Lue keskustelun säännöt.
Olen aivan helvetin yksinäinen. Tähän oikeasti kuolee.
10.12.2017 |
Itken joka päivä ainakin kerran. Elämä tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.
Esimerkkejä viime ajoilta:
Vähän aikaa sitten tuli päätökseen netissä alkanut ihmissuhde, joka toi minulle pitkään iloa. Päätös tapahtui toisen aloitteesta, enkä tiedä miksi. Yhteydenpito alkoi pikkuhiljaa hiipua, lopulta yritin yksin pitää toiseen yhteyttä, kunnes hän kierrellen ja tekosyitä keksien ilmoitti ettei voi enää pitää yhteyttä.
Kyseinen ihminen oli pitkään suurinpiirtein koko maailmani tässä yksinäisyydessä, joten menetys tuntuu hirveältä ja tunnen itseni hylätyksi ja riittämättömäksi. Taas kerran.
Viime viikolla opiskeluaikainen kaverini otti yhteyttä että on käymässä näillä suunnilla, nähdäänkö. Ilahduin suunnattomasti, koska minua ei koskaan kukaan pyydä minnekään tai ehdota mitään.
Perjantaina laitoin vielä viestiä ja kyselin aikataulusta jne.
Kyseinen ihminen ei enää vastannut viestiin eikä ilmoittanut yhtään mitään, emme siis nähneet.
En ole kuullut hänestä edelleenkään.
Olen nyt kahtena päivänä pyytänyt äitiäni käymään. Eilen hän oli siskonsa kanssa ostoksilla, tänään hän kierteli muuten vain. "Katsotaan huomenna"
Tuntuu kamalalta että omaa äitiäänkin pitää melkein rukoilla käymään.
Laitoin aloituksen eräälle keskustelupalstalle, etsin seuraa muista yksinäisistä. Sain kaksi sähköpostiosoitetta, toinen vastasi yhden viestin verran, toinen ei vastannut ollenkaan.
Teen välillä töitä osa-aikaisesti, ja jos ei noita työpätkiä olisi, olisin varmasti kävellyt jo junan alle.
Ei tätä kukaan jaksa, istua neljän seinän sisällä päivästä toiseen yksinään, seurana läppäri ja telkkari, joka on päällä melkein yötäpäivää ettei olisi niin hiljaista.
Kaikki yritykset tutustua ihmisiin ja vähätkin ihmissuhteet valuvat lopulta hiekkaan.
Olen mielestäni aivan normaali ja järkevä ihminen, minussa ei pitäisi olla mitään niin kamalaa joka karkottaa kaikki ihmiset.
Olen alkanut lääkitä yksinäisyyttä ja ahdistusta juomalla. Silloin elämä on edes hetken siedettävää.
Kommentit (317)
Itse olen ollut nyt jo vuosia samassa tilanteessa. Viimeksi lapsena on joitakin kunnon kavereita ollut. Paljon olen muuttanut nuoruudessa ja tullut koulunvaihtoja. Minulla on myös pitkä kiusaamistausta. Välillä olen kyllä todella yrittänyt päästä porukkaan mukaan, mutta yleensä minut on vaan jätetty syrjään ja sitten on tullut jopa koulussa yksin oltua. Se vasta nöyryyttävää onkin ja sitä tunnetta on kyllä enää kestäisi. Pärjään jotenkin yksin täällä kotona, mutta en yksin missään ihmisjoukossa. Tuo kiusaaminen on kyllä ollut todella haitallista minulle, kun muutenkin olen aika epävarma ollut ja nyt en enää luota itseeni yhtään, enkä kyllä muihinkaan ihmisiin. Yllätyn aina jos esim. joku sanoo jotain hyvää tai tuntematon tervehtii tai jos kävelen jonkun nuorisoporukan ohi ja he eivät huutelekaan mitään törkeyksiä. Oikein odotan sitä, koska taas tapahtuu jotain pahaa. Nyt kun pahin on ohi ja kiusaaminen on melkein loppunut olen jotenkin lamaantunut. Tietysti olen iloinen, että olen selvinnyt kaikesta, mutta toisaalta olen entistäkin epävarmempi ja jotenkin koko identiteetti välillä hukassa. Tahtoisin niin olla erilainen ihminen ja oma itseni, mutta nykyisin ihan kuin joku varjo itsestä. Yksinäinen olen nyt ollut jo kymmenen vuotta ihan sieltä nuoruuden alusta asti. Välillä koulussa on ollut "kavereita", jotka ovatkin sitten välillä kiusanneet ja välillä on ollut ihan kivoja ihmisiä, mutta se kaveruus on vaan jäänyt sinne kouluun. Muuten olen ollut täysin yksin ja mitään vapaa-ajan kavereita ei oikein koskaan ole ollut.
Itsestäni voisin sanoa, että myönnän omat virheeni ja sen etten ole varmaan mukavaa seuraa, koska olen aika epävarma ja vaadin pitkän ajan ennen kuin avaudun. Saatan myös jäätyä jos tulee liian ahdistava tilanne eteen ja kun minulla ei ole paljon "harjoitusta" ollut niin välillä en edes tiedä miten toimisin. Hassultahan tämä kuulostaa, mutta näin asiat valitettavasti ovat. Olin vähän aika sitten koulutuksessa ja se oli ainoa paikka missä ei kiusattu ja minut otettiin hyvin mukaan. Oli mukavaa, kun ihmiset kutsuivat minua omalla nimelläni ( en ollut se tai tuo) ja puhuivat minulle. Sinne oli kivaa mennä, en muista koska olisin tuntenut samoin koulun suhteen.
Yksinäisyydestä vielä sen verran, että kyllä se minullekin kamala asia on. Nyt kun tuo kiusaaminen on loppunut on yksinäisyys nyt noussut pahimmaksi asiaksi. En ymmärrä miten voin enää saada seuraa, kun olen itsekin välillä todella tylsä ja epävarma ihminen. Kuka edes tahtoisi kanssani viettää aikaa. Toisaalta pelkään myös todella paljon, että tulee taas ikäviä kokemuksia ja niitä en kyllä enää oikein kestä eli suojelen toisaalta itseäni. Lisäksi myönnän kyllä sen, että tahtoisin löytää melko samanlaisia ihmisiä ja en jaksa pinnallisuutta kovin pitkään. En kyllä koskaan ajatellut asioiden menevän näin. Olen monesti ajatellut, että olisin ollut tyytyväinen jo ihan norminuoruuteen ja pariin kaveriin. En voi olla niin kamala ihminen joka ansaitsee tällaisen elämän. Kyllä tämä on ihan jotain surkeaa ja kauhea häpeä. En tiedä miten täältä nyt sitten pitäisi elämänsä muuttaa parempaan, enkä myöskään ihmetteli jos joku ei pidä seurastani koska olen välillä niin olematon ihminen vailla mitään persoonaa. Anteeksi valitus. Yritän itsekin silti aina olla positiivinen, vaikka kyllä välillä tuntuu kuin vankilassa olisi ja muut ihmiset jossain toisessa maailmassa. Parhaiten tulenkin toimeen niiden kanssa, jotka ovat samoja asioita kokeneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulin vain ilmoittamaan, että en ole saanut tähän ketjuun laittamaani sähköpostiosoitteeseen yhtään viestiä. Tämä on tosin normaalia yksinäisyysketjuissa. Yllättävää ehkä, mutta normikäytäntö. Olen muutamaankin laittanut säponi, mutta koskaan ei kukaan ole ottanut yhteyttä :D
Oletko joku muu kuin AP? Aloittajalle nimittäin ainakin laitoin viestiä ja vastauksen sain. Jos olet joku muu niin laitahan osoitteesi uudelleen ja kerro itsestäsi lisää! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valtakunnalliselle ystävätoiminnalle on selvästi kysyntää. Sellainen, että jokaisen omalta paikkakunnalta löytyisi omanikäistä seuraa jolla on samat kiinnostuksen kohteet.
Ensinnäkin yksinäisissä on paljon sellaisia, jotka eivät lähtisi toimintaan, koska he eivät halua tai uskalla lähteä muiden ihmisten pariin. Aloittajasta en nyt puhu vaan niistä yksinäisistä, joiden kommentteja olen lukenut netistä. Osa vetoaa introversioon, osa ujouteen, osa sosiaalisten tilanteiden kammoon... kuka mihinkin.
Toiseksi ystävyys ei synny pakottamalla. Vaikka kaksi yksinäistä ihmistä kohtaisi, ei ole ollenkaan sanottua, että heidän "kemiansa" kohtaisivat eli että he ystävystyisivät.
Ystäviä haluaville on jo nyt vaikka kuinka paljon mahdollisuuksia .Pelkästään FB.ssä on lukuisia eri palstoja ystäviä etsiville ja ilmoituksia voi laittaa myös kaupunginosapalstoille jne.
Mitkä kaupunginosapalstat, ovatko nämäkin FB:ssä? Itse en ole lainkaan FB:ssä enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulin vain ilmoittamaan, että en ole saanut tähän ketjuun laittamaani sähköpostiosoitteeseen yhtään viestiä. Tämä on tosin normaalia yksinäisyysketjuissa. Yllättävää ehkä, mutta normikäytäntö. Olen muutamaankin laittanut säponi, mutta koskaan ei kukaan ole ottanut yhteyttä :D
Kummallista, koska mä laitoin sulle eilen tähän osoitteeseesi huomennatoisin@gmail.com meiliä.
Onhan tänne laittanut moni muukin e-mailinsa, voi olla myös joku niistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi. Oletko ajatellut harrastusta tai jotakin yhdistys- tai vapaaehtoistoimintaa. Saattaisit löytää uusia tuttavuuksia. Esim jokin harrasteteatteri, kuoro tai vaikka jokin kansalaisopiston kielikurssi. Mikä vaan missä ihmiset puhuu ja juttelee keskenään.
En ole ap, eikä ole kokemusta noista muista, mutta ei minulle vaan kukaan kansalaisopiston kursseilla jutellut ja ihan normaalisti käyttäydyin, hymyilin ja tervehdin muita kurssilaisia. Ihmettelenkin aina, kun se mainitaan näissä ystävien löytämisketjuissa niin usein. Käykö pääkaupunkiseudun kursseilla sulkeutuneempaa väkeä kuin muualla Suomessa, vai lähetänkö itse alitajuisesti ''älä tee tuttavuutta kanssani''-viboja?
Katsos kun ei se riitä, että hymyilet ja tervehdit. Sinun täytyy myös aloittaa keskustelu. Ei kukaan, kuka vaan hymyilee nätisti, ole kiinnostava kuin yöllä baarissa vastakkaisen sukupuolen mielestä.
Aivan totta. Tervehtiminen ja hymyileminen kuuluu normaaleihin käytöstapoihin, kun saapuu luokkaan, työpaikalle, juhliin tms paikkaan, jossa on muitakin ihmisiä. Se ei tarkoita, että haluaisi jutella muiden kanssa. Jos haluaa jutella jonkun kanssa, täytyy mennä juttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama juttu ja olen alkanutkin hakea elämälle sisältöä luonnosta, alkoholi ei kuulu minun tyyliini. Mutta metsä - siellä voisin vaellella tuntikausia, nyt vaan on ihan hirveät kelit lähitutkimusmatkailuun ja tulee aikaisin pimeäkin. Voi että kuinka odotan kevättä...
Mutta sieläkin on kivempaa yksinäisellä kun on olutta kaverina.
T. Ei ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi. Oletko ajatellut harrastusta tai jotakin yhdistys- tai vapaaehtoistoimintaa. Saattaisit löytää uusia tuttavuuksia. Esim jokin harrasteteatteri, kuoro tai vaikka jokin kansalaisopiston kielikurssi. Mikä vaan missä ihmiset puhuu ja juttelee keskenään.
En ole ap, eikä ole kokemusta noista muista, mutta ei minulle vaan kukaan kansalaisopiston kursseilla jutellut ja ihan normaalisti käyttäydyin, hymyilin ja tervehdin muita kurssilaisia. Ihmettelenkin aina, kun se mainitaan näissä ystävien löytämisketjuissa niin usein. Käykö pääkaupunkiseudun kursseilla sulkeutuneempaa väkeä kuin muualla Suomessa, vai lähetänkö itse alitajuisesti ''älä tee tuttavuutta kanssani''-viboja?
Katsos kun ei se riitä, että hymyilet ja tervehdit. Sinun täytyy myös aloittaa keskustelu. Ei kukaan, kuka vaan hymyilee nätisti, ole kiinnostava kuin yöllä baarissa vastakkaisen sukupuolen mielestä.
Aivan totta. Tervehtiminen ja hymyileminen kuuluu normaaleihin käytöstapoihin, kun saapuu luokkaan, työpaikalle, juhliin tms paikkaan, jossa on muitakin ihmisiä. Se ei tarkoita, että haluaisi jutella muiden kanssa. Jos haluaa jutella jonkun kanssa, täytyy mennä juttelemaan.
Tein noilla opiston kursseilla muutamia keskustelunaloituksia sen hymyilyn ja tervehtimisen lisäksi, mutta kuten joku muukin sanoi aiemmin tässä ketjussa, kohtasin lähinnä hämmentyneitä katseita ja lyhyitä vastauksia. Itselläni on kieltämättä vähän puutteelliset small talk taidot, enkä osannut tuoda itseäni tykö sen enempää, mutta sellainen tunne noista kursseista jäi, että ei siellä ihmiset olleet tutustumassa muihin ja yllättävän moni tuli myös jo valmiiksi kaverin tai puolison kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ketju tarkoitettu myös miehille?
t. M31v
Vierailija kirjoitti:
Onko ketju tarkoitettu myös miehille?
t. M31v
Miksi ei olisi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi ilman ystäviä. En kyllä enää aio edes yrittää, enkä tiedä mitä kirjoittaisin sähköpostiin jota jotkut täällä muilta odottavat. Pitääkö siihen kirjoittaa itsestään kaunisteltu kuva sometyyliin vai sellainen raivorehellinen kuvaus itsestä epäonnnistuneena yksilönä?
Olen tullut siihen tulokseen, että minun ei kannata pintaa syvemmin tutustua kehenkään. Ei ole nimittäin auttanut se että olen oma itseni eikä se, että olen yrittänyt opetella ns. normeja naisten välisissä suhteissa. Siis ystävyyssuhteissa.
Aina saan juttukaverin jos haluan, missä olenkin, mutta jos suhde syvenee kaveruudeksi, saan jossain vaiheessa huomata että olen ollut jotain seuraavista:
- se viimeinen vaihtoehto kenen kanssa mennä
- se tyyppi jonka elämä ei jotenkin sovellu muiden elämiin
- se kenelle puretaan kaikki peeaaäskooaa omasta elämästä ja sitten liihotetaan pitämään hauskaa tyttöjen iltaan kun on mieli taas kevyt (minua ei tietenkään ole kutsuttu)
- tai sitten olen se, kenelle on suututtu jostain käsittämättömän oudosta syystä ja kenestä sitten puhutaan niitä näitä selän takana.
Tämä käy aina, joka ikinen kerta. Ja itse asiassa, tutustuin erääseen miespuoliseen henkilöön ja ajattelin saaneena ystävän, mutta hän löysi itselleen kumppanin ja minä sain jäädä. En siis kelpaa en naisille enkä miehille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella läheinen ystävä on sellainen joka tuntuu kuin perheenjäseneltä. Semmonen että molemmin puolin ollaan suunnilleen perillä mitä toisen elämässä on meneillään. Ja voi tukeutua toiseen ja esim toista ei jätetä yksin juhlapyhinä esim juhannus. Tämä toki edellyttää niin vahvaa kiintymyssuhdetta ettei toinen tunnu taakalta vaan haluaa tehdä ja olla yhdessä.
Olen samaa mieltä. Kaveri on sellainen enemmän random-tuttu jota näkee silloin tällöin ilman "sidettä". Ystävä on sellainen joka on osa perhettä. Missä päin asut?
Asun pk-seudulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tiedän miltä tuntuu, kun ystävät alkavat vieroksua. Masentunut ihminen on raskasta seuraa, jauhaa samoja juttuja uudelleen ja uudelleen, eikä oikein pääse tuosta kehästä ulos.( Minulla oli kilpirauhaset tiltanneet. )Painokin nousi huomattavasti, kun aineenvaihdunta ei pelannut. Onneksi sain lääkkeet kilpirauhasen vajaatoimintaan ja masennukseen. Muutaman kuukauden jälkeen luovuin masennuslääkkeistä ja ne kyllä auttoivat pahimman yli. Ihme, että selvisin hengissä. Menetin lähes kaikki ihmiset ympäriltäni, mutta juomaan en ruvennut. Harva haluaa juopon kaveriksi, masennuskin siinä vain lisääntyy. Mene vaikka Lapinlahteen, siellä on kivoja kursseja ja tapahtumia jotka piristävät. Ihmiset ovat tosi kivoja siellä. ( Sehän ei ole enää sairaala.) älä dokaa, se vain lisää masennustasi. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja muiden auttaminen tuo tosiaan itselle hyvää mieltä. Siksi neuvo vapaaehtoisjärjestöistä on kyllä hyvä. Kotiisi ei kukaan tule sinua piristämään, valitettavasti.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen pariin otteeseen yksinäisille koittanut ehdottaa kommuuniasumista yhdellä toisella palstalla...
Aina on jotakin marisemista siihen. Mieletäni nurisijat voisivat pysyä poissa ja omia sellaisia ehdotuksia, jotka heille sopii. Ärsyttää suorastaan ne. On niitä monia, jotka tykkäisivät ajatuksesta.
Aikuisillekin olisi hyvä rakentaa soluasunto tyyppisiä kommuuneja, joissa suihku+vessa ja oma huone ja yhteinen keittiö ja olkkari, jossa kävisi siivooja kerran viikossa sen lisäksi, että omat jäljet tulisi siivota.
Vanhuksille, joilla ei vielä liikaa terveysvaivoja tällainen olisi hyvä ratkaisu mielestäni myös.
Minua kiinnostaisi kommuuniasuminen, mutta en ole uskaltanut vastata ilmoituksiin. Tuntuu, että pitäisi kelpuuttaa itsensä ja sopia kriteereihin, olla sosiaalinen hippi ja tykätä yhteisistä saunailloista ja kaikkea sellaista. Haluaisin mieluummin johonkin introverttien tai taiteilijoiden kommuuniin, jossa olisi vaikka jaettu ateljeetila. :)
nimim. nurisija?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pahoillani puolestasi. Oletko ajatellut harrastusta tai jotakin yhdistys- tai vapaaehtoistoimintaa. Saattaisit löytää uusia tuttavuuksia. Esim jokin harrasteteatteri, kuoro tai vaikka jokin kansalaisopiston kielikurssi. Mikä vaan missä ihmiset puhuu ja juttelee keskenään.
En ole ap, eikä ole kokemusta noista muista, mutta ei minulle vaan kukaan kansalaisopiston kursseilla jutellut ja ihan normaalisti käyttäydyin, hymyilin ja tervehdin muita kurssilaisia. Ihmettelenkin aina, kun se mainitaan näissä ystävien löytämisketjuissa niin usein. Käykö pääkaupunkiseudun kursseilla sulkeutuneempaa väkeä kuin muualla Suomessa, vai lähetänkö itse alitajuisesti ''älä tee tuttavuutta kanssani''-viboja?
Katsos kun ei se riitä, että hymyilet ja tervehdit. Sinun täytyy myös aloittaa keskustelu. Ei kukaan, kuka vaan hymyilee nätisti, ole kiinnostava kuin yöllä baarissa vastakkaisen sukupuolen mielestä.
Aivan totta. Tervehtiminen ja hymyileminen kuuluu normaaleihin käytöstapoihin, kun saapuu luokkaan, työpaikalle, juhliin tms paikkaan, jossa on muitakin ihmisiä. Se ei tarkoita, että haluaisi jutella muiden kanssa. Jos haluaa jutella jonkun kanssa, täytyy mennä juttelemaan.
Tein noilla opiston kursseilla muutamia keskustelunaloituksia sen hymyilyn ja tervehtimisen lisäksi, mutta kuten joku muukin sanoi aiemmin tässä ketjussa, kohtasin lähinnä hämmentyneitä katseita ja lyhyitä vastauksia. Itselläni on kieltämättä vähän puutteelliset small talk taidot, enkä osannut tuoda itseäni tykö sen enempää, mutta sellainen tunne noista kursseista jäi, että ei siellä ihmiset olleet tutustumassa muihin ja yllättävän moni tuli myös jo valmiiksi kaverin tai puolison kanssa.
Paljon vaikuttaa, millaisesta kurssista on kyse. Ts onko tarkoitus tehdä siellä yksin vai ryhmässä (vrt kielikurssi ja teatterikurssi). Kursseille tietenkin mennään kurssin sisällön eikä siihen osallistujien vuoksi, joten ei kurssille kannata mennä, jos sen sisältö ei kiinnosta.
Muutama vuosi sitten menin espanjan alkeiskurssille yksin. Alussa tietenkin vain moikattiin muita kurssilaisia, mutta vuoden aikana tuli varsinkin luokan ovien avautumista odotellessa juteltua muiden kanssa. Seuraavana vuonna oli jatkokurssi ja oli ihan luontevaa hakeutua niiden joukkoon, jotka olivat olleet samalla alkeiskurssillakin. Tämän toisen vuoden aikana tutustuin vähän paremmin kahteen naiseen, joista toinen jatkoi vielä kolmantena vuonnakin. Hän asui samalla suunnalla, joten kuljimme usein matkatkin samalla bussilla. Ja bussissa istuessa tuli juteltua muutakin kuin vain kurssiin liittyviä asioita. Jos toinen meistä oli pois kurssilta, toinen ilmoitti opettajan seuraavaksi kerraksi antamat tehtävät. Näin pikkuhiljaa ystävystyimme ja aloimme tavata muulloinkin kuin vain kurssin tiimoilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei hanki koira, niin saat seuraa ja ihmiset juttelee ulkona.
Mistä ihmeestä ihmiset tämän on saaneet päähänsä? Itselläni on koira eikä ainakaan minulle kukaan tule ulkona juttelemaan. Montako kertaa (viimeisen viikon aikana) tämän viestin kirjoittaja ja muut yläpeukuttajat on jääneet juttusille vaikkapa kauppareissulla ventovieraan koiranulkoiluttajan kanssa?
Minulla on ollut koira hoidossa, mutta ei ainakaan niinä aikoina ole kukaan tullut juttelemaan. Tai ehkä pari sanaa vaihdettu muiden omistajien kanssa silloin, kun hoitokoirani on haukkunut muita koiria. Kokemuksen perusteella en ottaisi koiraa kaupunkiin missään nimessä, enkä jaksaisi jatkuvasti ulkoiluttaa kolmea kertaa päivässä.
Hehee.. Olen feministiviherhihhuli ja on todella vaikeaa löytää samanhenkistä kouhottajaa :D Netistä olen löytänyt ystäviä muilta mailta, mutta kaipaisin samanlaista kouhottajaa jonka kanssa voisi kouhottaa livenä. Saan kyllä aika ajoin ystävätarjouksia "tavallisilta" ihmisiltä, mutta en kestä taviksia, en jaksa esittää joten en näe syytä jatkaa. Toivoisin löytäväni jonkun läheltä jolla on yhtä suuri intohimo ja palo ko.asioihin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei hanki koira, niin saat seuraa ja ihmiset juttelee ulkona.
Mistä ihmeestä ihmiset tämän on saaneet päähänsä? Itselläni on koira eikä ainakaan minulle kukaan tule ulkona juttelemaan. Montako kertaa (viimeisen viikon aikana) tämän viestin kirjoittaja ja muut yläpeukuttajat on jääneet juttusille vaikkapa kauppareissulla ventovieraan koiranulkoiluttajan kanssa?
Minulla on ollut koira hoidossa, mutta ei ainakaan niinä aikoina ole kukaan tullut juttelemaan. Tai ehkä pari sanaa vaihdettu muiden omistajien kanssa silloin, kun hoitokoirani on haukkunut muita koiria. Kokemuksen perusteella en ottaisi koiraa kaupunkiin missään nimessä, enkä jaksaisi jatkuvasti ulkoiluttaa kolmea kertaa päivässä.
Mulla on oma koira ja lisäksi olen käynyt hoitamassa muiden koiria. On ihan totta, että hoitokoiran kanssa ei tutustu muihin koiranomistajiin samalla tavalla kuin jos on oma koira. Oman koiran kanssa kun tulee liikuttua samalla alueella viikkojen sijasta kuukausia ja vuosia. Koirat tutustuvat toisiinsa ja ystävystyvät, samalla omistajienkin tutustuminen helpottuu. Mulla on useampiakin kavereita, joihin olen tutustunut juuri siten, että meidän koiramme ovat ystävystyneet ensin. Koirista on jo aika jättänyt ja tullut uudet koirat, mutta nämä ihmiset ovat pysyneet kavereina.
Ensin: varo sen juomisen kanssa! Siitä voi tulla se kavereiden karķottaja sitten oikeasti.
Minä tapasin mieheni vasta yli 35-vuotiaana. Sitä ennen oli yksinäisiä jaksoja ja yksinäistä pakertamista opintojen parissa. Nyt olemme naimisissa ja olen saanut töitäkin. Se oli aluksi hurjan vaikeaa, sillä olin jo alkanut jännittää sosiaalisia tilanteita.
Kansalaisopiston kursseilla voi muuten hyvin "harjoitella" tutustumista toisiin ihmisiin. Kuoroista yms. voi löytää todellisia ystäviäkin.
Minulla ovat nyt asiat hyvin muuten, mutta se juominen ehti välillä niin pahaksi, että sen kanssa joudun taistelemaan nyt lopun elämääni.
'Hanki ystäviä! Sillä siitä pääsee :) <3
Jospa itse hinaisit perseesi kylään, etkä painostaisi kavereitasi siihen.