Oletko ainut lapsi, miltä tuntuu olla perheen ainoa lapsi?

Varmaan paljon kodin ilmapiiristä riippuu, miten ainoa lapsi kokee tilanteensa. Itse olen ollut ainokainen hyvin riitaisassa perheessä ja kovasti toivoin sisarusta, jonka kanssa olisi voinut jakaa tunteensa. Aika yksinäinen olin myöskin, tosin kirjojen lukeminen ja mielikuvitus auttoivat. 

Ketjua lueskellessani hämmästelin vain sitä, miten moni piirre lasketaan kuuluvan siihen, onko ollut ainoa lapsi tai sitten suurperheessä.

Esim. meitä oli 4 lasta ja silti osaan kyllä hyvin olla yksin ja viihdyn yksin. Osaan jakaa ja en ole tapellut koskaan kakunpalasta. Olen silti joissain asioissa suunnattoman itsekäs, vaikka meitä olikin useampi lapsi. 

Joten en usko, että ihmisten luonteenpiirteet niin siitä riippuu, onko perheessä ollut yksi vai useampi lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä se sisarus vaikuttaa siihen, että ei saa ikäisiään kavereita? Ei sisarukset yleensä samalla luokalla ole, jos edes koulussa samaan aikaan. Sisaruksilla on omat kaverinsa, jos ikäeroa alkaa olla vähänkin.

Olen ollut todella mustasukkainen, alati riidoissa ja erittäin haluton jakamaan omastani, kaikkein viimeisenä siskoni kanssa, joka piti minusta Ian yhtä vähän kuin minä hänestä. Kilpailu vanhempien huomiosta ja hyväksynnästä oli jatkuvaa. Emme nyt aikuisena ole missään tekemisissä.

Oma lapseni on ainoa ja tulee pysymään ainoana. Sosiaalisesti rohkea, epäitsekäs ja liiankin antelias lapsi. Luulen, että siihen vaikuttaa se, ettei hänen ole koskaan tarvinnut kilpailla resursseista, hyväksynnästä tai huomiosta. Sisarusten välillä voi olla mahtava suhde, tai se se voi olla todellakin jotain muuta.

Näissä viesteissä aina huokuu se ajatus, että se olisi ihan " herran haltuun" millainen suhde sisarusten välille syntyy. Ei se niin ole. 

Kyllä iso osa kasvatusta on myös sisaruussuhteiden tukeminen. Siihen todellakin voi vaikuttaa tuleeko lapsille läheinen vai etäinen suhde keskenään.

Olen 26-vuotias ainoa lapsi. Vanhempani olivat avioliitossa, mutta isäni oli todella paljon reissuhommissa ulkomailla. Välillä tuntui kuin äiti olisi yksinhuoltaja. Isä tienasi varmasti hyvin, mutta kyllä myös kulutti omiin menoihinsa ja alkoholisoitui lopulta.

Muistikuvat on, että olimme aina äidin kanssa kahdestaan. Äiti kuljetti mua paljon serkkujeni luona, joihin mulla on edelleen läheiset välit.

Meille oli vieraat tervetulleita ja itsekin sain tuoda kavereita yökyläänkin. Äiti tykkäsi touhuta ja laittaa.

Oikeastaan mun kaikki kaverit tykkäsivät äidistäni. Just tuon takia, kun tykkäsi askarrella ja viedä meitä metsään ja rannalle. Saimme leipoa yms.

Toisinaan äiti vetäytyi huoneeseensa ja jossain vaiheessa huomasin itsekin, että pikkulapsesta asti olen halunnut omaakin rauhaa.

Muutin pois kotoa heti, kun täytin 18. Mulla on tiiviit välit serkkuihin ja muutamaan kaveriin, joihin olen tutustunut jo päiväkodissa.

Äiti joskus voivottelee, kun mulla ei oo sisaruksia, koska itsellään on kaksi siskoa ja kolme veljeä.

Äiti olisi halunnut, että olisin saanut sisaruksia. Itse en niitä ole osannut kaivata.

Vanhemmat erosivat kokonaan jossain vaiheessa. Isä on äitiä vanhempi ja juonut terveytensä. Silti äiti huolehtii isästä.

Olen naimisissa ainoan lapsen kanssa. Eikä meitä huoleta vanhempien ikääntyminen.

Eihän sitä etukäteen tiedä kuinka yksinäinen sitä sitten on, kun vanhemmista aika jättää.

Aika tavallista oli lapsena, ettei mun kavereillakaan ollut sisaruksia.

Oliko se lama niin kova?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.

Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.

Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.

Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.

Muuten kuin minun kynästäni, mutta omia lapsia halusin kuitenkin 2 pienellä ikäerolla, koska joskus lapsena tunsin itseni yksinäiseksi. Suoraan sanottuna mua ahdistaa omien lapsien päivittäinen nahistelu vaikka yleensä hyvissä väleissä ovatkin. Epäilen että ahdistuminen johtuu siitä etten itse ole tottunut riitelemään päivittäin jonkun kanssa ja siksi koen sen niin kuluttavaksi. Kun olen järkyttyneenä puhunut lasteni riitelystä muille, kaikki kuittaavat nahistelu normaalina. Kamalaa!

Jos lapsilla on ihan normaalit, hyvät ja tasavertaiset välit, niin se nahistelu on ihan normaalia sosiaalisuuteen kasvamista, eikä siitä jää lapsille huonoja muistoja tms, pikemminkin päin vastoin. Me esim. veljeni kanssa tapeltiin ja nahisteltiin pienenä hyvin paljon, mutta koska siihen ei liittynyt mitään oikeaa väkivaltaa ( oli vanhempien asettamat selkeät säännöt: ei puremista, raapimista, tukasta repimistä, sylkemistä tms. noloa ), niin siitä on vain ihan normaaleja muistoja.

Nykyään ollaan veljen kanssa todella läheisiä, ja se on ihan mahtavaa. Ollaan siis 40+ ikäisiä molemmat, ja vietetään paljon aikaa yhdessä. Mulla on perhe, veljellä puoliso mutta ei lapsia. Jos veljeä ei olisi, en ehkä sellaista kaipaisi, mutta maailman onnellisin olen, että mulla veli on. Vaikka lapsena tapeltiin.

Olen ainoa lapsi ja ollut todella surullinen ja yksinäinen sen jälkeen kun äitini kuoli, tekisin mitä vaan että nyt olisi sisarus elämässä. Olisi hienoa viettää lasten kanssa aikaa perhepiirissä, jota minulla ei ole eikä oikein miehelläkään. Ennen äidin kuolemaa en niinkään sisarusta kaivannut.

Vierailija kirjoitti:

Osaan myös jakaa. Ex-mieheni on isosta perheestä. Hän oli aina ensimmäisenä vaatimassa osaansa ja vahtimassa, ettei jää ilman oli kyseessä sitten omat menot tai vaikka jäätelöpala. Itse en ymmärtänyt sitä yhtään, koska olin tottunut, että kaikille riittää ja kaikki saavat tarpeensa mukaan. Eli ainakin meidän kohdalla monilapsisuus, ei ainokaisuus, lisäsi itsekkyyttä.

Tämä todellakin! En ole ikinä käsittänyt mistä tulee se sitkeä stereotypia että ainoa lapsi on itsekäs eikä kykene jakamaan. Tai lellitty.

Oma äitini on todella suuresta köyhästä perheestä, ja hänestä näkyy se että on jouduttu jakamaan vähän liikaakin, nyt aikuisena sitten esim. tavaroiden toiselle lainaaminen on hankalaa.

Kaverini oli kolmilapsisesta, omia vanhempiani huomattavasti varakkaamaasta perheestä, ja hän kävi ensimmäisenä kauppakassit läpi että mitä hänelle on tuotu.

Oletti siis että aina saa jotain, itse en olisi tuollaista voinut kuvitellakaan.

Pikkuveljensä taas oli niin hemmoteltu, ettei kauppareissut onnistuneet moneen vuoteen vaan jonkun piti jäädä kotiin tämän veljen kanssa siksi aikaa. Kukaan ei kestänyt niitä raivokohtauksia joita sai jos jotain kiellettiin.

Osaan odottaa vuoroani, työpaikalla muut rynnivät pöytään kuin pelkäisivät jäävänsä ilman ja ovat toinen toistensa tiellä, ja minua ihmetellään kun odotan rauhassa enkä tuki itseäni sekaan.

Että koittakaahan ihmiset viimeinkin painaa mieleenne, että se miten kukin käyttäytyy on pitkälti kasvatuksesta ja persoonasta johtuvaa, ei siitä montako lasta on.

Upealta perinnönjaossa.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan olen. Ikäeroa puolisisaruksiin niin paljon. Ovat nyt yli 50v, minä 26. Minä olin pieni lapsi kun he olivat jo aikuisia omine lapsineen.

Täällä sama tilanne. Olen vasta aikuisena lähentynyt vanhojen sisarusteni kanssa, koska kesti todella kauan että he alkoivat sisäistää minun olevan aikuinen, eikä peräänkatsottava pikkulapsi. Lapsuuteni ajan koin olevani ainoa lapsi, sillä etäiseltä tuntuvat sisarukseni asuivat kaukana ja vierailivat harvoin, eivätkä siis olleet arjessa mukana. Olisin itse halunnut paljon lapsia nuorena (omat vanhemmat olivat nolon vanhoja) ja pienellä ikäerolla, mutta uuvuin pikkulapsiaikaan täysin. Eihän minulla ollut mallia, miten monen lapsen kanssa arkea eletään, vaan yritin olla perfektionisti ja sellainen vanhempi, jota minulla ei koskaan ollut. Vieläkin harmittaa, etten jaksanut enempää lapsia kuin nämä kaksi, enkä näillekään ole ollut mikään rento ja hyväntuulinen äiti.

Käyttäjä10803 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä se sisarus vaikuttaa siihen, että ei saa ikäisiään kavereita? Ei sisarukset yleensä samalla luokalla ole, jos edes koulussa samaan aikaan. Sisaruksilla on omat kaverinsa, jos ikäeroa alkaa olla vähänkin.

Olen ollut todella mustasukkainen, alati riidoissa ja erittäin haluton jakamaan omastani, kaikkein viimeisenä siskoni kanssa, joka piti minusta Ian yhtä vähän kuin minä hänestä. Kilpailu vanhempien huomiosta ja hyväksynnästä oli jatkuvaa. Emme nyt aikuisena ole missään tekemisissä.

Oma lapseni on ainoa ja tulee pysymään ainoana. Sosiaalisesti rohkea, epäitsekäs ja liiankin antelias lapsi. Luulen, että siihen vaikuttaa se, ettei hänen ole koskaan tarvinnut kilpailla resursseista, hyväksynnästä tai huomiosta. Sisarusten välillä voi olla mahtava suhde, tai se se voi olla todellakin jotain muuta.

Näissä viesteissä aina huokuu se ajatus, että se olisi ihan " herran haltuun" millainen suhde sisarusten välille syntyy. Ei se niin ole. 

Kyllä iso osa kasvatusta on myös sisaruussuhteiden tukeminen. Siihen todellakin voi vaikuttaa tuleeko lapsille läheinen vai etäinen suhde keskenään.

 

Kyllä! Jos hankkii useamman lapsen on jaksettava nimenomaan tukea sisaruussuhteissa. Tän voi aloittaa jo siitä ettei lykkää vanhempaa hoitoon kun vauva tulee perheeseen vaan antaa lasten ”kasvaa yhteen” pienestä asti vaikka se vaatiikin miljoonasti enemmän jaksamista. Eikä huuda ”älkää tapelko” vaan menee paikalle, on läsnä, kuuntelee ja auttaa kumpaakin lasta eteenpäin tilanteessa ikätasoisesti. Jatkuvasti tappelevat/toisilleen etäiset sisarukset syntyvät usein perheissä joissa lapset eivät saa tarpeeksi aikaa vanhemmiltaan vaan elävät jatkuvassa kilpailuasetelmassa.

Käyttäjä10803 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ainoa lapsi, nyt ikää 40. Vanhemmat tukivat ja antoivat aikaa, mutta vaativat myös että hoidan koulun kunnolla ja oman osuuteni kotihommista. Sain paljon, esimerkiksi kalliita harrastustarvikkeita ja pääsin reissaamaan ympäri maailmaa jo nuorena, mutta en kuitenkaan ollut pilalle lellitty, enkä saanut läheskään kaikkea mitä keksin haluta. Vanhemmat olivat myös melko tiukkoja, ei tullut kuulonkaan että olisin päässyt alaikäisenä kokeilemaan alkoholia kotibileisiin tjsp, mikä välillä ärsytti, etenkin kun ollut luonteeltani mikään rellestävä teinikapinallinen. Sain kaikkea tarpeeksi, joten se miten jotkut jakoivat jäätelöpakkausta millimetrin tarkasti tasan tai vaativat yhtä monta salmiakkikarkkia kuin muutkin vaikkeivät edes tykänneet siitä, oli minusta käsittämätöntä. En ole koskaan jaksanut niuhottaa jostain jäätelömillistä, saati ahnehtinut jotain mistäen oikeasti edes pidä vain koska jollain muullakin on. Ei ole koskaan ollut vaikea antaa muille omasta hyvästäni, joten se "ahne ainoa lapsi joka ei osaa ottaa muita huomioon" stereotypia ärsyttää vieläkin.

Kuljin paljon vanhempien mukana, ja tykkäsin esim. museoista, aikuisten seurasta yms. aiemmin kuin useimmat ikäiseni. En ole koskaan ollut se luokan suosituin, mutta kavereita oli minulle riittävästi. Lomilla seurana olivat pari läheisintä kaveria ja oman pihan lapset, lomamatkoille en edes kaivannut ketään mukaan. Kiusaamisyritykset jäiväh heikoiksi, ehkä osin siksi että pidin kiusaajia idiootteina luusereina - heille silmälaisini ja hyvät arvosanat tuntuivat olevan joku kynnyskysymys, joten käyttäkööt rahansa röökiin ja miettikööt mitä sillä kasalla vitosia todistuksessa tekee ilman kaltaiseni rillipään hikarin seuraa. EVVK. Seisoin usein enemmän kiusattujen ja siitä selvästi kärsivien tukena.

Viihdyn hyvin sekä yksin että seurassa. Minusta on kiva tavata uusia ihmisiä, tulen toimeen useimpien kanssa ja olen nopeasti löytänyt kavereita uusilta paikkakunnilta, työpaikoista ja maista. Kuitenkin voin olla kuukausiakin hyvin vähäisillä sosiaalisilla kontakteilla ihan tyytyväisenä, ja myös tarvitsen aikaa yksin jos joskus on paljon tapaamisia yms. En lapsena tajunnut miksi jotkut vaaitvat väen vängällä lomareissuille tai mökille jonkun kaverin mukaan, ja ihmettelin eivätkö he pärjää päivääkään "yksin". Ja mitä vanhempien vanhenemiseen tulee, niin yhden olen haudannut ja minulle oli pikemminkin helpotus kun ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa hoitoon, perintöön yms. liittyvissä asioissa.

Summa summarum, en ole koskaan kokenut ainokaisuutta huonona asiana. Lapsia itselläni on vain yksi eikä enempää tule, ja oma ainokainen on tyytyväinen tilanteeseen (joskus kun lihoin vähän, kysyi varovasti eihän meille ole tulossa vauvaa). On melko samanluonteinen kuin minä, joten aika odotettua.

Muuten kuin minun kynästäni, mutta omia lapsia halusin kuitenkin 2 pienellä ikäerolla, koska joskus lapsena tunsin itseni yksinäiseksi. Suoraan sanottuna mua ahdistaa omien lapsien päivittäinen nahistelu vaikka yleensä hyvissä väleissä ovatkin. Epäilen että ahdistuminen johtuu siitä etten itse ole tottunut riitelemään päivittäin jonkun kanssa ja siksi koen sen niin kuluttavaksi. Kun olen järkyttyneenä puhunut lasteni riitelystä muille, kaikki kuittaavat nahistelu normaalina. Kamalaa!

Jos lapsilla on ihan normaalit, hyvät ja tasavertaiset välit, niin se nahistelu on ihan normaalia sosiaalisuuteen kasvamista, eikä siitä jää lapsille huonoja muistoja tms, pikemminkin päin vastoin. Me esim. veljeni kanssa tapeltiin ja nahisteltiin pienenä hyvin paljon, mutta koska siihen ei liittynyt mitään oikeaa väkivaltaa ( oli vanhempien asettamat selkeät säännöt: ei puremista, raapimista, tukasta repimistä, sylkemistä tms. noloa ), niin siitä on vain ihan normaaleja muistoja.

Nykyään ollaan veljen kanssa todella läheisiä, ja se on ihan mahtavaa. Ollaan siis 40+ ikäisiä molemmat, ja vietetään paljon aikaa yhdessä. Mulla on perhe, veljellä puoliso mutta ei lapsia. Jos veljeä ei olisi, en ehkä sellaista kaipaisi, mutta maailman onnellisin olen, että mulla veli on. Vaikka lapsena tapeltiin.

Meillä myös sisko ja veli tappeli välillä rajustikkin. Mutta annas, jos jompaa kumpaa kiusattiin, että heti oli toinen puolustamassa nyrkit pystyssä. Nykyään toinen on jo muuttanut kotoa ja soittelevat toisilleen enemmän, kuin minulle. Kotona asuva veli menee usein siskonsa luo yökylään ja heillä on aivan omat jutut. Nykyään naureskellen muistelevat, että muistatko, kun tapeltiin silloin siitä ja tästä. Aikoinaan ajattelin, että nämä varmaan inhoaa toisiaan aikuisena, mutta näyttää olevan tosi tiiviit välit.

Ja siitä ainokaisuudesta. En ole ainokainen, mutta välillä koin itseni sellaiseksi, koska olen rutkasti iltatähti. Eli sisarukset oli muuttaneet pois, kun synnyin. Itse koin olevani yksinäinen ja kaipasin aina sisarusta. Siis sitä suhdetta, mitä isommilla sisaruksilla oli toisiinsa. Eli oli aina se kaveri ja läheinen ihminen. Minä koin olevani aina yksin ja piti tehdä töitä, että tuli hyväksytyksi kaveriporukassa. Sisarukset sai olla vaikka mitä toisilleen, silti ne piti aina toisiensa puolta, jos maailma mätti heitä vastaan. Minua ei puolustanut kukaan, kun olin aina yksin. Ja koin, että jos en ole mukava, niin jään yksin, kun kaikki ihmissuhteet perustui siihen, että pitää synkata yhteen ja olla kiva, että kelpaa ja saa pidettyä ystävät.

Mielestäni on paljon vanhempien vastuulla se, saako ainut lapsi kaiken, joutuuko tekemään itse mitään, osaako toimia sosiaalisissa tilanteissa jne.

Vastaavasti on täysin vanhempien vastuulla se, saako sisaruksista vanhin aina kaiken, saako vanhin päättää, saako vanhin aina oman huoneen, onko nuorin aina lellikki, jaetaanko huomio tasan ja saako kaikki samat mahdollisuudet.

Itse olen suurperheestä keskeltä. Vaikka olin ainoa tyttö, en saanut koskaan mitään, vaikka vanhemmat teki töitä kellon ympäri. Koin, että pojille annettiin parempi mahdollisuus tienata omaa rahaa ja minä olin se orja kotona, joka otti vastuun kodista ja sisaruksista, kun vanhemmat oli pois.

Itsellä on kolme lasta pienillä ikäeroilla. En ole katunut päivääkään. Koen, että perheessämme menee asiat tasan. Olen tarkka siitä, ettei tule esikoisen syndroomaa, ei keskimmäisen kateutta tai nuorimmaisen lellittelyä. Jokainen saa vuorollaan päättää mitä haluaa omana päivänään tehdä. Lapset saavat huomiota samallain. Mm.lomamatkat, uudet vaatteet jne.

Samassa huoneessa ovat toistaiseksi. Tulevaisuudessa tulee olemaan tyttöjen huone ja pojan huone. Tytöt on niin peräkkäin, että saavat luvan pärjätä samassa.

Uskon, että omat lapset ovat onnellisia juuri siitä, että perheenä kaikki yhdessä teemme asioita. Koska aina kun saavat päättää, valitsevat perheen yhteisen jutun. Eli eivät aika haluakaan yksin mukaan.

Olen kolmen lapsen perheestä ja käytännössä meillä ei ole mitään yhteistä enää näin aikuisena. Perintöriitoja odotellessa. Ole onnellinen, että olet ainokainen. Ja jos vanhuuden turvaa omalta osaltasi mietit, se on joko yhteiskunta tai oma aikuisiällä hankkimasi perhe (jos välit jälkeläiseen/-iin ovat vielä vanhanakin kunnossa ja/tai perheesi ei ole kuollut ennen sinua). Aniharvat vanhenevat sisarukset kuolevat käsi kädessä saman aikaan, eli yksinäistä on kaikilla jossain kohden.

Kun pärjää itsensä kanssa, elämänlaatu ei ole sisarussuhteista kiinni. Ainokaisille, keitä minä tunnen, on kehittynyt monesti parempi itsetunto ja lämpimämmät suhteet aikuisena vanhempiinsa, kuin meille aina karkkipussin jakoa myöten muiden kanssa kisailleille usealapsisten perheiden tenaville. 

Jos minulle tulisi perhe, lapsimäärä olisi yksi (jos ylipäätään yhtään). Mitään en saanut siitä älyttömästä kisailusta sisarusten kanssa kuin jatkuvan suorittamisen pakon ja vertailun tarpeen, sekä aina epävarman olon.

Nyyh, mutta oletteko ihmiset ajatelleet koskaan aikuistua? Eihän ihmisen elämä nyt pelkästään sisarusten määrästä määrity vaan niin monesta muustakin tekijästä kuten ihan jo syntymässä saadusta persoonasta tai muistakin ympäristötekijöistä kuin lasten määrästä jossain kaukaisen lapsuuden perheessä :) Älä ole menneisyyden uhri vaan oman elämäsi sankari, ap. Aikuistu, älä syytä vanhempiasi nykyisestä elämäntilanteestasi. He auttoivat alkuun ja nyt on sinun vuorosi kantaa vastuuta. Kaikkea sattuu. Ajattelepa, että joiltakin meni koko perhe Thaimaan tsunamissa sisaruksineen ja lapsineen ja silti ovat voineet jatkaa loppuelämäänsä. Ainoana lapsena oleminen ei ole maailman suurin tragedia, vähän suhteellisuudentajua peliin. Sori vaan.

Olen vähän päälle 30v. ainoa lapsi. Tässä keskustelussa on mainittu paljon minullekin tuttuja kokemuksia yksinäisyydestä sekä lapsena että nyt aikuisena, kun pitäisi huolehtia niistä vanhemmista. Onneksi on puoliso tukena. Itsekin olin lapsena pikkuvanha, yltiöraihallinen, erittäin hyvin koulussa menestyvä lukutoukka. Oli minulla aina oman ikäisiä kavereita, mutta paljon tuli vietettyä aikaa myös pelkkien aikuisten kanssa. Minulla on kaksi lasta ja ainakin toistaiseksi he ovat toistensa parhaat ystävät, viihtyvät tosi hyvin yhdessä eivätkä juuri koskaan riitele. Olen tästä erittäin onnellinen, koska itse koen, että olen jäänyt paljosta paitsi.

Kaveripiirissämme perheensä ainoa lapsi kommentoi säännöllisesti muiden sisaruksia, tai siis siskoja "seksuaalissävytteisesti" ja välillä jopa härskisti. Aiheuttaa usein kiusallisia hiljaisia hetkiä, eikä edes tunnu itse tajuavan asiaa. En ole keksinyt muuta syytä kuin omien sisarusten puute, ettei tajua miten noloa se on. Meidän ukkoporukassa tosiaan juttujen taso on usein mitä on, mutta kirjoittamaton sääntö on, että toisten perheitä tai perheasioita ei kommentoida tai niille nälvitä.

Olen keskimmäinen ja ainut tytär, ikäeroa pikkuveljeen oli 6 vuotta ja isoveljeen 5. En voi allekirjoittaa sisarusten tuoneen minulle sosiaalisia taitoja tai juuri mitään iloa, pikemminkin jatkuvasti riitelimme. Kukaan ei halunnut leikkiä toistensa kanssa, aina olin veljilleni joko liian pentu tai liian tyttö osallistumaan leikkeihin. Vietin aikani kotona ollessani eristäytyneenä huoneeseeni välttääkseeni tappelut, se siitä sisarusten ihanuudesta. Kadehdin parasta ystävääni, joka oli ainut lapsi. Hän hyvin vaivautuneena aina katseli meillä, kun pikkuveli yritti tunkea kesken leikkiemme huoneeseen häiriköimään. Monesti lähdimme meiltä suoraan hänen luokseen, jotta saisimme leikkiä rauhassa. Jos joskus sisaruksia halusi niin tuskin enää meidän taistelut nähtyään :D

No, nyt olemme kaikki aikuisia. Ystävään pidän edelleen yhteyttä, hän on vieläkin se luotettuni. Veljistäni kuulen lähinnä äidiltäni ohimennen, kun soittelee minulle. Jouluna tulee veljiltä jouluntoivotusviestejä whatsappissa, siinä meidän sisarussuhteet. Ei meistä tullut läheisiä, toisillemme uskoutuvia sisaruksia koskaan. Jos olisin voinut valita niin mieluummin olisin ainokainen itsekin. Ehkä jos olisi ollut siskoja eikä veljiä, tilanne olisi toisin. Mutta arpapeliähän se on kumpi sieltä tulee, tyttö vai poika, niin aika uhkapeliä sen takia alkaa toista lasta yrittämään että josko tulisi tytölle sisko tällä kertaa.

Itselläni suunnitteilla vain yksi lapsi. Täytyypä kysyä muuten ystävältäni vielä, miten hän on kokenut ainoana lapsena olemisen. Siis muuten kuin että "hirveetä oli katsoa niitä teidän riitoja" :D

Olen ainoa lapsi, mutta minulla on hyvin erilaiset kokemukset. Minulla oli paljon ystäviä. Naapurin tytön kanssa leikittiin yhdessä kesät aamusta iltaan. Meidän kerrostalossa asui paljon lapsiperheitä 80-luvulla, ja suurin osa oli yksilapsisia perheitä. Toki kerrostalon asuntojen koot vaikuttivat siihen, ettei sinne kaksioihin ja kolmioihin mitään suurperheitä muuttanut. Yhdessä leikittiin paljon ja aina riitti seuraa. Olen perusluonteeltani ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen, joten minulla on ollut paljon paitsi kavereita myös harrastuksia. Ja on edelleenkin.

Itselläni on 3 lasta, mutta se ei johdu siitä, että itse olin ainoa lapsi. Satun pitämään lapsista.

Olen ollut aina hyvin onnellinen siitä, että minulla ei ole sisaruksia. En ole ikinä kokenut yksinäisyyttä, sillä leikin naapuruston lasten kanssa ja koulukavereita oli paljon. Niin ja viihdyin hyvin yksinkin. Ei tarvinnut jakaa huomiota tai tavaroita.

Minusta ei tullut itsekästä tai ylimielistä, mitä kuulee toisinaan liitettävän mielikuvana ainoisiin lapsiin. Pikemminkin elämäntehtäväni on auttaa muita ja laitan lähimmäiseni itseni edelle. Arvostan kaikkea sitä, mitä olen elämässäni saanut. Rahaa meillä ei ikinä ollut matkustella, joten tuollaista yksinäisyyttä matkoilla en ole ikinä kokenut, mistä jotkut mainitsivat.

N33

Mikäs siinä työttömän alkoholisti isän ja kaupan kassan äidin kanssa lama-ajan Suomessa kasvaessa perheessä, jossa rahallisesti se yksikin lapsi oli liikaa. Epäsosiaalinen tuli ja sitten kun vanhemmat kuolee, niin ollaan täysin yksin tässä maailmassa. Oma mielipide on, että jos lapsia mietitte niin vähintään 2 teette tai sitten ette ollenkaan ja tämä pitäisi määrätä lakiin.