Lue keskustelun säännöt.
Olen aivan helvetin yksinäinen. Tähän oikeasti kuolee.
10.12.2017 |
Itken joka päivä ainakin kerran. Elämä tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.
Esimerkkejä viime ajoilta:
Vähän aikaa sitten tuli päätökseen netissä alkanut ihmissuhde, joka toi minulle pitkään iloa. Päätös tapahtui toisen aloitteesta, enkä tiedä miksi. Yhteydenpito alkoi pikkuhiljaa hiipua, lopulta yritin yksin pitää toiseen yhteyttä, kunnes hän kierrellen ja tekosyitä keksien ilmoitti ettei voi enää pitää yhteyttä.
Kyseinen ihminen oli pitkään suurinpiirtein koko maailmani tässä yksinäisyydessä, joten menetys tuntuu hirveältä ja tunnen itseni hylätyksi ja riittämättömäksi. Taas kerran.
Viime viikolla opiskeluaikainen kaverini otti yhteyttä että on käymässä näillä suunnilla, nähdäänkö. Ilahduin suunnattomasti, koska minua ei koskaan kukaan pyydä minnekään tai ehdota mitään.
Perjantaina laitoin vielä viestiä ja kyselin aikataulusta jne.
Kyseinen ihminen ei enää vastannut viestiin eikä ilmoittanut yhtään mitään, emme siis nähneet.
En ole kuullut hänestä edelleenkään.
Olen nyt kahtena päivänä pyytänyt äitiäni käymään. Eilen hän oli siskonsa kanssa ostoksilla, tänään hän kierteli muuten vain. "Katsotaan huomenna"
Tuntuu kamalalta että omaa äitiäänkin pitää melkein rukoilla käymään.
Laitoin aloituksen eräälle keskustelupalstalle, etsin seuraa muista yksinäisistä. Sain kaksi sähköpostiosoitetta, toinen vastasi yhden viestin verran, toinen ei vastannut ollenkaan.
Teen välillä töitä osa-aikaisesti, ja jos ei noita työpätkiä olisi, olisin varmasti kävellyt jo junan alle.
Ei tätä kukaan jaksa, istua neljän seinän sisällä päivästä toiseen yksinään, seurana läppäri ja telkkari, joka on päällä melkein yötäpäivää ettei olisi niin hiljaista.
Kaikki yritykset tutustua ihmisiin ja vähätkin ihmissuhteet valuvat lopulta hiekkaan.
Olen mielestäni aivan normaali ja järkevä ihminen, minussa ei pitäisi olla mitään niin kamalaa joka karkottaa kaikki ihmiset.
Olen alkanut lääkitä yksinäisyyttä ja ahdistusta juomalla. Silloin elämä on edes hetken siedettävää.
Kommentit (317)
Mikäli kokee liiallisen voimakasta yksinäisyyttä, johon liittyy itsetuhon piirteitä, se johtuu jostain muusta kuin sen hetkisestä elämästä.
Kannattaa ehkä ajatella myös sitä mahdollisuutta, että lähtisi psykologille puhumaan säännöllisesti.
Lapsuudessa voi olla asioita, jotka vaikuttavat tänäpäivänä. Koet hylkäämistä. Vanhempiesi käytös muistuttaa tuosta hylkäämisestä, kun eivät niin innostu/ehdi usein tulla käymään.
Se voi jopa ollakin hylkäämistä, kun eivät tule yksinäisen lapsensa luo. (Tai sitten sinä olet sen niin.)
Ihan milloin vain, voi kuka tahansa lähteä kohtaamaan mahdollisia hylkäämisen trauman aiheuttajia. Puhumaan ammattiauttajalle. En suosittele kirkon työntekijöitä, vaan ihan psykologia.
Kirjoitin tämän, koska monesti takana on asioita, jotka seuraavat läpi elämän ja aiheuttavat osaltaan tietyn skenaarion jatkumisen.
T. Opettaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama vika. Elämä on todella yksinäistä. Opiskelen korkeakoulussa, eikä sieltäkään mitään kavereita ole saanut. Luennoilla en jaksa käydä, käyn vain tentit ja pakolliset jutut tekemässä. Luonnollisesti kun ei ole kavereita, en ole koskaan ollut missään intiimissä kontaktissa vastakkaiseen sukupuoleen. Ja olen siis 32 vuotias mies. Joskus voi mennä kuukausi tai parikin, etten puhu kenellekään mitään. Ei kukaan ole toisen asioista kiinnostunut. Itse olen päättänyt päättää oman maallisen vaellukseni, kun aika on kypsä. Ja totta puhuen, ei enää kovin montaa vuotta. Juna on aika hyvä metodi tuohon. Helppo ja vaivaton. Itsensä ampumisessa on se vaiva, että pitäisi eka se mutkakin hommata. Hirttäytyminenkin hirveän vaivalloista. Junametodissa ei tarvitse kuin sopivasti makoilla kiskoilla. Jotkut itkevät et miksi mennä toisen työpaikalle tappamaan itsensä. Mutta siinä vaiheessa kun on itse kaavittavana junan tuulilasista ja kilon palasina pitkin ratapenkkaa, ei tarvitse tressata jonkun random veturikuskin asioista.
Mä toivon että sun masennus helpottaisi. Sä olet siellä synkkyydessä nyt jumissa niin kuin mäkin joskus olin. Sä ehdit vielä tehdä ja saada elämääsi vaikka mitä, jopa sen naisystävän vaikka sitä voi nyt olla hyvin vaikea uskoa. Auttaisin jotenkin jos osaisin. N29
Todella yksinäinen minäkin. Oikeastaan ollut aina. Kouluaikana olin koulukiusattu (asiasta, johon en voinut itse mitenkään vaikuttaa). Aikuisena, muutettuani toiselle paikkakunnalle, mulla oli muutamasta kirjekaverista tullut kavereita, osasta ystäväkin. Muutaman vuoden ajan oli mukavaa ja kavereita keiden kanssa mennä, mutta sitten sairastuin. Nyt kun en enää voi tehdä asioita kuten ennen, liikkuminen on erittäin vaikeaa, kaverit katosi. Erään kaverin kanssa reissattiin lähes joka viikonloppu suuntaan tai toiseen (paikkakuntien väliä lähes 150km), mutta enää häntä ei kiinnosta, kun en voi enää lähteä tekemään asioita kaupungille, kuten ennen. Enää ei ole aikaa jutella puhelimessa edes. Jos muuta menoa ei ole, on hänellä akku "lähes tyhjä", vaikka on kotona. (Ihmisen tietäen vaikea uskoa, koska hän lataa puhelimen, jos akku on 90%.) Nähdään korkeintaan kerran parissa vuodessa, kun ei mun kanssa voi enää kuulemma tehdä mitään (ainot este on liikkumisvaikeus) ja hän turhaan viitti matkustaa ja olen tarjoutunut mennä käymään hänellä, ei käy koskaan. Saattaa mennä 2-3kk etten juttele kasvokkain kuin kaupan kassan, lääkärin tms. kanssa. Yhtään ystävää ei ole. Sukulaisista yhden kanssa juttelen puhelimessa usein, mutta ei se ole sama, kun jutella kasvokkain ja mennä jonnekin yhdessä. Ainot ilo on kaksi kissaani, jotka on mulle koko maailma nykyisin.
En ehdi joka päivä vastaamaan enkä ala terapeutuksi, mutta kuulumisia vaihdan mielelläni.
Vajaa nelikymppinen nainen, jolla on laaja tuttavapiiri eri ikäisiä ihmisiä
Kukaan ei ole kirjoittanut tänne tämän vuoden puolella mitään, mutta katsotaan jospa joku vielä lukisi tätä keskustelua.
Olen itse kolmekymppinen nainen Itä-Suomesta, tosin suunnitelmissani on muuttaa Keski-Suomeen ensi vuoden alussa. Olen kovin yksinäinen, mutta kiinnostunut ihmisten kokemuksista ja tarinoista. Kirjoitelkaa toki ja kertokaa itsestänne, niin tutustutaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kiva, jos ihmiset saisivat tämän palstan kautta kirjoittelukavereita ja ystäviä.
Uppaan, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä se on myös meillä joiden kaverit asuu ulkomailla. Nähdään joskus jos nähdään.
En myöskään halua tutustua uusiin ihmisiin.
Googlettamalla löytyi tämä palsta. Yksinäisyys on iso ongelma. Itselleni illat, jolloin istun yksin kotona ovat ikävimpiä, koska olisi mahdollisuus tehdä asioita, syödä yhdessä, tavata kaupungilla toisia tai vaikka vaan kattoa sohvalla telkkaria toisen/toisten kanssa. Monesti joudun esim. heittämään ruokaa pois, koska yksi naisihminen ei saa niin isoja annoksia syötyä mitä tulee normi pakkauksista, enkä oikeen samaa safkaa viitti 4 päivää putkeenkaan syödä.
Omaan yksinäisyyteeni vaikuttaa se että luotto ihmisiin on aika nollassa, enkä viitti kotiini päästää, kun niitä kenestä tiedän, etteivät varastele tai muyten ole sekopäitä ja tämän asian selvittämiseen menee aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys vs. huono ystävyyssuhde. Joskus tuntuu, ettei yksinäisyys ole lainkaan huono vaihtoehto. Ystävä ei jaksa kiinnostua keskustelemaan mistään. Siis ei yhtään mistään. Ei päivän jutuista, ei yleisistä puheenaiheista...ei mistään. Ei ylipäätään edes kuuntele, vaan puhuu omaa erinomaista asiaansa päälle, mitätöi kaikkea muuta. Pahinta kai on, kun ei pysty jakamaan mitään itselle tapahtunutta ihanaa asiaa, koska vastassa on aina täystyrmäys. Sen sijaan jos esittää asiat niin että aina menee vähän huonosti, niin sitten ystävä saattaa innostua säälimään, eli aina vähän teatteria peliin, niin ystävä on tyytyväinen. Ja mitäkö teen tällaisella ystävyyssuhteella? Jaa, en tiedä. Ehkä sitten tyhjää parempi.
Aloituspostaus kuulostaa siltä mistä kärsin tosi pitkään ja pahasti. Nyt ei enää edes itketä, vaikka kaikki kontaktit on menneet. Harmittaa vaan, että pitää vielä olosuhteiden pakosta rämpiä ainakin ensi kesään asti, sen jälkeen voin luovuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinolo on ihan parasta.
Joskus voi mennä puoltoista viikkoa, etten poistu asunnosta edes käymään kaupassa.
Itse en kärsi yksinäisyydestä, päin vastoin nautin yksinolosta ja tarvitsen sitä säännöllisesti.
Ymmärrän kuitenkin jos yksinolo on pakollista, silloin se on varmasti todella raskasta.
Sellaista vain ohmettelen ja voisiko joku vastata miksi on näin:
Netissä on ihmisiä jotka kaipaavat ystävää, vaikkapa vain netin kautta.
Itse asun ulkomailla joten en voi tapailuystäväksi alkaa, mutta olen tarjoutunut kyllä nettiystäväksi.
Jostain syystä yhteydenotot tyssäävät melkein alkuunsa.
Joku laittaa muutaman viestin, sitten täysi hiljaisuus. Kaksi kertaa miespuolisen kanssa käynyt niin. että muuttuvat ensin vihamielisiksi ja töykeiksi ja sitten olen joutunut lopettamaan viestittelyn. Heti alkuun on pelin säännöt tehty selviksi; ystävyys, ei seksisuhdetta, asun ulkomailla. Mies on sanonut haluavansa ystävän, ei muuta.
Olen itse ihmissuhde ammatissa ja osaan olla ihmisten kanssa. En tyrkytä neuvoja mutta kuuntelen kyllä ja olen tukena minkä voin.
Joittenkin kanssa on viestitelty hetki ja kaikki on vaikuttanut mukavalle. On alettu varovasti tutustua ja sitten tulee se haudan hiljaisuus. Ei enää mitään.
Miksi? Miksi haetaan ystävää ja sitten ei kelpaa?
Olen kuullut tätä monelta muulta, jokin kumma mekanismi tässä on taustalla. Onko niin että todella yksinäinen ei jotenkin osaa ottaa toista vastaan? Mikä? Kertokaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en kärsi yksinäisyydestä, päin vastoin nautin yksinolosta ja tarvitsen sitä säännöllisesti.
Ymmärrän kuitenkin jos yksinolo on pakollista, silloin se on varmasti todella raskasta.
Sellaista vain ohmettelen ja voisiko joku vastata miksi on näin:
Netissä on ihmisiä jotka kaipaavat ystävää, vaikkapa vain netin kautta.
Itse asun ulkomailla joten en voi tapailuystäväksi alkaa, mutta olen tarjoutunut kyllä nettiystäväksi.
Jostain syystä yhteydenotot tyssäävät melkein alkuunsa.
Joku laittaa muutaman viestin, sitten täysi hiljaisuus. Kaksi kertaa miespuolisen kanssa käynyt niin. että muuttuvat ensin vihamielisiksi ja töykeiksi ja sitten olen joutunut lopettamaan viestittelyn. Heti alkuun on pelin säännöt tehty selviksi; ystävyys, ei seksisuhdetta, asun ulkomailla. Mies on sanonut haluavansa ystävän, ei muuta.
Olen itse ihmissuhde ammatissa ja osaan olla ihmisten kanssa. En tyrkytä neuvoja mutta kuuntelen kyllä ja olen tukena minkä voin.
Joittenkin kanssa on viestitelty hetki ja kaikki on vaikuttanut mukavalle. On alettu varovasti tutustua ja sitten tulee se haudan hiljaisuus. Ei enää mitään.
Miksi? Miksi haetaan ystävää ja sitten ei kelpaa?
Olen kuullut tätä monelta muulta, jokin kumma mekanismi tässä on taustalla. Onko niin että todella yksinäinen ei jotenkin osaa ottaa toista vastaan? Mikä? Kertokaa!
Olen ihmetellyt samaa ja olen itsekin saanut monta kertaa ghostaamista osakseni, kun olen yrittänyt tutustua uusiin kavereihin. Olen jopa saattanut tavata ihmistä monta kertaa ja on ollut ymmärtääkseni molemmilla kivaa ja sitten kuitenkin yhteys katkeaa yllättäen eikä vastausta tule viesteihin.
Mahtavatko ihmiset ajatella, että tämä on uusi normi ja koska heitäkin mahd. ghostataan, niin tekevät samaa muille..
Vierailija kirjoitti:
Yksinolo on ihan parasta.
Joskus voi mennä puoltoista viikkoa, etten poistu asunnosta edes käymään kaupassa.
Ei sitten työt paina vai ootko eläkkeellä?
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa, olen ollut yli 8 vuotta yksinäinen. Ei kavereita, ystäviä. Tuntuu hirveältä enkä edes jaksa enää uskoa parasta. Tähän on kyllä henkilökohtaisia syitä. Sosiaaliset tilanteet pelottavat ja siksi on todella vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin (tätä ei kaikki aina tahdo ymmärtää). Ei ole itsestäänselvää yrittää löytää uusia tuttavuuksia :(
Sos tilanteiden pelot on syitä kyllä mutta ei todellakaan omaa syytä. tsemppiä!
Älä jää neljän seinän sisään vaan lähde ulos. Ei sinun ole pakko tavata ketään. Mieli piristyy jo pelkästä ulkona liikkumisesta. Jaa että et pidä lumessa rämpimisestä ... no tuntuu ainakin mukavammalta mennä taas neljän seinän sisään.
Ala harrastaa jotain . Älä silti odota heti elämää suurempia ystävyyssuhteita ja pety taas, vaan opettele elämään itsesi kanssa.
Tähän aikaan vuodesta on mm. kansalaisopistojen kevätkauden ilmoittautumiset. Katsopa lähiseutujen opistot, löytyisikö sieltä jotain kuvaa, jossa tapaisit muita ihmisiä.
Positiivista sinun tilanteessasi on ainakin se, että sinulle ei rähjää kotonasi kukaan. Eihän sinulla ole vielä edes sitä koiraa, joka haukkuisi. Moni meistä tietää, kuinka paljon huonomminkin voisi olla.