Tulenko katumaan jos emme tee lapsellemme sisarusta?

Et tarvitse mitään pätevää syytä olla tekemättä lisää lapsia. Jos et halua,niin et halua.

Kaltaisesi menestyjä kyllä tarvitsee isomman talon ja kaukomatkoja  enemmän kuin toista lasta.

Ison talon sivoaminen ja matkustelu ei ole laikaan kuluttavaa.

Ulkomailla ei kukaan kuolekaan.

Ostat mieluummin vaikka jakkupuvun ja menestyjä malliston silmälaseja.

Ap, sun lapsi on vasta 2v. Sen puolesta ei siis mikään kiire noin isoa asiaa päättää. Eri asia toki jos olette jo +40v, silloin valintanne taitaa olla selvä.

Voin kertoa oman kokemukseni. Oman esikoiseni raskaus/synnytys ja vauvavuosi oli aika traumaattisia. Vaikea raskaus, hätäsektio josta itse olin todella huonossa kunnossa pitkään enkä voinut vauvaakaan kunnolla hoitaa. Vauvavuosi meni sumussa 1-2h unipätkissä kun saatiin erittäin huono nukkuja. Kun hän oli 2v olin edelleen sitä mieltä että ei koskaan enää, kun vasta aloin nähdä elämässä jotain hyvääkin. Jälkikäteen ajateltuna jonkinasteinen masennus mulla siinä oli, hyvä etten koko perhettä jättänyt ja vain lähtenyt. Olin vain niin saakelin väsynyt ja pettynyt, voimien äärirajoilla. Päädyinkin pitkälle sairaslomalle (olin jo työelämässä). Kun lapsi ja minä alettiin nukkua, muuttui mielikin ja esikoisen ollessa 6v syntyi toinen. Tietoinen riski, kyllä siinä suunnitelmia oli miten mun jaksaminen tällä kertaa hoidetaan. Taas oli vaikea raskaus mutta synnytys onneksi helppo (tai no joo) ja vauva olikin supernukkuja. En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin kuopuksen vauvavuonna, esikoinen sai käydä vain eskarissa ja olin siis hänenkin kanssaan paljon, ihan parasta ikinä. Ikäerosta huolimatta lapset on olleet kuin paita ja peppu, ainoa mikä kaduttaa on se että me ei enää voida iän ja varallisuuden puolesta saada kolmatta lasta. Meille kävi siis hyvin, mutta toki olisi voinut tulos olla toisenlainen. Ja olisikin ollut jos olisin vauvan "tehnyt" vasten omaa tahtoani.

Vierailija kirjoitti:

Eikö tosiaan oman jakamisen kokemisella ole mitään merkitystä? Masennuksen uusimisellakin on riski, entäs jos masennun vakavammin ja pidemmäksi aikaa? eikö sekään ole peruste jättää lapsilukua yhteen? Ap

Tottakai sillä on väliä ja merkitystä. Ei se silti poista sitä tosiasiaa että sille LAPSELLE se sisarus on rikkautta ja mahdollisesti yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista. Siitä sinun on turha syyllistyä masennuksinesi. Jos et pysty, halua ja kykene niin sitten et. Teet siten miten parhaalta tuntuu.

Olet sen oloinen ihmistyyppi, että tulet katumaan joka tapauksessa teit mitä hyvänsä. Kenenkään toisen neuvosta tai pyynnöstä ei kannata lasta tehdä. Kyse on sinun elämästä ja sinun perheestäsi.

Ilman muuta lapsella pitää olla sisaruksia! Sehän olisi kuin laittaisi rahaa pankkiin kun tekee muksuja! En ole ikinä katunut että tein kaksi lasta, pojan ja tytön. Enemmänkin olisin halunnut mutta ex-miehestä ei ollut isäksi. Olin aikoinaan lasten kanssa 3 vuotta hoitovapaalla, ja se on ollut elämäni parasta aikaa. Nyt nämä aikuiset lapseni ovat tosi tärkeitä toisilleen, on ollut ihanaa seurata muutenkin miten erilaisia tyttö ja poika lapset ovat :D Elämän rikkaus on lapset! Nyt odotan jo kuumeisesti lastenlapsia, toivon sydämestäni saavani niitä!

Ei sinun tarvitse toista lasta tehdä, jos et halua. Minä en tee edes yhtä.

Oma kokemukseni ainoana lapsena perheessä kasvaneista lapsista on se, että jokainen kokee jääneensä jostain paitsi, kun ei ole sisarusta. Uskon tosin, ettei voi oikeasti kaivata mitään ainakaan kovin paljon, jos kokemusta asiasta ei ole. En itsekään koe jääväni paitsi mistään, kun ei ole omaa lasta.

Ensimmäinen paljasti kipupisteitä. Toisen kanssa niihin voi ja osaa paremmin varautua.

Sisarus ei aina ole rikkaus. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon.

Minulla on vain yksi lapsi, nyt 15-vuotias. Ystävillään on sisaruksia, mutta silti tai sen takia hän ei ole koskaan niitä itselleen toivonut. Vasta viime viikolla huokaisi, että onneksi on ainut lapsi.

Ei se sisaruus ole autuaaksi tekevä asia ihmisen elämässä. Älä tee toista, jos et itse halua.

Anskuliini84 kirjoitti:

Sisarus-suhde on todennäköisesti lapsesi pisin läheinen suhde hänen elämässään. Sisarukset jäävät yhdessä jäljelle, kun vanhemmat ovat jo poissa. Sisaruksista on tukea ja turvaa. Sisarus on todennäköisesti aina se ihminen, johon voi täysin luottaa elämässä.

Onnea yritykseen ❤

T. Neljäs tulossa

Juu, odotas vain kun se sun nelikkos alkaa jakamaan teidän jäämistöä.. 🙄

Sisarus on todennäköisesti se ainut ihminen joka voi puukottaa selkään ja kunnolla.

Älä ap lähde tekemään toista jos ei tunnu siltä, me olimme miehen kanssa varmoja että yksi riittää, emmekä halua enempää kunnes lapsi täytti neljä, mies rupesi ehdottelemaan että olisikohan sittenkin mahdollista yrittää sitä toista ja tässä sitä nyt ollaan sitten maha pystyssä.

Mieli voi muuttua, minusta ei olisi ollut uudestaan äidiksi pienellä ikäerolla, nostan hattua niille jotka jaksaa!

Vierailija kirjoitti:

Parasta, mitä lapselle voi antaa, on sisarus

Ei välttämättä. Minun sisarukseni pilasi elämäni.

Hyi. Olisin mieluummin ihan puhdas vahinko kuin tehty sen takia, että se on jokin velvollisuus ja pakko miellyttää muita.

Minä olin jotakuinkin samassa tilanteessa vuosia sitten. Esikoisen kanssa oli raskasta ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, josta tosin toivuin hyvin. Meillä molemmilla on paljon sisaruksia ja he olivat meille tärkeitä niin lapsina kuin nyt aikuisinakin, joten tuntui itsestään selvältä, että teemme sisaruksen esikoiselle. Esikoinen oli isompana helppo ja tyytyväinen lapsi, ja myönnän salaa miettineeni, miten ihanaa olisi, kun ei enää tarvitsisi rämpiä uuden vauvavuoden läpi. Pelkäsin masennusta, sitä että en jaksa, että en rakasta kuopusta yhtä paljon kuin esikoista.

No, kuopuksia tulikin sitten kaksi, mikä tuntui aluksi sairaalta vitsiltä. Mikään peloistani ei kuitenkaan tullut toteen - masennus ei uusiutunut ja nautin vauvavuodestakin ihan eri tavalla. Lapset muodostavat tiiviin kolmikon, ja uskon ja toivon, että he löytävät toisistaan voimaa aikuisinakin. Tavallaan olen iloinen, että en kuunnellut sisintäni, vaikka se kuulostaakin kamalalta. Minä jaksoin sittenkin ja minulla oli hyvä tuuri - mutta kukaan ei voi tietää, miten teille käy. 

Kaikesta selviää.

Pikkulapsiaika on onneksi lyhyt ja sen resurssointiin voi itse vaikuttaa.

Itselläni on kaksoset 7v, ja viimeiset 2v ovat olleet ihanat. Leikkivät keskenään, huseeraavat äitiä pois.. Ovat myös hyvin sosiaalisiksi ja rohkeiksi kasvaneet, sisaruuden ansiosta.

Minä sanoisin, että yksi riittää vallan mainiosti. Jos oma jaksaminen on tiukilla, ei kannata tehdä enempää. Ystävät, kaverit ja muut voivat olla ihan yhtä läheisiä kuin sisarukset. Ja jos et jaksa antaa huomiota kahdelle lapselle, he vaan molemmat kärsivät ja laukkaavat terapiassa aikuisina tunnelukkoja purkamassa.

Itse tietenkin päätät, minulla on kuopus 9 ja edelleen rämmin voimieni rajoilla. Tosin jäin yksinhuoltajaksi, kannattaa sekin huomioida, että jaksaako tarvittaessa yksin lasten kanssa.

Minä tein luontoni vastaisesti ja silloisen puolison suostutellessa "no okei, yksi" -järkilapsen, joka on nyt kohta aikuinen. Rakas on, mutta tosi raskastakin on ollut. En suosittelisi vanhemmuutta kenellekään, joka ei sitä itse määrätietoisesti tahdo. Etenkään naiselle, jolle se homma vaan kaatuu.

Mun mies ja siskonsa kanssa heittelivät toisiaan lapsina keittiöveitsillä ja ovat vihanneet toisiaan aikuisuuteen saakka. Itse olen introvertti ainokainen, joka ei ole koskaan kaivannut sisaruksia. Ei ole tuo omanikaan, olen kysynyt, ekstroverttiudestaan huolimatta.

Ajattelutapasi on lähtökohtaisesti itsekäs joten yksi lapsi on ehkä sun juttu. Harmittaa miehesi puolesta jos hän haluaisi toisen. Jos matkailu ym. asiat menevät lapsen edelle matkaile ihmeessä aivan rauhassa. Sisaruksia kaivataan eniten silloin kuin vanhemmista aika jättää mutta sitä et ole näkemässä enää.

Toinen lapsi tuntuu paljon helpommalta kuin ensimmäinen, koska elää jo valmiiksi lapsiperhearkea eikä kaikki mene uusiksi ja ole uutta. Jos siis vain jaksaminen epäilyttää, harkitsisin toista. Mutta koska sulla on muitakin mietteitä eikä kiinnostusta, niin ehkä parempi unohtaa lapsenteko toistaiseksi. Sosiaalinen paine on huono syy lapsentekoon, kyllä molempien vanhempien tulee haluta lapsi.

Itse olen ajatellut, että jos lapsen joskus saan niin hän tulee olemaan ainoa. Jo nyt alkaa hyvin näkymään se miten maailma on muuttunut. Ennen perhe ja suku oli se mihin turvattiin, mutta nykyään ystävät ovat paljon helpommin saatavilla ja on kaveriperheitä. Sieltä se lapsi varmasti saa tärkeitä ihmisiä elämäänsä. Oon myös kysellyt kavereilta, jotka ovat ainoita lapsia, että miten he kokevat elämänsä ja hyvä on kuulemma ollut. Haaveissa olis tietty myös olla sellanen supermutsi, joka on lapsensa paras ystävä. Mut mistän sitäkään tietää miten se asia menee, ehkä lapseni alkaa inhoamaan mua jo tosi nuorena..

Ja mulla myös yksi tärkeä syy yhteen lapseen olisi matkailu. Mä en halua isoa asuntoa, ei sellaista kaksi aikuista (ja ehkä yksi lapsi) tarvitse. Mutta mä haluan nähdä maailmaa. Ja haluan, että lapsikin näkisi maailmaa. Mä matkustin ekan kerran 21-vuotiaana ulkomaille, koska ei meidän perheellä ollut varaa. Se on mulle ihan ookoo, mulla oli silti onnellinen lapsuus, mutta haluaisin silti, että mahdollinen jälkeläiseni näkee maailmaa.