Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani eivät ymmärrä, miksen pääse "elämänsyrjästä" kiinni millään.
11.12.2017 |
He, 50-luvun alussa syntyneet, menivät lukion jälkeen yliopistoon. Menivät, eivät pyrkineet. Ei silloin ollut pääsykokeita, vaan hyvillä arvosanoilla pääsi noin vain yliopistoon. Töitä tehtiin opintojen ohessa. Ensin jotain pientä, sitten vaativampaa kokemuksen karttuessa edettiin. Töitä oli, jos töitä halusi tehdä. Äitikin oli ensin "vain joku kirjaamon sihteeri ministeriössä". No, sellaista työtä ei enää ole ja enpä usko, että MIHINKÄÄN ministeriön työhön pääsisi enää pelkällä ylioppilastodistuksella vailla mitään työkokemusta.
Sitten valmistuttiin ja mentiin töihin. Ja sitten mentiin naimisiin ja ostettiin oma asunto. Hankittiin perhe ja elettiin mukavaa elämää. Töissä edettiin ja lapset kasvoivat, nyt voi olla hyvin ansaitulla eläkkeellä.
Minä hain neljänä keväänä yliopistoon. En päässyt. Aloitin saman alan ammattikorkeakouluopinnot (koska sinne pääsin). Valmistuin ja pääsin vihdoinkin sinne yliopistoonkin. Valmistuin 28-vuotiaana maisteriksi. Olin tehnyt opintojen ohella niitä töitä, mitä sai. Palkattomia harjoitteluja ja kaupan kassalla istumista. Valmistuttuani tein pätkätöitä 2 vuotta, sitten puoli vuotta täyttä työttömyyttä. Sitten puolen vuoden pätkä ja kesä työttömänä. 7kk pätkä päättyy kuukauden päästä. Sen jälkeisestä elämästä ei mitään tietoa.
Minulla on poikaystävä, ollaan kihloissa, asutaan yhdessä. Ei saada asuntolainaa pätkätöiden takia. Lapsia ei uskalleta hankkia, kun tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. Ehkä kohta pitää, kun olen jo kolmenkympin paremmalla puolella.
Äidilläni oli minun iässäni maisterintutkinto, mies ja kolme lasta, omistusasunto, vakivirka ja kaikki tietenkin ansaittu omalla erinomaisuudella.
MIKSEI TUO IKÄPOLVI TAJUA, ETTÄ TÄMÄ NYKYINEN TEKISI MITÄ VAAN PÄÄSTÄKSEEN TUOHON HELPPOON PUTKEEN!?! Ei me olla laiskoja! Maailma vaan on kovin, kovin erilainen nykyään.
Kommentit (282)
Kyllä mäkin pääsin kahteen tiedekuntaan sisään hyvillä papereilla. Kolmanteen lopulta menin pyrkimällä sluibailtuani ensin vuoden toisessa noista. Noista tiedekunnista, joihin pääsin papereilla, ei juuri kukaan kurssikaveri ole työllistynyt pitkäaikaisesti oman alan töihin. On jouduttu hakemaan lisäkoulutusta, keskeytetty tai vaihdettu valmistumisen jälkeen alaa. Joitain alan opettajia on, mutta hekin ovat nykyään pätkätöissä ja joutuvat kiertämään pätkien perässä pitkin Suomea. Vaikka silloin kun mä olin lukiossa sanottiin, että opettajille on aina töitä. Eipäs enää olekaan. Eikä esim. vastavalmistuneille psykologeille ole välttämättä. Vaikka oli mun aikanani ihan takuuvarma ala.
Niin se vaan muuttuu, moni haalii leipänsä pätkissä ja eri lähteistä, elämä on tosi ennakoimatonta, pitää verkostoitua keskellä marraskuun tihkusadetta vaikka v!tuttaa. Ihan kammottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ihannoitua maailmankuvaa, minä muistan mm 1990-luvulla miten lama vei terveitäkin yrityksiä ja asentojen arvo puoliintui samaan aikaan kun 15% korko kasvatti velkaa. Onnekseni olin vielä opiskelija, katselin miten monelta koti meni mutta velat sen kun kasvoivat.
Aiemmista sukupolvista olen lukenut että silloin asuntolainaa oikeasti anottiin hattu kourassa, maksuajat olivat lyhyet ja korot kovat, ei mitään lyhennysvapaita kaikille halukkaille.
Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.
Olet todella pihalla. Mulla ja ex-miehelläni oli 6k nettotulot, mutta lainaa ei todellakaan saatu koska vakuudet ja takaajat puuttuivat.
ASP - tai muita säästöjä ?
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joko verkostoitumisen puolestapuhuja kertoa, että mitä tämä verkostoituminen käytännössä tarkoittaa? Itse valmistun muutaman vuoden myöhemmin kuin kurssikaverini ja viimeajat ovat olleet lähinnä kotona yksin puurtamista ja tenttimistä. Niin tarkoittaako tämä kohdalleni, kun kontakti vanhoihin kurssikavereihin on katkennut, että valmistumisen myötä alan soittelemaan näitä henkilöitä läpi siinä toivossa, että jollakin olisi kenties tarjota töitä? Itse en ole sen tyyppinen ihminen, että kuitenkaan pitäisin yhteyttä sellaisiin henkilöihin siinä toivossa, että näistä olisi joskus kenties työnhaun kannalta hyötyä, kun muuten yhteydenpito on opiskeluiden myötä katkennut.
Lisäksi nämä henkilöt, joiden kanssa olin opiskeluaikana tekemisissä niin puolet näistä työskentelevät ja asuvat nykyään ulkomailla, osa opiskelee lisää ja osa vanhempiensa pienessä perheyrityksessä töissä. Voiko joku siis kertoa käytännön esimerkkejä ja kokemuksia verkostoitumisesta, silloin, kun luonteen ja persoonan puolesta ei ole ominta olla muuten vain säännöllisesti puolituttujen ja tuttujen kanssa tekemisissä.
No mäpä annan käytännön esimerkkejä :) Ensinäkin liity oman ammattialasi järjestöihin ja käy niiden tapahtumissa. Siellä saattaa olla vanhoja opiskelututtujasi ja toisekseen siellä on sulle uusia tuttavuuksia! Yleensä tollaisissa tapahtumissa ihmisiä nimenomaan kiinnostaa tutustua kollegoihin, joten ainakin oman kokemukseni kanssa siellä on helppo jutella vieruskaverin niitä näitä.
Voit vakoilla Linkedinistä, missä opiskelukaverisi ovat nykyään töissä. Jos paikat vaikuttavat mielenkiintoiselta, niin voit ihan lähestyä heitä ja kysyä, voisivatko he antaa esimiehensä yhteystiedot, jotta voisit kysellä itsellesi töitä. On turhaa eka feikata olevansa kaverimielellä liikenteessä, joten kortit ihan avoimesti pöytään. Puhelun/viestittelyn lomassa voit myös kysellä, olisiko alalla olevalla kontaktillasi muita vinkkejä työllistymiseen.
Itselle tärkein verkostautumisen muoto on ollut se, että olen opiskeluajan jälkeenkin käynyt kissanristiäisissä pitämässä hauskaa vanhojen tuttujen kanssa. Ehkä voisit kuitenkin lähestyä muutamaa vanhaa tuttua vaikka jouluglögien merkeissä ns. "pitkästä aikaa" -asenteella?
Tämä on niin totta, olen aina ollut aktiivinen elämäni aikana, olen 25v käynyt lukion ja ammattikoulun,aloitin työnteon 15v silloin vielä sain aika helposti töitä. En päässyt oman alan töihin joten olen tehnyt itsenäisesti pimeänä töitä ihmisille jotta saisin edes jotain aikaiseksi ja rahaa mutta rikkaaksi sillä ei tulla, olen käynyt ulkomailla töissä opiskelijana nuorempana mutta sekään ei ole vaikuttanut työn hakuun, olen käynyt lisäkursseja talousalaan ja yrityksiin liittyen, ei ole siltikään onnistanut, olen nuori, älykäs ja terve, kyllä se nyt vaan on uskottava ettei helvetilläkään pitkälle pötkitä ihan sama kuinka tekeväinen, ahkera ja koulutettu olet. Olen tehnyt siivous hommia muutaman kesän kun ei muualle päässyt. Kyse ei ole siitä että meidän ikäpolvi on laiska vaan siitä ettei oikeasti niitä töitä ole. Me nuoret ei olla tätä suomea rakennettu ja johdettu vaan te vanhemmat ikäpolvet. Tästä huomaa kuinka nuoria ei ole ajateltu, mitä meille jätetään, miten me voidaan: nyt kun ollaan köyhiä, työttömiä ja sairaitakin niin tietenkin niskaan kaadetaan vielä syyllisyydentunto kuinka me ollaan laiskoja. KIITOS TÄSTÄ.
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvinnut stressata taas uudesta järjestelmän käyttöönottamisesta, lisäkoulutuksesta, itsensä kehittämisestä jne.
Toisaalta suuret ikäluokat ovat ottaneet työikäisinä käyttöön tietokoneet, internetin, tulostimet, kännykät... Siinä on aika paljon vastineita uuden järjestelmän käyttöönotolle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi varmasti suurimpia muutoksia, joka on tapahtunut viimeisten 10-15 vuoden aikana on työelämän sääntöjen ja käytäntöjen pirstaloituminen. Eli ennen oli vakituisia työpaikkoja, kaikilla oli samat edut (lomat, lomarahat, oikeus käyttää työterveyden palveluja, takuu toteutuvista työtunneista ja työn jatkuvuudesta, säännölliset palkkatulot jne.) ja nyt on 0-sopimuksia, vuokratöitä, osa-aikaisia ja pätkätöitä, joita niitäkään ei riitä kaikille. Vanhempi sukupolvi ei oman kokemukseni mukaan oikeasti ymmärrä, mitä se on kituuttaa 0-sopimuksella, tai millaista se on olla kakkosluokan kansalaisena työyhteisössä vuokratyöntekijänä. He eivät tiedä, millaista se on kun ei ole mitään varmuutta toimeentulosta, ei lomia, mitään ei voi suunnitella etukäteen, vaikka käy töissä. Heillä kun ei ole nykytyöelämästä mitään käsitystä. Paikkoihin on niin paljon tunkua, että kaikille hakijoille ei vastata mitään, vaikka olisi käyttänyt tuntikaupalla aikaa hakemukseen, ja olen itse esimerkiksi kerran saanut haastattelussa kuulla ylimieliseltä rekrytointihenkilöltä, miten minulla ei ole mitään väliä, koska tähänkin paikkaa on yli 100 henkilöä tulossa. Ja kyse oli osa-aikaisesta vuokratyö pätkästä. Tämä nykyinen järjestelmä on aivan älytön.
Tämä on ihan totta. Lisäksi ennen ne työt oli myös helpompia. Tai siis, että pystyit tekemään useita (kymmeniä) vuosia jotain suhteellisen helppoa työtä. Jaksoihan siinä sitten pyöräyttää maailmaan mukulat, pyörittää kodin JA käydä töissä, kun suoraan sanottuna pystyit elättämään itsesi ja perheesi suhteellisen helpolla työllä.
Ei tarvinnut stressata taas uudesta järjestelmän käyttöönottamisesta, lisäkoulutuksesta, itsensä kehittämisestä jne. Silloin saattoikin suhtautua työhön ja elämään siten, että "menen vain töihin" ja "käyn töissä ja that's it". Eipä onnistu niin helpolla enää nykyään, kun työntekijältä vaaditaan että puhuu viittä kieltä, on vastavalmistuneena 5-10 vuoden työkokemus, on sekä itsenäinen että tiimipelaaja, jaksaa hektisessäkin ja muuttuvassa työympäristössä "ketterästi", on joustava ja multitaskaaja jne.
Taas nyt pitää vähän tarkentaa.
40-luvulla syntyneet eivät usein edes päässeet kouluihin vaikka olisi ollut päätäkin. Äidilleni ei annettu edes vaihtoehdoksi oppikoulua, hän opiskeli ammattikoulussa, ja sen jälkeen meni töihin 16-vuotiaana, ja kävi leipomossa töissä vuosikymmenet. Sinne mentiin töihin viiteen, myös lauantaisin.
Miehet kävivät tehtaassa kolmivuorotyössä. Äitiysloma kesti kolme kuukautta.
Äidin työpaikka meni konkurssiin kun hän oli n. 55. Ilman kummempaa koulutusta hän oli onnellinen, että pääsi elintarviketehtaaseen kaksivuorotyöhön, edelleen koko päivä seisaallaan eläkeikään asti
Työkaverini oli samaa ikäluokkaa, mutta oli ollut siistissä toimistotyössä. 2000-2005 tuli tietokoneet, ja hän ei ikinä päässyt sinuiksi niiden kanssa eikä oppinut kunnolla ohjelmia. Masentui, sairastui ja syrjäytyi töistä, ja joutui ennen aikojaan eläkkeelle.
En tiedä mitä te oikein ajattelette, mihin teillä pitäisi olla automaattisesti oikeus.
Itse olen tuota ap kuvailemaa ikäpolvea. Mutta enpä muista helppoa elämää eläneeni. Olen kotoisin maaseudulta pienestä mökistä. Kansakoulun kävin kotoa käsin. 16 vuotiaana kotiapulaiseksi kaupunkiin ja iltakouluun opiskelemaan. Siellä suoritin keskikoulun ja lukion. Silloin pääsin jo toimistotyöhön, ja pyrin pääsykokeiden kautta yliopistoon. Pääsin, ja jatkoin töissä eri toimistoissa ja opiskelin maisteriksi. Eli pitkää päivää siinä tuli tehtyä n 15 vuoden ajan. Helppo ei tule mieleen. Sain kyllä perheen ja omistusasunnon ja auton, ja vakityöpaikan. Tiedän monta köyhästä kodista lähtenyttä, joiden elämäntarina on omani kaltainen.
Suuri muutos on varmasti juuri tuo vakityön puuttuminen, toisaalta sosiaaliturva on paljon parempi. Ehkä ongelma on siinä, mihin elintasoon pyritään, mikä riittää vai eikö mikään. Omakotitalo Helsingissä merenrannalla, loma-asunto ulkomailla, uusi auto muutaman vuoden välein, saahan näitä tavoitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahiten itseäni ottaa pannuun nämä "pienestä" eläkkeestä marisijat, joiden eläke on yli 2600 euroa kuussa. Ja näitä eläkeläisiä on Suomessa 160000 henkeä.....
Itse kun katson eläke-otetta niin siitä on aika helppo laskea, etten tule juuri yli 2000 euron eläkkeen pääsemään 67-vuotiaana (kun se alin eläkeikä on, en millään usko että kykenisin tekemään töitä 70-vuotiaaksi niin kuin meidän nelikymppisten suositus on). Tai sitten pitää tapahtua todellisia ihmeitä ansiotasossa, ja siihen en oikein jaksa uskoa. Pikemminkin siihen, että saatan jäädä työttömäksi ja tuo 2000 euroa jää vielä kauemmaksi haaveeksi.
Ja en tosiaan ole ainut nelikymppinen samassa tilanteessa, meitä on paljon. Tässä ei oikein jaksaisi kuunnella +60 v eläkkeelle jääneitä, joilla eläke tosiaan tuon yli 2600 euroa kuussa, saman verran kuin todella monilla palkka......
Näinpä. Eikä hirveästi motivoi, kun uutisoidaan jostakin Finnairin toimareista ja muista pampuista, jotka lähtevät 60 v. täytettyään varhennetulle eläkkeelle Portugaliin.
Pitäisi säätää joku eläkekatto. Jos ei tule toimeen 3000 euron eläketuloilla/kk, niin voi-voi. Tuohon ikään mennessä on tullut hankittua jo ainakin velaton asunto, mökki ja muutakin pientä pesämunaa, jolla saa lääkkeet ja hoivapalvelun maksettua.
Kyllä Suomen talkoisiin pitäisi kaikkien osallistua.
Jos eläkekatto säädetään, tulee kai eläkemaksuihinkin katto ? Ja liikaa maksetut eläkemaksut palautetaan könttänä ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joko verkostoitumisen puolestapuhuja kertoa, että mitä tämä verkostoituminen käytännössä tarkoittaa? Itse valmistun muutaman vuoden myöhemmin kuin kurssikaverini ja viimeajat ovat olleet lähinnä kotona yksin puurtamista ja tenttimistä. Niin tarkoittaako tämä kohdalleni, kun kontakti vanhoihin kurssikavereihin on katkennut, että valmistumisen myötä alan soittelemaan näitä henkilöitä läpi siinä toivossa, että jollakin olisi kenties tarjota töitä? Itse en ole sen tyyppinen ihminen, että kuitenkaan pitäisin yhteyttä sellaisiin henkilöihin siinä toivossa, että näistä olisi joskus kenties työnhaun kannalta hyötyä, kun muuten yhteydenpito on opiskeluiden myötä katkennut.
Lisäksi nämä henkilöt, joiden kanssa olin opiskeluaikana tekemisissä niin puolet näistä työskentelevät ja asuvat nykyään ulkomailla, osa opiskelee lisää ja osa vanhempiensa pienessä perheyrityksessä töissä. Voiko joku siis kertoa käytännön esimerkkejä ja kokemuksia verkostoitumisesta, silloin, kun luonteen ja persoonan puolesta ei ole ominta olla muuten vain säännöllisesti puolituttujen ja tuttujen kanssa tekemisissä.
No mäpä annan käytännön esimerkkejä :) Ensinäkin liity oman ammattialasi järjestöihin ja käy niiden tapahtumissa. Siellä saattaa olla vanhoja opiskelututtujasi ja toisekseen siellä on sulle uusia tuttavuuksia! Yleensä tollaisissa tapahtumissa ihmisiä nimenomaan kiinnostaa tutustua kollegoihin, joten ainakin oman kokemukseni kanssa siellä on helppo jutella vieruskaverin niitä näitä.
Voit vakoilla Linkedinistä, missä opiskelukaverisi ovat nykyään töissä. Jos paikat vaikuttavat mielenkiintoiselta, niin voit ihan lähestyä heitä ja kysyä, voisivatko he antaa esimiehensä yhteystiedot, jotta voisit kysellä itsellesi töitä. On turhaa eka feikata olevansa kaverimielellä liikenteessä, joten kortit ihan avoimesti pöytään. Puhelun/viestittelyn lomassa voit myös kysellä, olisiko alalla olevalla kontaktillasi muita vinkkejä työllistymiseen.
Itselle tärkein verkostautumisen muoto on ollut se, että olen opiskeluajan jälkeenkin käynyt kissanristiäisissä pitämässä hauskaa vanhojen tuttujen kanssa. Ehkä voisit kuitenkin lähestyä muutamaa vanhaa tuttua vaikka jouluglögien merkeissä ns. "pitkästä aikaa" -asenteella?
Opiskelin monimuoto-opiskeluina ja varsinaisesti mitään opiskelujärjestöjä ei ollut. Tiedän kyllä mitä nämä vanhat koulukaverit nykyään puuhaavat, osa siis ulkomailla ja osa opiskelee vielä lisää. Jos nämä eivät itsekään onnistuneet saamaan alan töitä niin tuskin heillä niitä on itsellenikään jaella. Niin kuin sanottu niin omaan luonteeseen ei kuulu lähestyä ketään "jouluglögin merkeissä", jos oikeasti taustalla on vain päästä hyötymään toisesta, kun muuten ei yhteydessä olisi. Ehkä sitten tämän tyyppiset henkilöt ovat niitä, jotka elämässä ja työelämässä pärjäävät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ai tämä menikin nyt joksikin kilpailuksi siitä, kenellä on ollut kurjimmat lähtökohdat?
"Minä synnyin sähköttömään ja viemärittömään torppaan, viisivuotiaasta saakka olin lehmien kanssa paimenessa. Äiti kuoli rokkoon ja isä kuoli tuberkkeliin, minä olin yksin vastuussa kahdeksasta pikkusisaruksesta. Tuohivirsuja lainattiin vuorotellen. Kouluun kävelin 9 km suunta. Töihin pääsin tehtaaseen, heräsin aamuviideltä ja iltakuudelta kotiin. Hyvin on pärjätty! En tajua, mitä te nykynuoret valitatte! Teillä on sentään yliopistot ja internetit!"
Anoppini on juuri tuollainen "minä kyllä tiedän kaiken työelämästä" -ihminen.
Syntynyt 1945. Opiskellut sihteeriksi. Sai heti vaikipaikan kun valmistui. Ei jaksanut tehdä täyttä päivää, joten työskenteli 70-75 %. Siivooja hoiti tietysti kodin,koska eihän kukaan voi sekä olla työelämässä että olla 3 lastaa, JA siivota kotiinsa.
Anoppini osti eka autonsa 19-vuotiaana. Ensimmäinen omistusasunto 23-vuotiaana. 200 m2 omakotitalon 29-vuotiaana.
Ei voi ymmärrä miten ihmiset voivat olla a) työttömiä, koska "onhan aina JOTAIN saatavilla, jos soittaa ja ilmoittaa olevansa kiinnostunut firmasta" tai b) että työssäkäyviä ihmisiä voivat olla väsyneitä perjantai-illalla, eivätkä jaksaa kahvitella hänen kanssaan juuri silloin.
Anopin paras viisaus oli tämä: "äläkä sitten ostako mitään pieniä ja halpaa asuntoa, niistä ei koskaan pääse eroon." Juupas. Asutaan vuokralla, mutta se on anopin piireissä suuri salaisuus, koska on niin häpeällistä. Kukaan rehellinen, yli 30-vuotias ei voi asua vuokralla.
No kun sitä puoli miljoonaa ei oikein ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä maailmojen ero on ihan konkreettista monilla työpaikoilla. Tiedän yhdenkin paikan jossa on näitä "vanhoja työntekijöitä" eli niitä jotka ovat jo lähellä eläkeikää ja ovat olleet samalla firmalla töissä jo lukuisia vuosikymmeniä. Heillä on huomattavasti paremmat edut (lisiä,palkkoja,vapaita,aikaisempi eläkeikä jne.) samasta työstä kuin uudemmilla työntekijöillä. Perusteena ihan vain se, että heille on nämä sovittu "vanhoina hyvinä aikoina" ja niitä ei heiltä voi enää ottaa pois. Uudemmilla työntekijöillä näitä samoja etuja ei ole ja heidän on aivan turha edes kuvitella joskus saavansa tuollaisia etuja, ne ovat sitä mennyttä hyvää aikaa.
Eli kyllä se "epäreiluus" on ihan konkreettisesti läsnä monen työntekijän arjessa ihan päivittäin. Vaikka samaa työtä teet, niin toisen tilanne on paljon parempi koska on sattunut syntymään aiemmin.
Jep. Ja sitten nämä vanhat etuoikeutetut työntekijät vielä ovat uudempia huomattavasti matalammin koulutettuja. Tasan ei mene nallekarkit.
Ja luulevat olevansa paljon fiksumpiakin, kun ovat edenneet ammattikoulu tai pelkällä ylioppilastutkinnolla asemaan, johon nykyisin vaaditaan insinöörin- tai maisterinpaperit.
Se on vähän niin ettei niillä papereilla töitä tehdä. Ne antaa toki perustan, yleisosaamisen ko alalta mutta kyllä se tietty täsmätyö opitaan sitä työtä tekemällä. Maisteri ei ole ammatti, henkilöstöpäällikkö on. Maisterinpaperit kädessä ei takaa ammatin osaamista, se merkkaa että on hyvät perslihakset, kestää istua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä maailmojen ero on ihan konkreettista monilla työpaikoilla. Tiedän yhdenkin paikan jossa on näitä "vanhoja työntekijöitä" eli niitä jotka ovat jo lähellä eläkeikää ja ovat olleet samalla firmalla töissä jo lukuisia vuosikymmeniä. Heillä on huomattavasti paremmat edut (lisiä,palkkoja,vapaita,aikaisempi eläkeikä jne.) samasta työstä kuin uudemmilla työntekijöillä. Perusteena ihan vain se, että heille on nämä sovittu "vanhoina hyvinä aikoina" ja niitä ei heiltä voi enää ottaa pois. Uudemmilla työntekijöillä näitä samoja etuja ei ole ja heidän on aivan turha edes kuvitella joskus saavansa tuollaisia etuja, ne ovat sitä mennyttä hyvää aikaa.
Eli kyllä se "epäreiluus" on ihan konkreettisesti läsnä monen työntekijän arjessa ihan päivittäin. Vaikka samaa työtä teet, niin toisen tilanne on paljon parempi koska on sattunut syntymään aiemmin.
Jep. Ja sitten nämä vanhat etuoikeutetut työntekijät vielä ovat uudempia huomattavasti matalammin koulutettuja. Tasan ei mene nallekarkit.
Ja luulevat olevansa paljon fiksumpiakin, kun ovat edenneet ammattikoulu tai pelkällä ylioppilastutkinnolla asemaan, johon nykyisin vaaditaan insinöörin- tai maisterinpaperit.
Se on vähän niin ettei niillä papereilla töitä tehdä. Ne antaa toki perustan, yleisosaamisen ko alalta mutta kyllä se tietty täsmätyö opitaan sitä työtä tekemällä. Maisteri ei ole ammatti, henkilöstöpäällikkö on. Maisterinpaperit kädessä ei takaa ammatin osaamista, se merkkaa että on hyvät perslihakset, kestää istua.
No sittenhän Suomessa tuijotetaan aivan turhaan koulutusta, kun kerran työn kuin työn oppii tekemällä.
Tuota olen aina ihmetellytkin, miksen minä filosofian maisterina pääse tekemään esim. pankkivirkailijan töitä, koska oppisin ne varmasti hyvinkin nopeasti. Joka työpaikassa pitää muutenkin alussa uusi työntekijä perehdyttää talon tapoihin ja homman saloihin, joten mitä väliä koulutuksella ja tittelillä loppujen lopuksi on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, omillakin vanhemmilla on kyllä ollut jo vaikeuksia elämässään, vaikka ovatkin 50-luvulla syntyneitä. Ovat olleet köyhistä perheistä ja joutuneet jo aikaisin muuttamaan kotoa pois. Mitään eivät sieltä ole mukaansa saaneet. Heillä on ollut myös työttömyyttä ja ovat olleet juuri niissä pätkätöissä. Toisaalta kumpikaan ei ole lukiotakaan käynyt joten koulutuskin alhainen. Muuten ovat kyllä olleet ahkeria. Isänikin tehnyt kaikenlaista työtä. Olemme aina olleet myös aika köyhiä ja omistusasunto on hankittu myöhään. Toisaalta heiltä en ole kuullut mitään ruusuisia puheita omaan tulevaisuuteeni liittyen. Ovat mieluummin sanoneet, että työn löytäminen voi olla vaikeaa. Isäni on nyt aika pihalla ollut juuri noihin kouluihin pääsyn suhteen, mutta on nyt tajunnut, että pääsykokeita karsitaan ja lopetaan niin ei ainakaan "huonompien" oppilaiden pääseminen parane. Itse kuulun siihen ryhmään ja monia kertoja hakeneena pelkään miten käy. Siinä mielessä on voi vanhempia mistään "harhakuvien" kertomisesta syyttää.
Älkää missään nimessä hankkiko lasta, sitten ainakin naisen työllistyminen heikkenee heti! Ja mitä jos jäät yh:ksi työttömänä. Pärjäätkö?
Tätä samaa omat vanhempani ovat jauhaneet myös koko ikäni. Tosin vanhempani ovat 30-luvun lopussa syntyneitä. Lopetin kuuntelemisen kauan sitten ja pistin osittain tämän vuoksi välitkin kokonaan poikki lähes 10 vuodeksi. Jokin dissosiaatiohäiriön muoto ilmeisesti.
Luulen, että ne jotka itse ovat kokeneet työttömyyttä tai opiskelupaikan saamisen vaikeutta, ymmärtävät paremmin muita kuin ne, joiden elämä on aina mennyt eteenpäin.
Jos itse kokee vastoinkäymisiä on helpompi samaistua eikä tuomita/syyttää muita ihmisiä laiskuudesta yms.
Suuri osuus työelämässä koostuu joka tapauksessa onnesta: mistä saa sen ensimmäisen työpaikan, ja mihin seuraavaksi pääsee. Jos on onnekas ja saa hyvän kesätyöpaikan jo nuorena, se avaa ovia.
Kaikilla on joka tapauksessa ihmisarvo, eikä työpaikkaa tai mahdollista työttömyyttä kerro juuri mitään kiinnostavaa ihmisestä. Ihmisen arvot ja ajatukset ovat minulle paljon mielenkiintoisempia kuin jonkun työviikko.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tuota ap kuvailemaa ikäpolvea. Mutta enpä muista helppoa elämää eläneeni. Olen kotoisin maaseudulta pienestä mökistä. Kansakoulun kävin kotoa käsin. 16 vuotiaana kotiapulaiseksi kaupunkiin ja iltakouluun opiskelemaan. Siellä suoritin keskikoulun ja lukion. Silloin pääsin jo toimistotyöhön, ja pyrin pääsykokeiden kautta yliopistoon. Pääsin, ja jatkoin töissä eri toimistoissa ja opiskelin maisteriksi. Eli pitkää päivää siinä tuli tehtyä n 15 vuoden ajan. Helppo ei tule mieleen. Sain kyllä perheen ja omistusasunnon ja auton, ja vakityöpaikan. Tiedän monta köyhästä kodista lähtenyttä, joiden elämäntarina on omani kaltainen.
Suuri muutos on varmasti juuri tuo vakityön puuttuminen, toisaalta sosiaaliturva on paljon parempi. Ehkä ongelma on siinä, mihin elintasoon pyritään, mikä riittää vai eikö mikään. Omakotitalo Helsingissä merenrannalla, loma-asunto ulkomailla, uusi auto muutaman vuoden välein, saahan näitä tavoitella.
Kuulostaa helpolta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ihannoitua maailmankuvaa, minä muistan mm 1990-luvulla miten lama vei terveitäkin yrityksiä ja asentojen arvo puoliintui samaan aikaan kun 15% korko kasvatti velkaa. Onnekseni olin vielä opiskelija, katselin miten monelta koti meni mutta velat sen kun kasvoivat.
Aiemmista sukupolvista olen lukenut että silloin asuntolainaa oikeasti anottiin hattu kourassa, maksuajat olivat lyhyet ja korot kovat, ei mitään lyhennysvapaita kaikille halukkaille.
Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.Olet todella pihalla. Mulla ja ex-miehelläni oli 6k nettotulot, mutta lainaa ei todellakaan saatu koska vakuudet ja takaajat puuttuivat.
Valehtelet, tai sitten teillä oli muuta ongelmaa, kuten menetetyt luottotiedot. Olen vuosien mittaan kilpailuttanut lainani useaan kertaan (joskus vaihtaen pankkia, joskus en), ja helposti saa lainaa yksinkin. Ekan kämpän ostin ostamalla vakuutuksen puuttuvan vakuuden sijaan, jos on tuloja noin paljon ei ole mikään ongelma säästääkään.
Jos tulot ovat romahtaneet ja suhde päättynyt, eikö ole pelkästään hyvä ettei olisi saanut lainaa?Kaikkina aikoina on ollut omat ongelmansa, pahin ehkä oli 90-luvun alku. 50-60-luvuilla lainaa sai hyvin huonosti ja opintolainaa vain jos joku tuttu takasi. 70-luvulla edelleen lainaa sai huonosti ja töitäkin oli niin "hyvin", että sadat tuhannet joutuivat lähtemään töiden perään Ruotsiin, aika paljon ikävämpi juttu kun muuttaa maan sisäisesti. 80-luvulla oli muutama vuosi kun kaikilla ainakin näennäisesti oli kaikkea, mutta mahalaskuun ja velkahelvettiin sekin päättyi monelta.
Joka ajassa on ongelmansa, pitää vaan yrittää luovia.
Usko huviksesi, en valehtele. Kummallakaan ei ollut luottotiedoissa koskaan mitään ongelmia ja miksi olisikaan ollut. Kyllä mieluummin olisin eronnut maksettuani edes osan asuntolainasta kuin isoa vuokraa vuosien ajan, josta ei jäänyt mitään käteen. Yksin en saa vakuuksien puuttumisen takia kuin vakuudetonta kulutusluottoa. Vaikka lainan saisi, se olisi niin pieni ettei sillä pystyisi ostamaan mitään järkevää asuntoa.
Niin kun työkkäri pisti hakemaan niin hakemuksia saatiin. Kuinka moni oikeasti olisi muuttanut? Ei ainakaan 62-vuotias kaverini Keski-Suomesta joka hai työpaikkaa sieltä kun työkkäri pyysi = pakotti.