Miksi jotkut vanhemmat eivät kannusta lastaan opiskelemaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon takia köyhyys periytyy. "Huonoissa" perheissä ei lasta kannusteta.

Toisaalta onko mahdotonta olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ns. huonommassa työssä? Ehkä lapsi myös näkee, ettei se elämä ole suurista tuloista tai materiasta riippuvaista, eikä koe pakottavaa tarvetta tähdätä korkeakouluun.

Eivät kaikki suinkaan tähtää korkeakouluun isojen tulojen toivossa vaan päästäkseen opiskelemaan juuri sitä alaa mistä he ovat itse kiinnostuneita. Koulutus avaa enemmän mahdollisuuksia tehdä sitä mitä itse haluaa eikä tarvitse vain ajautua tilanteesta toiseen.  Esimerkiksi ei auto ole kaikille miehille mikään menestyksen mitta vaan he saattavat mielummin käyttää rahansa muihin asioihin.

Kaverilla on vanhemmat, jotka eivät kannustaneet opiskelemaan. Amistutkinnon on tehnyt, mutta ei osannut vaatia itselleen enempää, kun kotoa sanottiin, että se riittää. Älliä olisi kyllä riittänyt.

Isä on kyllä ihan sanonutkin, että ei hänkään saanut, niin ei lapsenkaan tarvitse saada. Eli samaa mitä aiemmatkin ovat ihmetelleet. En käsitä mistä tuo tulee ja miten joku vanhempi voi olla lapselleen tuollainen. Nämä kyseiset vanhemmat ovat hyvin itsekkäitä ja kateellisia, jos se jotenkin liittyy asiaan.

Kaikkien ei tosiaan pitäisi tehdä lapsia.

Olen vain ammattikoulun käynyt duunari. Rahkeita olisi riittänyt muuhunkin, mutta tein valintoja perhetilanteen takia. Halusin äkkiä ammatin ja tienaamaan, jotta pääsen pois alkoholistiperheestä. Kotona ei erikoisemmin kannustettu mihinkään, "tee mitä tykkäät".

Omia lapsiani kannustan käymään koulun kunnolla ja ovatkin pärjänneet hyvin. Mutta olen huomannut, että en osaa kannustaa heitä kunnolla. Eihän mulla ole mitään kokemusta yliopistomaailmasta tai edes ammattikorkeasta. Mikä on gradu? Mikä on maisteri? En minä tiedä. Suvussa ei sellaisia ole. Olisi helpompaa tuupata lapsia eteenpäin, kun edes tietäisi mitä mahdollisuuksia on.

Ei opiskelu kannata.

Putkifirmaa, ravintolaa tms. pystyyn tai pyllyvideoita nettiin.

Ei korkeakouluihin yleensä pääse, ellei se ole maalla melkein että paikkoja riittää ja se henkilö on itse kiinnostunut aiheesta. Joillakin on pari ammattitutkintoa, vaikkei ole korkeakoulu. Yliopistossa on liikaa kirjoja, esseitä ja kaavamaisuutta, moni muu kirja voittaa ne, ellei ole oikeasti kiinnostunut esim. tutkijan urasta. Lisäksi se ei tee ihmisistä tyhmää ettei ole korkeakoululinjaa käynyt, älykkyyttä voi olla muuten tai kehittää. Usein nuoria painostetaan kouluihin, ikävä kyllä kannustusta ei kaikilla näy.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat kannustavat lapsia aina samalaiseen elämään, mitä ovat itse eläneet.

Akateemisissa perheissä tuo näkyy hirveänä henkisenä väkivaltana joskus...

Mun äiti jätti lukion kesken kun ei jaksanut ja isä ei ole kouluttanut itseään yhtään enempää kun oli pakko. Eivät ymmärtäneet yhtään kun hain yliopistoon. Päinvastoin sanoivat, että ei musta ikinä mitään tule enkä varmana pääse opiskelemaan. Noh, kyllä musta tuli ja kyllä pääsin heti kertalaakista. Omaa huonoa oloaan yrittivät kaataa mun päälle, kun ite epäonnistuivat elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta mitä isäni on sanonut joskus äidilleni, että ei toivo meille lapsille menestystä kun ei ole itsekään menestynyt. En voi käsittää!!

Osaako joku selittää yhtään syvemmin tuota, että miten joku voi toivoa lapsilleen, etteivät saa menestyä. Sillä en minäkään voi käsittää tuota.

Tämä on yllättävän yleistä, mutta vissiin jokin tabu, kun tästä ei puhuta. Isäni kannustanut äitiäni opiskelemaan, oli kateellinen mm. ajankäytöstä (äiti opiskeli silti). Äitini on kannustanut aina minua opiskelemaan, MUTTA kannustus loppui siihen, kun menin hänen tutkintotasostaan ohi. Sitten tuli mukaan kateus ja vähättely. Tätä on ollut todella vaikea käsittää, kuinka suhtautuminen muuttui näin. Jos tällaista olisi ollut alusta saakka, niin en tiedä, mihin suuntaan olisin itse suunnannut. Kodin vaikutus on ihan älyttömän suuri, hyvässä ja pahassa,.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pahinta mitä isäni on sanonut joskus äidilleni, että ei toivo meille lapsille menestystä kun ei ole itsekään menestynyt. En voi käsittää!!

Osaako joku selittää yhtään syvemmin tuota, että miten joku voi toivoa lapsilleen, etteivät saa menestyä. Sillä en minäkään voi käsittää tuota.

Tämä on yllättävän yleistä, mutta vissiin jokin tabu, kun tästä ei puhuta. Isäni kannustanut äitiäni opiskelemaan, oli kateellinen mm. ajankäytöstä (äiti opiskeli silti). Äitini on kannustanut aina minua opiskelemaan, MUTTA kannustus loppui siihen, kun menin hänen tutkintotasostaan ohi. Sitten tuli mukaan kateus ja vähättely. Tätä on ollut todella vaikea käsittää, kuinka suhtautuminen muuttui näin. Jos tällaista olisi ollut alusta saakka, niin en tiedä, mihin suuntaan olisin itse suunnannut. Kodin vaikutus on ihan älyttömän suuri, hyvässä ja pahassa,.

Isäni siis EI kannustanut äitiäni (olivat nuoria, kun synnyin.)

Luen näitä tämän aiheen keskusteluja sydän karrella ja kyynel silmäkulmassa. Ette usko miten kurjalta tuntuu nähdä tilastot, joissa äidin koulutustausta vaikuttaa eniten! Olen lähellä ahdistuskohtausta, kun alan ajatella, että ihan todellako minun lapsiini suhtaudutaan tällä tavalla kuin moni tässäkin ketjussa? Että eikö sillä olekaan merkitystä, että olen kaikkea muuta kuin koulutusvastainen.

Olen itse rankan lapsuuden ja nuoruuden elänyt, kouluttamaton nainen. Kyse ei ole päihteiden käytöstä, vaan ihan muusta. Testatusti en ole tyhmimmästä päästä ihmiskuntaa, mutta se selvisi minulla tavallaan liian myöhään.

Minä en koskaan, ikinä ole ollut enkä tule olemaan koulutusta vastaan. En lannista lapsiani millään tavalla. Autan läksyissä jos tarvitaan, vaadin että ne on aina tehty. Vahdin, että kokeisiin luetaan ja autan siinäkin. Puhun, että maailma on mahdollisuuksia täynnä.

Olen vienyt lapsia (tosin omien mieltymysteni mukaan) tapahtumiin, teatteriin, elokuviin, konsertteihin, museoihin, luontoon, kirjastoon, you name it. Olemme matkustelleet jonkun verran. Opetan kotitöitä, jätteiden lajittelua, kierrätystä, ruoan laittoa. Olen itse kohtelias ja opetan käytöstavat lapsillenikin. Juhliin pukeudutaan aina tilanteen mukaan, ei farkkuihin ja t-paitaan.

Meillä on kotona kirjahylly täynnä kirjoja. Luen itse paljon, mies lukee myös jonkun verran. Mies on aina ollut kiinnostunut tähtitieteestä ja konetekniikasts, minä yhteiskunnallisista asiosta ja historiasta. Minä soitan kahta soitinta, ja olen musikaalisesti lahjakas. Väitän, että en ole ollenkaan huono äiti lapsilleni huolimatta taustastani.

Mutta sitten on näitä päiviä ja näitä kommentteja ja alan pelätä, että vain sillä on väliä onko minulla yliopistotutkinto vai ei. Varmasti ei ole samalla tavalla verkostoja kuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta teen yleensä kuten opetan: aina voi ja pitää etsiä tietoa. Koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan. Mutta riittääkö sitten sekään? Jos vastassa on epäluuloisten, ennakkoluuloisten armeija.

Täytyy muistaa että todellakin kannustaa ei pakota opiskelemaan. Kaikista ei tule lääkäreitä, ei vaikka vanhemmat kuinka kannustaisi. Joillekin se on vaan niin suuri häpeä jos lapsi ei ylläkään muuhun kuin tavis duuniin.

Tunnen muutaman joidenka vanhemmat ovat suorastaan valinneet heille alan, mikään muu kuin yliopisto ei käy. Jonkun vuoden kuluttua nuori sairastuu uupumukseen ja alkaa perus duunariksi, koska työelämän paineet oli liikaa. Ts. Se ei ollut sitä mitä hän oli halunnut Ts. Vanhemmat pakotti.

Vierailija kirjoitti:

Luen näitä tämän aiheen keskusteluja sydän karrell0a ja kyynel silmäkulmassa. Ette usko miten kurjalta tuntuu nähdä tilastot, joissa äidin koulutustausta vaikuttaa eniten! Olen lähellä ahdistuskohtausta, kun alan ajatella, että ihan todellako minun lapsiini suhtaudutaan tällä tavalla kuin moni tässäkin ketjussa? Että eikö sillä olekaan merkitystä, että olen kaikkea muuta kuin koulutusvastainen.

Olen itse rankan lapsuuden ja nuoruuden elänyt, kouluttamaton nainen. Kyse ei ole päihteiden käytöstä, vaan ihan muusta. Testatusti en ole tyhmimmästä päästä ihmiskuntaa, mutta se selvisi minulla tavallaan liian myöhään.

Minä en koskaan, ikinä ole ollut enkä tule olemaan koulutusta vastaan. En lannista lapsiani millään tavalla. Autan läksyissä jos tarvitaan, vaadin että ne on aina tehty. Vahdin, että kokeisiin luetaan ja autan siinäkin. Puhun, että maailma on mahdollisuuksia täynnä.

Olen vienyt lapsia (tosin omien mieltymysteni mukaan) tapahtumiin, teatteriin, elokuviin, konsertteihin, museoihin, luontoon, kirjastoon, you name it. Olemme matkustelleet jonkun verran. Opetan kotitöitä, jätteiden lajittelua, kierrätystä, ruoan laittoa. Olen itse kohtelias ja opetan käytöstavat lapsillenikin. Juhliin pukeudutaan aina tilanteen mukaan, ei farkkuihin ja t-paitaan.

Meillä on kotona kirjahylly täynnä kirjoja. Luen itse paljon, mies lukee myös jonkun verran. Mies on aina ollut kiinnostunut tähtitieteestä ja konetekniikasts, minä yhteiskunnallisista asiosta ja historiasta. Minä soitan kahta soitinta, ja olen musikaalisesti lahjakas. Väitän, että en ole ollenkaan huono äiti lapsilleni huolimatta taustastani.

Mutta sitten on näitä päiviä ja näitä kommentteja ja alan pelätä, että vain sillä on väliä onko minulla yliopistotutkinto vai ei. Varmasti ei ole samalla tavalla verkostoja kuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta teen yleensä kuten opetan: aina voi ja pitää etsiä tietoa. Koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan. Mutta riittääkö sitten sekään? Jos vastassa on epäluuloisten, ennakkoluuloisten armeija.

Hienoa että tuet lapsiasi koulunkäynnissä ja että arvostat kirjoja ja musiikkia ja näytät sen lapsillesi.

Tasoitat lastesi tietä opiskeluissa ja elämässä yleensäkin todella paljon, ole ylpeä siitä ja arvosta itseäsi. Ole ylpeä myös siitä, että olet selvinnyt rankoista kokemuksistasi.

Ketjussa moni kertoi kuinka ei saanut mitään tukea opiskeluun lapsuuden kodissaan. Usein vanhemmat olivat itse kouluttamattomia, ja näin se tilastollisuus, josta kirjoitit syntyi ja syntyy yhä.

Tai sitten nuoret kouluttautuivat sinnikkäästi vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Olen tehnyt näin itsekin ja aika kivinen tie oli.

Lukiota käydessäni isäni uhkasi polttaa kirjani, jollen "laita sitä lukemista vähemmälle ja rupia hommiin kotona".

Aikuisena olen usein ihmetellyt miten jaksoin ja miksi vanhempi toimii tuolla tavalla lastaan kohtaan.

Ei tilastojen tai olosuhteiden vangiksi tarvitse aikuisena jäädä.

Aikuisena voi muuttaa elämäänsä ja tehdä ihan omia valintojaan.

Voi kouluttautua vielä aikuisenakin, voi kouluttautua lisää.

Haaveilen vielä nelikymppisenä hakevani lääkikseen ja miksipä en?

Laittaisinpa taas elämääni uuteen kuosiin, tilastotkin saavat uusia lukemia ja kukaan ei nykyisin uhkaa polttavansa kirjani.

Vierailija kirjoitti:

Luen näitä tämän aiheen keskusteluja sydän karrella ja kyynel silmäkulmassa. Ette usko miten kurjalta tuntuu nähdä tilastot, joissa äidin koulutustausta vaikuttaa eniten! Olen lähellä ahdistuskohtausta, kun alan ajatella, että ihan todellako minun lapsiini suhtaudutaan tällä tavalla kuin moni tässäkin ketjussa? Että eikö sillä olekaan merkitystä, että olen kaikkea muuta kuin koulutusvastainen.

Olen itse rankan lapsuuden ja nuoruuden elänyt, kouluttamaton nainen. Kyse ei ole päihteiden käytöstä, vaan ihan muusta. Testatusti en ole tyhmimmästä päästä ihmiskuntaa, mutta se selvisi minulla tavallaan liian myöhään.

Minä en koskaan, ikinä ole ollut enkä tule olemaan koulutusta vastaan. En lannista lapsiani millään tavalla. Autan läksyissä jos tarvitaan, vaadin että ne on aina tehty. Vahdin, että kokeisiin luetaan ja autan siinäkin. Puhun, että maailma on mahdollisuuksia täynnä.

Olen vienyt lapsia (tosin omien mieltymysteni mukaan) tapahtumiin, teatteriin, elokuviin, konsertteihin, museoihin, luontoon, kirjastoon, you name it. Olemme matkustelleet jonkun verran. Opetan kotitöitä, jätteiden lajittelua, kierrätystä, ruoan laittoa. Olen itse kohtelias ja opetan käytöstavat lapsillenikin. Juhliin pukeudutaan aina tilanteen mukaan, ei farkkuihin ja t-paitaan.

Meillä on kotona kirjahylly täynnä kirjoja. Luen itse paljon, mies lukee myös jonkun verran. Mies on aina ollut kiinnostunut tähtitieteestä ja konetekniikasts, minä yhteiskunnallisista asiosta ja historiasta. Minä soitan kahta soitinta, ja olen musikaalisesti lahjakas. Väitän, että en ole ollenkaan huono äiti lapsilleni huolimatta taustastani.

Mutta sitten on näitä päiviä ja näitä kommentteja ja alan pelätä, että vain sillä on väliä onko minulla yliopistotutkinto vai ei. Varmasti ei ole samalla tavalla verkostoja kuin "normaaleilla" ihmisillä, mutta teen yleensä kuten opetan: aina voi ja pitää etsiä tietoa. Koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan. Mutta riittääkö sitten sekään? Jos vastassa on epäluuloisten, ennakkoluuloisten armeija.

Miten ihmeessä sinä onnistuit tästä ketjusta uhriutumaan noin. Sinä kannustat lapsiasi opiskelemaan ja oppimaan ja tuet heitä. Sehän on juuri sitä mitä aloutuksessa toivottiin. Kukaan ei syytä sinua yhtään mistään. Älä näe mörköjä siellä missä niitä ei ole.

Kehuja antaa valtaosa vanhemmista. Ulkoisiin kannustimiin kuten rahapalkkioihin ei jokaisella huoltajalla ole varaa. On yksilöllistä ja osin kasvatuksen tuotosta riittääkö sisäinen motivaatio oppimaan

Vierailija kirjoitti:

Mitä vikaa on amistutkinnossa, jos sen myötä saa työtä? Ei kaikista voi tulla korkeakoulutettuja, tai vaikka tulisi, niin töitä eivät kaikki saa. 

Ei vika ole siinä, että käy amistutkinnon vaan siinä, että käy vain amistutkinnon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö sekin ole kannustamattomuutta, kun jätetään lapsi yksin päättämään esim. jatko-opintosuunnitelmistaan? Etteivät vanhemmat käy lapsen kanssa asiasta kunnon keskustelua. Riippuu ehkä lapsesta. Joku on valmis päättämään itsenäisesti ja on parempikin etteivät vanhemmat puutu. Toinen taas tarvitsee miettimisapua.

Minä olen sitä mieltä, että ihmisen, nuorenkin, täytyy saada päättää itse elämästään. Kukaan ei nuoren puolesta niitä opintoja suorita, joten ei kenenkään asia ole myöskään painostaa nuorta millekään alalle.

Yksi keskeinen mielenterveyttä ylläpitävä asia on, että ihminen kokee voivansa itse vaikuttaa elämäänsä. Veikkaanpa, että nykynuorten masennusluvut osaltaan johtuvat siitä, että tämä vaikuttamisen kokemus puuttuu. Joka puolelta luodaan paineita, ja liikkumatila on nollassa.

Toki lapselle on hyvä lukea paljon ja keskustella hänen kanssaan maailman toiminnasta pienestä pitäen. Ja hyvä on myös antaa malli työssäkäyvästä ja elämäänsä tyytyväisestä aikuisesta. Pienissä ja isoissa asioissa voi antaa lapselle liikkumatilaa ja vastuita.

Eli kuten suvussamme on ollut jo kolmessa polvessa tapana sanoa: ”tie mitä tahot, mutta muista että myö autetaan”.

Tämä on se, mitä itsekin ajattelen. Minua on ohjailtu nuorempana ja olen tämän oikeastaan tajunnut vasta nyt aikuisena. Lukioon ei kannustettu, sitä pidettiin liian vaikeana, itsekin pidin. Vaihtoehtojakaan ei ollut kuten tänä päivänä, oikeastaan en vieläkään tiedä miksi haluaisin vanhana, koskaan ei ole ollut paloa mihinkään tiettyyn ammattiin. Tuolloin kun pääsi helposti töihin lähes minne vaan. Olen suorittanut opistoasteen tutkinnon ja myöhemmin työelämässä ammattitutkinnon.

Töitä on riittänyt ja olen pärjännyt varsin mukavasti ja työt ovat vaativia sekä haasteellisia, mutta oikeastaan olen ajautunut aina eteenpäin. Tietynlaista kunnianhimoa ei ole, itsetunto oli huono, sitä ei koskaan vahvistettu. Olen kuitenkin koulutustani vaativammassa tehtävässä ja olen siinä hyvä. Se, että olen työelämässä pärjännyt on nostanut itsetuntoa ja luottamusta että minä pärjään. Tehtäväni aiheuttaa vanhemmassani lähinnä vitsailua ja epäilyä osaanko oikeasti. Kehunut ja kannustanut ei ole etenemisessäni koskaan ja se on ärsyttänyt minua suuresti.

Omien lasteni kanssa olen jutellut heidän ammatinvalinnastaan ja kannustanut opiskelemaan, uskomaan itseensä ja sanonut että saa kurkottaa tähtiin, jos sitä haluaa. He saavat päättää itse ammatistaan koska kyseessä on heidän tulevaisuutensa ja elämänsä. Autamme aina parhaamme mukaan.

Nyt olen vääntänyt asiasta vanhempani kanssa, kun on sitä mieltä että on ihan turha se koulu johon nuori hakee. On sitä mieltä että kun olen vielä vastuussa (on vielä juuri alle 18 v.), minun pitäisi neuvoa nuorta unohtamaan se mitä nuori itse haluaa. Ei millään meinaa ymmärtää etten tule niin tekemään, en kuulemma tue kun en sanele.

Minulle on sanottu tarpeeksi usein miten pitää tehdä riippumatta mitä haluan tehdä, en todellakaan halua lapselleni samaa. En ole koskaan pystynyt keskustelemaan vanhempani kanssa eri vaihtoehdoista, hänellä on aina selkeä mielipide vaikka ei olisi asiasta mitään käytännön käryä eikä työelämän kokemusta takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alemmasta kastista tulevan ei kannata opiskella. Parempia töitä saa vain suhteilla, ellei sitten satu olemaan superihminen.

Tämä on surullinen ja ilmeisen yleinen, mutta virheellinen ajatusmalli joillakin matalasti koulutetuilla. Hirvittävän surullista, jos joku opettaa lapsensa ajattelemaan näin. Esimerkkejä "alemmasta kastista" ponnistaneista on vaikkapa politiikassa ihan pilvin pimein. Suhteista on etua, mutta niitä voi luoda myös itse opiskeluaikana! Ja jokaisella lapsella on oikeus yrittää olla se superihminen, ja vanhempien tehtävä on kannustaa yrittämään.

Jep. Löytyy kv. tutkimuskin, jonka mukaan Suomi on yksi maailman kärkimaita sosiaalisessa liikkuvuudessa, eli juuri Suomessa normaalilla terveellä ihmisellä on erittäin hyvät mahdollisuudet nousta sosiaalisesti, JOS käyttää koulutusmahdollisuudet ym. hyödykseen. Ei elämä aina helppoa ole, mutta juuri Suomessa niitä mahdollisuuksia on, moneen muuhun maahan verrattuna.

Omat vanhempamme (tohtori ja maisteri) ovat aina kannustaneet ja tsempanneet meitä lapsia löytämään oman juttumme.  Kun yksi meistä lapsista ilmoitti menevänsä aikanaan ammattikouluun lukion asemasta (, jonne useimmista olisi päässy heittämälllä), niin ainoa joka oli hieman ihmeissään oli mummi (s. 1928). 

Samainen sisarus kyllä hakeutuii ja pääsi myöhemmin Tampereen teknilliseen korkeakouluun mutta tienaa enemmän kuin kuin vaikka minä maisterina. Ja itse tuskin ikinä tulen saavuttamaan häntä talouellisessa elintasossa. TTKK:lla sisarukseni opinnot ovat ainakin tositaiseksi jääneet fuksivuoteen kun hän, pääsi jo ennen fuksivuoden loppua  liian hyvin rahan makuun ja kun samoihin aikoihin hän löysi rinnalle kumppanin, josta  muutamaa vuotta myöhemmin saivat perheen lisäystä ja aika pian lisää...  

Onneksi tällä kaikeilla ei ole mitään väljä, kun olemme kaikki sisarukset  hyvissä väleissä ja suhteet vanhempiini ovat mutkattomat. 

Jos haluaa opiskella korkeakoulututkinnon, mutta vanhemmat vain vähättelevät, se on tietysti väärin, ja kaipa tällaisiakin tapauksia on. Muuten en enää ymmärrä tätä mantraa, että pitää opiskella niin pitkälle kuin rahkeet riittävät. Entä jos aidosti kiinnostaa ammatti, johon ei tarvitse korkeakoulua? Tai nämä jutut, että köyhä vanhempi pakotti lapsensa opiskelemaan ja kyllä kannatti, koska heistä tuli mitä lie ekonomeja ja opettajia - halusivatko ne lapset itse edes sitä? Minä ja mieheni olemme korkeasti koulutettuja, esikoinen opiskelee ammattikoulussa unelmiensa alaa. Minusta on vain hienoa, että hän on löytänyt (näillä näkymin) oman tiensä. Kuopus taas haluaa lukioon - omasta tahdostaan.

Sen ku tietäs. Mun kuulemma olisi pitänyt vaan heti teininä huijata joku mies naimisiin hankkiutumalla paksuksi (poikalapsi pitäs olla) ja sitten tehtailla lisää niitä poikalapsia, että mies sitten elättää. Näin äitinikin teki. En tehnyt noin, mutta en mitään erityisen järkevääkään, opiskelin sitä sun tätä amk ja yliopisto, hyvällä menestyksellä, mutten valmistunut miksikään. Vieläkään en osaa nähdä itseäni työelämässä enkä missään vaikka koko aikuisiän, niiden opintojen ohellakin, olen ollut kökköduuneissa.

Ei näin. Vanhalla iällä vihdoin sain tyttären ja todellakin kannustan opiskelemaan ja pyrkimään eteenpäin.