Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?
Olisi mielenkiintoista kuulla muiden ainoiden lasten kokemuksia!
Itse olen siis perheeni ainut lapsi, nyt 30-vuotias. Vanhempani halusivat jostain ihmeen syystä vain yhden lapsen. Olen asunut ydinperheessä ja vanhempani ovat edelleen yhdessä. Vanhempani rakastivat - ja rakastavat edelleen minua ja olen saanut heiltä rakkautta ja huomiota.
Mutta sitten ne negatiiviset asiat. Olen tuntenut lapsuudessa ja nuoruudessa itseni hyvin yksinäiseksi. En ole oppinut muodostamaan tai ylläpitämään kaverisuhteita, niinpä olen aina koulun jälkeen tullutkin yksin kotiin. Erityisesti tämä alkoi haitata teini-iässä, jolloin olisin kaivannut oman ikäisiä kavereita. Se, että vanhemmat rakastavat, ei vain riitä, vaan nuorena toivoin saavani hyväksyntää saman ikäisten nuorten taholta.
Koen etten oppinut nuorten sosiaalisesta piiristä mitään. Iltaisin istuin omien vanhempieni kanssa katsomassa televisiota. Olin vain minä ja omat vanhempani.
Olen myös hyvin mustasukkainen. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, etten ole joutunut jakamaan huomiota. Vanhemmiltani olen saanut aina jakamatonta huomiota ja koska kaveripiiriä ei ole ollut, en ole tottunut siihen että huomiota voi jakaa. Itsekäskin olen, enkä kovin hyvin osaa asettua toisten ihmisten asemaan.
Tapasin onneksi nykyisen mieheni noin 10 vuotta sitten ja hänen kanssaan olen nyt harjoitellut kaikkia sosiaalisia taitoja.
Entä mikä on muiden ainoiden lasten mielipide tuleviin omien lasten määrään? Itselleni oli jo hyvin aikaisessa vaiheessa selvää, että haluan isomman perheen. Tällä hetkellä minulla on kolme lasta ja toivoisin vielä jossain vaiheessa saavani neljännen. Olen onnellinen, että omat lapseni saavat elää isommassa perheessä, kuin minä olen saanut.
Kommentit (174)
Aloittaja kuulostaa jotenkin yksinkertaiselta. Tai sitten tarinoi tarinaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen 37v ja ainoa lapsi. Lapsena ajoittain nautin siitä että sain paljon huomiota ja näin ollen olinkin varsin rasittava ja näsäviisas alle kouluikäisenä.
Sitten tuli lama. Yrittäjinä toimivat vanhemmat ja koimme laman tosi syvältä. Koskaan ei ollut ylimääräistä rahaa tehdä mitään, saati harrastaa mitään mihin piti maksaa mitä tahansa maksuja. Teini-ikäisenä ”pelkäsin” isääni, koskaan ei kajonnut mutta kiukkuinen olemus oli riittävästi ja olimme hyvin etäisiä. Olisin toivonut enemmän kuin mitään, että olisi sisarus. En koskaan ole saanut tietää miksi olen ainoa.
Äitini kuoli lyhyen ja vaikean sairauden jälkeen kun olin 21 vuotias. Tämän jälkeen suhde isääni on ollut hyvin vaikea. Kumpa olisi toinenkin jakamassa tätä taakkaa. Isäni on uudessa suhteessa naisen kanssa kenellä on 5 lasta. Yhteisissä tapaamisissa/juhlissa koen olevani hyvin yksinäinen enkä ole, yrityksestä huolimatta, päässyt porukkaan mukaan. Myöskään puolisoni tai lapseni eivät tähän porukkaan pääse.
Miten toivoisinkaan, että minulla olisi sisarus jonka kanssa jakaa ajatuksia. Ystäviä on, mutta kun katson tyttäriäni j heidän välistä suhdettaan, toivoisin että voisin kokea jotain samaa.
Kuulostaa kovin samalta kuin oma kokemukseni sillä erotuksella, että oma ainoa sisarukseni on kuollut enkä siis alun perin ollut ainoa. Ehkä siksi tyhjiö siitä, ettei ole ketäån kenen kanssa jakaa asioita, tuntuu erityisen isolta.
Olen ainoa lapsi, ei ole tarvinnut jakaa mitään.
Kavereita on silti ollut aina, ihan sydänystäviäkin, jo lapsena. Ystävät korvasivat sisarukset (+ystävät voi valita, sisaruksia ei!)
En ole mustasukkainen, ihmissuhdetaitoni ovat aina olleet hyvät. Joten taidat nyt syyttää turhaan ainoalapsisuuttasi ongelmistasi.
Ainoat lapset myös yleensä saavat virkeämmät, jaksavammat ja iloisemmat vanhemmat kuin monilapsiset, joissa vanhemmat helposti väsyy. Itse ainakin olin paljon hyväntuulisempi, hyvähermoisempi ja jaksavampi vanhempi yhdelle kuin kahdelle.
En ole ainoa lapsi, mutta lapsuuteni oli muuten samanlainen kuin aloittajalla. Tosin kavereita en ulkopuolisista kaivannut. Sai rauhassa olla kotona, ei huvittanut käydä kaupungille ja olihan sinne matkaakin 20km.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ainoa lapsi ja olisin kovasti halunnut sisaruksia. En koskaan oikein oppinut olemaan toisten ihmisten kanssa. Tosin en halunnutkaan. Usein kun kaveri soitti kutsuakseen kylään, yritin keksiä jotain tekosyitä, ettei olisi tarvinnut lähteä. Leikin ja luin mieluummin kotona yksin. Ja samanlainen olen vielä aikuisenakin. Pidän kaikista ihmisistä kovin, mutta en halua olla kenenkään seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa lapsi, ei ole tarvinnut jakaa mitään.
Kavereita on silti ollut aina, ihan sydänystäviäkin, jo lapsena. Ystävät korvasivat sisarukset (+ystävät voi valita, sisaruksia ei!)
En ole mustasukkainen, ihmissuhdetaitoni ovat aina olleet hyvät. Joten taidat nyt syyttää turhaan ainoalapsisuuttasi ongelmistasi.
Niin, samaa mieltä. En tosin ollut ainoa lapsi, mutta sisareni kuoli joku vuosi sitten niin nyt olen ainoa. en ole ikinä ollut hänen kanssaan läheinen joten minusta sisaruksen korvaa oikein hyvin hyvä ja tiivis kaveri/ystäväpiiri tai yksikin läheinen ystävä. Tietty se on hienoa jos on läheinen siskonsa kanssa, mutta yhtälailla sisar voi olla se vaikea ihminenkin jonka kanssa ei tule toimeen ettei sisar automaattisesti tarkoita sydänystävää. Ja mitä luonteenpiirteisiin tulee niin ei sitä kaikkea voi syyttää vain kun ei ole sisaruksia, kyllä niitä asennevammaisia löytyy joka perheestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin keskimmäinen ja koin ihan nuo samat tuntemukset. Varmaan on myös luonnekysymys.
Mietin itse sitä että lapsen temperamentilla ja luonteella on varmasti vaikutus siihen kokeeko hän sisarukset pakollisiksi hyvinvoinnin kannalta. Silläkin on merkitystä itselleni että tiedän, että jo vuoden ikäero aiheuttaa lapsissa usein sen, ettei heillä ole niin paljon yhteistä kuin luulisi - etenkin jos ovat eri sukupuolta keskenään. Oma veli oli minua nuorempi eivätkä hänen juttunsa olisi voineet vähempää kiinnostaa, varsinkin kun heti synnyttyään hän oli vanhempien uusi suosikki, ja kolmas lapsi sittemmin taas se suositumpi meidän jälkeen. Putosin itse koko perheestä ulos koska vanhemmat eivät osanneet olla rakentamatta epätervettä hierarkiaa lasten välille.
Itse en tiedä pystyisinkö synnyttämään kaksi lasta peräkkäin vain jotta heillä olisi tarpeeksi vähän ikäeroa - riippuu varmaan siitä miten ensimmäinen raskaus ja synnytys aikanaan sujuvat kun on aika perustaa perhe.
Ja mikä ihme teitä vaivaa jotka syytätte ongelmistanne aina vanhempianne oli aihe mikä tahansa? Täällä on jotenkin semmoinen kulttuuri että vaikka koti olisi ollu ihana ja vanhemmat tehneet parhaansa, omasta saamattomuudesta syytetään silti heitä. Eivät ihmiset mitään ajatustenlukijoita ole! Jos et saa kavereita koulussa, kerro siitä kotona äläkä haudo salaa odottaen että olet aikuinen jolloin voitkin sopivasti kehittää kaikki mahdolliset sosiaaliset ongelmat itsellesi. Siitä sitten sulavasti ulvomaan että vanhempien syy kun eivät tehneet minulle sisaruksia? ._.
Kai ymmärrätte myös että vanhempanne eivät ole mitään kaverintekokoneita teille ettekä voi olla varmoja että olisitte edes tulleet mahdollisten sisarustenne kanssa toimeen? Sisarus ei ole automaattisesti mikään teille luotu viihdytysautomaatti. Entäs se seikka että ehkä vanhemmat yrittivät lisää lapsia mutta eivät niitä saaneet? Käsittämätöntä itsekkyyttä ja piittaamattomuutta muiden oikeuksista. Kääntäkää sen sijaan katseet itseenne ja pohtikaa miten voisitte kehittyä ihmisinä - kaikki muutkin joutuvat sitä tekemään vähintään yhdellä osa-alueella, joten mikään säälin paikka se ei todellakaan ole.
Sisarukset eivät ole olemassa vain opettaakseen teille "sosiaalisia taitoja" jotka opitaan yleisesti elämästä muutenkin. He ovat myös ihmisiä, yksilöitä joilla on omat toiveet ja suunnitelmat. Lukekaa tekstinne uudestaan te jotka syyttelette muita kaikesta, jooko. Avain kaikkiin vanhempien muka aiheuttamiin "ongelmiinne" piilee siinä tekstin sävyssä, ja siinä että oletatte muiden olevan täydellisiä teitä varten juuri teidän halujen mukaan.
"Tottakai koska minä olisin kaivannut sisaruksia vanhempien olisi pitänyt niitä tehdä heistä itsestään riippumatta, heidän olisi pitänyt tietää tämä, voi voi minua raukkaparkaa nyt kun on kaikki nämä ongelmat, johtuu varmasti muista." <--- Tältä se kuulostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ainoa lapsi. Äitini on myös isovanhempieni ainoa lapsi, eli olen ainoa lapsi jo toisessa polvessa.
Pääpiirteittäin pidän omaa elämääni onnellisena nykyään, mutta onnellisuus koostuu kyllä kaikista muista asioista kuin ainoana lapsena olemisen autuudesta. Mun vanhemmat asuivat osan mun lapsuuteni ajan erillään ja oli ihan mukavaa kun oli oma huone joka kodissa (myös mummilla, jolla oli iso asunto). Lomamatkat olivat puuduttavia, sillä olen introvertti, aina ollutkin, niin ei luonnistunut tutustuminen toisiin lapsiin viikon mittaisen loman aikana.
Yksin olen kuitenkin saanut olla. Perheväkivalta-ajanjakson aikana olisi ollut kiva, että olisi ollut joku tukemassa. Nykyään, helpompana aikana, olen se juoksupoika, jolle nakitetaan mummin ja äidin puolesta hommaa sukulaisuuden nimissä, koska olenhan se nuorin. Nyt, dementoituvaa ja nykyisin hyvin aggressiivista mummia välillä hoitaessa mietityttää, että olisi kiva jos olisi joku muukin hoitamassa.
Jos itse saan lapsia, niin toivon ja yritän saada vähintään kaksi. En tahdo enää toistaa tätä huonoa kaavaa, että omakin lapseni jää vain velvollisuudesta taakan alle.
Vierailija kirjoitti:
Olen ainoa lapsi ja olisin kovasti halunnut sisaruksia. En koskaan oikein oppinut olemaan toisten ihmisten kanssa. Tosin en halunnutkaan. Usein kun kaveri soitti kutsuakseen kylään, yritin keksiä jotain tekosyitä, ettei olisi tarvinnut lähteä. Leikin ja luin mieluummin kotona yksin. Ja samanlainen olen vielä aikuisenakin. Pidän kaikista ihmisistä kovin, mutta en halua olla kenenkään seurassa.
Viestisi on kuin minun kynästäni ensimmäistä ja viimeistä lausetta lukuunottamatta. Minulla on sisaruksia. En pidä ihmisistä ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 28-vuotias ja ainoa lapsi. Olen aina viihtynyt itsekseni vaikka minulla onkin kavereita ollut. Mutta esim lapsena kavereilla vieraillessa koin muiden sisarukset ja sen härdellinen jotenkin väsyttävänä ja olinkin aina tyytyväinen kun pääsi omaan kotiin rauhaan, vaikka kavereiden kanssa tottakai oli aina hauskaa. En siis ole lapsena kaivannut sisaruksia elämääni. En koe olleeni kovinkaan hemmoteltu, tottakai vanhemmiltani olen saanut jakamatonta huomiota, mutta en tavaraa tms. Oikeastaan vasta aikuisena olen kaivannut sisaruksia elämääni. Itselläni ei ole perhettä ja kyllähän esim joulut on hieman ankeita viettää kolmisin. Haluaisin jakaa asioita lapsuudesta ja vanhemmista sisarusten kanssa, he olisivat kuitenkin eri asia kuin omat ystävät. Lisäksi olen miettinyt kuinka yksin olisinkaan vanhempieni kuoltua jos en koskaan löytäisi puolisoa tai saisi lapsia. Jos itselle joskus lapsia siunaantuu niin haluaisin enemmän kuin yhden lapsen.
Ihan OK - en tosin tiedä, millaista olisi olla sisaruksen kanssa.
Lapsena kaipasin kovasti sisarusta, vaadin vanhempia jopa adoptoimaan sellaisen mulle. Mutta ei :-/
Nyt aikuisena olisi kiva, jos olisi joku, jonka kanssa olisi todella läheinen. Oikeastaan kadehdin kaikkia tuttuja ja kavereita, joilla on sisaruksien kanssa yhteisiä menoja. Joulukin on hiljainen, kun sen viettää omien vanhempiensa kanssa, eivätkä serkutkaan ole ihan sama juttu.
Vanhempani ovat aina sotkeutuneet elämääni, neuvoneet ja holhonneet. Tavallaan ärsyttävääkin. Toisaalta olen saanut rahaa ja huomiota, kun sitä olen tarvinnut. Tämä tuo mukanaan kiitollisuudenvelan.
Pelkään vanhempieni kuolemaa (jään sitten ypö yksin tähän maailmaan) ja heidän vanhenemistaan (mitä jos joudun omaishoitajaksi 24/7 enkä jaksa?). Pelkään myös sitä, miten pärjään kun heitä ei enää ole... vaikka olen ihan aikuinen, täysjärkinen ihminen.
Kun itse hankin perheen sitten joskus, niin aion hommata ainakin 2 lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin itse sitä että lapsen temperamentilla ja luonteella on varmasti vaikutus siihen kokeeko hän sisarukset pakollisiksi hyvinvoinnin kannalta. Silläkin on merkitystä itselleni että tiedän, että jo vuoden ikäero aiheuttaa lapsissa usein sen, ettei heillä ole niin paljon yhteistä kuin luulisi - etenkin jos ovat eri sukupuolta keskenään. Oma veli oli minua nuorempi eivätkä hänen juttunsa olisi voineet vähempää kiinnostaa, varsinkin kun heti synnyttyään hän oli vanhempien uusi suosikki, ja kolmas lapsi sittemmin taas se suositumpi meidän jälkeen. Putosin itse koko perheestä ulos koska vanhemmat eivät osanneet olla rakentamatta epätervettä hierarkiaa lasten välille.
Itse en tiedä pystyisinkö synnyttämään kaksi lasta peräkkäin vain jotta heillä olisi tarpeeksi vähän ikäeroa - riippuu varmaan siitä miten ensimmäinen raskaus ja synnytys aikanaan sujuvat kun on aika perustaa perhe.
Ja mikä ihme teitä vaivaa jotka syytätte ongelmistanne aina vanhempianne oli aihe mikä tahansa? Täällä on jotenkin semmoinen kulttuuri että vaikka koti olisi ollu ihana ja vanhemmat tehneet parhaansa, omasta saamattomuudesta syytetään silti heitä. Eivät ihmiset mitään ajatustenlukijoita ole! Jos et saa kavereita koulussa, kerro siitä kotona äläkä haudo salaa odottaen että olet aikuinen jolloin voitkin sopivasti kehittää kaikki mahdolliset sosiaaliset ongelmat itsellesi. Siitä sitten sulavasti ulvomaan että vanhempien syy kun eivät tehneet minulle sisaruksia? ._.
Kai ymmärrätte myös että vanhempanne eivät ole mitään kaverintekokoneita teille ettekä voi olla varmoja että olisitte edes tulleet mahdollisten sisarustenne kanssa toimeen? Sisarus ei ole automaattisesti mikään teille luotu viihdytysautomaatti. Entäs se seikka että ehkä vanhemmat yrittivät lisää lapsia mutta eivät niitä saaneet? Käsittämätöntä itsekkyyttä ja piittaamattomuutta muiden oikeuksista. Kääntäkää sen sijaan katseet itseenne ja pohtikaa miten voisitte kehittyä ihmisinä - kaikki muutkin joutuvat sitä tekemään vähintään yhdellä osa-alueella, joten mikään säälin paikka se ei todellakaan ole.
Sisarukset eivät ole olemassa vain opettaakseen teille "sosiaalisia taitoja" jotka opitaan yleisesti elämästä muutenkin. He ovat myös ihmisiä, yksilöitä joilla on omat toiveet ja suunnitelmat. Lukekaa tekstinne uudestaan te jotka syyttelette muita kaikesta, jooko. Avain kaikkiin vanhempien muka aiheuttamiin "ongelmiinne" piilee siinä tekstin sävyssä, ja siinä että oletatte muiden olevan täydellisiä teitä varten juuri teidän halujen mukaan.
"Tottakai koska minä olisin kaivannut sisaruksia vanhempien olisi pitänyt niitä tehdä heistä itsestään riippumatta, heidän olisi pitänyt tietää tämä, voi voi minua raukkaparkaa nyt kun on kaikki nämä ongelmat, johtuu varmasti muista." <--- Tältä se kuulostaa.
No mutta nämähän ovatkin ainoita lapsia ja tottuneet saamaan kaiken sormiaan näpsäyttämällä!
* * Vanhempien PITÄÄ tehdä mulle-heti-nyt se sisarus! **
Vierailija kirjoitti:
Olen 35-vuotias ainut lapsi ja tämä avaus sai mut ekaa kertaa pohtimaan millaista ainoana lapsena oleminen on oikeasti ollut. Olen kaivannut sisaruksia tietoisesti vasta nyt kun vanhemmat alkavat olla iäkkäitä ja tarvitsevat apuani. Olisi kiva jos joku muukin olisi kantamassa heistä vastuuta (tiedän ettei sisarus välttämättä niin tekisi).
Esim. juhlapyhät, lomareissut ym. ovat kyllä tylsiä kun ne vietetään kolmisin, siinä yhdyn aiempiin kirjoittajiin. Kuuntelen aina hieman kateellisena muiden jouluja joissa ollaan isolla porukalla.
Sain vanhemmilta paljon huomiota mutta multa myös vaadittiin hyvää käytöstä ja koulumenestystä. Rajat oli olemassa ja niitä piti noudattaa. Mulla oli ystäviä ja ystävystyminen oli mulle helppoa, nyt aikuisena viihdyn yksin ja tarvin yksityisyyttä. Väsyn isoissa porukoissa. Pari hyvää ystävää riittää mulle.
Tuntuu että lapsena en saanut mitään mitä pyysin (esim. leluja sain vain jouluksi), mutta nyt aikuisena vanhempani haluaa liikaakin antaa kaikenlaista. Nyt en enää haluaisi mitään. Tukeutuvat muhun liikaa monessa asiassa, esim. haluavat että matkustan edelleen heidän kanssaan. Mulle se on työtä melkein. Siksi rukoilen että löytäisin miehen ja saisin oman perheen jotta napanuoran on katkettava. Omia lapsia haluaisin enemmän kuin yhden.
Voin sanoa ettei se katkea edes oman perheen myötä! Äitini varsinkin sekaantuu koko ajan asioihini, vaikka olen itsekin jo äiti. Äiti yritti vaikuttaa lasteni nimiin ja hän myös ostelee meille kaikenlaista vaikkei haluttaisikaan. Vanhempani myös soittelevat minulle päivittäin. Pyrkivät opastamaan, vaikkei pyydetä.
Hyviä lastenvahteja he kyllä ovat. Kiva, että vanhempani tarjoavat apuaan, mutta toisaalta se tietää minullekin velvollisuuksia heitä kohtaan.
Ainokainen 42 v.
Vierailija kirjoitti:
Ainokaisetkin on persoonia, eli joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta yhden asian olen huomannut yhdistävän useita ilman sisaruksia kasvaneita aikuisia.
Herkkänahkaisuus. Loukkaantuvat älyttömän herkästi, niin ettei itse ymmärrä miten siitä asiasta voi tulla mieleenkään loukkaantua.Loukkaantumisherkkyys on tietysti inhimillistä, kun ei ole tottunut sisaruksille ominaiseen suoruuteen ja oppinut kasvattamaan paksumpaa nahkaa.
Ainokaiset myös tuntuvat useammin kuvittelevan asioiden liittyvän juuri heihin.
Juu, voin myöntää tuon. Olen lisäksi huono pitämään puoliani. Jos joku heittää sanallisesti jotakin, on paha panna takaisin. Olen kohtelias ja kiltti.
Ihan jees. Vaikka olisi sisarukset olleet kivoja... kyllä mä joskus mietin, että miten mun vanhemmat sitten vanhana pärjää. Että pitääkö mun yksin järjestää ehkä joku vanhainkoti tai jotain...
Joo kyllä noi usein soittelee perään...
En ole ainut lapsi (en ainut, enkä lapsi), miltä tuntuu olla ainut lapsi, miten, oi miten, voisikasn tuntua, kun en ole ainut, enkä lapsi.
Alue: Aihe vapaa
Olen 35-vuotias ainut lapsi ja tämä avaus sai mut ekaa kertaa pohtimaan millaista ainoana lapsena oleminen on oikeasti ollut. Olen kaivannut sisaruksia tietoisesti vasta nyt kun vanhemmat alkavat olla iäkkäitä ja tarvitsevat apuani. Olisi kiva jos joku muukin olisi kantamassa heistä vastuuta (tiedän ettei sisarus välttämättä niin tekisi).
Esim. juhlapyhät, lomareissut ym. ovat kyllä tylsiä kun ne vietetään kolmisin, siinä yhdyn aiempiin kirjoittajiin. Kuuntelen aina hieman kateellisena muiden jouluja joissa ollaan isolla porukalla.
Sain vanhemmilta paljon huomiota mutta multa myös vaadittiin hyvää käytöstä ja koulumenestystä. Rajat oli olemassa ja niitä piti noudattaa. Mulla oli ystäviä ja ystävystyminen oli mulle helppoa, nyt aikuisena viihdyn yksin ja tarvin yksityisyyttä. Väsyn isoissa porukoissa. Pari hyvää ystävää riittää mulle.
Tuntuu että lapsena en saanut mitään mitä pyysin (esim. leluja sain vain jouluksi), mutta nyt aikuisena vanhempani haluaa liikaakin antaa kaikenlaista. Nyt en enää haluaisi mitään. Tukeutuvat muhun liikaa monessa asiassa, esim. haluavat että matkustan edelleen heidän kanssaan. Mulle se on työtä melkein. Siksi rukoilen että löytäisin miehen ja saisin oman perheen jotta napanuoran on katkettava. Omia lapsia haluaisin enemmän kuin yhden.