Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?

Mulla on velipuol isän puolelta ja hänen syntyessään minä olin 10-vuotias ja isosiskoni 16-vuotias. Meidän isä ei halunnut meitä tutustuttaa velipuoleemme ollenkaan, eikä me nyt kaikkien ollessa aikuisia edelleenkään ole juuri ollenkaan tekemisissä velipuoleemme kanssa. Silti isämme on pyytänyt meitä vanhempia siskoja "huolehtimaan" aikuisesta velipuolestamme sitten kun hän ja hänen vaimonsa kuolevat. Että sikäli erikoista, ettei isämme koskaan ole halunnut meidän kunnolla tutustuvan toisiimme tai olevan missään tekemisissä toistemme kanssa, niin nyt sitten hän olettaa, että yhtäkkiä minun pitäisi alkaa huolehtia tuntemattomasta aikuisesta velipuolesta

Olen vanhempieni ainokainen (66v nainen) ja siitä onnellinen. Olen aina ollut sosiaalinen, mutta halutessani saanut olla myös yksinkin. Vanhempani kasvattivat minut hyvin. Olen saanut rakkautta ja rajoja, myös kasvuympäristöni muilta aikuisilta. Isovanhemmat,tädit,serkut jne...Tunsin oloni aina turvalliseksi. Koskaan en tuntenut yksinäisyyttä! Leikkikaverinani oli serkut,naapurin lapset,koulukaverit mm. Harrastuksieni myötä sain myös kavereita. (musiikki,urheilu,baletti mm.) Oli myös oma huone, jonne vetäydyin usein lukemaan.(olin ahkera kirjaston käyttäjä!) Onnellisen lapsuuden myötä minulle kehittyi hyvä (terve!) itsetunto. Kannustava kasvatustapa vaikutti myös suuresti. Elämän kolhuilta en säästynyt minäkään, mutta usko itseeni ja selviämiseen ei ole kadonnut!

Olen kans ainut lapsi. Serkut ovat olleet minulle lapsena kuin sisaruksia. Minut on lisäksi adoptoitu ja varmaan siitä johtuen olen ollut vanhemmilleni oikea lellipentu ja saanut aina kaiken. :D lapsena ehkä sitä omaa sisarusta olisin kaivannut mutta opin leikkimään paljon itsekseni.

Appivanhempani ovat molemmat ainokaisia. Minun vanhemmat taas pesueitten keskeltä. Eroa kun yöllä ja päivällä.Oma napa aina apeilla tärkein,ei touhu muutu vaikka ihminen vanhenee.

Minä,minä ihmisiä molemmat.

Kristiina xx kirjoitti:

Mulla on velipuol isän puolelta ja hänen syntyessään minä olin 10-vuotias ja isosiskoni 16-vuotias. Meidän isä ei halunnut meitä tutustuttaa velipuoleemme ollenkaan, eikä me nyt kaikkien ollessa aikuisia edelleenkään ole juuri ollenkaan tekemisissä velipuoleemme kanssa. Silti isämme on pyytänyt meitä vanhempia siskoja "huolehtimaan" aikuisesta velipuolestamme sitten kun hän ja hänen vaimonsa kuolevat. Että sikäli erikoista, ettei isämme koskaan ole halunnut meidän kunnolla tutustuvan toisiimme tai olevan missään tekemisissä toistemme kanssa, niin nyt sitten hän olettaa, että yhtäkkiä minun pitäisi alkaa huolehtia tuntemattomasta aikuisesta velipuolesta

Voiko olettaa että velipuolesi on jotenkin reppana? Normaalijärkinen teidän isännöin&quot pitäisi tajuta ettei se noin mene,koska ei ole itse mitään kontaktien eteen aikoinaan tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Appivanhempani ovat molemmat ainokaisia. Minun vanhemmat taas pesueitten keskeltä. Eroa kun yöllä ja päivällä.Oma napa aina apeilla tärkein,ei touhu muutu vaikka ihminen vanhenee.

Minä,minä ihmisiä molemmat.

Annan esimerkin, anoppini sai pelata korttia isänsä ja isän kavereitten kanssa,oletan että antoivat lapsen voittaa.Lapsenlapsi huomasi jo ollessaan 8 v. että mummo fuskaa korttipelissä, ilmeisesti mummolla vieläkin 70v,niin kova halu voittaa keinolla millä hyvänsä.Appiukko lähti ainoa kerran toisen lapselapsen jalkapallomatsiin,haukku pelin jälkeen lapsenlapsensa vaikka tämä hyvin pelasikin. Näistä hirviöistä olisi monta hyvää juttua kerrottavana. Oletan että nämä molemmat olisivat tarvinneet ympärilleen paljon sisaruksia,kasvaakseen jotenkin normaaleiksi.

Vierailija kirjoitti:

Ainut lapsi. Olen nyt 30vuotias. Vanhempani jäämässä eläkkeelle.

Rakastin lapsuuttani. Tykkäsin leikkiä paljon yksin mutta  kavereita oli aina kun sellaisen seuraa kaipasin. Vietimme paljon aikaa pelkästään perheen kesken, äidin ja isän kanssa. Etenkin äidin kanssa olimme (ja olemme edelleen) todella läheisiä. Teininäkään ei ollut mitään erilleen kasvua, olen aina arvostanut vanhempiani todella paljon.

Kävimme paljon ulkomailla, matkustimme ympäri Suomea. Vanhempani kasvattivat minusta empaattisen ja muista huolehtivan, sellaisen joka ei pidä paljon melua itsestään. Äitini teki paljon vapaaehtoistyötä ja otti minua mukaan näihin hommiin, se on periytynyt sitten minullekkin.

Sisaruksien "puutetta" en ole koskaan huomannut. Itse en ole, enkä aio hankkia lapsia. Olemme mieheni kanssa tyytyväisiä näin. Lapset rajoittaisi liikaa sitä aitoa elämää, ei haluta elää kuplassa.

Koen, että nyt olen entistä läheisempi vanhempieni kanssa. Äitini on paras ystäväni. Lapsuudesta on vain lämpimät muistot ja olen kiitollinen vanhemmilleni.

Muuten fiksu kommentti, mutta et kai voi väittää, että aitoa elämää voi elää vain ilman lapsia? Onko lasten kanssa eläminen kuplassa elämistä? Siinä tapauksessa oma lapsuutesikin oli vain pelkkä kupla, vai mitä?

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.

Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.

Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.

Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.

oot siis lihonu niin että näytät siltä kuin olisit raskaana?

Itse olen miettinyt, johtuvatko monet ongelmistani ihan siitä, että olen ainoa lapsi. Ehkä, tai ainakin voimistaa niitä, kun olen aina saanut haluamani, ei ole tarvinnut jakaa mitään sisarusten kanssa, vanhempien huomio on ollut yksin minun.

Tietysti voi olla, että kuvitteellinen sisarukseni olisi sitten ollut arka ja olisin oppinut pompottelemaan häntä ja muita ihmisiä, tai vaihtoehtoisesti voimakastahtoinen sisarus olisi lytännyt minua koko lapsuuteni ja olisin traumatisoitunut siitä iäksi. Jossitellahan voi.

En kyllä koskaan ole kaivannut sisaruksia, mutta olisi sellaisten olemassaolo voinut tehdä minusta sosiaalisesti kyvykkäämmän ja luontevamman. Samoja ajatuksia kuin Ap:llä.

Lapsena en kärsinyt niinkään, mutta nykyisin (kolmekymppisenä) haluaisin todellakin, että olisi oma sisarus. Tämä johtuu siitä, että kaverini hengailevat aina lähinnä sisarustensa kanssa ja minä jään aina kakkoseksi. Olen tosi paljon yksin enkä näe kavereitani muuta kuin silloin kun he ehtivät. Yksi ystäväni on myös ainokainen mutta hän on oman äitinsä kanssa kuin siskokset, aina yhdessä. Minulla ei ole ketään sellaista vaivatonta ja helppoa ihmissuhdetta, vaikka olen todella sosiaalinen, mukava ja helppo tyyppi. Sellaista suhdetta kaipaisin erityisesti nyt, kun on omia lapsia ja arvostaa ihan vain kotihengailua, että voi kutsua kotiin kylään ihmisiä tai kyläillä itse lasten kanssa. Olen yrittänyt ystävistäni tällaista henkilöä saada mutta he viettävät aikaa lähinnä sisarustensa kanssa. Ainokaisuus sopii huonosti sosiaaliseen kulttuuriimme, joka on hyvin perhekeskeinen.

Itse en ole mustasukkainen tai mitään, enkä ollut lapsena yksinäinen vaan korvasin sisarukset kavereilla. Kavereiden kanssa oli sitten hyvinkin sisaruksellisia välejä, riideltiin paljon jne, opettelin kavereiden kanssa niitä taitoja mitä yleensä samanikäisen sisaruksen kanssa opetellaan.

Minusta kasvoi hyvin itsenäinen, hyväitsetuntoinen, tulen helposti ihmisten kanssa toimeen. En koe ainoalapsisuuden vaikuttaneen mihinkään erityisesti.

Moni vastaus täällä kuulostaa siltä, että kavereiden puutteesta syytetään sisarusten puutetta. Sillä ei mielestäni ole mitään tekemistä asian kanssa.

Minulla tai tuttavapiirilläni läheisimmät ystävät eivät kyllä koostu sisaruksista - vaikka monessa tapauksessa hekin läheisiä ovat. Ystävät ovat kuitenkin erikseen ja heidät on itse valittu, toisin kuin sukulaiset.

Vierailija kirjoitti:

Ainokaisuus sopii huonosti sosiaaliseen kulttuuriimme, joka on hyvin perhekeskeinen.

Tästä olen kyllä eri mieltä, mutta voin tietysti olla väärässä. Minusta kun nykyään suomalainen kulttuuri on juurikin kaikkea muuta kuin perhekeskeistä, ja on aivan normaalia, ettei vanhempiin tai sisaruksiin saati sitten muihin sukulaisiin välttämättä pidetä minkäänlaista yhteyttä.

Olen lukenut tätä ketjua ja ymmärtänyt, että moni ainokainen on ollut lapsena mielellään ainoa, koska ei ole tarvinnut jakaa kaikkea hyvää mm. vanhempien huomiota ja materiaa, mutta vanhempien ikääntymisen myötä ois tosi kiva jakaa jonkun kanssa kaikki se ikävä vastuu ja asioiden hoitaminen. Aika itsekäs kuva tulee. Tässä yksi esimerkki kommenteista:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin ainut lapsi. Nyt jo 30v.

En koskaan kaivannut sisaruksia, nautin yksin olosta ja leikeistä yksin. Minulla oli myös paljon kavereita, ja naapurissakin asui hyvä kaveri. Vanhemmilta sain huomiota ihan normaalisti, en mitenkään yltiöpäisesti. Minulla oli ihan hyvä kasvatus, ja toisaalta melko tiukka kuri, ja toisaalta sain paljon vapauksia. En tiedä johtuiko siitä että olin tottelevainen lapsi ja kanssani oli melko helppoa. Lapsuuteni oli tosi ihana.

Olen ihminen joka jakaa omistaan. Pidän aina huolen että en itse esim. ota isointa kakkupalaa, tai mistään mitään ns. parasta, vaan haluan antaa sen jollekin muulle. Olen empaattinen. Välitän muista ja tiedän että en ole mitenkään muita tärkeämpi tai parempi. Minulle on myös kovin tärkeää miellyttää muita. Nautin edelleen yksin olosta, ja saatan jopa ahdistua tai kiukustua jos en pääse omaan rauhaan silloin kun haluan. Tämän vuoksi en ole lapsia halunnut itse hankkia. Siis muun muassa tämän vuoksi, ei se ainut syy toki ole.

Näin aikuisena olen kuitenkin miettinyt, että olisi mukavaa jos olisi veli tai sisko. Kun vanhemmat vanhenevat, tuntuu kovin ahdistavalta ajatukselta että kaikki vastuu heistä lankeaa minun harteilleni. Ovat vielä kaiken lisäksi eronneet, joka tekee asiasta vielä hankalampaa.

Itse kasvoin vaikean lapsuuden isossa perheessä. Ja päätin , että jos mahdollista sen verran hankin lapsia kun pystyn huolehtimaan Yhden sain. Ja näin on hyvä!

Olen ainoa lapsi. Olisin aina toivonut sisarusta, mutta en silti koe mitenkään kärsineeni asiasta. Minulla on aina ollut ystäviä ja lapsuudenystäväni kanssa olemme edelleen hyviä ystäviä ja paljon tekemisissä. Pienenä olin ujohko, mutta nykyään olen sosiaalinen ja minulla on paljon kavereita.

Vanhempani ovat paljon auttaneet lasteni kanssa (2) ja varmasti minun aikani auttaa heitä tulee. Se olisi kiva jakaa jonkun kanssa. Lasten jatkuva kinastelu on käynyt hermoille varmaan 10 vuotta :D siihen kun en ole ikinä tottunut, vaikkakin, olin temperamenttinen teini ja riitelin isäni kanssa.

En tiedä, miksi olen ainoa lapsi, mutta mitäpä sitä miettimäänkään.

Olen 26v. ja ainoa lapsi. Vanhemmilla kesti tosi kauan, että saivat edes yhden lapsen, ja sisaruksia en koskaan valitettavasti saanut, eikä niitä ilmeisesti yritettykään. Äitini oli 37v. ja isä 41v. kun saivat minut. Lapsuuteni oli tosi turvallinen mutta usein kotona ollessani koin tylsyyttä ja tällöin haaveilin aina sisaruksesta tai koirasta. Vanhempani eivät olleet niin nuoria ja tekivät täyttä työpäivää, eikä heillä todennäköisesti tästä syystä ollut niin kovin paljon aikaa tai energiaa touhuta kanssani. Vanhempani viihtyivät liiankin hyvin kotona, etenkin äitini, joka teki ja tekee vieläkin töitä kotona. Päiväkodista pidin todella paljon ja koulun aloitettuani sain paljon kavereita. Naapurissa oli myös kouluikäisenä lapsia, joiden kanssa leikin päivästä toiseen pihaleikkejä.

Vaikka olin ainut lapsi niin en (tietenkään) saanut kaikkea mitä halusin. En koe kärsineeni ainoana lapsena mutta koen, että olisin ehdottomasti tarvinnut enemmän aktiviteettia ja yhteistä tekemistä vanhempieni kanssa.

Muutin ulkomaille heti parikymppisenä ja tätä nykyä näen vanhempiani muutaman kerran vuodessa. Vanhempani ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, ja puhumme videopuheluita joka viikko ja laitamme viestiä melkein päivittäin. Välillä tunnen pientä syyllisyyttä siitä, että ainoana lapsena asun niin kaukana.

Olen ainoa lapsi, nyt vähän päälle 40. Itselläni on kaksi teini-ikäistä lasta. Minulla on paljon ystäviä ja kavereita. Useampi ystäväni on kulkenut mukana ihan päiväkotiajoilta asti. Äitini on minulle läheinen ja oikein mukava ihminen. Nyt äidin ikääntyessä ja isän jo kuoltua sisarus olisi mukava jakamaan huolta ja asioiden hoitoa äidistä.

Minulla oli hyvä, lämmin lapsuudenkoti, jonka peruna on ihan hyvä itseluottamus sekä luottamus siihen, että asiat aina järjestyvät. Osaan myös jakaa. Ex-mieheni on isosta perheestä. Hän oli aina ensimmäisenä vaatimassa osaansa ja vahtimassa, ettei jää ilman oli kyseessä sitten omat menot tai vaikka jäätelöpala. Itse en ymmärtänyt sitä yhtään, koska olin tottunut, että kaikille riittää ja kaikki saavat tarpeensa mukaan. Eli ainakin meidän kohdalla monilapsisuus, ei ainokaisuus, lisäsi itsekkyyttä.

Olen yli 40-vuotias ja ollut perheessämme ainoa lapsi. Olin arka ja kiltti lapsi. En muista lapsuudessani kaivanneeni sisarusta, minulla oli useita kavereita mutta näin vanhempana on ollut useampi tilanne jolloin olisi ollut mukavaa jos olisin voinut pystyä jakamaan kokemuksia sisaruksen kanssa. Isäni kuoli ensin yli 10 vuotta sitten ja tämä lähensi välejäni äidin kanssa. Äitini kuoltua jouduin selviytymään kaikesta siihen liittyvästä yksin, tuolloin olisin kaivannut sisarusta.

Olen nykyään aika yksinäinen, minulla ei ole perhettä eikä juurikaan ystäviä. Ainoa päivittäinen kontaktini on työkaverit. Toisaalta olen tottunut yksinäisyyteen mutta toisaalta olisi mukavaa jos olisi edes joku. Vanheneminen pelottaa sillä minulla ei ole apuvoimia, muut sukulaiset asuvat kaukana ja hekin ovat yli 10 vuotta minua vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.

Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.

Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.

Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.

Olen viisikymppinen ainoa lapsi. Äiti oli kotiäiti, kun olin pieni, kuljin tietenkin joka paikassa äidin kanssa. Opin olemaan aikuisten seurassa ja sietämään tylsyyttä, kun vierailtiin äidin vanhapiikaystävien luona. Äiti kuitenkin huolehti, että minulla oli leikkikavereita, vierailtiin paljon muiden lapsiperheiden kanssa. Kun olin 6-vuotias, otti äiti hoitolapsia, kun naapuri tarvitsi kahdelle lapselleen päivähoitopaikan aikana ennen päiväkoteja. Koulussa ja naapurustossa oli kavereita, ja muutaman vuoden nuoremmat serkut olivat (ja ovat edelleen) tärkeitä. Minäkin osasin leikkiä itsekseni ja jos oli kirja mukana, aika kului vaikka miten tylsässä kyläpaikassa. Olen ollut sekä äidin että isän harrastuksissa mukana ja saanut itse harrastaa kaikkea, jota pienellä paikkakunnalla oli tarjolla ja jota halusin harrastaa.

Aikuisena on ollut tilanteita, joissa olisin kaivannut sisarusta jakamaan jonkin tilanteen. Mummin hautajaisissa samassa tilanteessa olevista serkuista oli lohtua, isän hautajaisissa olin ihan yksin. Toki olen iloinen, ettei tarvitse riidellä perinnöstä, mutta saan kunnian ihan itse aikanaan tyhjentää äitini talon, jos haluan sen myydä.

Omilla lapsillani on kovin vähän sukulaisia, kun heidän isänsäkin on ainoa lapsi. Serkut ovat olleet minulle tärkeitä, mutta serkusten lapset keskenään jo etäisempiä, koska heillä on omia serkkuja.