Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?

Olen ainoa lapsi , minulla on yksi lapsi. En koe jääneeni paitsi mistään päinvastoin. En muista koskaan toivoneeni sisaruksia, kaverit kaivoin vaikka kiven alta ja yksinkin osaan olla.

Sukulaisiakaan ei ole kuin pari serkkua , joiden vanhempiin kanssa omien vanhempieni välit menivät poikki ollessani nuori. Alkuperäisestikään sukuun kuului alle joku alle 10 henkeä. En suuresti arvosta sukulaisuutta, olen "suku on pahin" kannalla. En myöskään usko mihinkään sisarrakkauteen päinvastoin, poikkeuksiakin on mutta tämänkin palstan todistuksella harvassa.

Ja kun ne vanhemmat tarvitsevat apua niin homma jää sille yhdelle, oli niitä lapsia vaikka 10 ja perinnönjaossa tapellaan kuka saa äidin vanhan puukauhan.

Sorry vähän ohi ja pessimistinen näkemys, mutta ihan elämä on opettanut.

En ole, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Olen ison perheen kuopus, eikä minulla ollut alkeellisiakaan sosiaalisia taitoja lapsena. Asuimme syrjässä ja siskot olivat ainoat leikkikaverit.

Oma lapsi on ainoa ja sosiaalisesti miljoona kertaa taitavampi kuin minä lapsena. Eikä yhtään niin yksinäinen, sillä metsikön perimmäisen kolkan sijaan asumme vilkkaalla asuinalueella rivitalossa. Lisäksi hän on päiväkodissa, toisin kuin minä lapsena. Toki hän on joskus yksinäinen ja tylsistynyt, mutta niin minäkin olin lapsena, vaikka meitä oli kuusi.

Minulla on ihan sama kokemus. Siskot olivat vielä paljon vanhempia ja menivät kouluun jo pian syntymäni jälkeen. Siellä sitten leikin yksin keskellä metsää kaikki päivät.

Me asumme rivitalossa keskellä kaupunkia ja lapsi on myös päiväkodissa. Väitän, että olen itse ollu paljon yksinäisempi lapsi kuin minun ainoani.

Suuressa perheessä keskellä metsää asuminen oli muutenkin kyllä niin tuskainen kokemus, että omalle lapselle halusin toisenlaisen elämän. Siksi meillä on vain yksi ja asumme kaupungissa.

Olen ainoa lapsi ja jäin todellakin paljosta paitsi, hyvin yksinäinen olin. Eikä vanhemmillani ollut aikaa viedä harrastuksiin tms. Meillä on lapsia neljä pienillä ikäeroilla ja jokaisella on omat harrastuksensa, ystävänsä ja jokainen saa myös omaa aikaa. Enemmän kuin itse sain ikinä. Lisäksi he ovat valtavan läheisiä ja haluavat tehdä kaiken yhdessä. Lomat ovat rentouttavia koska lapset puuhaavat aamusta iltaan yhdessä ja heillä on silminnähden hauskaa. Viimeksi tänään he muistelivat viime reissua ja nauroivat vedet silmissä kaikille sattumuksille. Ja jos joku on sairas tai allapäin niin kolme muuta ovat heti vierellä tukemassa.

En silti usko että sisarten määrä on se merkittävin tekijä vaan iso perhe saattaa kääntyä itseä vastaan jos vanhemmat eivät ole läsnä. Sen sijaan jos vanhemmat jaksavat tukea jokaista lasta yksilönä niin silloin sisaruksistakin on onnea toisilleen.

Olen ainoa lapsi, lapsena asia harmitti. Enää 40-vuotiaana ei tunnu missään, päinvastoin on huvittavaa seurata, miten samanikäiset tappelevat sisaruksien kanssa milloin mistäkin. En ole kovin sosiaalinen, mutta se johtuu siitä, ettei minulla ollut lapsena harrastuksia. Vanhemmat olivat melko laiskoja ja vietettiin paljon keskenämme aikaa. Jos minulla olisi ollut sisarus, tuskin olisin sen sosiaalisempi ollut. Vanhemmat olisivat olleet vieläkin laiskempia ja sitten ei olisi sitä vähää edes päässyt mihinkään. Itsellä on yksi lapsi ja on luoteeltaan paljon sosiaalisempi kuin minä. Harrastaa tanssia, urheilua, joka toinen päivä käy joku kaveri vähintään kylässä, kutsutaan paljon kaverien synttäreille ym. Toki häntä on pienestä asti viety joka paikkaan.

Minulla on useampia lapsia ja olen huomannut, että lapset pitää kasvattaa läheiseen sisarussuhteeseen tai muuten voivat jäädä etäisiksi. Voi olla, että läheisyys tulee joillekin luonnostaan kun taas toiset tarvitsevat siihen enemmän tukea. Myös siihen pitää useamman lapsen kanssa panostaa paljon enemmän, että kaikilla olisi perheessä hyvä olla. Yhden lapsen kanssa on hoidettava vain itsensä ja lapsen välistä ihmissuhdetta, mutta useamman lapsen kanssa joutuu tukemaan sisarustenkin välistä suhdetta.

Isommassa perheessä joutuu jakamaan ihan eri tavalla kuin yksilapsisessa perheessä. Itse näen sen huonona asiana, koska lapset hyvin helposti alkavat pitää omastaan tiukasti kiinni. Itse opetin ihan pienenä jo aika kylmällä tavalla lapsiani (kolme hyvin pienillä ikäeroilla), kun jakaminen oli vaikeaa, että tässä on yksi suklaapatukka, josta vuorotellen haukataan, jos et ole valmis jakamaan, et saa ollenkaan. Ei jakaminen ole kivaa aikuisenakaan, mutta useamman lapsen kanssa perhe toimii paremmin, jos jakaminen sujuu.

Toisaalta vaikka koen, että omat voimat äitinä olivat olleet paremmat vain yhden lapsen kanssa, näen silti, että sisaruksista on myös iloa toisilleen. Ei tarvitse olla yksin koulun jälkeen, joku auttaa läksyissä, löytyy elävä unikaveri, jos yöllä pelottaa ja kun on pakko mennä ulos, löytyy joku aina, jonka kanssa mennä. Introvertti ja kiltti tyttäremme on oppinut kahden veljen kanssa pärjäämään hyvin koulussa poikien kanssa, mikä on tuottanut vaikeuksia aika monelle muulle. Erossa ollessaan lapset kaipaavat toisiaan.

Toivoisin, että lapset olisivat läheisiä aikuisinakin. Tiedän kuitenkin, että he elävät omaa elämäänsä ja ovat luonteeltaankin erilaisia. Mikään pakko ei ole olla läheisiä. Yritän kuitenkin kasvattaa heitä tähän perheen yhteisellä huumorilla, paljon halauksia sisarusten ja perheen kesken, toisten rauhaa, tavaroita ja erilaisuutta pitää kunnioittaa ja sisaruksia pitää tukea ja kannustaa ja heille puhutaan aina kauniisti. Perhekokouksissa otetaan esiin asioita, jotka harmittavat lapsia itseään sisarusten käyttäytymisessä ja sovitaan yhdessä, miten toimitaan. Usein pyrin siihen, että lapset kehuisivat toisiaan. Aika näyttää, millaiset välit lapsilla on aikuisina. Nyt alakouluikäisinä vielä halailevat toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun taas kävi sääliksi sisaruksellisia kavereita. Muistan miten onnekkaaksi koin itseni, kun näin pienessä huoneessa siskonsa kanssa kahdestaan nukkuneen kaverini huoneen. Ja ne alkoivat tappelemaan. Minusta koko ajatus sisaruksesta on ahdistava, mihin niitä pääsee lapsena pakoon kun haluaa omaa rauhaa?

Köyhien nyt ei pitäisi enempää lapsia toki hommatakkaan, jos ei edes omia huoneita ole tarjota lapsille.

Ulkona aiheesta, mutta me rakensimme muutama vuosi sitten talon, johon tehtiin kolme makuuhuonetta. Ajatuksena oli, että yksi lapsi tulkoon, jos on tullakseen. Sitten tuli se yksi lapsi, sitten tuli myös toinen. Nyt harkinnassa on kolmas lapsi. Teimme tämän talon loppuelämämme kodiksi, joten jos vielä yksi lapsi meille suotaisiin, niin kaikille ei huoneet riittäisi, sillä tästä talosta emme luovu. Emme ole köyhiä.

Olen ainut lapsi. Olen myös ainoan vanhemman lapsi, isäni kuoli jo ennen syntymääni.

Me olemme olleet hyvin läheisiä aina äitini kanssa, mutta se ei toisaalta myöskään ole estänyt sitä, että olemme molemmat esim. asuneet hetken muualla kuin Suomessa.

Puolisoni taas on ison perheen lapsi. Meillä on vielä täysin avoin haluaisimmeko ( ja voisimmeko edes saada) useita lapsia.

Oon ainoa lapsi ja todella onnellinen siitä. Tietenkään en voi tietää, millasta sisaruksen kanssa on kasvaa, mutta en vaihtaisi elämästäni mitään ja en todellakana ottaisi sisarusta, vaikka saisin.

Kuten moni muukin tässä ketjussa, minäkin lapsena säälin kavereita, joilla oli sisaruksia. Huokaisin helpotuksesta, kun pääsin kotiin, jossa muut lapset eivät käytä tavaroitani tunge huoneeseeni, syö herkkujani, vie vanhempieni huomiota, kitise, tappele kanssani ja muuta ikävää.

Minusta on tullut sosiaalinen, fiksu ja varsin yhteiskuntakelpoinen nainen. Minulla on ystäviä, osaan jakaa asioita ja olen sitä mieltä, että mulla oli paras mahdollinen lapsuus.

Minulla on itsellä nyt yksi lapsi (2v) ja toista ei tule. :D

Vierailija kirjoitti:

Oon ainoa lapsi ja todella onnellinen siitä. Tietenkään en voi tietää, millasta sisaruksen kanssa on kasvaa, mutta en vaihtaisi elämästäni mitään ja en todellakana ottaisi sisarusta, vaikka saisin.

Kuten moni muukin tässä ketjussa, minäkin lapsena säälin kavereita, joilla oli sisaruksia. Huokaisin helpotuksesta, kun pääsin kotiin, jossa muut lapset eivät käytä tavaroitani tunge huoneeseeni, syö herkkujani, vie vanhempieni huomiota, kitise, tappele kanssani ja muuta ikävää.

Minusta on tullut sosiaalinen, fiksu ja varsin yhteiskuntakelpoinen nainen. Minulla on ystäviä, osaan jakaa asioita ja olen sitä mieltä, että mulla oli paras mahdollinen lapsuus.

Minulla on itsellä nyt yksi lapsi (2v) ja toista ei tule. :D

Todella kielteinen käsitys sisaruudesta tässä... meidän lapsilla olisi omat huoneet, ja omat herkut karkkipäivänä jne mutta he vaativat olla samassa huoneessa ja haluavat jakaa. On aika liikuttavaa kun kolmevuotias ei esimerkiksi suostu ottamaan vastaan jotain asiaa ”ellei siskot ja veljetkin saa”. Yhdessäolon ja jakamisen ILO on unohdetaan usein ja esille nostetaan vain joku ihme katkeruus. Meillä lapset säälivät ainoita lapsia koska ihmettelevät että ”pitääkö niiden aina aamuisin ja iltaisin leikkiä vain vanhempien kanssa?”.

Olen sodanjälkeiseen pula-aikaan syntynyt vähävaraisten tehdastyöläisten ainokainen. Lapsena en kaivannut sisaruksia, kun kavereita riitti aina, ja oikeastaan ainoa hetki, kun ehkä olisin toivonut edes yhtä sisarusta, oli silloin kun molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Äitini kuoli, kun olin kahdeksantoista ja isäkin kuoli, kun olin vielä alle kolmekymppinen.

Ehkä ainokaisuudesta kuitenkin johtui, että minulla oli aikoinaan mahdollisuus päästä neljän kansakouluvuoden jälkeen oppikouluun, jossa kaikki piti maksaa itse,  päästä ylioppilaaksi ja jatkaa yliopistossa. Jos lapsia olisi ollut monta, se tuskin olisi ollut vähävaraisessa perheessäni mahdollista. 

Mun faijan perheessä on kolme lasta syntyneet vuoden välein. Faijallani taasen on kolme omaa lasta kahden eri naisen kanssa ja lapset ovat syntyneet 8-9v välein ja faijani on nyt sitä mieltä, että lapset kannattaa hankkia pienellä ikäerolla

Kasvoin ainoana lapsena. Äitini kuoli kun olin pieni, ja isä kasvatti minut yksin. Olen todella kiitollinen isälle ettei raahannut meille mitään "äitiliiniä" kotia leikkimään!

Isä piti huolen että minulla oli kaikki hyvin. Mitään ei puuttunut, enkä voi todellakaan valittaa mistään. Harrastin uintia ja isä oli mukana harrastuksessani. Ajoi kilpailumatkoille ja kävi seuraamassa treenejä.

Minulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus, ja isä on maailman paras isä edelleenkin! Itselläni ei ole lapsia enkä myöskään halua.

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.

Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.

Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.

Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.

Muuten kuin minun kynästäni, mutta omia lapsia halusin kuitenkin 2 pienellä ikäerolla, koska joskus lapsena tunsin itseni yksinäiseksi. Suoraan sanottuna mua ahdistaa omien lapsien päivittäinen nahistelu vaikka yleensä hyvissä väleissä ovatkin. Epäilen että ahdistuminen johtuu siitä etten itse ole tottunut riitelemään päivittäin jonkun kanssa ja siksi koen sen niin kuluttavaksi. Kun olen järkyttyneenä puhunut lasteni riitelystä muille, kaikki kuittaavat nahistelu normaalina. Kamalaa!

Olen ainoa lapsi 70-luvulta. Koin myös olevani yksinäinen ja olin kateellinen kavereilleni, joilla oli sisaruksia. Vaikka sisarus oli kuinka tyhmä ja ärsyttävä tahansa, niin kyllä kavereilla tuntui heistä seuraa olevan kotona, kesälomalla, matkoilla ja leikeissä ym.

Asuimme kerrostalossa, jossa asui paljon lapsiperheitä. Eli kavereita kyllä riitti pihalla ja koulussa, ja opin sosiaalista kanssakäymistä sitä kautta. Mutta esimerkiksi loma-aikoina olin paljon yksin, luin kirjoja, leikin ja vaeltelin yksin metsissä. Vanhempien kanssa tehtiin matkoja ja kyllähän he yrittivät olla seurana, mutta ei se lapsiseuraa korvannut. Vaikka minulla on nykyäänkin kavereita ja ystäviä ja viihdyn seurassa, niin jäin kuitenkin jollain tapaa yksinolijaksi. Ihmisten seura vie enemmän voimia kuin antaa.

En ole mustasukkainen enkä itsekäs. Olen saanut niin paljon huomiota vanhemmiltani lapsena, että meinasi olla jo liikaa. Sain harrastaa ja kaikkea muuta yltäkylläisesti vanhemmiltani. Jaan mielelläni omistani läheisille.

hyvältä tuntuu

Nämä nyt riippuu aina tilanteesta. Jotkut sisarukset ei tule keskenään toimeen, toiset tulee tosi hyvin, joku ainoa lapsi on yksinäinen, toinen taas kaikkien kaveri. On älytöntä kuvitella että yksilapsisuus tai sisarusten määrä itsessään muuttaa yhtään mitään, kun moni muu asia vaikuttaa siinä samalla.

Ei minulla ole vertailukohtaa, miltä minusta tuntuisi jos olisi sisaruksia. Varmasti elämäni olisi ollut erilaista, mutta en tiedä olisiko ollut parempaa vai huonompaa.

Jop, 45v mies, ei sisaruksia. Onneksi oli edes normaali lapsuus ja kylillä nuoria. Nyt kaikki omissa touhuissaan.. Jos tarvitsevat jotain niin silloin ollaan yhteydessä ei koskaan muuten. Vaimo lähti vieraan matkaan yllättäen vieden lapset 2kpl ja kohta oli tulossa takaisin. En ottanut häpäisijää ja ketään suomalaista en enää otakaan. Nyt ollut 3v ulkomaisen kanssa ja lapsia pitäisi tehdä. Ei onnistu enää. Ei uskalla luottaa naisiin niin moni pettänyt. No, yksin saa olla tod näk loppuun asti. Rahalla saa naista mutta ei sen niin väliäkään

Olen ainut, siskoni syntyi ja kuoli heti. Positiivista on ainakin: osaan olla yksin ja viihdyn hyvin ilman seuraa, sain harrastaa ratsastusta, siihen ei varmasti olisi ollut varaa jos lapsia useampi. Minulla oli paljon serkkuja ja kavereita joiden kanssa leikkiä, ei ole ollut vaikeaa luoda ihmissuhteita.

En oikein keksi muuta huonoa kuin että tällee aikuisena kaipais sisarusta, olishan se mukavaa kun olis isompi perhe. Mutta en koe että elämäni olis ollu huonompaa ainoana lapsena, enkä myöskään ole saanut kaikkea haluamaani, töitä olen tehnyt heti 7 luokkalaisesti lähtien.