Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?

Ei se ainakaan herkullista ole. Olen ollut yksinäinen kouluajoista saakka, ei ollut isovanhempia eikä sisaruksia. Kaverit menivät mm. joulun aikaan mummoloihin, muistan kun kysyin mitä mummolassa tehdään? Silloin en oikeasti tiennyt. (kuvastaa sitä yleensäkin et kaikesta mahdollisesta on hyvin pihalla) Ja kuten edeltä ilmenee, ne kaverit oli jouluna varman päälle muualla. Ekalla ja tokalla luokalla oli mun luona kävijöitä, mut sitten ne vähenivät lähes olemattomiin. (kun saivat sisaruksia seuraa oli omasta takaa)

Nyt on vanhemmat pois, isä ollut jo kymmenen vuotta ja äiti vähän vähemmän. Siinähän se menee, välillä päivä kerrallaan. Torilla ei viitsi paljon käydä, jos siellä jonkun näkee niin puheenaiheena on kävin siskolla kylässä tai käytiin veljen kanssa kalalla. Kukaan ei tiedä sitä historiaa, mitä on tapahtunut. (ei ole intressiä näyttää valokuvia, kun kaikki on vieraita) Jos joutuu vaikka sairaalaan ja pää ei pelaa niin "kukaan ei tiedä mitään" = kukaan muu ei tiedä sitä historiaa. Sit kun yrittää naisten kanssa "jotain juttua" niin melkein ensimmäiset kysymykset on ne mitä teit mummolassa ja koska olet käynyt sisaruksilla kylässä. Tulkinta sitten et tuo ei tule toimeen ihmisten kanssa eikä osaa laittaa ruokaa, 90 %:sti se menee näin.

Pärjäähän sitä tähän ikään yksinkin, mut aika pelkistetty vaikutelma jää, kun joka asiasta putoaa tyhjän päälle!

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena tuli ongelmia. Isäni ja äitini sairastuivat vakavastiyhtäaikaa. Sukulaiset jo iäkkäitä hekin. Isäni, kun kuoli jouduin kaiken järjestelemään yksin ja samaan aikaan hoitamaan äidin hoitolaitoksia ja asioita. Siinä tuli katkerana mieleen, että kun olisi sisaruksia, joilta saisi tukea.

Ja siinä sitten saisi kiistellä, kun on erimielisyyksiä vaikka siitä, että mihin hoitolaitokseen äiti laitetaan. Jos vaikka eri paikkakunnilla asutaan, niin ketä lähimpään laitokseen, tai halvempaan vai kalliimpaan.

Mulla on vanhempi veli. Riideltiin tosi paljon teineinä. Olin aika rankka tapaus ja murrosikä kova. Lapsena joo jonku verran leikittiin. Näin isona on kiva kun on sisarus. Ystäviä kanssa vähän niin jotenkin jees että on joku tosi läheinen aina kelle soittaa. Meistä tullu isoina nytte niinku vihdoin kaverit.

Kyllä olisi harmittanut olla ainoa lapsi. Ne on yleensä tosi itsekkäitä ja eivät tajua jakamisesta mitään. Myös se lapsuus oisi varmaan ihan erilainen ilman niitä rajojen hakemista sisarusten kanssa.

"Ne on yleensä tosi itsekkäitä ja eivät tajua jakamisesta mitään."

Tämä on jännä... olen ainoa lapsi, ja lapsenakin ihmetytti seurata, miten kiihkeästi kavereiden ja serkkujen sisarusparit puolustivat omaisuuttaan toisiltaan. "Se on minun! MINUN!" Tuon on pakko olla joku sisarusjuttu, koska itse en ikinä oppinut moiseen omimiseen. Olisi ollut mahdoton ajatus, että olisin vanhempiani vastaan alkanut "omia" yhtään mitään, minkä olin heiltä saanut. Vastaavasti jaoin mielelläni karkkeja ja lainasin kamojani kavereille ilman että mitkään ihmeen defenssit heräsivät. 

Vielä oudompi sisaruksissa oli tää "Toi sai millin enemmän limpparia!" ja vastaavat tasapuolisuuden vahtimiset. Itse en koskaan oppinut pitämään puoliani. Tässäkin kotona omia vanhempia vastaan sen treenaaminen ois ollut mahdotonta.

Pienempiäni en osannut huomioida, koska en ilman arkikokemusta tienny mihin he pystyvät ja mihin ei. 

Olin lapsena ihan tyytyväinen ainoana, koska kavereita oli enivei niin paljon päiväkodista alkaen. Nyt aikuisena totta kai toivon, että en ois ainoana vastuussa omista vanhemmistani jahka vanhenevat. 

Ainoana lapsena vanhemmilla oli minuun kovat odotukset. Petin heidät, kun en menestynytkään, vaan minusta tuli pienipalkkainen duunari, kun ei ollut päätä lukea

Olen ainokainen ja sain paljon huomiota, jommallakummalla vanhemmalla oli aina aikaa lukea tai pelailla tai auttaa koulujutuissa. Aikuisena minun ei tarvitse enää päteä tai kerjätä huomiota. Koen kelpaavani tälläisenä- ihan tavallisena ihmisenä.

Huono puoli on orpouden tunne kun vanhemmat kuolivat yllättäen perä perään kun olin kolmekymppinen.

Meillä on yksi lapsi ja jatkuvasti kuulee, että yksilapsisen perheen lapsesta tulee tulee itsekeskeinen ja sellainen joka ei osaa jakaa omistaan koska ei ole ikinä tarvinnut. Olen kuullut myös, että ainoat lapset saavat kaiken mitä ikinä keksivät haluta ja eivät osaa ottaa toisia huomioon?!?!

Meillä on paljon ystäväperheitä joissa on useampi lapsi ja kyllähän se menee monesti niin, että näissä monilapsisissa perheissä lapset eivät osaa jakaa vaan joka asiasta on tapeltava ja kahvipöydässä ensimmäisenä ronkittava, että eivät vain jää ilman. Vinkuvat kuorossa vanhemmille kun ei riitä jokaiselle huomiota ja ovat mustasukkaisia kun huomio hetkeksi kohdistuukin sisarukseen.

Meidän tyttärellä on hyvä mielikuvitus ja hän viihtyy mainiosti yksinkin, eli ei ole sormi suussa heti kun ei ole kaveri vieressä. Hänellä on todella paljon ystäviä ja serkkuja, joten yksinäisyyttä tai kaveripulaa ei ole kokenut.

Minä olen ainoa myös. Koin lapsena paljon yksinäisyyttä, koulussa oli kyllä ystäviä, mutta lomilla yms olisin kaivannut lapsi seuraa. Siihen aikaan ei aikuisillakaan ollut tapana erityisemmin viihdyttää lapsia vaan kuljin sitten lähinnä mukana.

Nykyään kaipaan myös sukua esimerkiksi juhlapyhinä. Isäni on kuollut ja äiti kyllä melko terve, mutta kuitenkin jo selkeästi vanhuudenhöperö. Serkuilla on omat perheet, vaikka lapsena aika paljon oltiin yhteydessä, nyt aikuisena kaikki tuntuvat olevan omassa sukuhaarassaan. Joskus jotain tapaamisia olen yrittänyt viritellä, mutta läheisyys ei vaan tule enää, valitettavasti.

Itsellä on kolme lasta, toivottavasti pysyvät sopuisina. Miehen puolelta heillä onneksi myös on iso lauma serkkuja.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yksi lapsi ja jatkuvasti kuulee, että yksilapsisen perheen lapsesta tulee tulee itsekeskeinen ja sellainen joka ei osaa jakaa omistaan koska ei ole ikinä tarvinnut. Olen kuullut myös, että ainoat lapset saavat kaiken mitä ikinä keksivät haluta ja eivät osaa ottaa toisia huomioon?!?!

Meillä on paljon ystäväperheitä joissa on useampi lapsi ja kyllähän se menee monesti niin, että näissä monilapsisissa perheissä lapset eivät osaa jakaa vaan joka asiasta on tapeltava ja kahvipöydässä ensimmäisenä ronkittava, että eivät vain jää ilman. Vinkuvat kuorossa vanhemmille kun ei riitä jokaiselle huomiota ja ovat mustasukkaisia kun huomio hetkeksi kohdistuukin sisarukseen.

Meidän tyttärellä on hyvä mielikuvitus ja hän viihtyy mainiosti yksinkin, eli ei ole sormi suussa heti kun ei ole kaveri vieressä. Hänellä on todella paljon ystäviä ja serkkuja, joten yksinäisyyttä tai kaveripulaa ei ole kokenut.

Niin, ymmärräthän että hänen mahdollisilla lapsillaan ei sitten serkkuja tule, jos hänellä ei ole sisaruksia? Ellei toisen vanhemman puolelta sitten.

Nämä yksilapsiset jotka vetoavat, että onhan serkkuja, ovat kuitenkin sitten lopettamassa sitä serkkujen ketjua omalta osaltaan.

Minä en lapsena kaivannut sisaruksia, mutta nyt aikuisena todella haluaisin, että olisi sukua muutakin kuin lähes täysin hoidettavat vanhemmat. Olisi joku, jolla samat lapsuuskokemukset, ja joku joka jakaisi vastuuta vanhempien asioista. Ja omilla lapsilla myös sukua ympärillä, täti, setä, serkkuja ehkä.

Kyllä se oma irrallisuus on jotenkin konkretisoitunut sitä mukaa, kun vanhempien kunto heikkenee.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yksi lapsi ja jatkuvasti kuulee, että yksilapsisen perheen lapsesta tulee tulee itsekeskeinen ja sellainen joka ei osaa jakaa omistaan koska ei ole ikinä tarvinnut. Olen kuullut myös, että ainoat lapset saavat kaiken mitä ikinä keksivät haluta ja eivät osaa ottaa toisia huomioon?!?!

Meillä on paljon ystäväperheitä joissa on useampi lapsi ja kyllähän se menee monesti niin, että näissä monilapsisissa perheissä lapset eivät osaa jakaa vaan joka asiasta on tapeltava ja kahvipöydässä ensimmäisenä ronkittava, että eivät vain jää ilman. Vinkuvat kuorossa vanhemmille kun ei riitä jokaiselle huomiota ja ovat mustasukkaisia kun huomio hetkeksi kohdistuukin sisarukseen.

Meidän tyttärellä on hyvä mielikuvitus ja hän viihtyy mainiosti yksinkin, eli ei ole sormi suussa heti kun ei ole kaveri vieressä. Hänellä on todella paljon ystäviä ja serkkuja, joten yksinäisyyttä tai kaveripulaa ei ole kokenut.

me tappelimme siskon kanssa pieninä, mutta olemme olleet silti vuosikymmeniä toistemme tuki ja turva ja parhaat ystävät. Riitelyn opettelu kuuluu kasvuun

Tuo että kasvaako itsekkääksi on kyllä enemmän persoonakysymys, kuin sisaruskysymys. Minä ainoana lapsena olen todella miellyttämisenhaluinen, liiaksikin. Pikemminkin en ole oppinut yhtään pitämään puoliani edes hyvässä mielessä. Mutta vaikka olisikin sisaruksia, luultavasti olisin aika mukautuva silti, koska koen että se vaan on osa minua.

Olen 40v , vanhempieni ainokainen . Kun olin lapsi ja nuori, kaverit kadehtivat minua kun sain pitää yksin oman huoneeni eikä olleet pikkusisaret kurkkimassa ovelta että mitä te teette? Mistä te puhutte?

Viihdyin ainona lapsena . Toki välillä haaveilin pikkusisaresta, mutta koiranpentu ajoi saman asian .D

Nykyään kuitenkin kärsin sisarusten puutteesta .( Ei ole ketään jonka kanssa muistella lapsuuden  lomareissujen kommelluksia, minusta ei koskaan tule tätiä, lapsillani ei ole serkkuja .

Lisäksi olen yksin  vastuussa ikääntyvistä vanhemmistani.

Ainut lapsi. Olen nyt 30vuotias. Vanhempani jäämässä eläkkeelle.

Rakastin lapsuuttani. Tykkäsin leikkiä paljon yksin mutta  kavereita oli aina kun sellaisen seuraa kaipasin. Vietimme paljon aikaa pelkästään perheen kesken, äidin ja isän kanssa. Etenkin äidin kanssa olimme (ja olemme edelleen) todella läheisiä. Teininäkään ei ollut mitään erilleen kasvua, olen aina arvostanut vanhempiani todella paljon.

Kävimme paljon ulkomailla, matkustimme ympäri Suomea. Vanhempani kasvattivat minusta empaattisen ja muista huolehtivan, sellaisen joka ei pidä paljon melua itsestään. Äitini teki paljon vapaaehtoistyötä ja otti minua mukaan näihin hommiin, se on periytynyt sitten minullekkin.

Sisaruksien "puutetta" en ole koskaan huomannut. Itse en ole, enkä aio hankkia lapsia. Olemme mieheni kanssa tyytyväisiä näin. Lapset rajoittaisi liikaa sitä aitoa elämää, ei haluta elää kuplassa.

Koen, että nyt olen entistä läheisempi vanhempieni kanssa. Äitini on paras ystäväni. Lapsuudesta on vain lämpimät muistot ja olen kiitollinen vanhemmilleni.

Vaikka sisarussuhteita on hyviä ja huonoja, valtaosa ihmisistä on viimeistään aikuisena tyytyväinen siihen, että on sisarus tai sisaruksia. Se on kuitenkin ainutlaatuinen suhde ja koko elämän pisin ihmissuhde. Se jatkuu, kun vanhemmista aika jättää ja vaikuttaa myös niihin tuleviin mahdollisiin lapsenlapsiin.

Minusta suvun tuen kieltäminen omilta lapsiltaan on itsekästä, jos vaan lapsia pystyy saamaan. En usko, että sillä lapsuudessa niin suurta merkitystä vielä on, koska ne vanhemmat voivat olla aktiivisesti läsnä lapselleen ja luoda perheyhteisön, mutta täytyy myös tajuta se, että normaalissa tapauksessa vanhemmat vanhenevat, ja se oma lapsi jää sitten yksin huolehtimaan. Eikä pahinta ole se yksin käytännön asioiden huolehtiminen vaan se henkinen tyhjiö ja minnekään kuulumattomuuden tunne.

Lapsena siinä oli hyvät puolensa, sillä olin ja olen edelleen omaa tilaa ja rauhaa rakastava tyyppi.

Olin kuitenkin aika yksinäinen, mikä ei sinällään johtunut sisarusten puutteesta, vaan huonoista sosiaalisista taidoista. Sekään ei ole mitenkään ainoan lapsen automaattinen piirre, vaan vanhempani eivät osanneet kasvattaa tai tukea. Lisäksi kävin musiikkiluokkaa, eikä tämä koulu ollut se oman alueen koulu, joten en tuntenut lähialueen lapsia ollenkaan.

Muistan miten outoa oli katsella joidenkin riitelevän sisarustensa kanssa, ja miten haikeaa oli katsella kun toisilla oli isompia sisaruksia katsomassa perään ja auttamassa.

Itselläni on kolme lasta ja juuri eilen ajattelin miten ihanaa on, kun on aina joku jonka kanssa pelata lautapeliä tai tehdä jotain muuta yhdessä. Eikä yhden tarvitse kantaa vastuuta yksin mistään sitten, kun me olemme vanhoja.

Minä kannan yksin sitä taakkaa, että äidistäni tuli rappioalkoholisti ja isäni uusi vaimo ei voi sietää minua. Kannan yksin myös sen surun, että minun puoleltani ei ole ketään synttäreille tai muihin juhliin.

Olen ainoa lapsi ja hyvä puoli siinä on, että sain aina kaiken huomion. Huono puoli on se, ettei ollut ketään puolustamassa minua riitatilanteissa. Isäni on väkivaltainen narsisti ja joskus haaveilin isoveljestä, joka pistäisi tälle kampoihin. Nyt asun yksin ja opiskelen. Vanhemmillani on varaa avustaa taloudellisesti, vaikka he ovat jo eläkkeellä, koska olen ainokainen. Ysyävyyssuhteiden muodostamista ainoana lapsena oleminen ei haitannut, sillä kävin 3-vuotiaasta asti kerhossa/päiväkodissa.

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi ja hyvä puoli siinä on, että sain aina kaiken huomion. Huono puoli on se, ettei ollut ketään puolustamassa minua riitatilanteissa. Isäni on väkivaltainen narsisti ja joskus haaveilin isoveljestä, joka pistäisi tälle kampoihin. Nyt asun yksin ja opiskelen. Vanhemmillani on varaa avustaa taloudellisesti, vaikka he ovat jo eläkkeellä, koska olen ainokainen. Ysyävyyssuhteiden muodostamista ainoana lapsena oleminen ei haitannut, sillä kävin 3-vuotiaasta asti kerhossa/päiväkodissa.

Unohdin sanoa, että vaikutan tulevani herkemmin mustasukkaiseksi kuin kaverini joilla on sisaruksia. Kun olin teini, eräs silloin pieni sukulaispoika oli meillä joskus yökylässä. Äitini huomion jakaminen oli minulle uutta ja vaikeaa. Paras ystäväni on myös ainut lapsi ja hänellä on saman tapaisia kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi ja hyvä puoli siinä on, että sain aina kaiken huomion. Huono puoli on se, ettei ollut ketään puolustamassa minua riitatilanteissa. Isäni on väkivaltainen narsisti ja joskus haaveilin isoveljestä, joka pistäisi tälle kampoihin. Nyt asun yksin ja opiskelen. Vanhemmillani on varaa avustaa taloudellisesti, vaikka he ovat jo eläkkeellä, koska olen ainokainen. Ysyävyyssuhteiden muodostamista ainoana lapsena oleminen ei haitannut, sillä kävin 3-vuotiaasta asti kerhossa/päiväkodissa.

Unohdin sanoa, että vaikutan tulevani herkemmin mustasukkaiseksi kuin kaverini joilla on sisaruksia. Kun olin teini, eräs silloin pieni sukulaispoika oli meillä joskus yökylässä. Äitini huomion jakaminen oli minulle uutta ja vaikeaa. Paras ystäväni on myös ainut lapsi ja hänellä on saman tapaisia kokemuksia.

Ja se vielä, että minulla ei vielä ole lapsia, mutta haluan itsekin yhden lapsen. Kaksikin käy, mutta ei ei enempää. Pelkään, etten osaa muuten jakaa huomiota tasaisesti. Haluan myös lapset pienellä ikäerolla, ja yli 2 pikkuista kerralla voisi käydä turhan raskaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Mun taas kävi sääliksi sisaruksellisia kavereita. Muistan miten onnekkaaksi koin itseni, kun näin pienessä huoneessa siskonsa kanssa kahdestaan nukkuneen kaverini huoneen. Ja ne alkoivat tappelemaan. Minusta koko ajatus sisaruksesta on ahdistava, mihin niitä pääsee lapsena pakoon kun haluaa omaa rauhaa?

Köyhien nyt ei pitäisi enempää lapsia toki hommatakkaan, jos ei edes omia huoneita ole tarjota lapsille.