Tulenko katumaan jos emme tee lapsellemme sisarusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi jää kyllä todella isosta elämän mittaisesta asiasta paitsi. Ettehän välttämättä saa toista lasta mutta asian olisi helpompi hyväksyä jos edes yrittäisitte. Tiedät tämän asian itsekkin kun sinulla on sisarus. Voimia tulevaan.

Mutta osaako lapsi toisaalta kaivata asiaa mitä ei ole kokenut? Tieysti voi vertailla itseään muihin lapsiin joilla sisaruksia, mutta ehkä hyvät ystävyyssuhteet voisi korvata sisaruksen. Tuntuu jotenkin hurjalta että lapsen takia täytyisi toinen lapsi tehdä, kun tuntuu että itsellä ei pää kestäisi.

Osaa kaivata, olen ainoa lapsi ja olen edelleen pahoillani siitä, ettei minulla ole sisaruksia.

Olin kateellinen muille pihan lapsille, joilla kaikilla oli sisaruksia. Kun oli aika mennä kotiin, he jatkoivat leikkejä keskenään ja minä menin kotiin yksin leikkimään. Samassa pihassa asui onneksi paljon ikäisiäni lapsia, mutta ei se sama silti ollut. Varsinkin kesäisin, kun kaikki olivat mökeillään oli tylsää yksin ja odotin vain kesän loppumista ja kaikkien paluuta. Olin todella kateellinen muille lapsille.

Vanhempani olivat vielä vähän vanhempaa kaliiperia, eikä heistä ollut oikein seuraksi lapselle.

Miehelläni on kaksi veljeä ja he ovat tosi läheisiä keskenään, se on sellaista tiettyä spesiaalia yhteenkuuluvuutta, he ovat toistensa kallioita. En sitä heiltä voi kadehtia, mutta yietty haikea surullisuus, koska heillä on aina toisensa.

Koko heidän perheensä ja sukunsa on yhtä isoa yhteenkuuluvuutta, onneksi ovat ’adoptoineet’ minut sujuvasti osaksi tätä yhteisöä ja tunnen olevani osa sitä, enkä se yksi ainoa lapsi, joka lähti yksin kotiin.

Luin vain viimeiset 2 sivua, ja onpa masentavaa luettavaa. Ei ihme että suomalaiset kuolevat sukupuuttoon ja tilalle marssivat suurperheet keskeltä hiekkaerämaita, joilta loppuu elintila. Kirjoittelevatko tänne vain ihmiset, joiden elämässä on kaikki pielessä tai jotka ovat kasvaneet itsekkäiksi p*skiaisiksi ET-lehden varjossa? 

parasta mitä lapselle voi antaa on sisar tai veli!

Tuntuu olevan vaan aikuisten päässä se, että lapsella on kurja elämä jos ei ole sisarusta. Olen ainoa lapsi, nyt 21-vuotias ja oikein tyytyväinen elämääni, myös lapsuuteeni.

Täällä ainut lapsi (ja vela) hei! Älä nyt ainakaan sen takia toista tee, että lapsellasi olisi seuraa oman jaksamisesi äärirajoilla. Mulla ei koskaan ollut pentuna tylsää, kaveri löytyi naapurista ja opin ihan itse viihdyttämään itseäni. En itseasiassa koskaan edes kaivannut sisarusta, oli kiva saada itse kaikki huomio, lelut, pyörät, pulkat ja vaatteet uutena, jne. 

Tässä pari omasta mielestäni huomionarvoista näkökulmaa:

- Jos olet muutenkin jaksamisesi äärirajoilla, niin kannattaako lähteä uuvuttamaan itseäsi totaalisesti.

- Tällä palstalla niin usein hehkutettu sisaruuden onni ei läheskään aina ole niin auvoista. Tunnen monia ainoita lapsia, jotka ovat sosiaalisesti taitavia eivätkä kertomansa mukaan ole kärsineet sisaruksen puuttesta. Sisaruus ei automaattisesti tarkoita läheisyyttä, vaan voi tarkoittaa myös riitoja, kaunaa ja katkeruutta.

T: Erityislapsen äiti (Kyllä, tämä on raskasta ja äitiys voi olla myös tällaista.)

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä lapsen tekoon tarvitaan kova vauvakuume, ja jos se puuttuu, älä tee.

Mua aina ihmetyttää tää vauvakuumehourailu. Vauvakuumeilu on merkki siitä, että haluaa elää sen vauva-vaiheen aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen läpi.

Jos tästä syystä haluaa tehdä lapsia, niin aikamoinen pettymys tulee myöhemmin eteen, kun ne lapset ei pitkään vauvana pysykkään ja kohta sulla on kasvatettavana joukko murkku- ja teini-ikäisiä.

Se siitä vauva-ajasta. 😳

Olen ainoa lapsi ja myös vanhempani ovat olleet ainoita lapsia. Sukuni on siis todella pieni, vain äiti ja hänellä muutama serkku, isän puolelta löytyy yksi pikkuserkku.

Vaikka tiedostan, että sisarus voi olla se pahin painajainen niin kyllä se useimmiten tuntuu olevan tuki turva, varsinkin mitä vanhemmaksi tullaan. En lähipiiristä tiedä yhtään tapausta, jossa edes perinnönjako olisi sotkenut suhteita. Vain yhdellä ystävälläni on sisko, jonka kanssa ei halua olla yhteydessä. Kaikilla muilla ystävistäni se/ne sisarukset ovat läheisiä ja tärkeitä. Joten vaikka minulla on elinikäisiä ystäviä, kyllä heidän arvoasteikolla sisarukset menevät minun ohitseni.

Meillä on vain yksi lapsi. Tykkää olla ainoa! Viihtyy hyvin yksikseen mutta hyviä kavereita on pari, ihan kivasti menee. En olisi jaksanut toista vauvakautta.

Vierailija kirjoitti:

Opettajan tunnistan ryhmässä nopeasti perheen ainoat lapset.

Itsekeskeisiä,  selvästi vähemmän paineensietokykyä ja keskittymiskykyä.

Mutta iso talohan tietenkin on elämän tarkoitus. Ja Zanzibar tms.

Yhden lapsen äitinä tunnistan heti sisarusparvessa kasvaneet. Eivät osaa olla hetkeäkään yksin, päätöksenteko vaikeaa.

Hah.

Vierailija kirjoitti:

Luin vain viimeiset 2 sivua, ja onpa masentavaa luettavaa. Ei ihme että suomalaiset kuolevat sukupuuttoon ja tilalle marssivat suurperheet keskeltä hiekkaerämaita, joilta loppuu elintila. Kirjoittelevatko tänne vain ihmiset, joiden elämässä on kaikki pielessä tai jotka ovat kasvaneet itsekkäiksi p*skiaisiksi ET-lehden varjossa? 

Siinäpä on meillä oikea mallivanhempi, hyväsydäminen ja avarakatseinen. Toivottavasti sinun kaltaisesi tajuaa jättää kokonaan lisääntymättä.

Maailman rakkain ainokaisemme on nyt 16-vuotias, eikä ole kyllä missään vaiheessa kaduttanut tämä enemmän tai vähemmän tietoinen valintamme. Perheemme on aina ollut onnellinen ja läheinen, mikä ei näin teini-ikäisten perhesuhteita sivusta seuranneena tunnu olevan mitenkään kovin yleistä. 

Viimeksi tänään lasten leikkiä katsellessani ajattelin, että onpa kiva että heillä on toisensa.

Älä todellakaan tee  toista lasta jos et sitä todella halua! olen itse perheen ainut lapsi, ja vaikka olen jäänyt paitsi sisarussuhteesta, olin pienenä melkein joka päivä leikeissä serkkujeni ja kavereiden kanssa. En koe että olisin ollut yksinäinen, vaikka leikin yksinkin. Ja nykyisinkin viihdyn oikein hyvin yksin. Tulen myös vähävaraisesti perheest ja en olisi välttämättä ikinä saanut esim. aloittaa rakasta harrastustani ratsastusta jos meitä olisi useampi sisarus. 

Olen ainoa lapsi ja koen, että olen jäänyt paljosta paitsi. Varsinkin, kun vanhempani erosivat ollessani noin 20-vuotias tuntui, että sain kaksi aikuista lasta huolehdittavakseni. Onneksi on mies jakamassa henkistä vastuuta vanhemmistani. Olen kuitenkin pärjännyt elämässä hyvin, minulta ei ole koskaan puuttunut mitään, kotona on ollut aina rauha keskityä koulutehtäviin, mutta yksinäistä lapsuus toki oli. On ollut ihana seurata omien lasten läheistä sisarussuhdetta, varmasti tulemme vielä harkitsemaan kolmatta.

Oma lapsi tulisi olemaan varmasti rakas, mutta toki omat voimavarat täytyy punnita. Ei ole isomman lapsen etu, jos äiti uupuu. Ilman sisarustakin onneksi pärjää, tämä puutos on ainakin minun elämässäni korvautunut muutamalla läheisellä ystävyyssuhteella.

Olen ainoa lapsi ja asuin lapsuuteni äitini kanssa keskellä korpea. Oli ihan mielettömän yksinäistä. En ikinä hankkisi itse vain yhtä, jos en asuisi naapurustossa, jossa on aina leikkikavereita tarjolla. Voi sitä itkun määrää, kun muut jäivät kaverin luona sisarustensa kanssa leikkimään ja itse joutui lähtemään yksin kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsiluku jäi yhteen, vaikka etukäteen kuvittelimme haluavamme useampia lapsia. Kun ensimmäinen oli parivuotias, totesimme molemmat, että tämä riittää meille hyvin, ei kaivata toista lasta. Omasta lapsuudestani muistan rajut ja julmat tappelut veljieni kanssa, joten sen puolesta ei ollut mitään ruusuisia kuvia elämänikäisestä sisarusrakkaudesta. Minulle ne sisarukset eivät koskaan olleet mitään läheisiä ja tärkeitä henkilöitä. Aikuisena näen heitä muutaman kerran vuodessa, lähinnä lasten synttäreillä. 

Meidän lapsi on jo lukiolainen, eikä koskaan ole tuntunut siltä että meidän perheestä puuttuisi jotain. Meidän perhe on kokonainen, me ollaan tiivis kolmikko. Raha on riittänyt myös matkusteluun ja lapsen harrastuksiin. Lapsella on bestis, jonka kanssa ovat olleet yhdessä jo kymmenen vuotta ja joka on paikannut sitä "puuttuvaa" sisarusta. Hän on meillekin melkein kuin perheenjäsen, osaamme olla rennosti kun hän on kylässä ja hän on monet kerrat kulkenut meidän mukana mökkireissuilla ja joskus matkoillakin. Ikinä nämä kaksi eivät ole tapelleet, vaan yhteisolo on ollut aina seesteistä ja mukavaa. 

Jos ap:lla ja miehellä on sellainen olo, että yksi lapsi riittää hyvin, niin ei ne tuntemukset tule siitä mihinkään muuttumaan. Ja ihan järjetöntä olisi väkisellä ruveta tekemään lasta, jota ei itse halua - pelkästään ympäristön painostuksesta ja sukulaisten mieliksi. Kyllä minä sen ymmärrän, että isovanhemmat saattavat toivoa useampia lapsenlapsia ja he saattavat ymmärrettävästi hieman surrakin, kun selviää että lisää ei ole luvassa. Mutta elämässä eivät kaikki haaeet toteudu, toivottavasti osaavat edes iloita tästä lapsenlapsesta jonka ovat jo saaneet.

Minäkin olen ihan sovussa sen ajatuksen kanssa, että lapsenlapsia ei välttämättä suurta laumaa tule, kun on itsellä vain se yksi lapsi. Ja sekin on mahdollista, että lapseni jää lapsettomaksi joko omasta halustaan tai lapsenkaipuusta huolimatta. En jää ollenkaan itkemään lastenlasten perään, jos lapsi päättää hankkia pelkän koiran ja tyytyä siihen. Minulle on tärkeintä että hän on onnellinen ja että hän saa itse valita minkälaista elämää elää.

Pienempänä meidän lapsi kyllä joskus toivoi sisarusta. Se taisi olla ennen kuin löysi tämän bestiksen koulusta. Sisarusta enemmän hän on toivonut koiraa, mutta sitäkään ei olla hankittu. Pienenä lapsena hänellä oli selvät suunnitelmat hankkia kaksi lasta. Vähän vanhempana hän on huomannut, että yhdessä lapsessa on omat puolensa - rahat ja vanhempien aika riittää paremmin, ja alkoi itsekin kallistua yhden lapsen kannalle. Ja nyt viimeisimpänä hän on jo sitäkin alkanut epäröidä.

Monen monituista kertaa olen onnitellut itseäni siitä, että osasimme lopettaa lastenteon meille sopivaan kohtaan. Jollekulle muulle voi sopia talo täynnä lapsia ja elämää, mutta me viihdymme hiljaisuudessa ja rauhassa, kuten myös lapsemmekin. Minusta on aivan mahtavaa, että meillä on vain yksi lapsi. Mutta ei sitä voi sanoa niille, joilla on useampia, koska eiväthän he saa tehtyä tekemättömäksi ja annettua ylimääräisiä lapsia pois. Yhden kanssa elämä on ollut riittävän mukavaa ja helppoa enkä ole joutunut kärsimään unettomuudesta tai riittämättömyyden tunteesta. Olen pystynyt antamaan lapselle riittävästi aikaani ja läsnäoloa.

Alkuun vaan sen verran, että on todella kädetöntä kasvatusta, jos sisarukset tappelee keskenään verisesti. Mun on lapsuudenperheessä kasvatettu siihen, että niin ei tehdä, tapella kyllä saa mutta sen pitää olla reilua. Sama on omien lasten kanssa, kolme poikaa, joista yhdellä se pahamaineinen kirjainyhdistelmäkin, ja silti eivät tappele verissä päin, vaan ovat empaattisia ja pitävät toisistaan huolta.

Se ON vanhemmista kiinni, millaiset välit sisaruksilla on ainakin lapsena. Aikuisena sitten asia erikseen. Itse olen kyllä edelleen tosi läheinen veljeni kanssa, ja niin on käytännössä kaikki ystävänikin läheisiä sisarustensa kanssa. 

Eniten kadehdin oikeastaan sellaisia isoja sukuja joissa on läheiset välit. Sellaista ei rahalla saa. Eikä ystävä tai bestis tai mikä ikinä sellaista korvaa, vaikkaläheisiä ystäviä minullakin on.

Meillä on vain yksi lapsi, nyt 14-vuotias. Lasta yritettiin pitkään, ja lopulta saimme hänet lapsettomuushoidoilla. Suunnitelmissa oli useampikin lapsi, mutta sairastuin synnytyksen jälkeen psykoottiseen masennukseen, enkä uskaltanut enää toista kertaa ruveta vauvaa hankkimaan. Toivuin masennuksesta, kun lapsi oli 2,5-vuotias. Meidän lapsi on ainakin ollut tyytyväinen siihen, että saa olla ainut lapsi. Hyvin on aina viihtynyt yksin leikkiessäänkin, ja kavereita sitten toki on ollut kotona kylässä. Ihan naapurissa asuu luokkakavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Nyt teini-iässä se yhteydenpito on vapaa-aikana enempi ruudun välityksellä, koulussa sitten näkee kavereita ja tyttöystävää.

Aina se ei ole vanhemmista kiinni miten lapset tappelevat. Psykopaatista tai sosioppaatista ei saa kivaa sisarusta mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani sain kaksi lasta hyvin pienellä ikäerolla, mutta todella nopeasti heistä oli seuraa toisistaan. Sitten tuli isommalla ikäerolla kolmas ja tämä on paljon raskaampaa kun ei ole sitä sisarusta seuraksi. Vasta nyt ymmärrän niiden ystävien murheita, joilla on se yksi lapsi. Yksinäinen lapsi on paljon enemmän kiinni vanhemmissaan.

.

Minulla on pikkusisko 10 kk ikäerolla. Lapsena olimme toistemme parhaita kavereita murrosikään saaakka, ja oli yhteinen kaveripiiri. Murrosiässä molemmille alkoi tulla oma kaveripiiri. Nyt aikuisena soittelemme korkeintaan muutaman kerran vuodessa. Siskoni on meidän teinin kummi, ja viimeksi ovat käyneet meillä v. 2004 1-vuotispäivillä.