Miksi jotkut vanhemmat eivät kannusta lastaan opiskelemaan?

Vierailija kirjoitti:

Eikö vanhemmat siis tajua, miten tärkeää se kannustaminen on? Vai eikö ne osaa tehdä sitä, jos ei itseäkään ole kannustettu? Vai eikö ne edes halua, että lapsi opiskelee ja menestyy?

Aloitusta ja tätä kommenttia viitaten; minua ei koskaan kannustettu opiskelemaan tai pidetty huolta että edes kotiläksyjen teko onnistuisi hyvin. Ei pidetty huolta oppimiseen suuntautumisesta, ei opetettu erilaisia opiskelutekniikoita.

Tämä on asia, joka herättää minussa vihan tunteita vanhempiani kohtaan. Totean tähän nyt suoraan sen, minkä monet tietävät, että kaikista ei todellakaan ole vanhemmiksi. Lasten saamista tulisi rajoittaa, kaikista ei ole kasvattajiksi, puuttuu taidot ja tieto. Tietoisuuden taso voi olla myös niin matala, että lapsi on käytännössä täysin omillaan kasvunsa kanssa.

Kiitos kun sai avautua. Vihaan sitä, ettei lapsien oikeanmukaisesta opinnollisesta kehityksestä pidetä huolta. Tarkoitus ei ole saada viiden L:n suoraa lukiosta, mutta tarkoitus on, että lapsi osaa opiskella ja suuntautuu myös siihen.

Vierailija kirjoitti:

Koulutus peritytyy Suomessa tosi vahvasti. Varsinkin äitien koulutus korreloi vahvasti sen kanssa, kuinka pitkälle lapsi kouluttautuu. Jos vanhemmilla on huonoja kokemuksia koulusta tai niillä on se kokemus, että ilman koulutustakin pärjää (joskus pärjäsikin) niin niillä ei ole sellaista sosiaalista pääomaa, jota siirtää omille lapsilleen.

Minua aina surettaa sellaiset lapset, joiden kotona koulua vähätellään. Kaikki ekaluokkalaiset kun yleensä menee perhetaustasta riippumatta niin mielellään kouluun. Niiden mielestä koulu on kiva ja jännä paikka ja on kivaa, kun saa oppia kaikenlaista. Mutta sitten tapahtuu jotain. Kun lapset kasvavat, niin osa alkaa suhtautua koulunkäyntiin negatiivisesti. Ja ne ei välttämättä ole ne tyhmimmät lapset vaan juuri ne, joiden vanhemmat eivät ole kiinnostuneita lapsensa koulunkäynnistä tai suhtautuvat itse huonosti kouluun ja opettajiin.

Hirveetä haaskuuta!

Todella vanha ketju, mutta oli pakko etsiä tällainen keskustelu internetin syövereistä, koska koen todella suurta tuskaa ja painetta siitä, että minua ei tuettu ja kannustettu koulunkäynnissäni ollenkaan. Vanhempiani ei kiinnostanut pätkän vertaa, sainko koulusta kymppejä vai nelosia. Aloitin koulun innolla, sain hyviä numeroita, kunnes asiat vaikeutui ja aloin suhtautumaan koulunkäyntiin negatiivisesti. Tässä käännekohdassa vanhempieni olisi pitänyt herätä ja tukea minua, mutta eivät tukeneet. He tyytyivät toteamaan, että ilman kouluakin pärjää, ovathan hekin pärjänneet (perusduunareita, eivät ole opiskelleet ammatteihinsa). Vanhempani myös käytttivät paljon päihteitä, eivätkä muutenkaan olleet kiinnostuneet siitä, miten me lapset voidaan. Kunhan on ruokaa pöydässä ja katto pään päällä, niin ei kukaan voi tulla sanomaan mitään. :(

Surettaa. Yritän nyt päästä kouluun, mutta ahdistaa.

Kävin terapiassa 20-25 ikävuosina kun lapsuus oli mitä oli.

Työelämässä olen ollut perusduunarina kymmenisen vuotta, enkä jaksa enää. Rahaa on säästössä, joten uskallan hakea opiskelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuon takia köyhyys periytyy. "Huonoissa" perheissä ei lasta kannusteta.

Toisaalta onko mahdotonta olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ns. huonommassa työssä? Ehkä lapsi myös näkee, ettei se elämä ole suurista tuloista tai materiasta riippuvaista, eikä koe pakottavaa tarvetta tähdätä korkeakouluun.

Vierailija kirjoitti:

Eikö vanhemmat siis tajua, miten tärkeää se kannustaminen on? Vai eikö ne osaa tehdä sitä, jos ei itseäkään ole kannustettu? Vai eikö ne edes halua, että lapsi opiskelee ja menestyy?

Ei asiat ole aina mustavalkoisia. Esim. itse jaksaisin varmasti panostaa lapsiinkin eri tavalla, jos en olisi pienituloinen yh jonka kaikki energia menee elämästä selviytymiseen. Lisäksi toinen lapsi on erityislapsi, jonka kanssa joutuu tekemään kymmenen kertaa enemmän työtä ja silti sitä vaan toivoo että hän löytäisi aikuisena edes jotain työtä ja pärjäisi elämässä. Toinen lapseni on lahjakas ja voi tulla ihan miksi ikinä haluaa, sattuu olemaan myös oma-alotteinen ja päättäväinen. Kyllä Minä sen tiedän että en pysty panostamaan häneen tarpeeksi vaan hän pärjäävänä on se joka huolehtii itse asiansa monesti. Kyllä hänestä silti voi tulla mitä vain, mutta toki asiat olisi hänellekin helpompia jos hänellä olisi kaksi vanhempaa jotka voisi häneen täysillä panostaa. Esim pienenä halusi aina harrastaa enemmän ja oli hyvä, mutta minulla ei vaan riittänyt raha, aika tai voimat että olisin voinut asiaan panostaa kunnolla.

Joillekin esim lätkä on tärkeämpää. Pilaavat lapsen tulevaisuuden.. Ei amiksessa vikaa ole, mutta jo on päätä lukemiseen.

Vierailija kirjoitti:

Korkeakoulutettujen vanhempien joilla on vakityö on helpompi tukea nuoriaan, maksaa harrastuksia, koti on rauhallinen paikka missä tehdä läksyt, jne.

Eroperheet, matalasti koulutetut, työttämät, yms perheet eivät voi tarjota välttämättä rauhallista kasvuympäristöä etenkin murrosiässä.

Hyväosaisuus, että huono-osaisuus kertyvät ja periytyvät.

Korkeakoulututetut vanhemmat eroavat myös. Sekä voivat joutua työttömäksi.

Alempi koulutus ei välttämättä tarkoita huono-osaisuutta ja toisinpäin.

Järkyttävää kaksijakoista ajattelua sinulla.

Vierailija kirjoitti:

Eikö sekin ole kannustamattomuutta, kun jätetään lapsi yksin päättämään esim. jatko-opintosuunnitelmistaan? Etteivät vanhemmat käy lapsen kanssa asiasta kunnon keskustelua. Riippuu ehkä lapsesta. Joku on valmis päättämään itsenäisesti ja on parempikin etteivät vanhemmat puutu. Toinen taas tarvitsee miettimisapua.

Minä olen sitä mieltä, että ihmisen, nuorenkin, täytyy saada päättää itse elämästään. Kukaan ei nuoren puolesta niitä opintoja suorita, joten ei kenenkään asia ole myöskään painostaa nuorta millekään alalle.

Yksi keskeinen mielenterveyttä ylläpitävä asia on, että ihminen kokee voivansa itse vaikuttaa elämäänsä. Veikkaanpa, että nykynuorten masennusluvut osaltaan johtuvat siitä, että tämä vaikuttamisen kokemus puuttuu. Joka puolelta luodaan paineita, ja liikkumatila on nollassa.

Toki lapselle on hyvä lukea paljon ja keskustella hänen kanssaan maailman toiminnasta pienestä pitäen. Ja hyvä on myös antaa malli työssäkäyvästä ja elämäänsä tyytyväisestä aikuisesta. Pienissä ja isoissa asioissa voi antaa lapselle liikkumatilaa ja vastuita.

Eli kuten suvussamme on ollut jo kolmessa polvessa tapana sanoa: ”tie mitä tahot, mutta muista että myö autetaan”.

Minä olen sanonut että opiskelevat sellaisen ammatin joka työllistää ja edes jollain tasolla kiinnostaa. Ammatin tarkoitus kai pohjimmiltaan on taata elanto. Harrastaa voi sitten niitä muita juttuja. Monen monta ammattia on hävinnyt ja tulee häviämään tulevaisuudessa. Ei kortistoon kannata kouluttautua.

Minun kouluja käymätön mummoni pakotti kaikki neljä lastaan lukioon, vaikka rahasta leskiäidillä varmasti oli tiukkaa. Kannatti, yhdestä pojasta tuli tohtori, toisesta rehtori. Näitäkin siis on! Useimmat vanhemmat haluaa lapsilleen hyvää ja monet juurikin parempaa kuin itsellä. Jonkinlainen outo katkeruus ja häiriintynyt kiintymyssuhde siinä on taustalla, jos lasta mollataan eikä kannusteta käymään kouluja. Toki on sitten niitä urpoja, jotka on aidosti sitä mieltä ettei kannata edes yrittää kun sossu maksaa elämän muutenkin.

Mitä vikaa on amistutkinnossa, jos sen myötä saa työtä? Ei kaikista voi tulla korkeakoulutettuja, tai vaikka tulisi, niin töitä eivät kaikki saa. 

Vierailija kirjoitti:

Minun kouluja käymätön mummoni pakotti kaikki neljä lastaan lukioon, vaikka rahasta leskiäidillä varmasti oli tiukkaa. Kannatti, yhdestä pojasta tuli tohtori, toisesta rehtori. Näitäkin siis on! Useimmat vanhemmat haluaa lapsilleen hyvää ja monet juurikin parempaa kuin itsellä. Jonkinlainen outo katkeruus ja häiriintynyt kiintymyssuhde siinä on taustalla, jos lasta mollataan eikä kannusteta käymään kouluja. Toki on sitten niitä urpoja, jotka on aidosti sitä mieltä ettei kannata edes yrittää kun sossu maksaa elämän muutenkin.

Ei korkea koulutus takaa hyvää elämää.

Vierailija kirjoitti:

Todella vanha ketju, mutta oli pakko etsiä tällainen keskustelu internetin syövereistä, koska koen todella suurta tuskaa ja painetta siitä, että minua ei tuettu ja kannustettu koulunkäynnissäni ollenkaan. Vanhempiani ei kiinnostanut pätkän vertaa, sainko koulusta kymppejä vai nelosia.

Ei kaikista tule yhtään mitään, vaikka kannustettaisiin ja tuettaisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä kannustetaan kouluttautumaan, mutta ei esim. korkeakoulututkinto mikään itseisarvo ole. Jos kiinnostavinta alaa opetetaan ammattikoulussa, niin sinne sitten, jos yliopistossa, niin silloin sinne.

Tämä! Entä jos lapsi haluaa ammattikouluun ja itselleen ammatin? Ei se korkeakoulu kaikkia kiinnosta vaikka miten kannustaisi. Jotkut voivat haluta sinne myöhemmin. Itseäni on jälkeenpäin mietityttänyt että aivan turhaan kävin lukion kun olisin voinut samaan aikaan hommata ammatinkin. Nykyään voi amiksenkin jälkeen jatkaa korkeakouluun joten kyllä ainakin kannustan omia lapsia amikseen ensin.

Keskimäärin vanhemmat haluavat eniten sitä, että lapsi on turvassa. Jollekin amisduunarille turvallisuus voi tarkoittaa lähihoitajan tai hitsarin duunia kahdeksan tuntia päivässä 2000 euron palkalla, eikä mitään "kaiken maailman dosentiksi" kouluttautumista.

Olen matalasti koulutetun yh-äidin lapsi. En edes tiedä minkä koulun äitini on käynyt, jonkun ammattikoulun veroisen varmaan. Äiti on siis koko elämänsä ollut siivooja. Luonteeltaan ihan mukava ja sydämellinen, ei ole ikinä tarvinnut pelätä väkivaltaa tai kuunnella haukkuja, mutta nyt vasta aikuisena olen tajunnut kuinka heitteillä olin lapsena. Minuakaan ei siis ikinä kannustettu koulunkäynnissä, tai oikeastaan missään muussakaan. Jo ala-asteella tipuin rattailta, sain jo kolmos-nelosluokalla kokeista hylättyjä tai nelosia/vitosia. En ikinä saanut minkäänlaisia muistutuksia tehdä läksyjä tai harjoitella kokeisiin. Muistan elävästi sen kun olin tsempannut ja itsenäisesti lukenut kokeeseen, ja menin äidiltä kysymään että voisiko kysellä minulta kysymyksiä koealueesta, ja sain vastaukseksi että ei oo minun homma.

Olin muutenkin aika heitteillä, olin lihava lapsi, mulla oli likaiset vaatteet ja takkuiset hiukset. Muistan myös kun yksi kaveri kerran päätti selvittää mun hiukset. Se sattui ja siinä kesti vaikka kuinka kauan. Näin aikuisena olen miettinyt että mitä helvettiä, miksi mun hiusten annettiin mennä sellaiseen kuntoon.

Luojan kiitos mun parhaat kaverit koulussa oli ns. ”hyvistä perheistä”, ja sain niiltä mallia parempaan elämään. Siitä miten opiskellaan, miten kotona voi kokata erilaisia ruokia ja kutsua ystäviä tai sukulaisia syömään (ei aina perunaa ja ruskeaa kastiketta), ja miten perhe voi tehdä yhdessä juttuja. Meidän kotielämä oli sitä että äiti katsoi telkkaria ja ainoa paikka missä kävimme oli ruokakauppa.

Taas näin aikuisena olen miettinyt että äidilläni ei pitäisi olla lasta. Hän ei halunnut minulle parasta vaan ilmeisesti jonkinlainen elossa pysyminen riitti. Ollaan ihan ok väleissä kyllä. Opiskelen itse nykyään amkissa ja tavoitteena päästä yliopistoon.

Vierailija kirjoitti:

Alemmasta kastista tulevan ei kannata opiskella. Parempia töitä saa vain suhteilla, ellei sitten satu olemaan superihminen.

Tämä on surullinen ja ilmeisen yleinen, mutta virheellinen ajatusmalli joillakin matalasti koulutetuilla. Hirvittävän surullista, jos joku opettaa lapsensa ajattelemaan näin. Esimerkkejä "alemmasta kastista" ponnistaneista on vaikkapa politiikassa ihan pilvin pimein. Suhteista on etua, mutta niitä voi luoda myös itse opiskeluaikana! Ja jokaisella lapsella on oikeus yrittää olla se superihminen, ja vanhempien tehtävä on kannustaa yrittämään.

Kunhan pitää sen huolen ettei kannustus olekin painostusta. Minä kävin lukion vain painostuksesta, ei olisi itseäni kiinnostanut yhtään. Jos opiskelu ei kiinnosta, niin se ei kiinnosta vaikka kuinka vanhemmat kannustaisivat=painostaisivat.Itse olen lasteni antanut täysin päättää itse mitä haluavat tehdä, en ole aivopessyt heitä mihinkään suuntaan. Pääasia että ovat onnellisia ja tekevät juuri sitä mitä itse haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun kouluja käymätön mummoni pakotti kaikki neljä lastaan lukioon, vaikka rahasta leskiäidillä varmasti oli tiukkaa. Kannatti, yhdestä pojasta tuli tohtori, toisesta rehtori. Näitäkin siis on! Useimmat vanhemmat haluaa lapsilleen hyvää ja monet juurikin parempaa kuin itsellä. Jonkinlainen outo katkeruus ja häiriintynyt kiintymyssuhde siinä on taustalla, jos lasta mollataan eikä kannusteta käymään kouluja. Toki on sitten niitä urpoja, jotka on aidosti sitä mieltä ettei kannata edes yrittää kun sossu maksaa elämän muutenkin.

Ei korkea koulutus takaa hyvää elämää.

Ei tietenkään takaa, mutta kyllä se mahdollisuuksia parantaa. Kaikista ei tietenkään ole korkeakouluteuksi eikä pidäkään olla, mutta kyllä kai vanhemman kannattaa vähän potkia ryhtiä semmoiseen teiniin, jolla olisi lahjoja mutta koulu ei vaan huvittaisi.

Molemmat vanhemmat ammattiopiston tasoisen tutkinnon tehneet. Isä auttoi ja kannusti. Mutta jotenkin äitini sai kaiken tuon vesittymäään asenteillaan, halusi meidän opiskelevan, mutta apua ei tullut, koska "minä olen jo kouluni käynyt". Näin vanhemmiten voikin todeta, että ei ilmeisesti osannut, mutta mitään halua ei kyllä edes ollut selvittää. Sitten haukuttiin, jos kasia huonomman arvosanan kokeesta sai, mutta hyvän numeron saatua kerrottiin kaikille kummin kaimoille kuinka meidän lapsi sai kokeesta kympin. Kaiken itkusta ja ahdistuksesta huolimatta sain lukion käytyä, mutta nyt yli 30-vuotiaana käyn vasta ensimmäistä (korkeakoulu)tutkintoa tuon jälkeen. Älyttömän helppoa on ollut, kun itsetunto on kasvanut kaiken tuon nuoruuden tallaamisen jälkeen. Omalle lapselle aion kaiken tehdä toisin kuin äitini ja jos en jotain tiedä osaan asian selvittää niin kuin aikuisen kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Onko mulla sitt0en käynyt jokin satumainen tuuri, kun kansakoulun käyneet vanhempani ovat kannustaneet minut ja veljeni maisteriksi asti? Ja siltä pohjalta kuvittelen, että muutkin ihmiset kykenevät samaan. Ilmeisesti olen tässä asiassa ihan harhakuvitelmissa. Pitääpä muistaa sanoa joskus omille vanhemmille, että ovat onnistuneet tässä asiassa harvinaisen hyvin.

Kyllä, satumaisen onnekas olet ollut ja oikeasti kiitä ihania vanhempiasi, että tukivat ja kannustivat sinua kouluttautumaan.

Olen matalasti koulutettujen duunarivanhempien tytär ja nuoruudessani ei ollut mitään satumaista. Ellei nyt mitään tuhkimo-viitteitä haluaisi nähdä...

Lukion olen käynyt ihan pelkän sinnittelyn voimalla, koska eihän se ole kuin herrojen kakaroita varten ja korkeakoulutetuksi pääseminen oli aivan epäinhimmillinen ponnistus.

Tukea en todellakaan saanut, en kannustusta, en minkäänlaista apua. Päinvastoin.

En tiedä miksi koulunkäynti ja kouluttautuminen olivat vanhemmilleni sellainen peikko.

Liekö ymmärtämättömyyttä, kateutta, jotain epäonnistumisen pelkoa tai jotain muuta.

Vieläkään en kuulemma tee oikeita töitä, en ole oikeanlainen, vaan pilattu.

Vanhempiini ei ole kuin viileän kohteliaat välit enää.

Tyttären koulutus ja siitä seurannut luokkaretki olivat heille liikaa.