Lue keskustelun säännöt.
Vanhempani eivät ymmärrä, miksen pääse "elämänsyrjästä" kiinni millään.
11.12.2017 |
He, 50-luvun alussa syntyneet, menivät lukion jälkeen yliopistoon. Menivät, eivät pyrkineet. Ei silloin ollut pääsykokeita, vaan hyvillä arvosanoilla pääsi noin vain yliopistoon. Töitä tehtiin opintojen ohessa. Ensin jotain pientä, sitten vaativampaa kokemuksen karttuessa edettiin. Töitä oli, jos töitä halusi tehdä. Äitikin oli ensin "vain joku kirjaamon sihteeri ministeriössä". No, sellaista työtä ei enää ole ja enpä usko, että MIHINKÄÄN ministeriön työhön pääsisi enää pelkällä ylioppilastodistuksella vailla mitään työkokemusta.
Sitten valmistuttiin ja mentiin töihin. Ja sitten mentiin naimisiin ja ostettiin oma asunto. Hankittiin perhe ja elettiin mukavaa elämää. Töissä edettiin ja lapset kasvoivat, nyt voi olla hyvin ansaitulla eläkkeellä.
Minä hain neljänä keväänä yliopistoon. En päässyt. Aloitin saman alan ammattikorkeakouluopinnot (koska sinne pääsin). Valmistuin ja pääsin vihdoinkin sinne yliopistoonkin. Valmistuin 28-vuotiaana maisteriksi. Olin tehnyt opintojen ohella niitä töitä, mitä sai. Palkattomia harjoitteluja ja kaupan kassalla istumista. Valmistuttuani tein pätkätöitä 2 vuotta, sitten puoli vuotta täyttä työttömyyttä. Sitten puolen vuoden pätkä ja kesä työttömänä. 7kk pätkä päättyy kuukauden päästä. Sen jälkeisestä elämästä ei mitään tietoa.
Minulla on poikaystävä, ollaan kihloissa, asutaan yhdessä. Ei saada asuntolainaa pätkätöiden takia. Lapsia ei uskalleta hankkia, kun tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. Ehkä kohta pitää, kun olen jo kolmenkympin paremmalla puolella.
Äidilläni oli minun iässäni maisterintutkinto, mies ja kolme lasta, omistusasunto, vakivirka ja kaikki tietenkin ansaittu omalla erinomaisuudella.
MIKSEI TUO IKÄPOLVI TAJUA, ETTÄ TÄMÄ NYKYINEN TEKISI MITÄ VAAN PÄÄSTÄKSEEN TUOHON HELPPOON PUTKEEN!?! Ei me olla laiskoja! Maailma vaan on kovin, kovin erilainen nykyään.
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Voisin muuten vielä mainita, kun olen äidille valitellut palkan pienuutta että miksen pyydä suurempaa palkkaa että niin hänkin pyysi kun alkoi odottaa ensimmäistä lasta niin sai heti palkankorotuksen. Myös oman alani vanhemmat työntekijät kertoivat, kuinka opiskeluaikoina n. 20-30v sitten menivät ulkoministeriöön käymään että pääsevätkö töihin niin olivat vain kysyneet, kuinka monta teitä olisi tulossa. Oli joku 6-7 hengen poikaporukka, kaikki pääsivät. Kertoi, että oma poikansa ei saa alan kesätöitä vaikka tosissaan hakee. Hän siis ymmärsi, että ajat ovat muuttuneet. Moni ei ymmärrä. t. 41
Mä luulen että suurin syy siihen ettei vanhempi sukupuolvi 'ymmärrä' nuorempaa on tuo valitus, että ennen asiat olivat niiiin paljon helpompia. Eivät olleet. Saattoivat olla hieman erilaisia, muttei niitä koettu yhtään helpommiksi, ja myös ihan samaa epävarmuutta tulevasta silloinkin käytiin läpi. Yliopistoon ehkä 'mentiin' lukiosta, mutta lakin saaminen oli silloin paljon vaikeampaa ja ylioppilaita valmistui paljon vähemmän. Tai se, että annetaan joku ihan friikkiesimerkki jostain 'marssittiin sisään ja heti päästiin töihin', ei pääsääntöisesti pitänyt paikkaansa edes silloin 20-30-vuotta sitten. Noista ajoista mä voin antaa ihan yhtenevän vastatapauksen: mä hain koulutukseni mukaista työtä, hakijoita oli yli 200 ja otettiin 2. Kuulostaako tutulta nykyaikana? Ihan samaa se oli silloinkin.
Ei siis silloinkaan marssittu ja vaan otettu paikkaa. Kesätyöpaikoissakin multakin meni ihan opiskeluaikojen loppupuolelle koulutuksen ulkopuolisissa töissä ennenkuin pääsin ekaan koulutustani sivuavaan työhön. Ja tein ihan mitä (laillista ;) vain silloin rahaa saadakseni, 'myin' itseäni aina firman mukaan mahdollisimman houkuttelevaksi (mutta realistisesti).
Ja tein myös työni hyvin, että sain hyvät työtodistukset. Eli en kyllä sulje pois sitä asenteenkaan merkitystä, sitä ehkä pitäisi alkaa opettaa siellä työkkärissä sen CV:n väännön hionnan sijaan. Enkä siis yhtään ole ajamassa ketään orjatöihin, nollasopparit ym. on ihan istumalihaksista eikä niihin pidä suostua ellei se sattumalta sovi omaan elämäntilanteeseen.
Mutta asenteella on merkitystä. Yksikin täällä aiemmin marisi ettei saatu pankista lainaa vaikka yhteiset tulot on 6ke, kun ei ole vakuuksia. No eipä ollut mullakaan, mutta selvitin miten tuon esteen saa ylitettyä; no sainpa ilman vakuuksia lainan ihan mukavaan asoasuntoon. Kun se oli maksettu mulla kas vain olikin se 15% omia säästöjä asokämpässä kiinni, ja sillä pankista irtosi tuloihin nähden järkevä asuntolaina ihan heittämällä. Kaikenlaisia keinoja siis on, mutta jos niitä ei edes etsi ei niitä löydäkään, ja kaikkea ei aina saa heti. Onnistumisen mahdollisuus on suurempi jos pyrkii realistisesti siihen mikä on mahdollista, eikä jämähdä katsomaan ja kadehtimaan sitä mitä muilla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No oletteko ajatelleet sitä, että nyt tuössä käyvä sulökupolvi maksaa eläkkeellä olevien eläkkeey ja meille ei jää mitään.
Pitäisi hiki hatussa tuottaa mutta eläkettäni tuskin tulen näkemään.
Eli ei ole hyvä kannustin usuttaa koko elämä töihin kun emme pääse siitä samanlailla eläkkeelle kuin vanhemmat.
Meidän pitäisi yhtä aikaa säästää asuntoalainaa , muuta elämistä ja eläkettä varten.
Edellinen sukupolvi sai lähes ilmaset asunnot Helsingin keskustasta, eläkkeet ja kun pistivät asunnot rahoiksi niin niistä vielä lisää.
Nyt me joudumme ( jos haluamme) ostamaan yksiön Helsingin Kalliosta 400 000 e.
Ja lainaa emme tietenkään saa kun ei ole valuuksia emmekä halua käyttää hemkilötakaajia mistä moni joutui pulaan 90 luvulla.
Emme saa lainaa yhtä helposti kuin vanhemmat ja omaa rahaa pitää olla jo 15 % asunnon hinnasta.
Edellinen sukupolvi osti lainarahalla koko höskän ilman mitään vakuuksia ja lainaakin oli varmaan puolet nykyisestä tai allekin.
Ei ihme että työelämä katkeroittaa niin monet kun samoja etuja ei enää ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika ihannoitua maailmankuvaa, minä muistan mm 1990-luvulla miten lama vei terveitäkin yrityksiä ja asentojen arvo puoliintui samaan aikaan kun 15% korko kasvatti velkaa. Onnekseni olin vielä opiskelija, katselin miten monelta koti meni mutta velat sen kun kasvoivat.
Aiemmista sukupolvista olen lukenut että silloin asuntolainaa oikeasti anottiin hattu kourassa, maksuajat olivat lyhyet ja korot kovat, ei mitään lyhennysvapaita kaikille halukkaille.
Toki joku aina hyötyi. Kuten nykypolvi hyötyy nollakoroista, pankeilla on niin kova kilpailu että lainaa saa kyllä, jos oikeasti on sellaiset tulot että sen saa maksettuakin.
Olet todella pihalla. Mulla ja ex-miehelläni oli 6k nettotulot, mutta lainaa ei todellakaan saatu koska vakuudet ja takaajat puuttuivat.
Valehtelet, tai sitten teillä oli muuta ongelmaa, kuten menetetyt luottotiedot. Olen vuosien mittaan kilpailuttanut lainani useaan kertaan (joskus vaihtaen pankkia, joskus en), ja helposti saa lainaa yksinkin. Ekan kämpän ostin ostamalla vakuutuksen puuttuvan vakuuden sijaan, jos on tuloja noin paljon ei ole mikään ongelma säästääkään.
Jos tulot ovat romahtaneet ja suhde päättynyt, eikö ole pelkästään hyvä ettei olisi saanut lainaa?
Kaikkina aikoina on ollut omat ongelmansa, pahin ehkä oli 90-luvun alku. 50-60-luvuilla lainaa sai hyvin huonosti ja opintolainaa vain jos joku tuttu takasi. 70-luvulla edelleen lainaa sai huonosti ja töitäkin oli niin "hyvin", että sadat tuhannet joutuivat lähtemään töiden perään Ruotsiin, aika paljon ikävämpi juttu kun muuttaa maan sisäisesti. 80-luvulla oli muutama vuosi kun kaikilla ainakin näennäisesti oli kaikkea, mutta mahalaskuun ja velkahelvettiin sekin päättyi monelta.
Joka ajassa on ongelmansa, pitää vaan yrittää luovia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Jaa, eipä kyllä kaikilla aloilla oteta huomioon avoimen yliopiston opintoja automaattisesti. Se myös maksaa, mikäli on rahallisesti tiukkaa niin voi olla sekin esteenä kun ne eivät siis tosiaan välttämättä takaa mitään tai anna mitään lisäpisteitä alasta riippuen. Sitä on myös rajoitettu mitä kursseja saa näin suoritettua joillain suosituilla aloilla on vain muutamia peruskursseja mitä on avoimessa mahdollista tehdä.
Lisäksi joillakin suosituilla aloilla on karsinta ennen kuin pääsee opiskelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä maailmojen ero on ihan konkreettista monilla työpaikoilla. Tiedän yhdenkin paikan jossa on näitä "vanhoja työntekijöitä" eli niitä jotka ovat jo lähellä eläkeikää ja ovat olleet samalla firmalla töissä jo lukuisia vuosikymmeniä. Heillä on huomattavasti paremmat edut (lisiä,palkkoja,vapaita,aikaisempi eläkeikä jne.) samasta työstä kuin uudemmilla työntekijöillä. Perusteena ihan vain se, että heille on nämä sovittu "vanhoina hyvinä aikoina" ja niitä ei heiltä voi enää ottaa pois. Uudemmilla työntekijöillä näitä samoja etuja ei ole ja heidän on aivan turha edes kuvitella joskus saavansa tuollaisia etuja, ne ovat sitä mennyttä hyvää aikaa.
Eli kyllä se "epäreiluus" on ihan konkreettisesti läsnä monen työntekijän arjessa ihan päivittäin. Vaikka samaa työtä teet, niin toisen tilanne on paljon parempi koska on sattunut syntymään aiemmin.
Jep. Ja sitten nämä vanhat etuoikeutetut työntekijät vielä ovat uudempia huomattavasti matalammin koulutettuja. Tasan ei mene nallekarkit.
Minäkin pääsin puoleksi vuodeksi palkkatukitöihin, jossa työparini (joka oli tiedottaja) ei osannut käyttää perus toimisto-ohjelmistoja! Jouduin varsinaisen työni ohessa neuvomaan, mitä nappia pitää painaa, että saa Wordissä jotakin tehdyksi.
Ja tämä ihminen oli sitä mieltä, ettei hänellä ole kiire eläköityä "ihan vielä". Hyvin osasi kuitenkin venyttää ruokataukoja ja ottaa kaikki mahdolliset vapaat irti. Jäi illoiksi istumaan muka ylitöihin, että pystyi ottamaan näitä ylitöitä vapaina. Kuulemma näin pääsi hoitamaan lapsenlasta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mutta sinähän käyt töissä, joten sinulla on rahaa."
Tämän olen kuullut itsekin, lähihistoriassa kun työ on aina tarkoittanut elantoa, on monen vanhemman ihmisen vaikea ymmärtää nykyaikana yleistyvää työllisten köyhyyttä.
Pienet palkat (osa-aikatyöt, pätkätyöt) , suuret asumismenot ja olematon ostovoima. Ei heillä ole konkreettista kokemusta siitä.
Toisaalta ei ne 60-luvun opiskelijat piipahtaneet viikonloppuna Prahaan ja seuraavana Lontooseen. Eikä ne asuneet asumistuen turvin kaksiossa, niillä oli joku alivuokralaishuone ja kylpyhuoneenkäyttöoikeus kahtena aamuna viikossa. Merkkilaukkujakaan ei tunnettu eikä rakennekynsiä. Harrastukset oli pääosin ilmaisia tyyliin kirjasto. Aamulatte ei ollut välttämättömyys, puhelin löytyi postin tiloista.
Jos nykyaikainen 30v ikäinen eläisi yhtä askeettisesti kuin vanhempansa samassa iässä, niin käyttörahaa olisi paljon enemmän.
En juo kahvia, en omista merkkilaukkuja. Asutaan halvimmassa mahdollisessa luukussa Itä-Helsingissä, jotta voitaisiin edes muutama euro säästää niistä pätkätöistä johonkin tulevaisuuden asuntolainan käsirahaan. Nykyään ei vaan ole olemassa mitään alivuokralaishuoneita pariskunnille käytävävessoilla. Meille kelpaisi sellainenkin, jos voitaisiin asua vieläkin edullisemmin.
Ei todellakaan piipahdella missään Prahassa tai Lontoossa :O
Minkälaisia köyhiä pätkätyöläisiä sä oikein tunnet??
ap
Sieltähän se tuli: emme muuta pois Helsingistä, vaikka muualla olisi töitä. Ei se 50-luvulla syntynyt sukupolvi ajatellut noin, se muutti työn perässä sinne, missä sitä oli. Seuraavaksi kerrot, että sinulla on sellainen ammatti, että alan töitä ei ole muualla - ehkä vanhempiesi sukupolvi pääsi elämänsyrjään kiinni jo siksikin, että valitsi alansa järkevästi eikä haihatellen.
Järkevä ei kuitenkaan ole aina niin järkevä. Omat vanhempani päätyivät aloille, joille eivät luonteensa ja lahjojensa puolesta sopineet, koska olivat järkeviä. Nyt sitten eläkkeellä pohtivat, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.
Pahiten itseäni ottaa pannuun nämä "pienestä" eläkkeestä marisijat, joiden eläke on yli 2600 euroa kuussa. Ja näitä eläkeläisiä on Suomessa 160000 henkeä.....
Itse kun katson eläke-otetta niin siitä on aika helppo laskea, etten tule juuri yli 2000 euron eläkkeen pääsemään 67-vuotiaana (kun se alin eläkeikä on, en millään usko että kykenisin tekemään töitä 70-vuotiaaksi niin kuin meidän nelikymppisten suositus on). Tai sitten pitää tapahtua todellisia ihmeitä ansiotasossa, ja siihen en oikein jaksa uskoa. Pikemminkin siihen, että saatan jäädä työttömäksi ja tuo 2000 euroa jää vielä kauemmaksi haaveeksi.
Ja en tosiaan ole ainut nelikymppinen samassa tilanteessa, meitä on paljon. Tässä ei oikein jaksaisi kuunnella +60 v eläkkeelle jääneitä, joilla eläke tosiaan tuon yli 2600 euroa kuussa, saman verran kuin todella monilla palkka......
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sieltähän se tuli: emme muuta pois Helsingistä, vaikka muualla olisi töitä. Ei se 50-luvulla syntynyt sukupolvi ajatellut noin, se muutti työn perässä sinne, missä sitä oli. Seuraavaksi kerrot, että sinulla on sellainen ammatti, että alan töitä ei ole muualla - ehkä vanhempiesi sukupolvi pääsi elämänsyrjään kiinni jo siksikin, että valitsi alansa järkevästi eikä haihatellen.
LOL. Meille Helsingin ulkopuolella asuville sitten taas sanotaan, että työttömyytesi on oma syysi; mitäs et suostu muuttamaan Helsinkiin, missä ne työpaikat on.
Ja mikähän se järkevä ala nykyään olisi, ja kuka sen tietää 7 vuotta etukäteen? Yliopisto-opinnoissa kun yleensä vierähtää vuosi jos toinenkin, varsinkin jos käy samaan aikaan töissä. Totuus on, että nykyään on todella vaikeaa ennustaa tulevaisuutta. Luvattiin että suurten ikäluokkien eläköityessä vapautuu työpaikkoja. Ei vapautunut. Oli Nokia, ja se menetettiin. Telakat on ainakin viimeiset 30 vuotta vuoroperään palkannut ja lomauttanut ihmisiä. Ympäristöalan piti olla tulevaisuuden suuri työllistäjä, mutta ei ole. Tällä hetkellä on hirveä kysyntä koodaajista, mutta jos nyt opiskelen sellaiseksi, kysyntä on jo varmaan hiipunut kun valmistun. Sairaanhoitajista on kuulemma kauhea pula, mutta tutut hoitajat tekevät kuitenkin pätkää ja sijaisuutta. Että joo, valitaan vaan alamme viisaasti.
Niin, pula on hyvistä koodaajista. Hyväksi koodaajaksi tulee, kun harrastaa koodausta, eli viettää päivät ja mielellään yöt koneen ääressä vuosien ajan.
Ja tähän ihmeeseen pystyvät vain maahan_muuttajat. Heistä pikakoulutetaan koodareita. Ja samalla suomalaiset tietotekniikan ammattilaiset ja DI:t etsivät alansa töitä.
Ehkä kyse on kuitenkin ilmaisista työntekijöistä?
Vierailija kirjoitti:
Pahiten itseäni ottaa pannuun nämä "pienestä" eläkkeestä marisijat, joiden eläke on yli 2600 euroa kuussa. Ja näitä eläkeläisiä on Suomessa 160000 henkeä.....
Itse kun katson eläke-otetta niin siitä on aika helppo laskea, etten tule juuri yli 2000 euron eläkkeen pääsemään 67-vuotiaana (kun se alin eläkeikä on, en millään usko että kykenisin tekemään töitä 70-vuotiaaksi niin kuin meidän nelikymppisten suositus on). Tai sitten pitää tapahtua todellisia ihmeitä ansiotasossa, ja siihen en oikein jaksa uskoa. Pikemminkin siihen, että saatan jäädä työttömäksi ja tuo 2000 euroa jää vielä kauemmaksi haaveeksi.
Ja en tosiaan ole ainut nelikymppinen samassa tilanteessa, meitä on paljon. Tässä ei oikein jaksaisi kuunnella +60 v eläkkeelle jääneitä, joilla eläke tosiaan tuon yli 2600 euroa kuussa, saman verran kuin todella monilla palkka......
Näinpä. Eikä hirveästi motivoi, kun uutisoidaan jostakin Finnairin toimareista ja muista pampuista, jotka lähtevät 60 v. täytettyään varhennetulle eläkkeelle Portugaliin.
Pitäisi säätää joku eläkekatto. Jos ei tule toimeen 3000 euron eläketuloilla/kk, niin voi-voi. Tuohon ikään mennessä on tullut hankittua jo ainakin velaton asunto, mökki ja muutakin pientä pesämunaa, jolla saa lääkkeet ja hoivapalvelun maksettua.
Kyllä Suomen talkoisiin pitäisi kaikkien osallistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko joko verkostoitumisen puolestapuhuja kertoa, että mitä tämä verkostoituminen käytännössä tarkoittaa? Itse valmistun muutaman vuoden myöhemmin kuin kurssikaverini ja viimeajat ovat olleet lähinnä kotona yksin puurtamista ja tenttimistä. Niin tarkoittaako tämä kohdalleni, kun kontakti vanhoihin kurssikavereihin on katkennut, että valmistumisen myötä alan soittelemaan näitä henkilöitä läpi siinä toivossa, että jollakin olisi kenties tarjota töitä? Itse en ole sen tyyppinen ihminen, että kuitenkaan pitäisin yhteyttä sellaisiin henkilöihin siinä toivossa, että näistä olisi joskus kenties työnhaun kannalta hyötyä, kun muuten yhteydenpito on opiskeluiden myötä katkennut.
Lisäksi nämä henkilöt, joiden kanssa olin opiskeluaikana tekemisissä niin puolet näistä työskentelevät ja asuvat nykyään ulkomailla, osa opiskelee lisää ja osa vanhempiensa pienessä perheyrityksessä töissä. Voiko joku siis kertoa käytännön esimerkkejä ja kokemuksia verkostoitumisesta, silloin, kun luonteen ja persoonan puolesta ei ole ominta olla muuten vain säännöllisesti puolituttujen ja tuttujen kanssa tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
ah, tässä koottuja viisauksia anoppini suusta:
-Norjaan kalatehtaalle töihin!
-Minä oon osuuteni tehny! (hän oli 30 vuotta kokoonpanolinjalla, kunnes tuli yt:t, siinä vaiheessa ikää olikin sen verran, että eläkeputkeen)
-Kyllä töitä pitää tehä!
-Ei ollu helppoo meilläkään
-alkaa ne työnantajatkin ihmettelemään, mikä on vialla kun kolmekymppinen mies on työtön!
-kyllä se jottain pittää aikusen ihmisen tehä!
-tohtorimies ja työtön! Kyllä ne ihmiset aattelee, että mikä on vialla!
Samoin äitini viisauksia:
"Senkun vaan marssit niihin firmoihin papereittes kanssa sisään ja pyydät päästä johtajan tai henkilöstöpäällikön juttusille. Niin sitä ennenkin on töitä haettu."
"Eikös opettajista pitänyt olla pulaa? Menet vaan tekemään niitä sijaisuuksia."
"No kyllähän nyt kaupan kassalle tai vaatemyyjäksi aina pääsee!"
"Miten ei maisterisihminen saa töitä?! Haetkos sä edes tosissaan niitä?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joko verkostoitumisen puolestapuhuja kertoa, että mitä tämä verkostoituminen käytännössä tarkoittaa? Itse valmistun muutaman vuoden myöhemmin kuin kurssikaverini ja viimeajat ovat olleet lähinnä kotona yksin puurtamista ja tenttimistä. Niin tarkoittaako tämä kohdalleni, kun kontakti vanhoihin kurssikavereihin on katkennut, että valmistumisen myötä alan soittelemaan näitä henkilöitä läpi siinä toivossa, että jollakin olisi kenties tarjota töitä? Itse en ole sen tyyppinen ihminen, että kuitenkaan pitäisin yhteyttä sellaisiin henkilöihin siinä toivossa, että näistä olisi joskus kenties työnhaun kannalta hyötyä, kun muuten yhteydenpito on opiskeluiden myötä katkennut.
Lisäksi nämä henkilöt, joiden kanssa olin opiskeluaikana tekemisissä niin puolet näistä työskentelevät ja asuvat nykyään ulkomailla, osa opiskelee lisää ja osa vanhempiensa pienessä perheyrityksessä töissä. Voiko joku siis kertoa käytännön esimerkkejä ja kokemuksia verkostoitumisesta, silloin, kun luonteen ja persoonan puolesta ei ole ominta olla muuten vain säännöllisesti puolituttujen ja tuttujen kanssa tekemisissä.
Minuakin oikein inhottaa, jos huomaan jonkun pitävän yhteyksiä vain hyödyn toivossa. Se vaan on niin läpinäkyvää ja tuollaisille haluan ennemminkin kostaa kuin auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä maailmojen ero on ihan konkreettista monilla työpaikoilla. Tiedän yhdenkin paikan jossa on näitä "vanhoja työntekijöitä" eli niitä jotka ovat jo lähellä eläkeikää ja ovat olleet samalla firmalla töissä jo lukuisia vuosikymmeniä. Heillä on huomattavasti paremmat edut (lisiä,palkkoja,vapaita,aikaisempi eläkeikä jne.) samasta työstä kuin uudemmilla työntekijöillä. Perusteena ihan vain se, että heille on nämä sovittu "vanhoina hyvinä aikoina" ja niitä ei heiltä voi enää ottaa pois. Uudemmilla työntekijöillä näitä samoja etuja ei ole ja heidän on aivan turha edes kuvitella joskus saavansa tuollaisia etuja, ne ovat sitä mennyttä hyvää aikaa.
Eli kyllä se "epäreiluus" on ihan konkreettisesti läsnä monen työntekijän arjessa ihan päivittäin. Vaikka samaa työtä teet, niin toisen tilanne on paljon parempi koska on sattunut syntymään aiemmin.
Jep. Ja sitten nämä vanhat etuoikeutetut työntekijät vielä ovat uudempia huomattavasti matalammin koulutettuja. Tasan ei mene nallekarkit.
Ja luulevat olevansa paljon fiksumpiakin, kun ovat edenneet ammattikoulu tai pelkällä ylioppilastutkinnolla asemaan, johon nykyisin vaaditaan insinöörin- tai maisterinpaperit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi varmasti suurimpia muutoksia, joka on tapahtunut viimeisten 10-15 vuoden aikana on työelämän sääntöjen ja käytäntöjen pirstaloituminen. Eli ennen oli vakituisia työpaikkoja, kaikilla oli samat edut (lomat, lomarahat, oikeus käyttää työterveyden palveluja, takuu toteutuvista työtunneista ja työn jatkuvuudesta, säännölliset palkkatulot jne.) ja nyt on 0-sopimuksia, vuokratöitä, osa-aikaisia ja pätkätöitä, joita niitäkään ei riitä kaikille. Vanhempi sukupolvi ei oman kokemukseni mukaan oikeasti ymmärrä, mitä se on kituuttaa 0-sopimuksella, tai millaista se on olla kakkosluokan kansalaisena työyhteisössä vuokratyöntekijänä. He eivät tiedä, millaista se on kun ei ole mitään varmuutta toimeentulosta, ei lomia, mitään ei voi suunnitella etukäteen, vaikka käy töissä. Heillä kun ei ole nykytyöelämästä mitään käsitystä. Paikkoihin on niin paljon tunkua, että kaikille hakijoille ei vastata mitään, vaikka olisi käyttänyt tuntikaupalla aikaa hakemukseen, ja olen itse esimerkiksi kerran saanut haastattelussa kuulla ylimieliseltä rekrytointihenkilöltä, miten minulla ei ole mitään väliä, koska tähänkin paikkaa on yli 100 henkilöä tulossa. Ja kyse oli osa-aikaisesta vuokratyö pätkästä. Tämä nykyinen järjestelmä on aivan älytön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se niin helppoa silloin ollut, ei ollut mitään opintolainoja eikä tukia, töitä oli tehtävä opintojen ohella. Minun vanhempani asuivat aluksi mummon ja papan yläkerrassa, saivat säästettyä rahaa. Autoa ei tietenkään ollut. Me oltiin kaikki lapset jo yli 10 v kun ostettiin ensimmäinen oma asunto, silloin ei lainaa saanut niin helposti kuin nyt ja korot oli huimat.
Jos neljänä keväänä hakee yliopistoon, kannattaisi heti ekan takapakin jälkeen lähteä avoimeen yliopistoon suorittamaan alan opintoja. Toisena vuonna olisi jo vahvempi osaaminen ja suoritetut saisi hyväksiluettua kun pääsee sisään. Jos kolmekin vuotta lukee avoimessa, on jo pitkällä, approt ainakin jo monessa aineessa suoritettu.
Kyllä mun kahdella aikuisella lapsella sekä heidän puolisoillaan on kaikilla vakityöpaikka eikä työttöminä ole olleet (24-32 vuotiaita). Nuorempi pojistani opiskelee samalla uutta ammattia, tekee töitä miten ehtii ottaa työvuoroja. Asuvat myös (velkaisissa) omakotitaloissa kumpikin pariskunta. Mutta aluksi ovat kulkeneet esim. pitkää työmatkaa ja vaihtaneet sitten hommia lähemmäs ja parempaan. Saivat muuten asuntolainaakin vaikkei silloin ollut avovaimolla vakipaikkaa. Pankissa olivat sanoneet että kaikki on nykyään pätkätöissä ja vakipaikkakin voi yt:n myötä muuttua äkkiä entiseksi että ei vakityö ole heillä mikään edellytys lainan saannille.
Ehkä nyt vaan pistät pökköä pesään ja pullaa uuniin. Elämä kantaa kyllä ja lapsi tuo leivän tullessaan :) näin ne on uskoneet vanhemmatkin.
Töitä kuitenkin sai ja miten niin huimat korot? Inflaatiokin oli sen verran kova, että käytännössä ns. söi korot.
Korot oli esim. 90-luvun alussa noin 15%, ja mun it-alan reaalipalkkani inflaatiosta puhumattakaan silloin ei todellakaan noussut sen vertaa, että olisi kattaneet tuota lähellekään. Mietihän itse luottaisitko teoreettiseen inflaatioon jos nykyisin pk-seudulla pieneen 100 000e asuntolainaan sulta pitäisi löytyä heti ekana vuonna noin 15 000€ pelkkiin korkoihin, lyhennyksistä puhumattakaan.
Ok, sä puhut 90-luvusta. Mä ajattelin vähän vanhempaa sukupolvea.
Kuinka vanhaa sukupolvea tarkoitit? Mä olen 50, ja koin opiskelijana 90-luvun laman. Olisi pitänyt valmistua, mutta ei uskaltanut, kun kaikki valmistui suoraan kortistoon. Tein akateemisena 28-vuotiaana henkeni pitimiksi öisin pimeitä siivoustöitä, ja asuin kimppakämpässä purkutalossa, söin saarioisten roiskeläppiä, ja kuljin kirpputorivaatteissa, kun muuhun ei ollut varaa.
Yli kolmekymppisenä ostettiin eka omistusasunto, maalta kun lähempää ei ollut varaa. Sauna oli pihan perällä. Siellä ei talvella voinut vauvaa pestä, niin pesin hänet vessan käsienpesualtaassa.
Olin 40 kun sain ekan oikean vakityön, ja olin tähdännyt ja taktikoinut siihen viimeiset viisi vuotta. Se löytyi maalta pikkupaikkakunnalta. Kaupunkilaiset eivät halunneet hakea sinne, koska eivät halunneet työmatkaa tai muuttoa. Me muutettiin töitteni perässä koko perhe, yhdessä viikonlopussa.
En tiedä kenellä on ikinä ollut noin helppoa kuin puhutte. Lähinnä kai minun ikäisten lapsilla, joille ei kelpaa opiskeluasunnoksi kuin parvekkeellinen yksiö, kaikki kodin sisustus uutena ikeasta, opiskelijatkin ostavat uusia merkkivaatteita, ostavat kallita kännyköitä ja läppäreitä, ja käyvät lomilla ulkomailla.
Sain itse ekan uuden puhelimen kaksi vuotta sitten, ja ekan oman tietokoneen tänä vuonna.
Ja viisikymppinen mieheni on ollut vuokratyöntekijänä viimeiset viisitoista vuotta.
78
N50
Vierailija kirjoitti:
Se elintaso vaan oli silloin alle sen minkä nykyään saa ihan työtönkin, vaikka kaikki pääsi töihin. Kaikista ei suinkaan tullut johtajia, vaan jatkoivat sihteerinä pienellä palkalla, kunnes pääsivät vielä pienemmälle eläkkeelle.
Silloin kelpasi myös työ kun työ, nykyään ei.
:::
Joku todellisuudesta vieraantunut vanhuudenhöperö sekoilee.
Ei tämä kovin kaukaa ole haettu.
Luin jostain (lähdettä ei ole antaa), että nykyisin toimeentulotukiasiakasperheen reaalinen elintaso on korkeampi kuin mitä oli 70-80-luvulla keskivertopalkansaajaperheen (molemmat vanhemmat töissä ja kaksi lasta) reaalinen elintaso.
Itse olin lapsi 70-80-luvulla kahden keskipalkkaisen vanhemman perheessa. Köyhää oli! Meillä oli monesti pääruokana esim. perunaporkkanavelliä. Siis sosetta, jossa oli perunaa ja porkkanaa. Lisäksi ruisleipää voin kanssa, ei lisukkeita. Kokolihaa en muista syöneeni koskaan joulukinkkua lukuunottamatta. Auto oli Lada, ja sitäkään ei pahemmin käytetty, kun bensaa piti säästää.
Oma opiskeluaikani 80-90-luvun taitteessa oli köyhä. Ihmetellen katson tämän päivän opiskelijoita, jotka asuvat yksin kaksioissa, autoilevat, istuvat kahviloissa lateilla, keikuttavat merkkilaukkuja, matkustelevat. No, hyvä on kun varaa.
Töitä ei löydy välttämättä hyvillekään tyypeille, valitettavasti. Mutta kyllä ihmiset ovat hyvin vaativia aineellisen hyvän suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Yksi varmasti suurimpia muutoksia, joka on tapahtunut viimeisten 10-15 vuoden aikana on työelämän sääntöjen ja käytäntöjen pirstaloituminen. Eli ennen oli vakituisia työpaikkoja, kaikilla oli samat edut (lomat, lomarahat, oikeus käyttää työterveyden palveluja, takuu toteutuvista työtunneista ja työn jatkuvuudesta, säännölliset palkkatulot jne.) ja nyt on 0-sopimuksia, vuokratöitä, osa-aikaisia ja pätkätöitä, joita niitäkään ei riitä kaikille. Vanhempi sukupolvi ei oman kokemukseni mukaan oikeasti ymmärrä, mitä se on kituuttaa 0-sopimuksella, tai millaista se on olla kakkosluokan kansalaisena työyhteisössä vuokratyöntekijänä. He eivät tiedä, millaista se on kun ei ole mitään varmuutta toimeentulosta, ei lomia, mitään ei voi suunnitella etukäteen, vaikka käy töissä. Heillä kun ei ole nykytyöelämästä mitään käsitystä. Paikkoihin on niin paljon tunkua, että kaikille hakijoille ei vastata mitään, vaikka olisi käyttänyt tuntikaupalla aikaa hakemukseen, ja olen itse esimerkiksi kerran saanut haastattelussa kuulla ylimieliseltä rekrytointihenkilöltä, miten minulla ei ole mitään väliä, koska tähänkin paikkaa on yli 100 henkilöä tulossa. Ja kyse oli osa-aikaisesta vuokratyö pätkästä. Tämä nykyinen järjestelmä on aivan älytön.
Tämä on ihan totta. Lisäksi ennen ne työt oli myös helpompia. Tai siis, että pystyit tekemään useita (kymmeniä) vuosia jotain suhteellisen helppoa työtä. Jaksoihan siinä sitten pyöräyttää maailmaan mukulat, pyörittää kodin JA käydä töissä, kun suoraan sanottuna pystyit elättämään itsesi ja perheesi suhteellisen helpolla työllä.
Ei tarvinnut stressata taas uudesta järjestelmän käyttöönottamisesta, lisäkoulutuksesta, itsensä kehittämisestä jne. Silloin saattoikin suhtautua työhön ja elämään siten, että "menen vain töihin" ja "käyn töissä ja that's it". Eipä onnistu niin helpolla enää nykyään, kun työntekijältä vaaditaan että puhuu viittä kieltä, on vastavalmistuneena 5-10 vuoden työkokemus, on sekä itsenäinen että tiimipelaaja, jaksaa hektisessäkin ja muuttuvassa työympäristössä "ketterästi", on joustava ja multitaskaaja jne.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä eri mieltä tuosta ettei nykyään ole halukkuutta muuttaa työn perässä, juurihan oli ne suuret rekryt sinne takapajulan tehtaaseen, jonne tuli hakemuksia ympäri suomen lähes 3000.
3000 haki. Valituista 20 % teki oharit. 30 % vaihtoi alle 2 kk maisemaa. Pieni palkka, soluasunto, kova työtahti. Töihin jääneissä osa kauempaakin muuttaneita, osa jopa tyytyväisiä työhönsä. Hakijaa ja tekijää on monenlaista.
Jep. Ja sitten nämä vanhat etuoikeutetut työntekijät vielä ovat uudempia huomattavasti matalammin koulutettuja. Tasan ei mene nallekarkit.