monen työpaikka on).

Varsinkin yliopistomaailma on hyvin vieras monelle. Ei ole juuri minkäänlaista tietoa millaista opiskelu yliopistossa on ja sitä suorastaan pelätään, ajatellaan että en pärjää siellä kuitenkaan ja olen liian huono.

Vanhempani ovat kansakoulun käyneitä duunareita, molemmilla oli kuitenkin hyvät eläkevirat, joten köyhiä emme olleet. Meidän perheessä on aina halveksuttu koulutettuja ihmisiä. Siis kouluttautumista ei vaan pidetä hyödyttömänä, vaan suorastaan paheksutaan, enkä ole ikinä kuullut heidän kehuvan ketään koulutuksella menestynyttä ihmistä mutta kaiken maailman pölvästejä sitten ihaillaan senkin edestä. 

Olin lapsena hyvä koulussa mutta ikinä en saanut kehuja kympeistä ja yseistä. Mulla oli onneksi kova kapina aina vanhempiani kohtaan, joten kirjoitin sitten l:n paperit, menin yliopistoon ja väittelin tohtoriksi. Vanhempia ei nämä asiat ole koskaan yhtään kiinnostanut, vaan näistäkin olen saanut moitteita. Äitiä kiinnostaa vaan se, että kuka meillä tekee mitäkin kotitöitä ja onko siivottu. 

Mulla menee ihan hyvin, mutta usein mietin miten ihanaa olisi ollut saada kasvaa toisenlaisessa perheessä. Kadehdin miestäni, jolla ei ole mitään kunnianhimoa mutta jota on aina tuettu ja kannustettu kehittämään itseään. 

Minua ei kannustettu korkeakouluun, menin silti. Ei tullut mieleen, että pitäisi lupia kysellä kavereilta tai vanhemmilta. Veikkaan, että muutenkin monilta puuttuu se korkeakouluopinnoissa tärkeä itsenäinen toiminta. Minun mielestäni se, jos mikä on merkki älykkyydestä.

Vaikka kouluja käymättömät vanhemmat suhtautuisivat lastensa opiskeluun myönteisesti ja kannustavasti, niin jossain vaiheessa tulee vastaan se, että he eivät pysty neuvomaan tai antamaan mitään konkreettisia vinkkejä esimerkiksi opiskelupaikan valinnan suhteen. Nuoren on vaikeaa pohtia omaa koulutuspolkuaan täysin yksin. Tai ainakin se on paljon vaativampaa, kuin jos lähipiirissä olisi valmiiksi esimerkkejä koulutetuista aikuisista ja koko lapsuuden ja nuoruuden olisi ollut mahdollista kuulla ja keskustella heidän kanssaan erilaisista vaihtoehdoista.

Muistan vieläkin sen epämääräisen epävarmuuden tunteen, kun lukion ensimmäisen päivän jälkeen äitini totesi minun olevan nyt lähisuvun eniten kouluja käynyt jäsen. 

Vierailija kirjoitti:

Miten niin vaan AMK:uun? Sehän on korkeakoulu.

Siinä missä leikkikoulu on koulu

Vierailija kirjoitti:

Kaveri on opiskellut amistutkinnon eikä enempää, vaikka rahkeita ja kiinnostustakin olisi ollut. Mutta kun kotoa ei kannustettu opiskeluun, niin ei tullut haettua paikkaa.

Millaiset vanhemmat tekevät noin? Tuo on lapselle kuitenkin karhunpalvelus.

Minkäs teet jos se oma lapsi on itse- ja kovapäinen? Ei ole ikinä suostunut tekemään läksyjä vaikka on istutettu tuntikausia pöydän ääressä. Testien mukaan on terve eikä ole oppimishäiriöinen. Käytännössä on aivan tolkuttoman itsepäinen. Käyttää mieluummin kaksi tuntia hyödyttömään mököttämiseen kuin sanalistan opiskeluun. Oli todella järkyttynyt kun sanoin että ensi kesänä on PAKKO mennä kesätöihin kun kerran lukuhommat eivät miellytä.