Lue keskustelun säännöt.
Olen aivan helvetin yksinäinen. Tähän oikeasti kuolee.
10.12.2017 |
Itken joka päivä ainakin kerran. Elämä tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.
Esimerkkejä viime ajoilta:
Vähän aikaa sitten tuli päätökseen netissä alkanut ihmissuhde, joka toi minulle pitkään iloa. Päätös tapahtui toisen aloitteesta, enkä tiedä miksi. Yhteydenpito alkoi pikkuhiljaa hiipua, lopulta yritin yksin pitää toiseen yhteyttä, kunnes hän kierrellen ja tekosyitä keksien ilmoitti ettei voi enää pitää yhteyttä.
Kyseinen ihminen oli pitkään suurinpiirtein koko maailmani tässä yksinäisyydessä, joten menetys tuntuu hirveältä ja tunnen itseni hylätyksi ja riittämättömäksi. Taas kerran.
Viime viikolla opiskeluaikainen kaverini otti yhteyttä että on käymässä näillä suunnilla, nähdäänkö. Ilahduin suunnattomasti, koska minua ei koskaan kukaan pyydä minnekään tai ehdota mitään.
Perjantaina laitoin vielä viestiä ja kyselin aikataulusta jne.
Kyseinen ihminen ei enää vastannut viestiin eikä ilmoittanut yhtään mitään, emme siis nähneet.
En ole kuullut hänestä edelleenkään.
Olen nyt kahtena päivänä pyytänyt äitiäni käymään. Eilen hän oli siskonsa kanssa ostoksilla, tänään hän kierteli muuten vain. "Katsotaan huomenna"
Tuntuu kamalalta että omaa äitiäänkin pitää melkein rukoilla käymään.
Laitoin aloituksen eräälle keskustelupalstalle, etsin seuraa muista yksinäisistä. Sain kaksi sähköpostiosoitetta, toinen vastasi yhden viestin verran, toinen ei vastannut ollenkaan.
Teen välillä töitä osa-aikaisesti, ja jos ei noita työpätkiä olisi, olisin varmasti kävellyt jo junan alle.
Ei tätä kukaan jaksa, istua neljän seinän sisällä päivästä toiseen yksinään, seurana läppäri ja telkkari, joka on päällä melkein yötäpäivää ettei olisi niin hiljaista.
Kaikki yritykset tutustua ihmisiin ja vähätkin ihmissuhteet valuvat lopulta hiekkaan.
Olen mielestäni aivan normaali ja järkevä ihminen, minussa ei pitäisi olla mitään niin kamalaa joka karkottaa kaikki ihmiset.
Olen alkanut lääkitä yksinäisyyttä ja ahdistusta juomalla. Silloin elämä on edes hetken siedettävää.
Kommentit (317)
Sama vika. Elämä on todella yksinäistä. Opiskelen korkeakoulussa, eikä sieltäkään mitään kavereita ole saanut. Luennoilla en jaksa käydä, käyn vain tentit ja pakolliset jutut tekemässä. Luonnollisesti kun ei ole kavereita, en ole koskaan ollut missään intiimissä kontaktissa vastakkaiseen sukupuoleen. Ja olen siis 32 vuotias mies. Joskus voi mennä kuukausi tai parikin, etten puhu kenellekään mitään. Ei kukaan ole toisen asioista kiinnostunut. Itse olen päättänyt päättää oman maallisen vaellukseni, kun aika on kypsä. Ja totta puhuen, ei enää kovin montaa vuotta. Juna on aika hyvä metodi tuohon. Helppo ja vaivaton. Itsensä ampumisessa on se vaiva, että pitäisi eka se mutkakin hommata. Hirttäytyminenkin hirveän vaivalloista. Junametodissa ei tarvitse kuin sopivasti makoilla kiskoilla. Jotkut itkevät et miksi mennä toisen työpaikalle tappamaan itsensä. Mutta siinä vaiheessa kun on itse kaavittavana junan tuulilasista ja kilon palasina pitkin ratapenkkaa, ei tarvitse tressata jonkun random veturikuskin asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niinpä, ei se riitä ystävyyteen, että molemmat on yksinäisiä. Pitää olla jotain yhteistä, ainakin osittain samat arvot, kiinnostuksenkohteet jne. Muuten yhdessäolo on hyvin väkinäistä. Yksinäiset voisivat kertoa enemmän itsestään kuin vain asuinpaikan, iän ja sukupuolen :)
Mä olen tuosta eri mieltä. Samat arvot, kiinnostuksenkohteet yms on tärkeitä puolisoa valittaessa. Ystävyys ei kuitenkaan ole parisuhde. Ei ystävyydessä jaeta kotia, raha-asioita, suhteita sukulaisiin, lasten kasvatusta jne. Hyvä ystävä voi olla varsin erilainenkin ihminen kuin mitä itse on. Oikeastaan on jopa hyvä, jos ystävän kanssa saa uusia näkökulmia asioihin, uusia asioita, joista kiinnostua jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu. Aloittaja ei ole yksin yksinäisyydessään. :-) Mä kyllä viihdynkin aika hyvin itsekseni, kaipaisin seuraa lähinnä joskus kun ois kiva vähän rikkoa rutiineja ja käydä vaikka leffassa tms. Näissä et laitetaan yksinäiset yhteen, on mun kokemuksen mukaan vähän sellainen ongelma että eihän ihmisillä välttämättä oo silti hirveesti yhteistä vaikka molempia yksinäisyys vaivaisikin. Kävin katsomassa yhtä fb:n kaverinhaku-ryhmää ja ei se vaan oikein toimi: ihmiset narisevat siellä yksinäisyydestään ja siitä että kukaan ei ota yhteyttä tai jos itse ottaa niin kukaan ei sitten vastaa. Ei löydy järkeviä puheenaiheita eikä yhteisiä nimittäjiä... Näinollen jonkun harrastuksen parista voisi kaiketi löytää paremmin seuraa, itse oon suunnitellut retkeily- ja vaellusharrastuksen virittelemistä.
Aloittaja taitaa olla etelä-pohjanmaalta? Itse olen oulun seudulta.
Tämä pitää paikkansa. Monet etsivät ystäväkseen itsensä kaltaista ihmistä ja kun eivät löydä, ovat yksinäisiä. Ihmiset, jotka keksivät juteltavaa vaikka mistä aiheesta ja ovat kiinnostuneet myös asioista, jotka eivät suoranaisesti kosketa heidän omaa elämäänsä tai omia mielenkiinnon kohteitaan, harvemmin jäävät ilman ystäviä. Jos on liian kranttu eikä malta tutustua erilaisiin ihmisiin, ystävyyden muodostuminen on aika mahdotonta. Ystävyyden syntyminen kun yleensä vie vuosia.
Totta, mutta kun laitetaan yksinäisiä ryhmään niin jotain kosketuspintaa pitäisi toisesta saada jotta yhteyttä vois lähteä ylipäätään kehittämään.
Mä kerran snnoin yhteystietoni yhdelle yksinäiselle jolla ei ollut kaveria tai perhettä. Ajattelin hänen puheittensa perusteella että saisin hänestä kaverin koiralenkille, joskus konsertteihin tai jumppaan tai ihan vaan kahville. Mitä vielä. Alkoi tauoton viesti ja puhelinralli, minun olisi aina pitänyt olla kaverina ja seurana ja tavoitettavissa. Aamulla ekana ja illalla vikana. Eikä riittänyt että olin seuraneiti ja ystävä, piti olla myös tukihenkilö ja terapeutti ja olkapää ja tsemppari ja autokuski ja vaikka ja mitä. Lopulta oli pakko laittaa välit poikki. Ikinä en enää tarjoudu kaveriksi yhdellekään yksinäiselle jolla ei ole elämässään ketään tai mitään, sen tietää mitä siitä seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Hei hanki koira, niin saat seuraa ja ihmiset juttelee ulkona.
Mistä ihmeestä ihmiset tämän on saaneet päähänsä? Itselläni on koira eikä ainakaan minulle kukaan tule ulkona juttelemaan. Montako kertaa (viimeisen viikon aikana) tämän viestin kirjoittaja ja muut yläpeukuttajat on jääneet juttusille vaikkapa kauppareissulla ventovieraan koiranulkoiluttajan kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi naiset on niin läheisriippuvaisia? Yrittäkää edes jonkun aikaa olla yksin, niin huomaatte, ettei se niin kauheaa olekaan.
Itse ainakin rakastan omissa oloissani olemista, enkä kaipaa kenenkään seuraa.
Yksin olo ja yksinäisyys on ihan eri asioita, minä asun yksin, välillä on päiviä etten puhu kenellekään, nautin olostani yksin. Mutta jos tuntuu että nyt pitää nähdä ihmisiä, on ihmisiä joihin voin ottaa yhteyttä ja hekin ovat iloisia kun kuulevat, näkevät minut. Jos näin ei olisi olisin kyllä yksinäinen, enkä nauttisi siitä.
Aplle ja kaltaisilleen suosittelen kyllä jotain seuratoiminta, oletko kiinnostunut jostain, liity sellaiseen seuraan, Martat toimii kaupungissakin ja on yleistä höpinää. Eräs ystäväni on tällainen seuraihminen ja näin joulun aikaan yhtenä päivänä voi olla neljän eri seuran tapahtumaa, johon osallistua. Ketään ei kotoa mukaan tulla etsimään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä, ei se riitä ystävyyteen, että molemmat on yksinäisiä. Pitää olla jotain yhteistä, ainakin osittain samat arvot, kiinnostuksenkohteet jne. Muuten yhdessäolo on hyvin väkinäistä. Yksinäiset voisivat kertoa enemmän itsestään kuin vain asuinpaikan, iän ja sukupuolen :)
Mä olen tuosta eri mieltä. Samat arvot, kiinnostuksenkohteet yms on tärkeitä puolisoa valittaessa. Ystävyys ei kuitenkaan ole parisuhde. Ei ystävyydessä jaeta kotia, raha-asioita, suhteita sukulaisiin, lasten kasvatusta jne. Hyvä ystävä voi olla varsin erilainenkin ihminen kuin mitä itse on. Oikeastaan on jopa hyvä, jos ystävän kanssa saa uusia näkökulmia asioihin, uusia asioita, joista kiinnostua jne.
Olen tuo jota lainasit. Minä taas en voisi olla ystävä ihmisen kanssa, jolla on täysin vastakkaiset arvot kuin itselläni. Tuttava kylläkin. Joku joka kieltää holokaustin, on ääriuskonnollinen, rasisti, pitää naista miehen alamaisena, ei koskaan voisi olla ystäväni.
Ja mitä sellaisen ystävän kanssa tehdään, jonka kanssa ei jaeta mitään kiinnostuksenkohdetta? Käydään vastentahtoisesti yhdessä lätkämatsissa, juomassa kaljaa josta ei pidä, keskustelemassa aiheista joista ei ole kiinnostunut?
En tarkoittanut aiemmalla viestilläni, että ystävän kanssa pitää olla kuin kaksoset, paita ja peppu ja olla yhtä mieltä kaikesta, mutta kyllähän normaalisti ystävät ovat jollakin tasolla samanhenkisiä, vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu. Aloittaja ei ole yksin yksinäisyydessään. :-) Mä kyllä viihdynkin aika hyvin itsekseni, kaipaisin seuraa lähinnä joskus kun ois kiva vähän rikkoa rutiineja ja käydä vaikka leffassa tms. Näissä et laitetaan yksinäiset yhteen, on mun kokemuksen mukaan vähän sellainen ongelma että eihän ihmisillä välttämättä oo silti hirveesti yhteistä vaikka molempia yksinäisyys vaivaisikin. Kävin katsomassa yhtä fb:n kaverinhaku-ryhmää ja ei se vaan oikein toimi: ihmiset narisevat siellä yksinäisyydestään ja siitä että kukaan ei ota yhteyttä tai jos itse ottaa niin kukaan ei sitten vastaa. Ei löydy järkeviä puheenaiheita eikä yhteisiä nimittäjiä... Näinollen jonkun harrastuksen parista voisi kaiketi löytää paremmin seuraa, itse oon suunnitellut retkeily- ja vaellusharrastuksen virittelemistä.
Aloittaja taitaa olla etelä-pohjanmaalta? Itse olen oulun seudulta.
Tämä pitää paikkansa. Monet etsivät ystäväkseen itsensä kaltaista ihmistä ja kun eivät löydä, ovat yksinäisiä. Ihmiset, jotka keksivät juteltavaa vaikka mistä aiheesta ja ovat kiinnostuneet myös asioista, jotka eivät suoranaisesti kosketa heidän omaa elämäänsä tai omia mielenkiinnon kohteitaan, harvemmin jäävät ilman ystäviä. Jos on liian kranttu eikä malta tutustua erilaisiin ihmisiin, ystävyyden muodostuminen on aika mahdotonta. Ystävyyden syntyminen kun yleensä vie vuosia.
Totta, mutta kun laitetaan yksinäisiä ryhmään niin jotain kosketuspintaa pitäisi toisesta saada jotta yhteyttä vois lähteä ylipäätään kehittämään.
No se yhteyden kehittäminen alkaa ihan samasta tilanteesta kuin ei-yksinäiset joutuessaan paikkaan (juhlat, joku työhön liittyvä isomman porukan tilaisuus, harrastusryhmä, vapaaehtoistyö tms), jossa tapaa itselleen tuntemattomia ihmisiä. Helpoin keskustelunavaus on alkaa jutella siitä, keitä me olemme, miksi olemme päätyneet tänne, mitä odotamme tältä jne. Joudun työni puolesta usein erilaisiin tapahtumiin, joissa on mulle entuudestaan tuntemattomia ihmisiä. Heidänkin kanssaan pitää jutella jostain, tutustua. Ystävystyminen tietenkin edellyttää, että tutustuu moniin ihmisiin ja heistä joidenkin kanssa syntyy kaveruus ja heistä joidenkin kanssa kaveruus voi kehittyä ystävyydeksi.
Onko täällä muita, joita joulu ahdistaa? Minulla on ystäviä ja kavereita, mutta ei ketään jonka kanssa viettää joulua. Olen sinkku ja omille vanhemmille en halua mennä. Joulu on perhejuhla. Olen miettinyt olisiko liian outoa kysellä facen ystäväpalstalla jouluseuraa. Onko muita samassa tilanteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä kerran snnoin yhteystietoni yhdelle yksinäiselle jolla ei ollut kaveria tai perhettä. Ajattelin hänen puheittensa perusteella että saisin hänestä kaverin koiralenkille, joskus konsertteihin tai jumppaan tai ihan vaan kahville. Mitä vielä. Alkoi tauoton viesti ja puhelinralli, minun olisi aina pitänyt olla kaverina ja seurana ja tavoitettavissa. Aamulla ekana ja illalla vikana. Eikä riittänyt että olin seuraneiti ja ystävä, piti olla myös tukihenkilö ja terapeutti ja olkapää ja tsemppari ja autokuski ja vaikka ja mitä. Lopulta oli pakko laittaa välit poikki. Ikinä en enää tarjoudu kaveriksi yhdellekään yksinäiselle jolla ei ole elämässään ketään tai mitään, sen tietää mitä siitä seuraa.
Välillä näkee tuollaisia ihmisiä, jotka takertuvat kuin hukkuva uuteen tuttavuuteen, pitäisi olla paras ystävä ensi tapaamisesta. Ystävyys kasvaa ja muuttuu vuosien myötä, vuosien tuttavuudesta voi tulla se läheisin ystävä huomaamatta ja toista ystävää tapaa harvemmin tai edes kuulee hänestä, mutta tietää että hänkin välillä ajattelee.
Yksinäisenä lähtisin etsimään tuttuja, joita moikkaa kun kohtaa, jostain heistä voi tulla ystävä.
98v isoäidiltäni kuoli hyvä ystävä, ymmärrettävästi niitä oli mennyt vuosien varrella, isoäiti totesi, kyllä hän kohta kuolee, millään ei enää jaksa uutta parasta ystävää hakea. Meni puoli vuotta ja isoäiti kuoli.
Ap ei näköjään halua kertoa sijaintiaan. :F
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielelläni vaihtaisin paikkoja kanssasi. Olen niin väsynyt ihmisiin, etten vaan kestä enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi naiset on niin läheisriippuvaisia? Yrittäkää edes jonkun aikaa olla yksin, niin huomaatte, ettei se niin kauheaa olekaan.
Itse ainakin rakastan omissa oloissani olemista, enkä kaipaa kenenkään seuraa.
Mutta oletko päivät töissä vai koko ajan yksin kotona työttömänä?
En ole tuo, jolta kysyt, mutta tokihan tuo vaikuttaa. Kun olet asiakaspalvelussa koko päivän, olet illalla aika poikki. Ja nyt, kun työskentelen yksin ja ihmiskontaktit työpäivän aikana ovat harvinaisia, tuntuu sinkkukoti tosi tyhjältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
höh kirjoitti:
Ap ei näköjään halua kertoa sijaintiaan. :F
Ap on maininnut pariin otteeseen olevansa Pohjanmaalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä, ei se riitä ystävyyteen, että molemmat on yksinäisiä. Pitää olla jotain yhteistä, ainakin osittain samat arvot, kiinnostuksenkohteet jne. Muuten yhdessäolo on hyvin väkinäistä. Yksinäiset voisivat kertoa enemmän itsestään kuin vain asuinpaikan, iän ja sukupuolen :)
Mä olen tuosta eri mieltä. Samat arvot, kiinnostuksenkohteet yms on tärkeitä puolisoa valittaessa. Ystävyys ei kuitenkaan ole parisuhde. Ei ystävyydessä jaeta kotia, raha-asioita, suhteita sukulaisiin, lasten kasvatusta jne. Hyvä ystävä voi olla varsin erilainenkin ihminen kuin mitä itse on. Oikeastaan on jopa hyvä, jos ystävän kanssa saa uusia näkökulmia asioihin, uusia asioita, joista kiinnostua jne.
Olen tuo jota lainasit. Minä taas en voisi olla ystävä ihmisen kanssa, jolla on täysin vastakkaiset arvot kuin itselläni. Tuttava kylläkin. Joku joka kieltää holokaustin, on ääriuskonnollinen, rasisti, pitää naista miehen alamaisena, ei koskaan voisi olla ystäväni.
Ja mitä sellaisen ystävän kanssa tehdään, jonka kanssa ei jaeta mitään kiinnostuksenkohdetta? Käydään vastentahtoisesti yhdessä lätkämatsissa, juomassa kaljaa josta ei pidä, keskustelemassa aiheista joista ei ole kiinnostunut?
En tarkoittanut aiemmalla viestilläni, että ystävän kanssa pitää olla kuin kaksoset, paita ja peppu ja olla yhtä mieltä kaikesta, mutta kyllähän normaalisti ystävät ovat jollakin tasolla samanhenkisiä, vai?
Tuosta olen samaa mieltä, en itsekään voisi ystävystyä minkään sortin fundamentalistin kanssa. Ja tähän on syynä se, että he eivät oikeastaan edes kaipaa ystävää vaan haluavat vain jakaa omaa agendaansa. Sen sijaan voin ystävystyä eri uskontokuntiin kuuluvien ihmisten kanssa, kunhan kunnioittavat toisen elämänkatsomusta eivätkä edes yritä käännyttää.
Tuosta tekemisestä sanoisin, että minusta on ollut ihan hauskaa keksiä jotain sellaista tekemistä, mitä kumpikaan ei ole aikaisemmin kokeillut. Käydä paikoissa ja tapahtumissa, joissa kumpikaan ei ole aikaisemmin käynyt eikä tulisi yksin edes käyneeksi. Jos tietä, etei pidä jääkiekosta, niin ei ole mitään syytä väkisinkään lähteä lätkämatsiin vaan keksitään jotain muuta. Toki jos ei halua tehdä muuta vaan kaipaa seuraa nimenomaan lätkämatseihin, silloin pitää löytyä joku, joka myös pitää jääkiekosta.
Onko toive aikuisiän bestiksestä epärealistinen? Tuntuu että kaikki ovat koko ajan puolisonsa kanssa ja ystäviin pidetään yhteyttä harvakseltaan. Tarvitsevatko sinkut ystäviä enemmän?
Vierailija kirjoitti:
Onko toive aikuisiän bestiksestä epärealistinen? Tuntuu että kaikki ovat koko ajan puolisonsa kanssa ja ystäviin pidetään yhteyttä harvakseltaan. Tarvitsevatko sinkut ystäviä enemmän?
Minusta on. Lapsuus- ja teinivuosien bestis asui yleensä samalla alueella ja kävi usein samaa kouluakin, jopa samalla luokalla. Lapsena ei ollut vastuussa oikeastaan muusta kuin siitä, että hoitaa koulunkäyntinsä. Kaiken muun aikansa ja energiansa sai käyttää bestikseen. Aikuisella on muitakin velvoitteita. On käytävä päivät töissä, tehtävä kotihommat, on huolehdittava käytännön asioista ja yleensä on vielä muitakin ihmissuhteita kuin vain ystävät.
Olen muuttanut työn perässä lukemattomia kertoja ja olen luonteeltanu vetäytyvä introvertti. Varsinkin uusilla paikkakunnilla olen yleensä kärsinyt yksinäisyydestä. Kymmenen vuotta sitten asetuin vihdoin aloilleni ja aloin rakentaa ystävä/tuttavapiiriä. Minun vinkkini:
- Jos kuka vaan jollain tasolla normaali henkilö pyytää sinua johonkin mukaan, mene. Vaikka tapahtuma tai tyyppi ei huippumielenkiintoinen olisikaan. Nirsoilunvaraa ei ole.
- Työtä tai opiskelua. Tämä on must. Näissä on parhaat tsäänssit hioutua yhteen jonkun kanssa.
- Jumpat, kurssit, martat. Vaikka näistä ei sydänystäviä saisikaan, niin näet kuitenkin ihmisiä ja tulee ylläpidettyä small talk taitoja. Pysyt elämänsyrjässä kiinni.
- Avaudu ja kuuntele muiden avautumista. Tässä on tietyt säännöt; et voi tutustumiskerralla puhua tyyliin avioerosta, kuolemasta, mielenterveysongelmista tms. tai annat friikin kuvan. Mutta avaudu vaikka migreenistä, lapsen uhmakiukusta, vegaaniudestasi, harrastuksestasi. Voit myös sanoa suoraan, että sinulla in pienet piirit ja kaipaat lisää seuraa, kunhan et vaikuta liian epätoivoiselta. Tuppisuut, jotka eivät anna mitään itsestään eivät kiinnosta ketään.
- Pyydä ihmisiä luoksesi. Juuri niin, tee pullaa ja keitä kahvit omassa kodissasi. Monet eivät voi vastustaa tilaisuutta päästä vilkaisemaan, miten muut asuvat.
- Hyväksy se että ihmisillä on muutakin tekemistä kuin ylläpitää kaveruuttasi. Älä koskaan näytä olevasi mustasukkainen muista kavereista, älä koskaan kysy miksi et pyytänyt minua mukaan tai oletko jonkun paras kaveri tai yritä selvittää toisen aikatauluja maksimoidaksesi näkemistiheyden. Älä pommita viesteillä, älä stalkkaa facessa, älä soita puolen vuoden tutulle itkuisia terapiapuheluita. Ne ovat ripustautujan varmoja keinoja karkottaa ystävä. Olen noista syistä itse pistänyt orastavia mutta rasittavia kaverisuhteita poikki.
- Jos englanti luistaa, niin ulkomaalaiset ovat usein seuran puutteessa.
- Oma hyvinvointisi ja rajasi ovat tärkeät. Jos puolen vuoden jälkeen tuntuu, että tyyppi vaatii aina palveluksia, näkemiset ahdistaa tms, niin sitten suhde katkolle.
Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta kaipaisin muutamaa todella läheistä ystävää. Suhteet omiin sisaruksiin ovat etäiset. Yksinäisyydestä puhuminen on vaikeaa, koska en halua vaikuttaa säälittävältä tai oudolta. Facen ystäväryhmässä olen tutustunut mukaviin tyyppeihin, mutta syvempi ystävyys ei tietenkään synny heti. Tutustun mielelläni niihin itsensä yksinäiseksi tunteviin, mutta aiemman kirjoittajan tapaan en halua kenestäkään riippakiveä itselleni. Pitäisi voida tutustua ajan kanssa.
Tämä pitää paikkansa. Monet etsivät ystäväkseen itsensä kaltaista ihmistä ja kun eivät löydä, ovat yksinäisiä. Ihmiset, jotka keksivät juteltavaa vaikka mistä aiheesta ja ovat kiinnostuneet myös asioista, jotka eivät suoranaisesti kosketa heidän omaa elämäänsä tai omia mielenkiinnon kohteitaan, harvemmin jäävät ilman ystäviä. Jos on liian kranttu eikä malta tutustua erilaisiin ihmisiin, ystävyyden muodostuminen on aika mahdotonta. Ystävyyden syntyminen kun yleensä vie vuosia.