Lue keskustelun säännöt.
Olen aivan helvetin yksinäinen. Tähän oikeasti kuolee.
10.12.2017 |
Itken joka päivä ainakin kerran. Elämä tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.
Esimerkkejä viime ajoilta:
Vähän aikaa sitten tuli päätökseen netissä alkanut ihmissuhde, joka toi minulle pitkään iloa. Päätös tapahtui toisen aloitteesta, enkä tiedä miksi. Yhteydenpito alkoi pikkuhiljaa hiipua, lopulta yritin yksin pitää toiseen yhteyttä, kunnes hän kierrellen ja tekosyitä keksien ilmoitti ettei voi enää pitää yhteyttä.
Kyseinen ihminen oli pitkään suurinpiirtein koko maailmani tässä yksinäisyydessä, joten menetys tuntuu hirveältä ja tunnen itseni hylätyksi ja riittämättömäksi. Taas kerran.
Viime viikolla opiskeluaikainen kaverini otti yhteyttä että on käymässä näillä suunnilla, nähdäänkö. Ilahduin suunnattomasti, koska minua ei koskaan kukaan pyydä minnekään tai ehdota mitään.
Perjantaina laitoin vielä viestiä ja kyselin aikataulusta jne.
Kyseinen ihminen ei enää vastannut viestiin eikä ilmoittanut yhtään mitään, emme siis nähneet.
En ole kuullut hänestä edelleenkään.
Olen nyt kahtena päivänä pyytänyt äitiäni käymään. Eilen hän oli siskonsa kanssa ostoksilla, tänään hän kierteli muuten vain. "Katsotaan huomenna"
Tuntuu kamalalta että omaa äitiäänkin pitää melkein rukoilla käymään.
Laitoin aloituksen eräälle keskustelupalstalle, etsin seuraa muista yksinäisistä. Sain kaksi sähköpostiosoitetta, toinen vastasi yhden viestin verran, toinen ei vastannut ollenkaan.
Teen välillä töitä osa-aikaisesti, ja jos ei noita työpätkiä olisi, olisin varmasti kävellyt jo junan alle.
Ei tätä kukaan jaksa, istua neljän seinän sisällä päivästä toiseen yksinään, seurana läppäri ja telkkari, joka on päällä melkein yötäpäivää ettei olisi niin hiljaista.
Kaikki yritykset tutustua ihmisiin ja vähätkin ihmissuhteet valuvat lopulta hiekkaan.
Olen mielestäni aivan normaali ja järkevä ihminen, minussa ei pitäisi olla mitään niin kamalaa joka karkottaa kaikki ihmiset.
Olen alkanut lääkitä yksinäisyyttä ja ahdistusta juomalla. Silloin elämä on edes hetken siedettävää.
Kommentit (317)
Vierailija kirjoitti:
Hehee.. Olen feministiviherhihhuli ja on todella vaikeaa löytää samanhenkistä kouhottajaa :D Netistä olen löytänyt ystäviä muilta mailta, mutta kaipaisin samanlaista kouhottajaa jonka kanssa voisi kouhottaa livenä. Saan kyllä aika ajoin ystävätarjouksia "tavallisilta" ihmisiltä, mutta en kestä taviksia, en jaksa esittää joten en näe syytä jatkaa. Toivoisin löytäväni jonkun läheltä jolla on yhtä suuri intohimo ja palo ko.asioihin :)
:D Mistä päin olet? Minkälaisista asioista tykkäisit jutella? Mainitsemasi asiat ovat myös minun sydäntäni lähellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi ilman ystäviä. En kyllä enää aio edes yrittää, enkä tiedä mitä kirjoittaisin sähköpostiin jota jotkut täällä muilta odottavat. Pitääkö siihen kirjoittaa itsestään kaunisteltu kuva sometyyliin vai sellainen raivorehellinen kuvaus itsestä epäonnnistuneena yksilönä?
Olen tullut siihen tulokseen, että minun ei kannata pintaa syvemmin tutustua kehenkään. Ei ole nimittäin auttanut se että olen oma itseni eikä se, että olen yrittänyt opetella ns. normeja naisten välisissä suhteissa. Siis ystävyyssuhteissa.
Aina saan juttukaverin jos haluan, missä olenkin, mutta jos suhde syvenee kaveruudeksi, saan jossain vaiheessa huomata että olen ollut jotain seuraavista:
- se viimeinen vaihtoehto kenen kanssa mennä
- se tyyppi jonka elämä ei jotenkin sovellu muiden elämiin
- se kenelle puretaan kaikki peeaaäskooaa omasta elämästä ja sitten liihotetaan pitämään hauskaa tyttöjen iltaan kun on mieli taas kevyt (minua ei tietenkään ole kutsuttu)
- tai sitten olen se, kenelle on suututtu jostain käsittämättömän oudosta syystä ja kenestä sitten puhutaan niitä näitä selän takana.Tämä käy aina, joka ikinen kerta. Ja itse asiassa, tutustuin erääseen miespuoliseen henkilöön ja ajattelin saaneena ystävän, mutta hän löysi itselleen kumppanin ja minä sain jäädä. En siis kelpaa en naisille enkä miehille.
- se viimeinen vaihtoehto kenen kanssa mennä: Minusta tämä on ihan normaalia. Uusien kavereiden ei kuulukaan mennä ystävien ja vanhojen kavereiden edelle. Vai haluaisitko sinä itse ystävän, joka aina uusiin ihmisiin tutustuessaan alkaisi vähentää sinun kanssasi viettämäänsä aikaa ja alkaisi pyytää ensisijaisesti näitä uusia kavereitaan ja vasta sitten sinua? Tähän ongelmaan auttaa, kun tutustuu moniin erilaisiin ihmisiin. Jossain asiassa voit olla jollekin juuri se, jota kysytään ensin. Jossain toisessa asiassa taas jotain toista kysytään ensin. Esimerkkinä vaikka omasta elämästäni: en koskaan pyydä parasta ystävääni viinimessuille, koska hän on absolutisti. Pyydän jonkun sellaisen, joka mielellään lähtee mukaani.
- se tyyppi jonka elämä ei jotenkin sovellu muiden elämiin: Olisiko sulla jotain konkreettista esimerkkiä tästä? Tarkoitatko esim tilannetta, jossa toisella on lapsia ja toisella ei? Lapseton haluaa käydä baareissa ja pienten lasten äiti ei halua?
- se kenelle puretaan kaikki peeaaäskooaa omasta elämästä ja sitten liihotetaan pitämään hauskaa tyttöjen iltaan kun on mieli taas kevyt (minua ei tietenkään ole kutsuttu): Tässä voi olla monen empaattisen ja ystävällisen ihmisen kompastuskivi. Toisen tukeminen ja vaikeuksien kuunteleminen on tietenkin tärkeää, mutta ei määräänsä enempää. Pitää tuntea ja osata pitää omat rajansa. Osata vaihtaa puheenaihetta, jos huomaa olevansa vain laskisanko toisen ikävyyksille.
- tai sitten olen se, kenelle on suututtu jostain käsittämättömän oudosta syystä ja kenestä sitten puhutaan niitä näitä selän takana. Aikuiset ihmiset eivät suutu mitättömistä asioista. Aikuiset ihmiset eivät myöskään tee kavereilleen asioita, joista olisi syytäkään suuttua (ohareita, ei maksa velkojaan takaisin, juoruilee selän takana, flirttailee kaverin miehen kanssa yms).
Vierailija kirjoitti:
Hehee.. Olen feministiviherhihhuli ja on todella vaikeaa löytää samanhenkistä kouhottajaa :D Netistä olen löytänyt ystäviä muilta mailta, mutta kaipaisin samanlaista kouhottajaa jonka kanssa voisi kouhottaa livenä. Saan kyllä aika ajoin ystävätarjouksia "tavallisilta" ihmisiltä, mutta en kestä taviksia, en jaksa esittää joten en näe syytä jatkaa. Toivoisin löytäväni jonkun läheltä jolla on yhtä suuri intohimo ja palo ko.asioihin :)
:D Mistä päin olet? Minkälaisista asioista tykkäisit jutella? Mainitsemasi asiat ovat myös minun sydäntäni lähellä.
Halaus ap:lle. Ymmärrän ehkä osan siitä mitä tunnet.
Itse olen myös ollut todella kauan yksin. Siis ilman ketään kaveria. Vikaa on tietysti itsessäkin, mutta tuntuu silti ettei kaikki nyt omaakaan syytä voi olla. Toisaalta ei ole varmaan tullut tarpeeksi yritettyä, mutta kun ei ole tullut mihinkään mentyä yksin. Kaikki tapahtumat, matkat jne ovat jääneet, koska en siedä sitä että olisin siellä yksin. Tulee liikaa kouluajat mieleen. Ja minun tuurillani en varmaan sieltä tapahtumasta mitään seuraa löytäisi varsinkin jos muilla olisi jo omat porukat mukana. En myöskään juuri pärjää tuollaisessa isossa ryhmässä ( menen ihan lukkoon) ja se seura jäisi sitten sen varaan jos joku toinen yksin olija siellä olisi. Tietysti ei saisi olla pessimistinen. Asun nyt vielä niin pienellä paikkakunnalla (olen kyllä myös kaupungissa asunut) että se ei ainakaan helpota asiaa. Kyllä tässä jää kaikki hauskanpito, sillä ei ne reissut ja muut ainakaan kohdallani tunnu yksin miltään. Olen myös aika helposti huolestuva ihminen, joten se seura rauhoittaisi voisin ehkä olla vähän rennommin. Olin kesällä kaupungissa taas käymässä ja ahdisti se ihmispaljous, kun kaikilla oli seuraa ja itse yrität yksin keksiä tekemistä. Tuntuu kuin olisin joku erillinen kaikesta. Tietysti itsessäkin on vikaa, mutta olen kyllä myös yrittänyt saada seuraa huonoin tuloksin. Sekin on jotenkin alentavaa kun joku kelpaa ja minä en ikinä, vaikka on nyt mikään kauhea ihminen voi olla. Nykyään olen aikalailla jo luovuttanut. Jos joskus onnistaa niin tietysti olen iloinen, mutta en jaksa enää yrittää. Harmittaa vaan, kun jää niin paljon kokematta ilman ystäviä. Jotkut tietysti matkustavat ulkomaillekin ilman seuraa, mutta itse en pystyisi. Menisi fiilis heti ja paniikki iskisi. Muuten pärjään kyllä ihan hyvin arjessa yksin, mutta juuri nuo kivat kokemukset jäävät puuttumaan. Ei ole mukavaa nuorella ihmiselle ja pelkään, että tästä tulee elämä suunta. En muista koska olen viimeksi ollut onnellinen. Tyytyväinen olen ajoittain ja iloinen, kun on päivä jolloin rauhallinen olo, mutta silti se suru/ahdistus/pelko tai mikälie on siellä taustalla. Toisaalta tällä hetkellä elämäni on vielä parempaa kuin vuosia sitten. Itse vältän lukemasta mitään yksinäisyyteen liittyviä asioita (kuten juuri muiden kokemuksia), koska se on niin arka aihe. Häpeän ja vihaan sitä. Se on kuin joku leima sen kiusaamisleiman lisäksi. Nytkin itken tätä kirjoittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös ollut todella kauan yksin. Siis ilman ketään kaveria. Vikaa on tietysti itsessäkin, mutta tuntuu silti ettei kaikki nyt omaakaan syytä voi olla. Toisaalta ei ole varmaan tullut tarpeeksi yritettyä, mutta kun ei ole tullut mihinkään mentyä yksin. Kaikki tapahtumat, matkat jne ovat jääneet, koska en siedä sitä että olisin siellä yksin. Tulee liikaa kouluajat mieleen. Ja minun tuurillani en varmaan sieltä tapahtumasta mitään seuraa löytäisi varsinkin jos muilla olisi jo omat porukat mukana. En myöskään juuri pärjää tuollaisessa isossa ryhmässä ( menen ihan lukkoon) ja se seura jäisi sitten sen varaan jos joku toinen yksin olija siellä olisi. Tietysti ei saisi olla pessimistinen. Asun nyt vielä niin pienellä paikkakunnalla (olen kyllä myös kaupungissa asunut) että se ei ainakaan helpota asiaa. Kyllä tässä jää kaikki hauskanpito, sillä ei ne reissut ja muut ainakaan kohdallani tunnu yksin miltään. Olen myös aika helposti huolestuva ihminen, joten se seura rauhoittaisi voisin ehkä olla vähän rennommin. Olin kesällä kaupungissa taas käymässä ja ahdisti se ihmispaljous, kun kaikilla oli seuraa ja itse yrität yksin keksiä tekemistä. Tuntuu kuin olisin joku erillinen kaikesta. Tietysti itsessäkin on vikaa, mutta olen kyllä myös yrittänyt saada seuraa huonoin tuloksin. Sekin on jotenkin alentavaa kun joku kelpaa ja minä en ikinä, vaikka on nyt mikään kauhea ihminen voi olla. Nykyään olen aikalailla jo luovuttanut. Jos joskus onnistaa niin tietysti olen iloinen, mutta en jaksa enää yrittää. Harmittaa vaan, kun jää niin paljon kokematta ilman ystäviä. Jotkut tietysti matkustavat ulkomaillekin ilman seuraa, mutta itse en pystyisi. Menisi fiilis heti ja paniikki iskisi. Muuten pärjään kyllä ihan hyvin arjessa yksin, mutta juuri nuo kivat kokemukset jäävät puuttumaan. Ei ole mukavaa nuorella ihmiselle ja pelkään, että tästä tulee elämä suunta. En muista koska olen viimeksi ollut onnellinen. Tyytyväinen olen ajoittain ja iloinen, kun on päivä jolloin rauhallinen olo, mutta silti se suru/ahdistus/pelko tai mikälie on siellä taustalla. Toisaalta tällä hetkellä elämäni on vielä parempaa kuin vuosia sitten. Itse vältän lukemasta mitään yksinäisyyteen liittyviä asioita (kuten juuri muiden kokemuksia), koska se on niin arka aihe. Häpeän ja vihaan sitä. Se on kuin joku leima sen kiusaamisleiman lisäksi. Nytkin itken tätä kirjoittaessa.
Voisitko matkustaa äitisi, siskosi, kummitätisi tai jonkun muun kanssa? Ymmärrän tuon yksin matkustamisen pelon. Mulla on vielä lentopelkokin kaupan päälle. Olisi siis hyvä, jos voisit jonkun läheisesi kanssa lähteä reissuun. Sen jälkeen voisit varata itsellesi matkan samojen lentokenttien kautta, jolloin sekä lentokentät että mahdollisesti myös paikka olisivat jo entuudestaan tuttuja. Mulle oli aiemmin kauhistus, kun työhöni alkoikin kuulua myös työmatkoja. Ensin kotimaassa ja sitten myös ulkomaille. Alussa en pystynyt edellisenä yönä edes nukkumaan ja tarkistin ainakin sata kertaa, että lentoliput, passit yms oli varmasti mukana. Nykyisin reissaaminen sujuu jo varsin hyvin, vaikka vieläkin jännitän uusia lentokenttiä ja uusia matkakohteita. Olen kuitenkin oppinut luottamaan siihen, että selviän lentokentillä, hotelleissa ja muualla vieraassa ympäristössä.
Asun yksin mutta kyllä tykkäänkin siitä ja viihdyn. Joskus sitten haluaa nähdä ihmisiä vaikka lauantai-iltana. Mutta ärsyttää kun Helsingissä menee baariin. Kukaan ei puhu, ei ees katso. Tampereella ihmiset juttelee vieraillekin. Mutta kun en voi Tampereelle muuttaa koska työ on muualla...kiva käydä joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko täällä muita jotka ovat naimisissa ja lapsia, mutta olo silti yksinäinen? Perheessä on kyllä koko ajan seuraa, mutta tunnen olevani henkisesti yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hehee.. Olen feministiviherhihhuli ja on todella vaikeaa löytää samanhenkistä kouhottajaa :D Netistä olen löytänyt ystäviä muilta mailta, mutta kaipaisin samanlaista kouhottajaa jonka kanssa voisi kouhottaa livenä. Saan kyllä aika ajoin ystävätarjouksia "tavallisilta" ihmisiltä, mutta en kestä taviksia, en jaksa esittää joten en näe syytä jatkaa. Toivoisin löytäväni jonkun läheltä jolla on yhtä suuri intohimo ja palo ko.asioihin :)
:D Mistä päin olet? Minkälaisista asioista tykkäisit jutella? Mainitsemasi asiat ovat myös minun sydäntäni lähellä.
Hei!
Unohdin kirjoittaa "vanhan aallon" feministi
Kirjoita veera(miu)luukku.com
:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös ollut todella kauan yksin. Siis ilman ketään kaveria. Vikaa on tietysti itsessäkin, mutta tuntuu silti ettei kaikki nyt omaakaan syytä voi olla. Toisaalta ei ole varmaan tullut tarpeeksi yritettyä, mutta kun ei ole tullut mihinkään mentyä yksin. Kaikki tapahtumat, matkat jne ovat jääneet, koska en siedä sitä että olisin siellä yksin. Tulee liikaa kouluajat mieleen. Ja minun tuurillani en varmaan sieltä tapahtumasta mitään seuraa löytäisi varsinkin jos muilla olisi jo omat porukat mukana. En myöskään juuri pärjää tuollaisessa isossa ryhmässä ( menen ihan lukkoon) ja se seura jäisi sitten sen varaan jos joku toinen yksin olija siellä olisi. Tietysti ei saisi olla pessimistinen. Asun nyt vielä niin pienellä paikkakunnalla (olen kyllä myös kaupungissa asunut) että se ei ainakaan helpota asiaa. Kyllä tässä jää kaikki hauskanpito, sillä ei ne reissut ja muut ainakaan kohdallani tunnu yksin miltään. Olen myös aika helposti huolestuva ihminen, joten se seura rauhoittaisi voisin ehkä olla vähän rennommin. Olin kesällä kaupungissa taas käymässä ja ahdisti se ihmispaljous, kun kaikilla oli seuraa ja itse yrität yksin keksiä tekemistä. Tuntuu kuin olisin joku erillinen kaikesta. Tietysti itsessäkin on vikaa, mutta olen kyllä myös yrittänyt saada seuraa huonoin tuloksin. Sekin on jotenkin alentavaa kun joku kelpaa ja minä en ikinä, vaikka on nyt mikään kauhea ihminen voi olla. Nykyään olen aikalailla jo luovuttanut. Jos joskus onnistaa niin tietysti olen iloinen, mutta en jaksa enää yrittää. Harmittaa vaan, kun jää niin paljon kokematta ilman ystäviä. Jotkut tietysti matkustavat ulkomaillekin ilman seuraa, mutta itse en pystyisi. Menisi fiilis heti ja paniikki iskisi. Muuten pärjään kyllä ihan hyvin arjessa yksin, mutta juuri nuo kivat kokemukset jäävät puuttumaan. Ei ole mukavaa nuorella ihmiselle ja pelkään, että tästä tulee elämä suunta. En muista koska olen viimeksi ollut onnellinen. Tyytyväinen olen ajoittain ja iloinen, kun on päivä jolloin rauhallinen olo, mutta silti se suru/ahdistus/pelko tai mikälie on siellä taustalla. Toisaalta tällä hetkellä elämäni on vielä parempaa kuin vuosia sitten. Itse vältän lukemasta mitään yksinäisyyteen liittyviä asioita (kuten juuri muiden kokemuksia), koska se on niin arka aihe. Häpeän ja vihaan sitä. Se on kuin joku leima sen kiusaamisleiman lisäksi. Nytkin itken tätä kirjoittaessa.
Tiedän kuulostavani nyt ikävältä, mutta vaikuttaa siltä, että et oikeasti tarvitse kaiken kivan tekemiseen ystävää tai edes kaveria vaan jonkun, joka huolehtii sinusta. Ennemmin siis poikaystävän kuin ystävän. Ja mieluiten sellaisen poikaystävän, joka haluaa suojella ja varjella sinua niin, ettei sinulle vaan tapahdu mitään pahaa. Tämä voi olla syy, miksi et saa seuraa ikäisistäsi naisista. Ei kukaan halua alkaa "lapsenvahdiksi" toiselle aikuiselle.
Jos sinulla ei ole sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms., niin yritä mennä uusiin paikkoihin, joissa voi tavata ihmisiä ja mahdollisesti saada kavereita: harrastukset, järjestöt, seurakunnat, erilaiset ryhmät jotka ovat aktiivisia yhteiskunnallisissa asioissa, vapaaehtoistyöt...
Kannattaa yrittää tehdä rutiinimaisesti jotain, missä joutuu menemään kodin ja lähiympäristön ulkopuolelle, ns. ihmisten ilmoille, vaikka se olisi keskustassa oleva ruokakauppa tai kirjasto. Tai en tiedä, onko ongelmasi se, ettet juuri käy kodin ulkopuolella.
Kannattaa jo alkuvaiheessa lopettaa säännöllinen alkoholinkäyttö, ettei mieli ja keho totu siihen "lääkkeenä". Alkoholi / krapula myös apeuttaa mieltä entisestään sekä väsyttää.
Voimia! Toivottavasti kaikki kääntyy pian paremmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita jotka ovat naimisissa ja lapsia, mutta olo silti yksinäinen? Perheessä on kyllä koko ajan seuraa, mutta tunnen olevani henkisesti yksin.
Naimisissa ei olla miehen kanssa, mutta lapsia ja yksinäisyyttä löytyy täältäkin.
Johtuu siitä etten ole löytänyt ns.äiti kavereita koskaan vaikka esikoinen on jo 5v ja olen tällä hetkellä kotiäitinä, todella yksinäistä.
Niinpä, ei se yksinäisyys ikää katso. Olen nyt 68 eikä ole yhtään ystävää. Siispä lueskelen näitä kirjoituksia. Murheellisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niinpä, ei se yksinäisyys ikää katso. Olen nyt 68 eikä ole yhtään ystävää. Siispä lueskelen näitä kirjoituksia. Murheellisena.
Laita sp-osoite ja toivo, että joku ikäisesi palstailee myös :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös ollut todella kauan yksin. Siis ilman ketään kaveria. Vikaa on tietysti itsessäkin, mutta tuntuu silti ettei kaikki nyt omaakaan syytä voi olla. Toisaalta ei ole varmaan tullut tarpeeksi yritettyä, mutta kun ei ole tullut mihinkään mentyä yksin. Kaikki tapahtumat, matkat jne ovat jääneet, koska en siedä sitä että olisin siellä yksin. Tulee liikaa kouluajat mieleen. Ja minun tuurillani en varmaan sieltä tapahtumasta mitään seuraa löytäisi varsinkin jos muilla olisi jo omat porukat mukana. En myöskään juuri pärjää tuollaisessa isossa ryhmässä ( menen ihan lukkoon) ja se seura jäisi sitten sen varaan jos joku toinen yksin olija siellä olisi. Tietysti ei saisi olla pessimistinen. Asun nyt vielä niin pienellä paikkakunnalla (olen kyllä myös kaupungissa asunut) että se ei ainakaan helpota asiaa. Kyllä tässä jää kaikki hauskanpito, sillä ei ne reissut ja muut ainakaan kohdallani tunnu yksin miltään. Olen myös aika helposti huolestuva ihminen, joten se seura rauhoittaisi voisin ehkä olla vähän rennommin. Olin kesällä kaupungissa taas käymässä ja ahdisti se ihmispaljous, kun kaikilla oli seuraa ja itse yrität yksin keksiä tekemistä. Tuntuu kuin olisin joku erillinen kaikesta. Tietysti itsessäkin on vikaa, mutta olen kyllä myös yrittänyt saada seuraa huonoin tuloksin. Sekin on jotenkin alentavaa kun joku kelpaa ja minä en ikinä, vaikka on nyt mikään kauhea ihminen voi olla. Nykyään olen aikalailla jo luovuttanut. Jos joskus onnistaa niin tietysti olen iloinen, mutta en jaksa enää yrittää. Harmittaa vaan, kun jää niin paljon kokematta ilman ystäviä. Jotkut tietysti matkustavat ulkomaillekin ilman seuraa, mutta itse en pystyisi. Menisi fiilis heti ja paniikki iskisi. Muuten pärjään kyllä ihan hyvin arjessa yksin, mutta juuri nuo kivat kokemukset jäävät puuttumaan. Ei ole mukavaa nuorella ihmiselle ja pelkään, että tästä tulee elämä suunta. En muista koska olen viimeksi ollut onnellinen. Tyytyväinen olen ajoittain ja iloinen, kun on päivä jolloin rauhallinen olo, mutta silti se suru/ahdistus/pelko tai mikälie on siellä taustalla. Toisaalta tällä hetkellä elämäni on vielä parempaa kuin vuosia sitten. Itse vältän lukemasta mitään yksinäisyyteen liittyviä asioita (kuten juuri muiden kokemuksia), koska se on niin arka aihe. Häpeän ja vihaan sitä. Se on kuin joku leima sen kiusaamisleiman lisäksi. Nytkin itken tätä kirjoittaessa.
Tiedän kuulostavani nyt ikävältä, mutta vaikuttaa siltä, että et oikeasti tarvitse kaiken kivan tekemiseen ystävää tai edes kaveria vaan jonkun, joka huolehtii sinusta. Ennemmin siis poikaystävän kuin ystävän. Ja mieluiten sellaisen poikaystävän, joka haluaa suojella ja varjella sinua niin, ettei sinulle vaan tapahdu mitään pahaa. Tämä voi olla syy, miksi et saa seuraa ikäisistäsi naisista. Ei kukaan halua alkaa "lapsenvahdiksi" toiselle aikuiselle.
Minä en kyllä todellakaan mitään lapsenvahtia tarvitse ja olen omasta mielestäni todella järkevä ihminen. Moni on jopa sanonut, että olen ikäistäni vanhemman oloinen. Kyse ei siis todellakaan ole siitä etten voisi yksin jonnekin lähteä vaan siitä ettei se olisi kivaa ja en saisi siitä hyviä kokemuksia. Naurattaa tuo sinun kirjoituksesi poikaystävästä, koska se taitaa nyt olla viimeinen asia jota tällä hetkellä tarvitsisin. En koskaan ole ollut mikään takertuva ihminen ja selvinnyt todella rankasta kiusaamisesta ihan yksin ilman ketään joka puolustaa. Sen takia mielestäni ei ole väärin jos olen tullut vähän aremmaksi. En silti ole sellainen surkimus mitä ehkä viestini kertoo. Monet ihmiset ovat todella riippuvaisia ystävistään ja poikaystävistään ja itse kuulun mieluummin siihen itsenäisten ryhmään, joka on kaikesta tottunut selviämään yksin. Olen monia tilanteita todistanut, joissa sosiaalinen kavereita omistava ihminen onkin ollut ihan pulassa kun on joutunutkin outoon porukkaan ja ollut täysin yksin ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Enhän minä olisi voinut enää edes "elää" jos jotenkin pelkäisin yksin olemista. Se ei todellakaan pelota minua, mutta en silti halua tietoisesti pistää itseäni ikäviin tilanteisiin, kuten suureen väkijoukkoon, koska koen etten pystyisi siihen ja se ei olisi sen arvoista vaikka "selviäisinkin" siitä.
En siis kaipaa suojelua, mutta olisihan se kiva jos edes kerran elämässä joku puolustaisi minuakin. Poikaystävää en siihen tarvitse ja se olisi jo minusta noloa jos sellaista turvaa tarvitsisin. Itsekin olen kyllä puolustanut kiusattuja ja voimaa kyllä tarvittaessa sisältä löytyy. Moni olisi varmaan jo aika surkeassa jamassa tällaista elämää elettyään kuin minä. Minulle ei siis tarvitse lapsen vahti olla. En koskaan ole sortunut mihinkään sekoiluun ja mieluummin olenkin sitten ehkä tylsä ihminen jos niitä huonoja puolia haluaa hakea. Olenkin todellinen itsenäinen kulkija joka ei ole riippuvainen muista. Muuten myönnän kyllä kaikki heikkouteni ja asiat miksi ystävien saaminen on vaikeaa. Tulenkin monesti toimeen itseäni vanhempien ihmisten kanssa. Tästä viestistä saa ehkä nyt vähän liiankin kylmän kuvan minusta, mutta todellisuudessa olen todella empaattinen ihminen ja en todellakaan ole ylpeä tästä yksinäisyydestäni. Pitää vaan itseä edes vähän puolustaa ennen kuin minusta nyt ihan surkimus tehdään. Olisin todella iloinen muiden seurasta ja myönnän heikot puoleni, mutta mikään suojelua kaipaava takertuja en ole. Ehkä epävarmempi ja muutenkin ujompi kuin muut ja myös todella surullinen tästä yksinäisyydestä johtuen, mutta muuten järkevä ihminen. Ei saisi koskaan tuomita ihmistä, kun ei tiedä toisen elämästä mitään. Minullakin on omat syyni toimia joskus oudosti, mutta se johtuu kokemuksistani. Yritän saada itsestäni "normaalimpaa", mutta kyllä tästä kaikesta pahasta pieni jälki varmasti jää. Ei se silti tarkoita, että olisin surkimus vaan sitä, että olen vahva ihminen kun olen kaikesta selvinnyt. Silti kaipaan hirveästi muiden seuraa ja olisin todella kiitollinen kaikesta. Anteeksi tämä romaani, mutta halusin nyt vähän oikeasta asioita etten sentään mikään läheisriippuvainen ole.
Itsekin olin yksinäinen parisuhteessani. Ei minulla ollut juurikaan muita kontakteja hänen lisäkseen ja nuokin olivat lähinnä kumppanini kavereita ja sisaruksia. Olen aina ollut sitä tyyppiä, että minulla on muutama hyvä kaveri, eikä suurta kaveriporukkaa. Muutin kolme kertaa eri paikkakunnalle ja kaverit ovat jääneet muualle. Parhaita kavereita näin toki edelleen, mutta vain muutaman kerran vuodessa. Eron jälkeen olin vielä yksinäisempi, koska olin samaan aikaan myös työtön. Sain kuitenkin opiskelupaikan ja aloitin opinnot. Sain koulukavereita, joista on tullut jossain määrin myös vapaa-ajan kavereita. Olen alkanut treffailemaan Tinderin kautta, joten olen saanut jonkin verran seuraa myös sänkyyn. Elämänlaatuni on kohentunut merkittävästi lyhyessä ajassa, joten ehkä sama voi käydä sinullekin. Ei kannata liikaa roikkua niissä vanhoissa kavereissa jos he eivät kerran halua nähdä sinua. Lähde mahdollisimman moneen hommaan mukaan, niin löydät varmasti jostain kavereita tai saat ainakin jonkin tasoista sosialisointia. Toki se voi vaatia kovan ponnistuksen, mutta se kannattaa ehdottomasti tehdä. Lopulta sen huomaa kuinka pienestä se oli loppujen lopuksi kiinni. Et halua olla vuoden päästä samassa tilanteessa miettimässä, että mitä voisit tehdä, joten aloita uuden tekeminen jo huomenna.
Vierailija kirjoitti:
Aplle ja kaltaisilleen suosittelen kyllä jotain seuratoiminta, oletko kiinnostunut jostain, liity sellaiseen seuraan, Martat toimii kaupungissakin ja on yleistä höpinää. Eräs ystäväni on tällainen seuraihminen ja näin joulun aikaan yhtenä päivänä voi olla neljän eri seuran tapahtumaa, johon osallistua. Ketään ei kotoa mukaan tulla etsimään.
Jos haluat päästä ihmisiin joka ikinen viikonloppu lokakuusta huhtikuuhun, niin kahlaa paikkakuntasi juniorijääkiekkojoukkueet läpi. Soita tai mailaa joukkueiden jojoille, ja sanot että olet vapaaehtoinen jäähyaitioon, kuuluttamaan, tulostauluun tai TiTuun. Lasten vanhemmat ottaa sut riemuiten vastaan. Vinkki. Tuolla kiekkokaukalon laidalla on aika hyvin yh. isiä ja äitejä ;)
Aikuisena ystävystyminen on vaikeampaa kuin lapsena. Tämä johtuu siitä, että noin 10-vuotiaina ihmisiä alkaa kiinnostaa erilaiset asiat. Siihen asti vain leikitään, hullutellaan ja ollaan huolettomia. Tuon jälkeen yksi alkaa kiinnostua urheilusta, toinen nörtteilystä, kolmas leikkisi vielä nukeilla, neljäs kiinnostuu jo meikkaamisesta ja muodista jne. Mitä enemmän tulee ikää, sitä erilaisemmaksi persoonaksi muuttuu.
Jos aikuisena yrittää etsiä lapsuudenystävän kaltaista ihmistä ystäväkseen, voi olla vaikeaa. Siis sellaista, joka tykkäisi juuri samanlaisista asioista eikä tykkäisi mistään sellaisesta, mistä ei itsekin tykkää. Aikuisilla on lisäksi myös muutakin elämää kuin yksi ystävä. On useampia ystäviä ja kavereita, on työ, sukulaisia, perhettä, harrastuksia, koti jne. Aikuisena huomio - ja aika - jakaantuu paljon laajemmalle alueelle kuin lapsena. Aikuisella on myös vastuu arjen sujumisesta. Lapsilla sitä ei ole (tai ei ainakaan pitäisi olla).
Aikuisena olisi hyvä ymmärtää, ettei sellaista lapsuuden bestistä enää todennäköisesti tule. 1-2 ystävää ja 3-5 kaveria pitää kyllä ihan hyvin huolen siitä, ettei tarvitse tuntea itseään yksinäiseksi. Ystävät eivät välttämättä ole kiinnostuneita kaikista samoista asioista kuin itse on, mutta niihin asioihin on sitten kavereissa aina joku, joka on kiinnostunut. Yksi ihminen ei voi täyttää kaikkia toisen ihmisen ystävyydelle ja kaveruudelle asettamia toiveita. Siksi tarvitaan useampia.
itkeehän se sairaanloinen mustasukkainen naikkonenkin paljon että muut vievät tämän miehen; yrittää siis omistushaluissaan vangita tämän liikkumista. Kun toinen nainen katselee kovasti, huudellaan kovasti tämän naisen nimellä tämän "panevan"toisen nimistä, jo. jne.
Tuo melkein pahempi juttu siellä korvien välissä. Yrittäjänä sellainen vähentää tarjota vakuuksia ja takauksiamillekkään pääomille kun pää on niin tyhjä ettei edes prosalaskut pysy käsissä.
Siihen kun liittää masentuneisuuden ja epätoivon niin pahempi soppa siitä tulee.ja heikon itsetunnon.
Meitä on aika monta! Viisaimpana neuvona pidän tuota harrastustoimintaa. Sen kautta saa kaveruutta ja muutenkin aika kuluu. Kokeilla voi melkein mitä vain.
Alkoholin jättäisin pois. Se lievittää ahdistusta mutta valitettavasti haitat tulevat kaikkein nopeimmin juuri sellaiselle, joka solmii sielullisen suhteen pulloon. Juomisongelmaista sitten oikeasti kartetaan, mikä lisää yksinäisyyden kierrettä.