Tulenko katumaan jos emme tee lapsellemme sisarusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samat pohdinnat olleet jo jonkin aikaa, joskin meillä ei vielä ikä tule vastaan. Lapsemme on nyt kaksivuotias ja minun ikäni puolesta voimme viivytellä toista lasta vielä ainakin viisi vuotta, tosin ikäerohan sitten alkaa olemaan jo aika iso.

Mietin tosi paljon samoja asioita kuin sinä, jotenkin vauva-aika on ollut minulle aika raskasta vaikka lapsemme on ollut helppo lapsi. Koen tarvitsevani hirveästi omaa aikaa ja yksinoloa, ja nyt lapsen kasvaessa olen alkanut hieman saamaan omaa elämääni takaisin kun lapsi on mennyt päiväkotiin ja on joskus viikonloppuja isovanhemmillaan. Kotiäitiaika oli henkisesti minulle rankkaa ja inhosin sitä. Elämä on nyt siis pikkuhiljaa muuttumassa takaisin mukavaksi. Lapsemme kanssa on jo tosi kiva viettää aikaa, yhdessäolo on jo hauskaa eikä pelkkää tarpeiden tyydyttämistä. Paluu vauva-aikaan ei siis houkuta lainkaan, en erityisemmin tykkää vauvoista ja kotona olo on minusta kamalaa.

Toisaalta mietityttää juuri se että lapsi varmasti toivoisi sisarusta sitten isompana. Ja olenpa joskus miettinyt niinkin karusti että jos lapsellemme tapahtuisi jotain, minulla ei olisi enää mitään syytä elää. Jos olisi toinen lapsi, olisi sentään joku syy herätä aamuisin.

Tällä hetkellä olemme päättäneet että annamme ajan kulua ja vauva-ajan traumojen hälvetä. Ehkäpä vauvakuume iskee kun lapsemme on jo itsenäinen ja toimelias 5-vuotias. Juuri nyt en jaksa edes ajatella kaksia vaippoja, kaksia vaunuja jne. Jaksan olla hyvä äiti yhdelle pikkulapselle mutta en tiedä millainen äiti olisin kahdelle pienelle.

Tsemppiä päätöksentekoon, tässä ei ole oikeaa eikä väärää ratkaisua. Jos oikeasti koet että jaksamisesi on jo nyt koetuksella, en tiedä mitä lapsenne hyötyisi sisaruksesta jos se tarkottaisi samalla että äiti on masentunut ja yliväsynyt. Jotkut jaksavat iloisina viiden lapsen kanssa ja heidän on tosi vaikea käsittää että joillekin meistä yksi lapsikin on rankka. Voittehan te toki odotella ja katsella tilannetta jos ikänne antaa vielä periksi ja yrittää myöhemmin.

Tämä. Meillä oli tismalleen sama tilanne, sitten vuodet kuluivat, vauva-ajan traumat hävenivät ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Lapsemme on nyt 5-v ja olemme yrittäneet toista lasta kohta vuoden. Nyt puntaroidaan mitä tehdään. Annetaanko asian olla ja tyydytään yhteen lapseen, mennäänkö lapsettomuustutkimuksiin vai mitä? Elämä on hyvää yhden lapsen kanssa, mutta jääkö hän tosi paljon jostain paitsi, jos emme tee kaikkeamme saadaksemme hänelle sisaruksen? Kaiken tämän jälkeenkään en kuitenkaan ole sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt alkaa yrittää toista lasta, kun lapsemme oli 1-2 v. Koin nuo ekat vuodet todella niin rankkoina, että jos siihen olisi tullut toinen vaippaikäinen, olisin todennäköisesti pimahtanut lopullisesti. Eli pohdinta jatkuu täälläkin (ellen sitten tule raskaaksi). :)

Se lapsi ei jää paitsi mistään muusta, kuin siitä että isompi härnää ja rääkkää. Itsellä kaksi isosiskoa ja mitään muuta en muista, ku sen härnäämisen ja kiusaamisen....

Ja sama juttu omien lasten kans nyt. Pelkkää toisen kiusaamista!

Vierailija kirjoitti:

Meillä on siis yksi lapsi, pian 2-vuotias. Mummot, papat, kaverit ja kaikki tutut ovat kyselleet kohta vuoden verran että jokos on toinen tulossa. No ei ole enkä tiedä tuleeko! Tästä on tullut nyt stressin aihe, koska nyt alkaisi olemaan viimeinen aika alkaa yrittää toista lasta jos sellaisen aiomme vielä saada. Mies olisi valmis toiseen mutta minä en ole asiasta kovin innoissani.

Kun katsoo ystävien lapsia miten heillä on sisaruksesta aina seuraa leikkeihin ja muistelee miten oman siskon kanssa oli kiva leikkiä, niin ihanahan se sisarus lapselle varmasti olisi. Mutta täytyykö tosiaan sen syyn takia tässä yrittää toista lasta vääntämään?

Lapsemme on ollut kaikinpuolin aika helppo lapsi, ei sairasteluja, ei yöheräämisiä, allergioita yms. Viihtyy omissa leikeissään ja on pääosin tyytyväinen. Mutta koen yhden lapsenkin kanssa elämän välillä tosi raskaana! Kaipaan sitä omaa aikaa niin paljon, haluaisin töiden jälkeen vaan löhötä sohvalla, lukea kirjaa rauhassa tai käydä jumpassa. Ajattelen koko ajan sitä miten tästä alkaa asiat helpottamaan eikä mene montaa vuotta kun sitä omaa aikaa on taas. Odotan että lapsi olisi sen verran iso että pärjäisi vaikka viikon mummolassa hoidossa että päästäisiin miehen kanssa välimeren risteilylle! Yksi lapsi on helpompi saada hoitoon kuin kaksi.

Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sain 15kg lisää painoa, mitkä olen melkein kaikki saanut onneksi pudotettua pois ja masennuksestakin olen toipunut. Näitäkään asioita en haluaisi kokea enää uudestaan!

Sitten vielä raha-asiat. Tykätään matkustella, ja toisen lapsen kanssa olisi selvää, että matkustelua joutuisi vähentämään, koska siihen ei samalla tavalla olisi varaa. Matkustelu on omassa tärkeysjärjestyksessä korkealla. Haaveillaan myös isommasta talosta, mikä tarkottaisi enemmän lainaa, ja sitten kun miettii kahden lapsen päiväkotimaksut ja muut kulut, niin jostakin joutuisi karsimaan. Enkä haluaisi elää tästä kovin paljon enempää tiukemmalla.

Tulenko katumaan myöhemmin jos emme yritä toista lasta? Pitäisikö tässä vaan ajatella että nopeasti se pikkulapsiaika on ohi ja pian on molemmat lapset isoja ja viihtyvät keskenään. Sureeko ainut lapsi myöhemmin sitä jos jäi ainoaksi lapseksi? Järki sanoo että tämä yksi riittää meille, mutta miten perustelen asian miehelle?

Miten te kenellä on vain yksi lapsi, oletteko tyytyväisiä vain yhteen vai olisitteko sittenkin halunneet toisen lapsen?

Täällä vastaa ainoa lapsi. En ollut yksinäinen enkä kokenut sisaruksia kaipaavani pienenä, minulla oli suunnilleen samanikäiset serkut ja kavereita joka paikassa, koulussa, omassa pihapiirissä, harrastuksissa, mummolassa, mökillä... Aikuisena olen muuttanut paljon joten kavereita on jäänyt, samoin serkut asuu jo ihan eri maassa, niin olisihan se kiva että olisi sisaruksia, muttei sekään ole mikään varma juttu että asuisivat lähellä. Kaipaan myös omaa aikaa paljon ja stressaan jo nyt lastentekoa ja miten se 1 lapsi ei riitä lähipiirille, mulle kyllä riittäisi! Lapsia siis ei vielä ole mutta 1:stä haaveilen. Uskon että minusta ei olisi enempään kuin 1 lapsen äidiksi. Olen myös kokenut burn outin ja masennuksen, ja se oli todella synkkää aikaa, joten en halua altistaa itseäni liialliselle kuormitukselle. Tee niin kuin itsestäsi tuntuu, älä mieti mikä olisi järkevintä tai mitä muut toivoo, haluatko sinä oikeasti hankkia toisen lapsen? Asiaa varmasti auttaa jos sinulla tai miehelläsi on sisaruksia jotka saa myös omia lapsia, joten lapsellasi olisi leikkiseuraa niistä, meillä miehellä on 2 sisarusta joista toinen on tulossa vanhemmaksi. 

En lukenut koko ketjua.

Olen itse ainoa lapsi,en koskaan kaivannut sisarruksia.Kaverin pikkusiskossa ihan tarpeeksi "sisarrusta".

Oma lapseni on myös ainoa,hyvinpä tuo elämässä pärjännyt eikä ole yksinäisyyttä ainakaan ääneen valittanut.

Miehellä 2 sisarrusta,kontaktit 2 puhelua vuodessa.

Äidillä veli johon välit tulehtuivat heidän vanhempiensa kuoleman jälkeen ja jo ennen niin etteivät olleet missään tekemissä viimeiseen 30 vuoteen.

Suku on pahin,jos ei aina niin hyvin usein.

Tänne on tullut paljon vastauksia, kiitos kaikille asiallisesti vastanneille! Hyviä pointteja tullut esiin. Itsestäni tuntuu että on parempi olla hyvä äiti yhdelle lapselle kuin huono äiti kahdelle. Uskon että lapsi tarvitsee ennemmin äidin joka jaksaa huolehtia ja rakastaa häntä, kuin sisaruksen. Vaikka saisimme nyt toisen lapsen, niin kyllähän sitä jotenkin kahdenkin kanssa selviäisi, mutta uskon että masennuskin voi uusia helpommin jos vaan stressaan raskausajan vauvan tuloa. Jään odottelemaan iskeekö vauvakuume vielä vai jääkö lapsemme ainokaiseksi. Uskon että mieheni ymmärtää ratkaisuni, eikä tämä tulisi olemaan syy eroon niin kuin joku arveli. Eihän erossa olisi mitään järkeä tällaisen syyn takia, rakastamme toisiamme ja lastamme.

Hienoa, että kirjoitit tämän, ap, sillä moni muu näyttää miettineen samaa asiaa, minä mukaan lukien. Itselläni on kanssa kohta 2-vuotias lapsi, ja vaikka hän on aivan ihana tyttö, ei minulla ole oikeastaan aikomusta hankkia toista lasta. Ärsyttää, kun joutuu joskus ventovieraillekin selittämään, miksi haluan pysytellä vain yhdessä lapsessa. Vauva-aika oli minulle todella rankkaa, enkä halua kokea sitä enää. Kaikki ne valvomiset, hormonien heittelyt, lapsessa jatkuvasti kiinni oleminen, masennus... Lisäksi asun eri maassa kuin vanhempani ja appivanhempienkin luo on aika pitkä matka, joten tukea lastenhoitoon ei ollut/ole saatavilla kovin helposti. Ja aina kun käyn Suomessa, matka on yhteensä yli 10 tunnin pituinen ja todella rankka yhdenkin lapsen kanssa. En voisi kuvitellakaan matkustavani samaa matkaa useamman pienen kanssa. Ai niin, ja synnytys oli myös traumaattinen ja lapsi sai viettää elämänsä ensimmäisen viikon keskoskaapissa, sitäkään ei helposti unohda. Kaiken tämän joudun selittämään, kun ihmiset alkavat kyselemään, mutta pitäisi kai vain sanoa, etten yksinkertaisesti halua toista lasta. Siinä on syytä riittämiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samat pohdinnat olleet jo jonkin aikaa, joskin meillä ei vielä ikä tule vastaan. Lapsemme on nyt kaksivuotias ja minun ikäni puolesta voimme viivytellä toista lasta vielä ainakin viisi vuotta, tosin ikäerohan sitten alkaa olemaan jo aika iso.

Mietin tosi paljon samoja asioita kuin sinä, jotenkin vauva-aika on ollut minulle aika raskasta vaikka lapsemme on ollut helppo lapsi. Koen tarvitsevani hirveästi omaa aikaa ja yksinoloa, ja nyt lapsen kasvaessa olen alkanut hieman saamaan omaa elämääni takaisin kun lapsi on mennyt päiväkotiin ja on joskus viikonloppuja isovanhemmillaan. Kotiäitiaika oli henkisesti minulle rankkaa ja inhosin sitä. Elämä on nyt siis pikkuhiljaa muuttumassa takaisin mukavaksi. Lapsemme kanssa on jo tosi kiva viettää aikaa, yhdessäolo on jo hauskaa eikä pelkkää tarpeiden tyydyttämistä. Paluu vauva-aikaan ei siis houkuta lainkaan, en erityisemmin tykkää vauvoista ja kotona olo on minusta kamalaa.

Toisaalta mietityttää juuri se että lapsi varmasti toivoisi sisarusta sitten isompana. Ja olenpa joskus miettinyt niinkin karusti että jos lapsellemme tapahtuisi jotain, minulla ei olisi enää mitään syytä elää. Jos olisi toinen lapsi, olisi sentään joku syy herätä aamuisin.

Tällä hetkellä olemme päättäneet että annamme ajan kulua ja vauva-ajan traumojen hälvetä. Ehkäpä vauvakuume iskee kun lapsemme on jo itsenäinen ja toimelias 5-vuotias. Juuri nyt en jaksa edes ajatella kaksia vaippoja, kaksia vaunuja jne. Jaksan olla hyvä äiti yhdelle pikkulapselle mutta en tiedä millainen äiti olisin kahdelle pienelle.

Tsemppiä päätöksentekoon, tässä ei ole oikeaa eikä väärää ratkaisua. Jos oikeasti koet että jaksamisesi on jo nyt koetuksella, en tiedä mitä lapsenne hyötyisi sisaruksesta jos se tarkottaisi samalla että äiti on masentunut ja yliväsynyt. Jotkut jaksavat iloisina viiden lapsen kanssa ja heidän on tosi vaikea käsittää että joillekin meistä yksi lapsikin on rankka. Voittehan te toki odotella ja katsella tilannetta jos ikänne antaa vielä periksi ja yrittää myöhemmin.

Tämä. Meillä oli tismalleen sama tilanne, sitten vuodet kuluivat, vauva-ajan traumat hävenivät ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Lapsemme on nyt 5-v ja olemme yrittäneet toista lasta kohta vuoden. Nyt puntaroidaan mitä tehdään. Annetaanko asian olla ja tyydytään yhteen lapseen, mennäänkö lapsettomuustutkimuksiin vai mitä? Elämä on hyvää yhden lapsen kanssa, mutta jääkö hän tosi paljon jostain paitsi, jos emme tee kaikkeamme saadaksemme hänelle sisaruksen? Kaiken tämän jälkeenkään en kuitenkaan ole sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt alkaa yrittää toista lasta, kun lapsemme oli 1-2 v. Koin nuo ekat vuodet todella niin rankkoina, että jos siihen olisi tullut toinen vaippaikäinen, olisin todennäköisesti pimahtanut lopullisesti. Eli pohdinta jatkuu täälläkin (ellen sitten tule raskaaksi). :)

Se lapsi ei jää paitsi mistään muusta, kuin siitä että isompi härnää ja rääkkää. Itsellä kaksi isosiskoa ja mitään muuta en muista, ku sen härnäämisen ja kiusaamisen....

Sulla on sitten paskat vanhemmat.

Ja newsflash ihan yhtä paskat ne ois ollut, vaikka sä et oiskaan syntynyt.

Teet hölmösti etkä ajattele lastasi. Tyypillistä minäminäminä-meininkiä.

Kyllähän se sisarus on parasta mitä lapselle voi antaa ei sitä voi kieltää.

Mutta jokainen vanhempi tekee ite päätökset, eikä se lapsi välttämättä osaa sitä kaivata vanhempana varsinkaan. Lapsena saattaa tulla semmonen ”haluun pikkusisaruksen” vaihe kylläkin.

Vierailija kirjoitti:

Tänne on tullut paljon vastauksia, kiitos kaikille asiallisesti vastanneille! Hyviä pointteja tullut esiin. Itsestäni tuntuu että on parempi olla hyvä äiti yhdelle lapselle kuin huono äiti kahdelle. Uskon että lapsi tarvitsee ennemmin äidin joka jaksaa huolehtia ja rakastaa häntä, kuin sisaruksen. Vaikka saisimme nyt toisen lapsen, niin kyllähän sitä jotenkin kahdenkin kanssa selviäisi, mutta uskon että masennuskin voi uusia helpommin jos vaan stressaan raskausajan vauvan tuloa. Jään odottelemaan iskeekö vauvakuume vielä vai jääkö lapsemme ainokaiseksi. Uskon että mieheni ymmärtää ratkaisuni, eikä tämä tulisi olemaan syy eroon niin kuin joku arveli. Eihän erossa olisi mitään järkeä tällaisen syyn takia, rakastamme toisiamme ja lastamme.

Jos tää kaikkien tulonsiirtojen jälkeen on näin paska maa että normaalilla kahden vanhemman perheellä ei ole henkisiä resursseja kahteen lapseen, niin eikö ois aika viheltää peli poikki.

Sen siitä nyt saitte, kun yritätte korvata lähimmäiset tuilla. Turvaverkot on näemmä samalla tasolla kuin jossain kehitysmaassa, jossa harjoitetaan orjatöitä.

Mihin tää silmitön ahneus vielä johtaakaan?

Vierailija kirjoitti:

Tänne on tullut paljon vastauksia, kiitos kaikille asiallisesti vastanneille! Hyviä pointteja tullut esiin. Itsestäni tuntuu että on parempi olla hyvä äiti yhdelle lapselle kuin huono äiti kahdelle. Uskon että lapsi tarvitsee ennemmin äidin joka jaksaa huolehtia ja rakastaa häntä, kuin sisaruksen. Vaikka saisimme nyt toisen lapsen, niin kyllähän sitä jotenkin kahdenkin kanssa selviäisi, mutta uskon että masennuskin voi uusia helpommin jos vaan stressaan raskausajan vauvan tuloa. Jään odottelemaan iskeekö vauvakuume vielä vai jääkö lapsemme ainokaiseksi. Uskon että mieheni ymmärtää ratkaisuni, eikä tämä tulisi olemaan syy eroon niin kuin joku arveli. Eihän erossa olisi mitään järkeä tällaisen syyn takia, rakastamme toisiamme ja lastamme.

Elämästä on tarkoitus nauttia ja elää omannäköistä elämää, eikä ajaa itseään piippuun hoitamalla itselleen velvoitteita joita "pitää" tehdä jonkun toisen mielestä.  En ole jaksanut lukea koko ketjua, mutta ihmettelen että joku pelotteli erolla? Jos mieheni haluaisi tämän takia erota, antaisin hänen mennä. Onneksi mulla on mies joka haluaa mulle vaan parasta ja hänelle minä riitän, jos lapsi tulee se on vaan plussaa. Teillä on kuitenkin jo yksi lapsi. Enemmän näkee kun 2 tai useamman lapsen saaneet eroaa, kun ei kestetä sitä perhearkea. Yhden lapsen kanssa on helppoa ja jää parisuhteellekin varmasti aikaa. 

t. nro 94

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samat pohdinnat olleet jo jonkin aikaa, joskin meillä ei vielä ikä tule vastaan. Lapsemme on nyt kaksivuotias ja minun ikäni puolesta voimme viivytellä toista lasta vielä ainakin viisi vuotta, tosin ikäerohan sitten alkaa olemaan jo aika iso.

Mietin tosi paljon samoja asioita kuin sinä, jotenkin vauva-aika on ollut minulle aika raskasta vaikka lapsemme on ollut helppo lapsi. Koen tarvitsevani hirveästi omaa aikaa ja yksinoloa, ja nyt lapsen kasvaessa olen alkanut hieman saamaan omaa elämääni takaisin kun lapsi on mennyt päiväkotiin ja on joskus viikonloppuja isovanhemmillaan. Kotiäitiaika oli henkisesti minulle rankkaa ja inhosin sitä. Elämä on nyt siis pikkuhiljaa muuttumassa takaisin mukavaksi. Lapsemme kanssa on jo tosi kiva viettää aikaa, yhdessäolo on jo hauskaa eikä pelkkää tarpeiden tyydyttämistä. Paluu vauva-aikaan ei siis houkuta lainkaan, en erityisemmin tykkää vauvoista ja kotona olo on minusta kamalaa.

Toisaalta mietityttää juuri se että lapsi varmasti toivoisi sisarusta sitten isompana. Ja olenpa joskus miettinyt niinkin karusti että jos lapsellemme tapahtuisi jotain, minulla ei olisi enää mitään syytä elää. Jos olisi toinen lapsi, olisi sentään joku syy herätä aamuisin.

Tällä hetkellä olemme päättäneet että annamme ajan kulua ja vauva-ajan traumojen hälvetä. Ehkäpä vauvakuume iskee kun lapsemme on jo itsenäinen ja toimelias 5-vuotias. Juuri nyt en jaksa edes ajatella kaksia vaippoja, kaksia vaunuja jne. Jaksan olla hyvä äiti yhdelle pikkulapselle mutta en tiedä millainen äiti olisin kahdelle pienelle.

Tsemppiä päätöksentekoon, tässä ei ole oikeaa eikä väärää ratkaisua. Jos oikeasti koet että jaksamisesi on jo nyt koetuksella, en tiedä mitä lapsenne hyötyisi sisaruksesta jos se tarkottaisi samalla että äiti on masentunut ja yliväsynyt. Jotkut jaksavat iloisina viiden lapsen kanssa ja heidän on tosi vaikea käsittää että joillekin meistä yksi lapsikin on rankka. Voittehan te toki odotella ja katsella tilannetta jos ikänne antaa vielä periksi ja yrittää myöhemmin.

Olen myös miettinyt tuota että jos lapselle kävisi jotain, niin jäisi iso aukko elämään, mutta eihän tuo voi olla syy tehdä lisää lapsia, yhtä hyvin itsellekin voi käydä jotain ja useampi lapsi jää ilman äitiä. Ei noi isoja päätöksiä voi tehdä negatiivisen ajattelun kautta, vaan lapsia pitää tehdä kun niitä oikeasti toivoo, eikä siksi että pelkää että jää vanhana yksin. Pitää ihmisellä olla muutakin sisältöä elämässä, eikä niin ettei ole enää mitään syytä elää kun ei ole lapsia. Itselläni ei siis ole vielä lapsia edes, mutta koen elämäni mielekkääksi ja parisuhde on elämäni tärkein asia, sitten muut sukulaiset ja ystävät, työ, harrastukset ja matkustelu, onhan näitä. Yksi lapsi on kuitenkin haaveena.

Sisarus voi kaveruuden lisäksi tehdä lapsen elämästä pahinta painajaista. Kaikista sisaruksista ei ole leikkikaveriksi vaan sisarus voi olla lähinnä kiduttaja.

Ei kannata ylläpitää kauhean romanttisia käsityksiä sisaruudesta. Myös neljän vuoden ikäero on sellainen seikka, joka hyvin tehokkaasti torpedoi yhteisleikit.

Meillä on yksi ainokainen kolmosluokkalainen. Lapsen koulunkäyntiä seuratessani oon huokaissut monen monen monen kertaa mielessäni kiitollisuudesta, että onneksi meillä ei ole kuin tää yksi lapsi ja onneksi ei koskaan, ei KOSKAAN käydä uudelleen läpi tätä koulurumbaa. Huhhuhh!!! 👍🏼👍🏼👍🏼👍🏼

Kuolisin jos mulla olis toinen esim eskari-ikäinen vielä tässä ja hän olisi menossa vielä kouluun. Noup, thanks!!!!

Toista lasta ei voi tehdä jos sitä ei aidosti halua...siis sinä ja miehesi. Ei riitä että suku haluaa toisen lapsen.

Ei ole mitään takeita että sisarukset tulevat toimeen keskenään tai heistä on jotain seuraa tai iloa toisilleen nyt/ aikuisina. Minä olen ainut lapsi ja kaikki ok. Miehellä 2 siskoa ja kaikki ok mutta näkee siskoja ehkä kerran vuodessa ja joskus harvoin soittelevat.

Toinen lapsi ei ole ehkä helppo tai edes terve tai sitten on. Kestääkö parisuhde, kestääkö talous ja kestääkö pää ja kroppa?

Meillä on 2 lasta koska halusimme itse 2 lasta. Ei siis tehty mitään sisarusta vaan 2.rakas ja haluttu oma lapsi. Lasten ikäero 4,5v ja kaikki erittäin ok.

Jos tekee 2.lapsen jota ei oikeasti halua niin sitä tulet katumaan!

Ja pitää muistaa että niistä pienistä kullannupuista kasvaa (vähemmän) kultaisia teinejä. Pienet lapset ja pienet murheet. Isot lapset ja isot murheet. Riittääkö rahkeet?

Vierailija kirjoitti:

Toista lasta ei voi tehdä jos sitä ei aidosti halua...siis sinä ja miehesi. Ei riitä että suku haluaa toisen lapsen.

Ei ole mitään takeita että sisarukset tulevat toimeen keskenään tai heistä on jotain seuraa tai iloa toisilleen nyt/ aikuisina. Minä olen ainut lapsi ja kaikki ok. Miehellä 2 siskoa ja kaikki ok mutta näkee siskoja ehkä kerran vuodessa ja joskus harvoin soittelevat.

Toinen lapsi ei ole ehkä helppo tai edes terve tai sitten on. Kestääkö parisuhde, kestääkö talous ja kestääkö pää ja kroppa?

Meillä on 2 lasta koska halusimme itse 2 lasta. Ei siis tehty mitään sisarusta vaan 2.rakas ja haluttu oma lapsi. Lasten ikäero 4,5v ja kaikki erittäin ok.

Kyllä sille sisarusten hyville väleille lapsuusaikana on takeet, uskokaa tai älkää. Kaikenlaisia juttuja kuulee, mutta vanhempien peiliinkatsominen olis edessä, jos asioita vähän pääsis perkaa.

Sille ei sitten tosiaan voi mitään, jos ne aikuisina yhtäkkiä muuttuvat toisiaan vihaaviksi ääliöiksi.

Liekö se omena tuolloinkin aika lähellä sitä puuta, mistä se putosi.

Näin ainoana lapsena olen aina haaveillut sisaruksesta. Lapsena oli ikävää, olimme paljon mökillä ja sitten vain möllötin yksin. Vanhemmat luulivat, että viihdyn yksin, tosiasiassa laskin tunteja siihen, että pääsen kouluun.

Nyt kun he ovat jo vanhoja, minuun kohdistuu valtavasti odotuksia heidän huolehtimisestaan, lastenlasten kyläilyistä jne. Olisi helpompaa, jos tätä taakkaa jakaisi joku kanssani

Tiedostan kyllä, ettei sisarus ole kaikille autuaaksi tekevä asia, mutta useammilla on hyvät välit sisaruksiin kuin huonot.

Eli jos ajatus toisesta ei ole täysin mahdoton, kyllä lämpimästi suosittelen sitä. Tietenkään täysin vastentahtoisesti ei toista pidä tehdä.

Meillä lapsiluku jäi yhteen, vaikka etukäteen kuvittelimme haluavamme useampia lapsia. Kun ensimmäinen oli parivuotias, totesimme molemmat, että tämä riittää meille hyvin, ei kaivata toista lasta. Omasta lapsuudestani muistan rajut ja julmat tappelut veljieni kanssa, joten sen puolesta ei ollut mitään ruusuisia kuvia elämänikäisestä sisarusrakkaudesta. Minulle ne sisarukset eivät koskaan olleet mitään läheisiä ja tärkeitä henkilöitä. Aikuisena näen heitä muutaman kerran vuodessa, lähinnä lasten synttäreillä. 

Meidän lapsi on jo lukiolainen, eikä koskaan ole tuntunut siltä että meidän perheestä puuttuisi jotain. Meidän perhe on kokonainen, me ollaan tiivis kolmikko. Raha on riittänyt myös matkusteluun ja lapsen harrastuksiin. Lapsella on bestis, jonka kanssa ovat olleet yhdessä jo kymmenen vuotta ja joka on paikannut sitä "puuttuvaa" sisarusta. Hän on meillekin melkein kuin perheenjäsen, osaamme olla rennosti kun hän on kylässä ja hän on monet kerrat kulkenut meidän mukana mökkireissuilla ja joskus matkoillakin. Ikinä nämä kaksi eivät ole tapelleet, vaan yhteisolo on ollut aina seesteistä ja mukavaa. 

Jos ap:lla ja miehellä on sellainen olo, että yksi lapsi riittää hyvin, niin ei ne tuntemukset tule siitä mihinkään muuttumaan. Ja ihan järjetöntä olisi väkisellä ruveta tekemään lasta, jota ei itse halua - pelkästään ympäristön painostuksesta ja sukulaisten mieliksi. Kyllä minä sen ymmärrän, että isovanhemmat saattavat toivoa useampia lapsenlapsia ja he saattavat ymmärrettävästi hieman surrakin, kun selviää että lisää ei ole luvassa. Mutta elämässä eivät kaikki haaeet toteudu, toivottavasti osaavat edes iloita tästä lapsenlapsesta jonka ovat jo saaneet.

Minäkin olen ihan sovussa sen ajatuksen kanssa, että lapsenlapsia ei välttämättä suurta laumaa tule, kun on itsellä vain se yksi lapsi. Ja sekin on mahdollista, että lapseni jää lapsettomaksi joko omasta halustaan tai lapsenkaipuusta huolimatta. En jää ollenkaan itkemään lastenlasten perään, jos lapsi päättää hankkia pelkän koiran ja tyytyä siihen. Minulle on tärkeintä että hän on onnellinen ja että hän saa itse valita minkälaista elämää elää.

Pienempänä meidän lapsi kyllä joskus toivoi sisarusta. Se taisi olla ennen kuin löysi tämän bestiksen koulusta. Sisarusta enemmän hän on toivonut koiraa, mutta sitäkään ei olla hankittu. Pienenä lapsena hänellä oli selvät suunnitelmat hankkia kaksi lasta. Vähän vanhempana hän on huomannut, että yhdessä lapsessa on omat puolensa - rahat ja vanhempien aika riittää paremmin, ja alkoi itsekin kallistua yhden lapsen kannalle. Ja nyt viimeisimpänä hän on jo sitäkin alkanut epäröidä.

Monen monituista kertaa olen onnitellut itseäni siitä, että osasimme lopettaa lastenteon meille sopivaan kohtaan. Jollekulle muulle voi sopia talo täynnä lapsia ja elämää, mutta me viihdymme hiljaisuudessa ja rauhassa, kuten myös lapsemmekin. Minusta on aivan mahtavaa, että meillä on vain yksi lapsi. Mutta ei sitä voi sanoa niille, joilla on useampia, koska eiväthän he saa tehtyä tekemättömäksi ja annettua ylimääräisiä lapsia pois. Yhden kanssa elämä on ollut riittävän mukavaa ja helppoa enkä ole joutunut kärsimään unettomuudesta tai riittämättömyyden tunteesta. Olen pystynyt antamaan lapselle riittävästi aikaani ja läsnäoloa.

Vierailija kirjoitti:

En usko että tulet katumaan. Älä ainakaan velvollisuuden tunnosta toista lasta yritä.

Ei ap tule katumaan. Hänelle on tärkeämpi päästä jumppaan ja Välimeren risteilylle. Hänelle lapsi on ikävä, kuluttava kiviriippa eikä rakastettava, elämään ainutlaatuista onnea tuova läheinen ihminen. 

Palstalla olemme lukemattomia kertoja saaneet lukea, miten paskoja sisarukset toisilleen ovat. Vanhemmat ja isovanhemmat suosivat yhtä ja mollaavat toisia. Leluista tapellaan. Kavereista tapellaan. Teini-iässä haistatellaan, juodaan, tupakoidaan, hankkiudutaan raskaiksi, rötöstellään ja jätetään koulu kesken. Perinnöstä tapellaan. Vanhukset dumpataan vaivaiskoteihin eikä heitä käydä katsomassa.  Ajatella, että ilman palstaa en olisi tiennyt kaikkia näitä tosiasioita, vaan kuvittelisin edelleen, että siskoni on ystäväni (hah) ja kolme tytärtäni eivät kasva toisilleen rakkaiksi ja läheisiksi aikuisiksi  (super-hah).